Espanja ja sodanjälkeinen maailma (1946)

SAM WILD

Espanja ja sodanjälkeinen maailma

Kysymys Espanjasta, sen fasistijärjestelmästä ja kansan taistelusta sitä vastaan, on taas astunut yhdeksi maailman politiikan tärkeimmistä kysymyksistä. Antaaksemme edes yleispiirteisen käsityksen asiasta julkaisemme osia englannissa noin vuosi sitten painetusta kirjasesta, joka peruskohdiltaan vielä vuodenkin vanhana on ajankohtainen ja asiaa monipuolisesti valaiseva.

Tuleeko Espanja astumaan sodanjälkeiseen Eurooppaan fasistivaltiona vai demokratiana?

Vastaus tulee oleellisesti vaikuttamaan tulevaan rauhaan. Espanja ei ole niin laaja ja voimakas valta, ettei se saattaisi joutua hyvinkin katkerien arvostelujen alaiseksi silloin, kun me päättäväisesti ja rehellisesti yhdymme uuden maailman rakentamiseen.

Yksi yhdistyneistä kansakunnista — vapautettu Ranska — omaa yhteisen maarajan Espanjan kanssa. Ei ole helppoa kuvitella miten ystävälliset suhteet voisivat syntyä fasistisen Espanjan ja uuden demokraattisen Ranskan välillä. Jos Espanja pysyy fasistisena, joutuu Ranska jälleenrakennuskautenaan kulkemaan kovaa tietä sellaisen naapurin rinnalla, joka kärkkäästi on valmis käyttämään hyväkseen Ranskan jokaista vaikeutta hyväkseen estääkseen demokratian kehitystä. Ranska onkin jo saanut esimakua siitä miten tämänlaatuisia ongelmia saattaa syntyä.

Niillä Pyreneitten seuduilla, missä Francon pahamaineisen Sinisen Divisioonan falangistit majailevat, taistelivat näihin yhtyneet Hitlerin SS-joukot Ranskan kotijoukkoja vastaan. Ranskan Pohjois-Afrikassa sanotaan Espanjan konsulien ja muiden fasistien kerskaavan sillä, että ovat auttaneet 400 saksalaista ja italialaista upseerisotavankia Pohjois-Afrikasta pakoon. Tämä ei ole varsin lupaava alku.

Mitä tässä Ranskasta on sanottu, pätee tietenkin muuallakin. Euroopan fasistit — taistelukentillä lyötyinä, ovat Francon Espanjasta löytäneet uuden päämajapaikan, josta käsin he vehkeilevät omien maittensa juuri saavuttamaa vapautta vastaan.

Jotkut väittävät, että jos Franco kukistettaisiin, joutuisi Espanja kokonaan anarkian valtaan.

Tämä on vanha juttu. Miehet, jotka hyväksyivät Itävallan ja Tsekkoslovakian liittämisen Hitlerin valtaan, koska he muka olivat »kommunismia vastaan», ovat nyt valmiina antamaan Francolle siunauksensa, koska he pitävät häntä tarpeellisena liittolaisena mahdollista »vasempaan kääntymistä» vastaan Italiassa, Ranskassa, Jugoslaviassa tai jossakin muualla.

Koska Espanjan kansa hyvin mahdollisesti yrittää saada vapautensa takaisin ja nousta Francon yksinvaltaa vastaan ja koska myös me pidämme Espanjan fasismin jäännöksiä sodan jälkeisen maailman rauhan uhkana, niin Kansainvälinen Prikaati (the International Brigade Association) uskoo ajan kypsyneen Espanjan lopullista tilanteenarvostelua varten, nähdäkseen mikä mies kenraali Franco itse asiassa on; mitkä voimat taistelevat häntä vastaan sekä minkälaisen hallituksen nämä haluavat asettaa hänen tilalleen.

* * *

Viisi vuotta on kulunut Espanjan sodasta. Sen muistot ovat suurempien ja tuoreempien taistelujen sumentamina. Silloin kun sota raivosi Espanjassa ei monikaan brittiläinen sanomalehtimies tai poliitikko välittänyt mitään syvimmästä totuudesta. Niillä kansainvälisen prikaatin miehillä, jotka taistelivat Francoa ja hänen saksalaisia, italialaisia ja maurilaisia joukkoja vastaan, oli paremmat mahdollisuudet käsittää espanjalaisen fasismin ja sen apurien keinot kuin useimmilla tämän maan kansalaisilla on vielä nykyäänkään. Kun ne meistä, jotka taistelimme Espanjassa, nyttemmin luemme natsien mielettömistä rikoksista tässä sodassa — siviiliväestön joukkomurhista, sotavankien ampumisista, ei-sotilaallisten kohtien rikollisista ja häikäilemättömistä pommituksista — palautuu mieleemme juuri kenraali Francon tekniikka ja taktiikka Espanjan sodan aikana.

Me muistamme eräänkin päivän kesällä 1937, kun brittiläinen pataljoonamme juuri oli hyökkäämässä Villankuva de la Canadaan, läheltä Madridia, joukko naisia ja lapsia ajettiin iltahämärässä ulos kaupungista. Heidän takanaan kulki Francon sotilaita konekivääreineen, kivääreineen ja käsikranaatteineen. Fasistit yrittivät paeta näitten ihmisten muodostaman elävän suojamuurin suojassa.

Tämänlaatuisia ja monia muita tapauksia on lukemattomia, eikä niitä helposti unohdeta.

* * *

»On yleensä suuri ero: lyökö joku sinut maahan, tai jättääkö hän sinut yksin», sanoi mr. Churchill puhuessaan alahuoneessa ystävyyspolitiikan puolesta kenraali Francon kanssa.

Mutta onko Franco todellakin vain »jättänyt meidät yksinään» tässä sodassa?

Hän lähetti Sinisen Divisioonansa taistelemaan liittolaistamme, Venäjää vastaan. On ilmoitettu, että 50,000:sta 100,000:teen espanjalaiseen fasistiin on ollut sen riveissä sen muodostamisesta alkaen siihen saakka, kunnes se hävisi Venäjän rintamalta. Sininen Divisioona ei kunnostautunut taistelukentällä, mutta kilpaili kylläkin menestyksellä julmuudessa Saksan natsien kanssa aseettoman siviiliväestön kohtelussa. Jotkut näistä sankareista ovat huomattavalla paikalla Neuvostoliiton laatimassa sotarikollisluetteloissa.

Mutta Sininen Divisioona oli vain näkyvä osa Francon Hitlerille antamasta avusta. Aina vuodesta 1939 asti virtasi sotatarpeita ja elintarpeita Espanjasta Saksaan. Espanjalaisia työläisiä, arvioltaan 50,000 miestä, lähetettiin Saksan aseteollisuuden vahvistukseksi.

Nyt, Saksan tappion ollessa varma, Franco ja hänen ystävänsä henkensä kaupalla koettavat todistella, että Espanjan fasismi on puhdas espanjalainen tuote, jolla siis ei ale mitään yhtenäistä Hitlerin ja Mussolinin kanssa. Mutta niin ei ole aina ollut. 17.VI.1941 julisti Franco: »Liittoutuneet ovat jo menettäneet sodan. Mikään ei voi muuttaa todellisuutta. Liittoutuneiden politiikka, jonka mukaan he sanovat vapauttavansa Saksan miehittämät maat on pelkkä farssi, johon kukaan ei enää usko…. Nyt, kun nuorisomme verta on yhtynyt Akselin sotilaitten vereen, uskomme yhteiseen kohtaloomme yhä vahvistuu.»

* * *

Vuoden 1936 alussa oli Espanja vielä monessa suhteessa feodaalinen valtio. Harvalukuiset tilanherrat omistivat valtavat maatilat, joita nälkäinen väestö viljeli äärimmäisen alkeellisia viljelystapoja käyttäen. Teollisuuden kehitys maanomistavan yläluokan toimesta ja sen hyväksi oli kokonaan tyrehtynyt. Tämän vallan tukemiseksi ylläpidettiin loisarmeija, jossa upseeriston lukumäärän suhde miehistöön oli korkeampi kuin minkään muun Euroopan maan armeijassa. Sosiaalihuoltoa ei käytännöllisesti katsottuna ollut olemassa. Minkäänlaista vakinaista valtion koululaitosta ei ollut; lukutaidottomuus vaihteli 40 %:sta 70 %:iin.

Työväenluokan ja talonpoikien yritykset aikaansaada parannusta oloissaan kohtasivat ankaraa vastarintaa. Kaikki edistystä tarkoittavat toimintamahdollisuudet oli kerta kaikkiaan tyrehdytetty laajoilta keskiluokankin piireiltä.

Fasismin aatteet tulivat yhä vallitsevimmiksi hallitsevan luokan keskuudessa varsinkin sen jälkeen kun Hitler oli ottanut vallan Saksassa. Fasismi oli jo v:n 1936 alussa hyvin konkreettinen uhka Espanjassa.

Espanjan fasistit eivät koskaan saavuttaneet samaa kannatusta keskiluokan ja osan työläispiirien osalta kuin heidän saksalaiset »aseveljensä». Heidän järjestönsä käsittivät suurimmaksi osakseen rikollisjoukkoja ja varakkaitten taantumuksellisten poikia ja tyttäriä. Lisäksi fasismi oli kiinteästi levinnyt etenkin armeijan upseeristoon ja tässä olikin suurin sisäinen vaara.

Edessään tämä uhka, muodostivat edistyspuolueet Espanjan Kansanrintaman, joka vaati minimiohjelman toteuttamista yhteiskunnallisten uudistusten suhteen, ja se sisälsi m.m. vaalisopimuksen. Helmikuun vaalit v. 1936 pidettiin raivoisan agitation merkeissä, jota harjoittivat etupäässä fasistit ja kaikenkarvaiset taantumusvoimat, mutta siitäkin huolimatta Kansanrintama sai enemmistön.

Tämän vaalituloksen pohjalla muodostettiin maltillinen konservatiivinen hallitus pääministerinä Manuel Azana. Tästä hallituksesta olivat sosialistit ja kommunistit kokonaan poissuljetut. Kun Azana sittemmin valittiin presidentiksi astui tasavaltalainen Casares Quirosa hänen tilalleen. Vasta useita kuukausia myöhemmin, kun fasistit olivat avoimessa kapinassa marssimassa Madridia kohti, astuivat sosialistit ja kommunistit mukaan hallitukseen.

Fasistisen propagandan mukaan oli bolshevismi ollut vallassa Espanjassa. — Ja kuitenkin samaan aikaan hallituksen lupaamien uudistuksien — jollaisia oli jo aikoja sitten suoritettu Ranskassa ja Britanniassa — toteuttamista viivytettiin ja vilkasteltiin. Fasisteja sijoitettiin edelleenkin johtaville paikoille armeijassa ym. ja Franco itse oli siihen aikaan esikuntapäällikkönä.

Mutta hallituksen hidastellessa fasistiset kenraalit toimivat. Heidän yhteytensä Hitlerin ja Mussolinin kanssa olivat vanhat. Jo 1932 oli eräs Saksan natsipuolueen ulkomaanosasto sijoitettu Espanjaan. Valtiokaappaus oli suunniteltu jo v. 1934 tapahtuvaksi, ja eräs ryhmä taantumuksellisia oli käynyt Mussolinin luona vakuuttautuakseen hänen avustaan mahdollisen kansalaissodan syttymisen varalta.

Tehokas saksalais-italialainen vakoiluverkosto toimi Espanjassa. Maaliskuussa v. 1936 saapui kenraali Sanjurjo Berliiniin tekemään lopullista sopimusta Espanjan fasistien ja Saksan hallituksen välillä.

Käyttäen kaikenlaisia juonia ja salamurhia hyväkseen, kiihoittivat fasistit työläisiä ja talonpoikia lakkoihin ja kapinahankkeisiin, jotta he tällöin voisivat esiintyä lain ja järjestyksen jaloina suojelijoina. Kansa kieltäytyi kuitenkin tuollaisista provokatioista. He vaativat yhtenään vain, että hallitus jo vähitellen rupeaisi toteuttamaan sitä ohjelmaa, jonka puolesta he olivat äänestäneet.

Silloin fasistit löivät kalleimman ja miltei viimeisen valttinsa pöytään. 18 pnä heinäkuuta teki armeija kapinan hallitusta vastaan. Upseerit kertoivat miehilleen, että he vain tukehduttivat kommunistikapinan, ja aseellinen kapina heikkoa keskushallitusta vastaan esitettiin maailmalle pyhänä ristiretkenä bolshevismia vastaan!

Taru »punaisesta Espanjasta» pohjautuu siis vain fasistipropagandaan. Moni varmaankin kovin hämmästyy kuullessaan, että Espanjan hallituksessa ei ole koskaan ollut enemmän kuin kaksi kommunistiministeriä, mutta että siinä sensijaan koko ajan oli ministereitä, joita Englannissa pidettiin konservatiivisina (vanhoillisina).

* * *

Kaksi päivää ennen fasistista vallankaappausta oli italialaisia lentokoneita, jotka olivat matkalla Francon kapinallisten avuksi, ammuttu alas Ranskan Marokossa. Ja kun Espanjan kansa järjesti ja kokosi joukkojaan, huonosti aseistettuja, kouluttamattomia miehiä, virtasivat fasistidiktaattorien lähettämät lentokoneet, hyökkäysvaunut, sotilaskouluttajat ja kokonaiset divisionatkin kapinallisten puolelle. Vielä silloinkin oli tasavallalla mahdollisuuksia voittaa kapina. Maan laillisella hallituksella olisi nimittäin kaikkien kansainvälisten oikeussääntöjen mukaan pitänyt olla oikeus ostaa aseita ulkomailta, mutta länsimaisten suurvaltojen taholla ei kansainvälistä lakia enää tässä tapauksessa tahdottu soveltaa.

Mr. Neville Chamberlain oli tällöin Englannin hallituksen johdossa. Hänen keppihevosenaan oli n.s. »puuttumattomuus», toisinsanoen kukaan ei saanut estää Hitleriä eikä Mussolinia avustamasta Francoa, mutta maan laillista, kansan valitsemaa hallitusta ei saanut auttaa. Ranska ja Britannia pitivät Espanjan tasavaltaa tiukasti saarrettuna samaan aikaan kun Hitler ja Mussolini häpeämättömästi ja avoimesti koko maailman nähden auttoivat kapinallisia Kansainliiton erikoistuntijoiden »muunnellessa totuutta».

Espanjan hallitus ei kuitenkaan seissyt aivan yksinään. Kaksi valtiota — Neuvostoliitto ja Meksiko — lähettivät auliisti kaiken sen avun, minkä voivat, vaikkakin epäsuotuisat maantieteelliset seikat rajoittivat tätä avustustoimintaa.

Euroopan maissa myöskin oli kansassa niitä, jotka ymmärsivät marsalkka Stalinin sanojen syvän historiallisen totuuden: »Espanjan vapauttaminen taantumuksellisen fasismin herruudesta ei suinkaan ole mikään espanjalaisten yksityisasia. Se on keko edistystä tavoittelevan ihmiskunnan yhteinen asia.»

Hiljalleen syntyi laaja kansanliike Espanjan kansan auttamiseksi. Eri maissa pidettiin kokouksia Espanjan tasavallan tukemisen hyväksi ja valtavissa mielenosoituksissa vaadittiin Espanjalle aseita ja muita sotatarvikkeita.

Voimakkaimman myötätunnon ilmaisuja olivat kansainväliset prikaatilaiset, joita lähti vapaaehtoisina viidestäkymmenestäkahdesta maasta, ainoana vakaumuksenaan kunnia saada taistella oikean asian puolesta. Kaikkiaan heitä oli 50,000 miestä, mutta kurinsa, taistelutehonsa ja fasisminvastaisen vakaumuksensa takia he muodostivat Espanjan demokraateille sellaisen aputekijän, joka teholtaan ylitti monin kerroin heidän lukumääränsä.

* * *

Espanjan kansa taisteli 32 kuukautta. Marraskuussa v. 1936 fasistit pysäytettiin Madridin ulkopuolella. Tasavaltalaisten armeijan asiantuntemattomuudesta ja heikosta järjestelystä huolimatta Franco ei pystynyt ratkaisevaan hyökkäykseen ennen kuin keväällä 1938. Siihen mennessä olivat Hitler ja Mussolini varustaneet nimellisesti Francon komennossa olevia joukkojaan asekalustollisesti niin täydellisiksi, että ylivoima asiantuntijoiden mukaan vastasi suhdelukua 20:1.

Vielä senkin jälkeen kun Franco maaliskuussa 1938 oli tunkeutunut Välimerelle saakka, täten jakaen tasavaltalaisten hallussa olevan maa-alueen kahtia, jatkoi Espanjan kansa taisteluaan yhden kokonaisen vuoden ajan.

* * *

Espanjan sota vaikuttaa edelleen oleellisesti tämän päivän Espanjan tilanteeseen. Franco pääsi valtaan taisteltuaan kolme vuotta Espanjan kansaa ja sen valitsemaa hallitusta vastaan. Hitlerin ja Mussolinin välitön apu sekä 200,000-miehinen muukalaisarmeija ratkaisivat sodan hänen eduksensa. Espanjalaiset tuntevat sentähden Francoa kohtaan samaa kuin norjalaiset tunsivat Quislingia ja ranskalaiset Laval’ia kohtaan.

Espanjan hallituksen joukot mursi valtava ylivoima, mutta sittenkään eivät espanjalaiset koskaan ole luopuneet taistelustaan. Ja tänään ovat Francoa vastaan ryhmittyneet voimat voimakkaampia kuin konsanaan vuoden 1939 maaliskuussa ja sen jälkeen.

Ensimmäisen kuukauden kuluessa, Francon miehitettyä Madridin pidätettiin ja mestattiin 35,000 kansalaista. Francolaisten keskitysleireissä ja tyrmissä olevien vankien lukumäärä nousi pian puoleen miljoonaan. Käytettyään loppuun kaikki terrorin ja muun pakkovallan tarjoamat mahdollisuudet oli Franco pakoitettu tammikuussa 1942 tunnustamaan: »Johtaja meillä on. Se olen minä. Meillä on myös armeija. Mitä me nyt odotamme, on — kansaa.» Mutta hänen mahdollisuutensa löytää kansa ovat pienemmät kuin koskaan ennen.

Moni, joka aikaisempina päivinä on tukenut häntä, on nyttemmin luopunut siitä. Hänen maallensa tuottama äärimmäinen köyhyys, virallisissa piireissä häpeämättömästi riehuva lahjonta ja kyvyttömyys ratkaista ainoatakaan Espanjan taloudellisista ja yhteiskunnallisista ongelmista ovat lisäsyitä hänen kannattajiensa harvenemiseen. Nekin talonpoikaispiirit, jotka sodan aikana vielä tukivat Francoa, ovat nyt fasismin katkeria vihollisia hänen Saksan hyväksi järjestämän elintarpeiden pakkoluovutuspolitiikan takia.

* * *

Syyskuu v. 1943 on merkkikohta Espanjan historiassa. Silloin kokoontuivat salaiseen kokoukseen Madridissa kaikkien puolueiden johtajat. He muodostivat Kansallisen Liiton Korkeimman Neuvoston ja sopivat yhteisestä ohjelmasta Francon syöksemiseksi vallasta ja demokraattisen hallituksen perustamiseksi Espanjaan.

Vaatimuksina oli suhteiden katkaiseminen akselin kansa; Falangin irroittaminen valtiokoneistosta ja erikoisesti armeijasta; armahdus poliittisille vangeille; sana- ja painovapaus; kokoontumis- ja uskonnonvapaus; leipää ja työtä kaikille espanjalaisille; yleiset vaalit niin pian kuin mahdollista.

Tasavaltalaiset, sosialistit ja kommunistit, sekä kahden suuren työväenliiton, U.G.T:n ja C.N.T:n edustajat ottivat osaa tähän konferenssiin, julkaisten vieläpä manifestin, missä selvittivät, etteivät he vielä pidä tätä liittomuotoa lopullisena, vaan pyrkivät yhteistoimintaan koko kansakunnan kanssa. He ilmoittivat aikovansa lähestyä myös katolilaisia, armeijaa sekä monarkisteja pyytäen näitäkin lähettämään edustajansa Korkeimpaan Neuvostoon.

Monille henkilöille, jotka tuntevat Espanjan oloja ennen Francon valtaan pääsyä, on varmaankin jotain aivan tavatonta siinä, että espanjalaiset kommunistit ja sosialistit työskentelevät yhdessä äärimmäisten oikeistojärjestöjen kanssa.

Eräs espanjalainen selitti, mistä tämä johtuu.

»Ei vankilassa, oikeudessa, eikä haudan reunallakaan vartija, tuomari tai pyöveli välitä vähääkään siitä, mihin puolueeseen tai työväenjärjestöön te olette kuuluneet. Kommunisti tai tasavaltalainen — sosialisti tai anarkisti, heitä kaikkia pelätään ja vihataan yhtä syvästi ja lähetetään samaan kuolemaan.»

Nykypäivien Espanjan tilannetta ymmärretään ainoastaan tarkasteltaessa sitä tämän terrorin taustaa vastaan. Korkeimman Neuvoston muodostaneet puolueet eivät taistele sitä tai tätä Francon ohjelmakohtaa vasten, vaan ne taistelevat lähinnä Espanjan olemassaolon puolesta vapaana kansakuntana.

* * *

Sodanjälkeisellä Euroopalla tulee olemaan äärettömät edistysmahdollisuudet, mutta on myös ongelmat, joiden laajuutta me nyt vasta alamme käsittää.

Meidän vaikeutemme ja vaaramme kasvavat tavattomasti, jos joku fasisti-Espanja jätetään Euroopan mädän taantumuskoplan tyyssijaksi ja suojapaikaksi.

Espanjan kansa ansaitsee hyvin toivomansa demokratian. Ei ollut sen syytä, että fasismi sai maan haltuunsa. Espanjalaisia on kuollut tuhansittain, mutta siitä huolimatta eivät he koskaan ole luopuneet taistelusta.

Sitäpaitsi on meidän huolehdittava omastakin maastamme. Luulisi näiden viimeisten vuosien todistaneen jokaiselle järkevälle miehelle ja naiselle, etteivät rauha ja edistys koskaan voi olla olemassa fasismin kanssa rinnan missään muodossa.

Eurooppa ei koskaan voi toipua niin kauan kuin Espanja on fasistinen maa.

Kommunisti — Suomen Kommunistisen Puolueen poliittis-teoreettinen aikakauslehti — N:o 5 (64) 15.3.1946

Maksim Gorki: Proletaarinen viha (1935)

PROLETAARINEN VIHA

M. GORKIJ

Monien vuosisatojen kuluessa porvariston ”henkiset johtajat”, sen kirkot ja koulut keskeytymättä ja kaunopuheliaasti, palavasti ja teeskennellen ovat lujittaneet uskoa koronkiskurien, pankkiirien, tehtailijoiden ja kauppiaiden kristillisen, humanitaarisen kulttuurin luomisvoimiin. Ne opettivat: uskomaan jumalaan, toivomaan parempaa haudantakaista tulevaisuutta, rakastamaan lähimmäistään kuin itseänsä. Näissä opetuksissaan lukutaitoisten viekkaus ei aina spekuloinut toiveilla moukkain tyhmyydestä, sillä varsin usein ”ne, jotka ajattelivat maailmasta kokonaisuutena, elämän salaisuuksista”, — t.s. materian, kaikkien elämänilmiöiden perusaineen loppumattoman moninaisista muutoksista — urheasti tunnustivat, että he eivät näe elämän tarkoitusta. Toiset ajattelijat, harrastaen ihmisten sosiaalisten — työ ja kauppa — keskinäissuhteiden tutkimusta, yhtä urheasti vakuuttivat, että niin miten on ollut, miten on, niin tulee olemaankin vuosisadasta toiseen aina maailman loppuun asti. Yleensä porvariston älyllisen toiminnan koko ajatus on kokonaisuudessaan karakterisoitu Kommunistisen manifestin sanoilla: ”Kaikkien aikojen hallitsevien ideoina ovat aina olleet vain hallitsevan luokan ideat”.

Nämä ideat ovat mitä erinomaisimpia teemoja komedioille.

Europan kaikkien valtioiden tuhansissa kirkoissa porvarit rukoilivat ”yhtenäistä kristillistä jumalaa”, ”anna rauha maailmalle!” Vuonna 1914 saksalaiset alkoivat rukoilla hänen apuaan ranskalaisten ja englantilaisten tuhoamisen hurskaassa tehtävässä, ja nämä viimemainitut kiihkeästi rukoilivat samaa jumalaa avustamaan heitä saksalaisten tuhoamisessa. Jos olisi olemassa jumala, niin hänen tragi-koomillinen asemansa olisi syvästi naurettava.

Mutta ei taivaasta eikä maan päältä ole löytynyt jumalaa, vaikka hän sittenkin muka on olemassa, ja yleismaailmallinen pikkuporvaristo inhoittavassa, epäinhimillisessä poliittisessa praktiikassaan on uskovinaan jumalan hyvänsuopaan suhteeseen heidän valmistamiinsa parjauksiin, valheisiin ja kaikenlaisiin inhoittavuuksiin. Jumalan sijainen maan päällä, Rooman paavi, katolilaisen kirkon ruhtinas sekä sen luopiot — kerettiläiset — Canterburyn ja Yorkin papit, viekkaimman ja kaksinaamaisimman englantilaisen pikkuporvariston ”henkiset johtajat”, nojautuen ”hänen pyhään nimeensä” saarnaavat ”ristiretkeä” Sovettiliittoon, maata vastaan, jossa rakennetaan sosialismia, jonka päämääränä on koko maailman työtätekevän kansan yhdistäminen yhtenäiseksi voimaksi uuden maailman luomisen veljellistä työtä varten.

Liberaalinen pikkuporvaristo pitää itseään europalaisen kulttuurin perustanlaskijana ja säilyttäjänä. Se vielä taannoin uskoi ”kulttuurin evolutsioon”, sen kehityksen keskeytymättömyyteen. Tänään me näemme, että sen eläimellinen viha, joka kohdistuu sosialismiin, työhön työtätekevien vapauttamiseksi kapitaalin rautakahleista, on pakoittanut saksalaiset kauppiaat luopumaan rakastamastaan muka ”humanitaaristisesta kulttuuristaan” sotaisen fasismin edustaman mitä julkeimman rosvouksen hyväksi. Fasismi on ennenkaikkea millään peittämätöntä, raakaa villiintyneiden ja aseistettujen isäntien, kapitalistien, harjoittamaa revolutsioonisen, mutta aseettoman proletariaatin hävittämistä. Sen lisäksi fasismi on kulttuurin kieltämistä, sodan saarnaamista, voimattoman huuto halusta olla voimakas. On hyvin synkkää huumoria se, että työtätekevien työn ja terveyden suojelemiseen kapitalistit ovat aina käyttäneet vaivaisia kolikoita, mutta ihmisten tuhoamiseen tuhlaavat miljardeja rahaa, joka on puserrettu työläisten ja talonpoikain työstä.

He kieltäytyvät myös kristillisestä jumalasta, vaihtaen sen muinaisiin, suullisiin jumaliin, jotka tulivat maailmaan kokonaan alastomina, ilman housuja, omassa nahassaan, kuin rupisammakot. He kiireesti järjestävät uutta yleismaailmallista teurastusta maalla, merellä, maan alla, ilmassa, käyttäen myrkyllisiä kaasuja, ruttotaudin ja muiden epidemiain bakteereita ja kaikkia ”egyptiläisten kymmentä mestaustapaa”. Tunteakseen, mitä merkitsee nykyinen kapitalisti, täytyy laskea lähimain tämän perhekunnan kaksijalkaisten petojen lukumäärä, ja niiden työläisten lukumäärä, joita tämä petolauma hävittää keskinäisten riitojensa kahakoissa saadakseen kultaa ja lujittaakseen valtaansa valtioidensa sisällä proletariaattia vastaan. Laskettuamme tämän, me tulemme vakuutetuiksi, että jokainen pankkiiri, tehtailija, tilanomistaja ja kauppias on satojen, ehkäpä tuhansien mitä terveimpien, työkyvykkäimpien, lahjakkaimpien ihmisten murhaaja. Valmistaessaan sotaa, kapitalistit uudestaan valmistautuvat tuhoamaan kymmeniä miljoonia Europan väestöstä, hävittämään valtavan määrän tehtyä, kallisarvoisinta työtä.

Onko meillä oikeus vihata näitä villiintyneitä, parantumattomia degeneraatteja — ihmiskunnan epäsikiöitä, tätä kansainvälistä julkisten rikollisten edesvastuutonta joukkiota, joka varmasti pyrkii myrkyttämään ”kansansa” myös sosialismia rakentavaa maata vastaan?

Sosialististen Sovettitasavaltojen todellinen, vilpitön revolutsioneeri ei voi olla kantamatta tietoista, aktiivista, sankarillista vihaa katalaa vihollistaan kohtaan. Meidän oikeutemme vihaan sitä vastaan on tarpeeksi hyvin perusteltu ja oikeutettu. Ja yhtä hyvin, perusteellisesti oikeutettua on meidän vihamme kaikkia välinpitämättömiä, laiskureita, typeriä ja kaikkia muita sekasikiöitä vastaan, jotka vielä elävät ja piiloittelevat maassamme, heittäen meidän koko maailmalle hyödyllisen, valoisan, ihmeitätekevän työmme päälle typeryyden, holtittomuuden, välinpitämättömyyden, pienpetkutuksen, pikkuporvarillisen omanvoitonpyynnin harmaita, likaisia varjoja.

Meidän revolutsioninen, proletaarinen vihamme sitä kohtaan, joka luo ihmisten onnettomuutta ja kärsimyksiä, tulee asettaa vastakohdaksi rasvoittumisesta mädäntyneiden, historian tuhoon tuomitsemien kapitalistien maailman eläimelliselle, omanvoitonpyyteiselle, sairaalle vihalle.

Meidän on unissammekin muistettava, että me olemme jo hyvin oppineet työskentelemään oman onnemme hyväksi ja, että sen voimme saada ainiaaksi elämäämme ehdolla, että me vielä paremmin opimme työskentelemään koko maailman työtätekevien orjuudesta vapauttamisen, vapauden ja onnen hyväksi.

1935.

Rintama — Karjalan Sovettikirjailijain Liiton äänenkannattaja — N:o 8 — 1937

Jugoslavian göbbelsit sodanlietsojain palveluksessa (1950)

Jugoslavian göbbelsit sodanlietsojain palveluksessa

Sodanlietsojain rikollisia tarkoitusperiä toteuttaessaan Titon, Kardeljin, Djilasin, Rankovicin ja Pijaden fasistikopla jäljittelee Hitlerin, Göbbelsin ja Himmlerin sekä näiden seuraajien Trumanin, Achesonin ja Hooverin propagandamenetelmiä.

Belgradista on nyt muodostunut eräs amerikkalaisen imperialismin sotapropagandan, vakoilun ja sabotaasin tärkeimpiä haaraosastoja.

Jugoslavian Göbbels, Djilas, on perustanut tiedoitusministeriöön uuden osaston, ”Kominformin toimiston vastaisen propagandaosaston”, joka on Yhdysvaltain ulkoasiainministeriön ”kylmän sodan” toimiston haaraosasto. V. 1948 myönnettiin tämän osaston käyttöön 40 miljoonaa, v. 1949 yli 100 miljoonaa dinaria. Amerikan esimerkkiä seuraten on Titon ulkomaanedustuksista muodostunut vakoilun ansareita ja Djilasin sekä Pijaden julkaisemien fasististen kirjasten ja lentolehtisten levittämiskanavia.

Amerikkalainen propaganda menettelee nykyisin samoin kuin hitleriläinen propaganda aikoinaan. Se toistaa samoja valheita pyrkien vieroittamaan ihmiset itsenäisestä ajattelusta ja täyttämään heidät standarttimielipiteillä.

Surkeiden teoreetikkojen, Titon göbbelsien — Djilasin ja Moshe Pijaden parivaljakko kulkee samaa polkua. Heille on annettu likainen tehtävä vieroittaa Jugoslavian kansat ajattelusta ja saada ne omaksumaan totena kaiken, minkä Tito sanoo. Titon koko propaganda perustuu muutamiin harvoihin ”aatteisiin”, muutamiin jatkuvasti toistettuihin demagogisiin tunnuslauseisiin kuten ”rakennamme sosialismia omin voimin”, ”kuljemme omaa tietämme”, vaikka tuskin tarvitsee sanoa, että sosialismista Jugoslaviassa ei näy jälkeäkään.

Sanomalehdistössä ja fasistisen valtiokoneiston sanastossa Neuvostoliittoon ja kansandemokratioihin kohdistuva panettelu kuuluu päiväjärjestykseen.

* * *

Djilas ja Pijade tekevät kaikkensa salatakseen Jugoslavian kansoilta maan taloudellisen ja poliittisen orjuuttamisen englantilais-amerikkalaisten trustien toimesta. Niin sanotun Jugoslavian kommunistipuolueen viidennen edustajakokouksen aikana Djilas ja Pijade julistivat ei vähemmän eikä enemmän kuin että he muka muodostivat osan yhtynyttä sosialistista rintamaa ja olivat valmiit taistelemaan imperialismia vastaan. Tällainen ”savuverho” ei pystynyt pettämään ketään. Tämän jälkeen Djilas ja Pijade turvautuivat toiseen juoneen. He alkoivat toitottaa maailmalle, että Titon asema muka oli puolueeton ja riippumaton, ettei hän ollut sidottu mihinkään blokkiin ja halusi säilyttää samanlaiset suhteet länteen kuin itäänkin. Mutta tämä juoni yrittää käyttää ”kolmatta tietä” kapitalismin ja sosialismin välillä epäonnistui häpeällisellä tavalla. Amerikkalaisen imperialismin suorittama Jugoslavian orjuuttaminen ja ryöstäminen tuli niin ilmeiseksi, että Belgradin pettureiden oli pakko osaksi myöntää petoksensa puhumalla Amerikan pankeista otetuista ”aivan tavallisista lainoista”. Fasistirosvojen ja fasistisen pääpyövelin Titon oli myöskin pakko tunnustaa kerjänneensä näitä ”lainoja” Amerikan kapitalisteilta.

”Meitä syytetään siitä, että olemme rukoilleet lainoja. Tämä on totta”, Juudas-Titon oli pakko myöntää äskettäin. Sitten, yrittäessään herättää Wall Streetin isäntiensä, jotka ”olivat unohtaneet” lähettää luvattua apua, myötätuntoa Belgradin Gauleiter inisi: ”Äskettäin pyysimme vain meille annettujen lupausten täyttämistä. Odotamme niiden, jotka ovat antaneet lupauksensa, suorittavan velvollisuutensa osoittaakseen, että he ovat vakavissaan ja ettei näitä lupauksia ole annettu pelkässä propagandatarkoituksessa”.

Jugoslavian kansan viha amerikkalaisia siirtomaaherroja kohtaan on niin suuri, että Titon fasistikopla pelkää kuolemakseen niiden nimien mainitsemista, joille he ovat antaneet vastalahjaksi Jugoslavian kansallisen riippumattomuuden. ”Ylläpidämme kauppasuhteita niiden maiden kanssa, joiden kanssa meidän on välttämätöntä käydä kauppaa”, selitti Tito ”Daily Mailin” kirjeenvaihtajalle. Ja titolaisrosvojen niinsanotussa toukokuun julistuksessa sanotaan, että Jugoslavia on alkanut ”kehittää kauppasuhteita niiden maiden kanssa, jotka ovat halukkaita käymään kauppaa kanssamme”.

Mutta Juudas-Tito ei voi kieltää sitä, että liikeasiat ovat huonolla kannalla. ”Asemamme ei ole helppo”, hän selitti Serbian kansanrintaman kongressissa. Tämä tarkoittaa sitä, että keinottelijoita, kulakkeja, salaisen poliisin urkkijoita ja sotilasfasistista Titon koplaa lukuunottamatta väestö elää kurjasti.

Titon koplakunnan taloussuunnitelmien karilleajo ja uusi yritys pettää Jugoslavian työtätekeviä kuvastuvat niinsanottuja tehdastyöläisneuvostoja koskevasta laista, joka äskettäin hyväksyttiin Jugoslavian eduskunnassa. Kansallistaminen peruutetaan; tämän lain mukaan tehtaita ja yrityksiä hallitsevat tästälähin Titon koplakunnan kätyreiden johtamat ”työryhmät”. Jugoslavian fasistit kulkevat Mussolinin jälkiä, joka demagogiseen tapaan niinikään veti työläisiä johtoyhtymiin. Jugoslavian fasistien suunnitelma on aivan selvä: sen tarkoituksena on työläisten huomion kääntäminen pois vaikeista oloistaan, kapitalismin täydellisen palauttamisen varmistaminen palauttamalla valtion yritykset yksityisille.

Titon propaganda valehtelee niinikään häpeämättömästi kysymyksen ollessa ”sosialismin rakentamisesta”. Huhtikuussa 1948 Kardelj julisti: ”Ihmisen harjoittaman toisen ihmisen riiston päivät ovat meidän maassamme luetut.” Yli kaksi vuotta on kulunut siitä, kun nuo sanat lausuttiin, ja äskettäin, kesäkuun 1 p:nä, Titon itsensä oli kumottava oma propagandansa. Hän lausui: ”Emme väitä saavuttavamme sosialismia lähitulevaisuudessa.”

Hitler, Göring ja Göbbels julistivat sopusointua pääoman ja työn välillä. Hoover ja Ford julistavat ”yhtäläisten mahdollisuuksien” teoriaa, jonka mukaan työttömällä ja monimiljonäärillä on samat oikeudet Amerikan ”demokratiassa”. Tito, Rankovic ja Djilas taas saarnaavat, että ”luokkataistelu oli jo vaimennut sodan aikana, jolloin kaikki taistelivat miehittäjiä vastaan”. Eräs Titon apureista, Neshkovic, on avoimesti julistanut: ”Ei ole kiinnitettävä liian suurta huomiota jonkinlaisen luokkataistelun keksimiseen meidän maassamme.” Tuollaisen valheellisen puheen varjossa työläis- ja talonpoikaisjoukkojen riisto kiihtyy päivä päivältä Jugoslaviassa.

Natsit käyttivät propagandamenetelmäänsä luodakseen tarun ”erehtymättömästä johtajasta”, ”kansallissosialistisen vallankumouksen luojasta”, ”sallimuksen miehestä” — Hitleristä.

Ei tarvitse muuta kuin silmäillä Djilasin ja Pijaden julkaisemia likaisia lehtipahasia huomatakseen samat pyrkimykset luoda taru Titosta, ”yli-ihmisestä”, ”kansallisesta vapauttajasta” j.n.e. Tyypillinen on tässä suhteessa amerikkalaisen ”Life”-lehden Titosta antama kuvaus. Jugoslavian kansan pyöveli otti amerikkalaisen lehtimiehen vastaan eräässä lukuisista kesäasunnoistaan. Tito salli itsestään otettavan mielin määrin valokuvia. Eräässä niistä hän, kuten Hitler Brechtesgardenissa, katsoo kulmat rypyssä seinään, toisessa hän seisoo biljardipöydän ääressä, toisissa hänet nähdään huvipurtensa kannella, kalastamassa, ratsun selässä valmiina lähtemään metsästysretkelle henkivartijoittensa saattamana. Amerikkalainen lehtimies ilmoittaa mielenkiintoisia yksityiskohtia, jotka valaisevat Jugoslavian propagandamenetelmiä ”Titon jumaloimisen” alalla. Hän esittää kuvia Titon kehdosta ja vuoteesta. ”Life” korostaa sitä seikkaa, että Jugoslavian viranomaiset tekevät joka vuosi pyhiinvaellusmatkoja ”marsalkan” syntymäseudulle.

Tarkoituksenaan mainostaa kaikkialla maailmassa kansallissosialistisen Saksan ”hyvinvoipaa” tilaa hitleriläiset kutsuivat Saksaan kaikenlaisia seikkailijoita, joukossa myös viidennen kolonnan johtajia. Palatessaan taskut pullollaan saksanmarkkoja Doriot, Degrelle, Codreanu, Horia Sima, Henlein, Szalasy kuvailivat ”Hitlerin kansalaisvapauksia” ja ”Johtajan rauhantahtoa”. Tito on niinikään omaksunut tämän Hitlerin propagandan käyttämän vanhan juonen. Seikkailijoita ja vakoilijoita, trotskilaisia, keinottelijoita ja porvareita kutsutaan Belgradiin, missä Tito majesteetillisen näköisenä ottaa heidät vastaan jossakin palatseistaan taputtaen koiraansa ja väläytellen vieraille jalokivillä koristettuja sormuksiaan. Jälkeenpäin väsyneet amerikkalaiset nuorukaiset, italialaiset operettipartisaanit ja Zilliacuksen tyyppiset ”fasisminvastustajat” myöntävät haastatteluja, joissa ilmaisevat ihailunsa Titon ”todellista sosialismia” kohtaan.

* * *

Djilas valitsi sopivaa väkeä valtavaa propagandakoneistoaan varten. Kunnialliset ihmiset on häädetty lehdistöstä ja radiosta. Heidän tilalleen on tullut vakoilijoita ja kätyreitä, jotka ovat mestareita väärien tietojen antamisessa ja Jugoslavian radion 14 kielellä lähettämien likaisten panettelujen tehtailussa. Heitä säestävät porvarilliset lehtimiehet, taantumukselliset ja fasistit, vankilasta vapautetut ja Göbbelsin koulun käyneet sotarikolliset. Jugoslavian radiota johtaa ideologisessa suhteessa Amerikan lähettiläs George Allen, ”Amerikan Äänen” entinen johtaja.

Vladi Dedier, vakoilija Djilasin läheinen apuri, on tiedoitusministeriön ja puoluelehdistön departementin päällikkö. Dedier sai koulutuksensa Chicagossa, missä hän opiskeli miljonääri McCormickin kustannuksella. Myöhemmin Dedier toimi Titon päämajan ja englantilais-amerikkalaisen tiedustelupalvelun välisenä yhdysmiehenä.

Yhdysvaltain hallitus on perustanut erikoisrahastot Jugoslaviassa olevien amerikkalaisten imperialistien ideologisen vaikutuksen luomiseksi ja Jugoslavian göbbelsien uuden kaartin kouluttamiseksi. Saksassa ilmestyvä amerikkalaislehti ”Die Neue Zeitung”, kertoi toukokuun 6 p:nä, että Yhdysvaltain ulkoministeriö oli ehdottanut ja Jugoslavian fasistilakeijat olivat hyväksyneet ylioppilaiden, opettajain ja oppikirjojen vaihtoa Yhdysvaltain ja Jugoslavian välillä koskevan ohjelman.

Titon lehdistön niinsanotun valiojoukon muodostavien degeneroitujen fasistien koplakunnan joukossa on huomattavilla paikoilla angloamerikkalaisia vakoilijoita: Perovic, — ”Borban”, — ”Völkischer Beobachterin” uskollisen seuraajan päätoimittaja; Miloevic, ulkolaisia lukijoita varten tarkoitetun lehtipahasen, ”New Yugoslavian”, päätoimittaja ja B. Rybnikar, jota sanotaan Jugoslavian Hearstiksi, ”Politikan” omistaja ja vanha imperialistiagentti, joka sodan aikana oli quisling Nedicin virallisen äänenkannattajan ”Obnovan” päätoimittajana. Nämä henkilöt ovat Titon propagandan ensi rivin miehiä.

Jugoslavian porvarillinen kirjallisuus esittää samaa rikollista osaa kuin Titon lehdistö. Marian Yurkovicin, entisen ”Standard Oil”in agentin tai provokaattorin Rade Nikolicin kaltaisille lehtimiehille on uskottu surrealismin ja muiden rappeutuneen länsimaisen kulttuurin muotisuuntien tekeminen suosituiksi, sosialistista kulttuuria vastaan suunnattu kiihoitustoiminta j.n.e. Samanaikaisesti kirjailijat, jotka kieltäytyvät pettämästä kansaansa, jotka kieltäytyvät alistumasta Titon fasistikoplan käskettäviksi, joutuvat raa’an poliisiterrorin kohteeksi, kuten on laita kirjailija Radovan Zogovicin.

* * *

Titon kopla sai äskettäin Washingtonista käskyn mustata rauhanliikettä, koska tämän jättiläisliikkeen lukumäärällinen ja laadullinen kasvu on herättänyt äärimmäistä hätääntymistä sodanlietsojain joukossa ja sitoo heidän kätensä. Titon imperialistiset kätyrit suorittavat tätä tehtävää turvautuen, kuten v. 1948 ”Pravdassa” julkaistussa ja allekirjoituksella Tseka varustetussa kirjoituksessa aivan oikein huomautettiin, kaikenlaisiin juoniin ja panetteluihin, yrittäen tehdä mitä odottamattomimpia ja hullunkurisimpia kuperkeikkoja saadakseen Jugoslavian kansan vakuutetuksi siitä, että valkoinen on mustaa ja musta valkoista, yrittäen salata sitä tosiseikkaa, että Titon koplakunta kuuluu samaan leiriin kuin sotaiset imperialistit ja on näiden likaisin kätyri.

Usean vuoden aikana, sillävälin kun natsit angloamerikkalaisten imperialistien suoranaisesti tukemina valmistautuivat sotaan, Hitlerin ja Göbbelsin propagandakoneisto yritti vakuuttaa jokaiselle, ettei ole olemassa minkäänlaista sodanvaaraa, että hitleriläiset olivat mitä innokkaimpia rauhanpuolustajia ja ettei Saksa milloinkaan tulisi hyökkäämään kenenkään kimppuun. Jugoslavian fasistit yrittävät niinikään kaikkensa salatakseen sodanvaaran kansanjoukoilta ja panettelevat mitä halpamaisimmalla tavalla rauhan mahtavinta voimaa, Neuvostoliittoa ja kansandemokratioita, kommunististen ja työväenpuolueiden johtamaa rauhanleiriä. Amerikkalaisen imperialismin fasistiset palkkalaiset aseistautuvat hampaita myöten.

Titon koplakunta toimii sodanlietsojana Balkanilla. Aivan äskettäin Titon kopla, pistettyään Kreikan demokraattista armeijaa salakavalasti selkään, allekirjoitti sopimuksen Ateenan hallituksen kanssa. Yhdysvaltain johdolla luotu ”Belgradin–Ateenan akseli” on vakavana uhkana rauhalle Balkanilla.

Titon koplakunta on provosoinut lukemattomia välikohtauksia Bulgarian, Romanian, Albanian ja Unkarin rajalla. Näiden provokatioiden tarkoituksena on häiritä kansandemokratioiden rauhanomaista sosialismin rakentamista. Jugoslavian fasistit harjoittavat laajaa sotilasstrategista rakennustoimintaa Bulgarian, Romanian, Unkarin ja Albanian rajalla. Lentokenttiä, maanteitä ja laskeutumispaikkoja lentokoneita varten rakennetaan mitä suurimmalla kiireellä. Jugoslavian lentolinjat ja joukko Adrianmeren satamia on alistettu Yhdysvaltain valvontaan.

Amerikkalaiset imperialistit, kuten kommentaattori Alsop kyynillisesti on myöntänyt, suunnittelevat Jugoslavian käyttämistä tykinruoan lähteenä. Yhdysvallat on kumonnut aseiden toimittamisen kiellon Jugoslaviaan; junalastillisia aseita saapuu niinikään Länsi-Saksasta. Mitä lukumäärään tulee, on Jugoslavialla sodanaikainen armeija; Titon koplakunta on muuttanut maan sotilasleiriksi. Upseereja ja kenraaleja, jotka ovat pysyneet uskollisina kansalle, häädetään armeijasta. Heidän sijalleen on tullut äärimmäisiä taantumuksellisia, tunnettuja fasisteja ja sotarikollisia.

Pyrkiessään salaamaan sodanvalmistelunsa ja pesemään puhtaaksi herransa Titon kopla on ryhtynyt kiihkeään toimintaan rauhanliikettä vastaan. Amerikkalaisten yllyttämänä milloin mikin titolainen kertaa valheellisia sanoja siitä, ettei nykypäivien kapitalismi uhkaa maailmaa sodalla, että sodanvaaran aiheuttaa sosialistinen leiri, jonka johdossa on Neuvostoliitto. Äskettäin Tito leimasi atomipommin tuomitsemista tarkoittavan liikkeen ”lapsellisuudeksi”. On aivan selvää, miksi imperialistit tarvitsevat tätä Titon julistusta, Titon, joka on kieltänyt Tukholman-vetoomuksen nimikirjoitusten keräämisen Jugoslavaissa.

”Maailmassa ei ole olemassa ainoatakaan hallitusta, joka avoimesti olisi sodan kannalla”, sanoi ammattivalehtelija Djilas hetkenä, jolloin englantilais-amerikkalaiset joukot ja Kreikan monarkofasistit käyttäen hyväkseen Titon petosta, surmasivat tuhansia sankarillisia vapauden ja rauhan puolustajia. ”Se, että lehdistö — tarkoitamme tällä sanomalehtiä ja radiota, jotka esittivät tärkeätä osaa yleisen mielipiteen muokkauksessa — muka avoimesti kehoittaa sotaan ja hyökkäykseen toista maata vastaan, on vain tyhjää puhetta”, Djilas kirjoitti hetkenä jolloin ”Amerikan Ääni” vaati niiden kansojen tuhoamista, jotka eivät tottelisi Yhdysvaltain miljardimiehiä, ja jolloin washingtonilainen ”Times Herald” kirjoitti, että Amerikka lähettäisi atomi-, palo- ja bakteriologisia pommeja kuljettavia lentokoneita surmaamaan lapsia kehdoissaan, vanhuksia hartaudenharjoitusten aikana ja ihmisiä työssään. Imperialistisen lehdistön shakaalien yrittäessä saada toisen kansakuntien ryhmän taistelemaan toista vastaan vakoilija Kardelj esittää ”terveemmän kapitalismin” teorian todeten, että kapitalismi on tullut voimakkaammaksi kaikissa Länsi-Euroopan maissa ja ettei se nyt lainkaan tarvitse sotaa. Kardelj lausui tämän toteamuksen hetkenä, jolloin kapitalismin yleiskriisi on vakavasti kärjistynyt, jolloin kapitalistimaissa on 45 miljoonaa työtöntä.

Titon, Djilasin ja Pijaden propagandatemput epäonnistuvat toinen toisensa jälkeen aivan samalla tavoin kuin Hitlerin propagandan koko panetteluun ja valheisiin perustunut arsenaali oli epäonnistunut. Totuus tulee voittamaan Jugoslaviassakin.

Sisäiset ristiriidat kärjistyvät Jugoslaviassa. Kansan suuttumus Titon koplaa kohtaan kasvaa ja laajenee. Yhä laajemmat kansanjoukot yhtyvät taisteluun Titon koplakunnan syöksemiseksi vallasta. Jugoslaviasta saapuu yhä enemmän uutisia, jotka todistavat tätä taistelua. Taistelua johtavat kommunistit, jotka ovat pysyneet uskollisina proletaariselle kansainvälisyydelle.

Kiihkoisänmaallisten fasistiaatteiden ja amerikkalaisen elämäntavan propaganda eivät näytä saavan otollista maaperää Jugoslaviasta. Jugoslavian kansat ovat uskollisia rauhan ja sosialismin leirille, jonka johdossa ovat Neuvostoliitto ja kansandemokratian maat. Fasistihuijareiden ei milloinkaan onnistu saada Jugoslavian kansaa unohtamaan sitä, että Neuvostoliitto vapautti Jugoslavian. Heidän ei milloinkaan onnistu salata Neuvostoliiton johtavaa osaa taistelussa rauhan puolesta. Jugoslavian kansat vihaavat Amerikan imperialismia ja sen raakaa ideologiaa.

Marxin — Engelsin — Leninin — Stalinin kaikkivoittavat aatteet täyttävät Jugoslavian vallankumoukselliset ja isänmaanystävät voimalla, tarmolla ja rohkeudella taistelussa fasistihallintoa vastaan. Nämä aatteet tulevat voittamaan Jugoslaviassa kuten kaikkialla muuallakin maailmassa.

Romanian Työväenpuolueen Keskuskomitean sihteerin J. Kishinevskin kirjoituksen mukaan, joka on julkaistu ”Pysyvän rauhan ja kansandemokratian puolesta”-lehdessä n:o 27 v. 1950.

Kommunisti — Poliittis-teoreettinen aikakauslehti — N:o 8 (151) — Elokuu 1950

Maurice Dobb: Imperialistinen talous (1935)

MAURICE DOBB

Imperialistinen talous

Allaolevan esitelmän piti mr. Dobb, joka on kansantalouden dosentti Cambridgen yliopistossa Englannissa, t. v. maaliskuun 28 p:nä vieraillessaan Akateemisen Yhdistyksen kutsusta Lundissa. Sen ensimmäinen osa käsittelee imperialismin taloudellista pohjaa ja osuutta kapitalismin kehityksessä. Toinen osa, joka julkaistaan seuraavassa numerossa, käsittelee imperialismin vaikutusta emämaan poliittisiin ilmiöihin, työväenliikkeeseen ja fashismiin nähden.

Ei ole merkityksetöntä, että klassillinen kansantaloustiede ainakin Englannissa syntyi ja kehittyi arvosteluna 1600- ja 1700-luvun merkantilismia vastaan. Jo sata vuotta sitten oli englantilaisilla taloustieteilijöillä myös selvä käsitys merkantilismin todellisesta luonteesta. Adam Smith sanoi, että »siirtomaiden perustaminen toi mukanaan yksinoikeuden emämaan tavaroille ja kauppiaille». James Mill huomautti, että siirtokunnat olivat »a vast system of outdoor relief for the upper classes» (ylempien luokkien käyttämä laaja apujärjestelmä). »Emämaa», sanoi hän, »saa voittoa pakottamalla siirtomaan tuomaan tavaransa yksinomaan sen markkinoille, koska se olisi saanut maksaa yhtä paljon kuin muut maat, jos siirtomaan asukkailla olisi ollut vapaus myydä tavaransa siellä, missä he voivat saada korkeimman hinnan.» Minä luulen, että meidän päivinämme vain marxilaisuus on muodostanut itselleen selvän käsityksen siitä, mitä uudenaikainen imperialismi on ja esittänyt siitä tyydyttävän arvostelun. Ainakin määrätyissä ulkonaisissa suhteissa on uudenaikaisella imperialismilla huomattava yhtäläisyys 1700-luvun merkantilismin kanssa; ja kun marxilaisuus arvostelee imperialismia, voisi sitä pitää klassillisen kansantalouden tradition jatkajana.

Niiden teoriojen joukossa, jotka koettavat antaa imperialismista taloustieteellisen tulkinnan voi Englannissa eroittaa kaksi päätyyppiä marxilaisen teorian rinnalla. Koska ainakin toinen näistä usein sekoitetaan marxilaiseen tulkintaan, on tärkeätä lähemmin selvittää niiden ero.

Ensiksi on huomattava vapaamielinen imperialistinen teoria, jonka tärkein edustaja ennen v. 1914 oli Norman Angell ennenkaikkea hyvin suositussa ja vaikuttavassa kirjassaan »The Great Illusion» (Suuri harhakuva). Leonard Woolf, joka on suorittanut muutamia arvokkaita selostavia tutkimuksia brittiläisestä siirtomaapolitiikasta, on antanut myöskin ilmaisun tälle teorialle. Lähtien suoraan klassillisen kansantalouden vapaakauppateorian johtopäätöksistä päättelee Norman Angell, että taloudellisesta näkökulmasta katsottuna imperialismi on järjetön. Se edustaa poliittista tarua, ja sen lupaus lisätä imperialistisen maan hyvinvointia perustuu harhakuvitelmaan. Imperialismi ei voi koskaan tuoda voittoa enempää imperialistiselle maalle kuin siirtomaallekaan.

Tästä teoriasta voi lyhyesti sanoa, että sen virhe on siinä, että se sivuuttaa kapitalistisen yhteiskunnan luokkaluonteen. Se ei ota huomioon imperialismin monopolistista (yksinoikeudellista) puolta, eikä näe sitä tosiasiaa, että monopolipolitiikka voi olla eduksi määrätylle luokalle silloinkin kun se ei tuota voittoa, vaan mahdollisesti jopa tappiotakin kansalle kokonaisuutena. Todistuksena siitä, että minkään maan suuret joukot eivät yleensä ja pitemmälle katsoen voi saada mitään etua imperialismista, on tällä teorialla määrätty arvonsa. Mutta imperialismin tulkitsijana se on epätäydellisyydessään virheellinen.

Toista teoriaa voisimme nimittää alikulutusteoriaksi, jota taloustieteilijä J. A. Hobson on käyttänyt samanaikaisesti tulkitsemaan sekä pulia että imperialismia. Ne mielipiteet, joita edustavat eräät Rosa Luxemburgin kouluun kuuluvat marxilaiset, muistuttavat jossain määrin tätä teoriaa, minkä vuoksi se usein sekoitetaan Marxin pulateoriaan. Hobson näkee selvästi, kuinka imperialismin edut ovat määrätyt luokkien mukaisesti, ja tässä kohden hänen teoriansa on edistysaskel Norman Angell’in teoriasta. Teoksessaan »Imperialismi» hän kirjoittaa:

»Koko kansan yhteiset kauppaedut on alistettu määrättyjen ryhmien etujen alaisiksi, ryhmien, jotka ovat anastaneet itselleen luonnonrikkauksien valvonnan ja käyttävät niitä hyväkseen yksityiseen voittoonsa… Vaikka uusi imperialismi on ollut huono liikeyritys kansalle, on se ollut hyvä asia määrätyille luokille ja ammattiryhmille kansan keskuudessa… Ollen järjetön koko kansan näkökulmasta se on kyllin järkevä määrättyjen luokkien näkökulmasta.»

Syy siihen, miksi »määrätyt luokat ja ammattiryhmät» saavat etua siirtomaista, on tulojen epätasaisesta jakaantumisesta johtuva kulutustavaroiden liian pieni käyttö uudenaikaisessa yhteiskunnassa — n.k. »alikulutus». Hobson jatkaa:

»Kaikki mikä tuotetaan Englannissa, voidaan kuluttaa Englannissa, edellytettynä, että tulot eli ostovoima jaetaan sopivalla tavalla.»

Mistä seuraa, että reformistinen politiikka, joka nostaa palkkoja ja siten joukkojen kulutuskykyä, riittäisi poistamaan sekä kapitalististen pulien että imperialismin syyt. Myöhemmin on G. D. H. Cole kirjassaan »What Marx really meant» (Mitä Marx todella tarkoitti) esittänyt samantapaisen käsityksen (marxilaisuuden nimissä) ja perustanut sille tulkintansa fashismista. Fashismi, sanoo Cole, on kapitalisminvastainen liike pikkuporvariston keskuudessa; jos sen onnistuu pienentää voittoja ja kohottaa alemman keskiluokan ja työväenluokan palkkoja, voi se ehkä myöskin onnistua löytämään ratkaisun pulille ja korvaamaan menestyksellisesti imperialistisen siirtomaapolitiikan politiikalla, joka tähtää kansalliseen autarkiaan. Tämä on mahdollista, kirjoittaa hän:

»jos kapitalistiset itsevaltiaat pystyvät siinä määrin voittamaan vaistomaisen vastarintansa työtätekevien luokkien vaatimukseen nähden, että he jatkuvasti suovat sorretuille työläisille ne yhä suuremmat tulot, jotka vaaditaan saamaan aikaan tavarankulutus, joka vastaa teollisen tuotannon laajuutta. Jos he eivät pysty tähän, tulee vanha kapitalistinen vastakohta palaamaan.»

Toisin sanoen kapitalistien oma etu vaatii, huomioonottaen pitemmät aikamäärät, maksamaan korkeita palkkoja; ja jos he tekevät sen, eivät he tarvitse siirtomaapolitiikkaa. Jos fashismi saa heidät näkemään todellisen etunsa — jos kapitalismi voi yhdistää Hitlerin ja Henry Fordin — silloin fashismista voi tulla kapitalismin ratkaisu — ratkaisu ilman imperialistista laajentumista. Tulee mieleen, kuinka kommunistisessa manifestissa luonnehditaan porvarillista sosialismia:

»Porvarillisen sosialismin ydinkohta on väite, että porvari on porvari, työväenluokan omaksi parhaaksi.» Tämän alikulutusteorian virhe on lyhyesti sanoen se, että se ottaa yksipuolisesti huomioon vain kapitalismin yhden puolen (tavaran vaihto ja markkinat) sensijaan, että se lähtisi kapitalistisesta tuotantoprosessista kokonaisuutena. Jos nähdään prosessi kokonaisuudessaan, täytyy käydä selville, että joskin palkkojen nostaminen lisää määrätynlaatuisten kulutustavarain kysyntää, se nostaa myös kapitalistisen yrittäjän työkustannuksia. Tämä käy yhteen Ricardon vanhan lauseen kanssa: »Jos palkat nousevat, laskee voitto.» Jos työvoiman hinta nousee, täytyy lisäarvon laskea.

Marxin pulateoria on johtopäätös siitä, mikä muodostaa »Pääoman» kolmannen osan »kulmakiven»: teoria voitto-osingon alenemispyrkimyksestä. Tämä voitto-osingon taipumus laskea sitä mukaa kuin pääoman syntyminen lisääntyi oli saanut klassilliset taloustieteilijät ymmälle. Ricardo oli selittänyt sen johtuvan maan vähenevän tuottavuuden ja maankoron kohoamisen laista. Marx katsoi tällä taipumuksella olevan ratkaisevan merkityksen: se aiheuttaa pulat ja on syynä siihen, että kapitalismi tasaisin väliajoin panee rajoja tuotantovoimien jatkuvalle kehitykselle ylläpitääkseen voittotason. Hän ei kuitenkaan katsonut, että tämä taipumus vaikutti aivan mekaanisesti. Päinvastoin se oli taipumus joka aiheutti vastapyrkimyksen, ja tästä dialektisesta liikkeestä syntyi siten kapitalistisen yhteiskunnan luonteenomainen rytmi. Lyhyesti sanoen, Marx selitti tämän voitto-osingon alenemispyrkimyksen johtuvan kahdesta pääsyystä. Ensimmäinen oli muutos »pääoman kokoonpanossa» tuloksena teknillisestä kehityksestä: koska käytäntöön otetun pääoman suuremman prosentin muodosti »konstantti (pysyväinen) pääoma», antoi määrätty lisäarvo tai määrätty lisäarvo-osinko, joka perustui määrättyyn työvoiman riistoon, alemman voitto-osingon, silloin kun se jaettiin koko pääoman perusteella. Toiseksi, siinä määrin kuin pääoman runsaus pyrkii tyhjentämään saatavilla olevaa työvoiman varastoa (vastaten saatavilla olevaa riistämisaluetta), aiheuttaisi siitä syntyvä kilpailu työvoimasta (joka on nyt suhteellisesti niukka) pyrkimyksen kohottaa työvoiman hintaa lisäarvon ja siten voiton vahingoksi.

Marx huomautti kuitenkin, että tätä pyrkimystä vastaan vaikuttivat toiset pyrkimykset, ja yksi sellainen syntyi ulkomaankaupan tuottamista ylimääräisistä voitoista. Tämä tekijä esitti epäilemättä jonkinlaista osaa brittiläisessä kapitalismissa 1800-luvun puolivälissä. Englannin teknillinen etumatka antoi todellisuudessa maalle »monopolin» maailman markkinoilla ja teki siten mahdolliseksi poikkeuksellisen suotuisat kauppamaksut toisten maiden kanssa. Tämä tekijä myöskin selittää yhteyden kaupan kukoistuksen ja palkkojen nousemisen välillä viisikymmen- ja kuusikymmenluvuilla. Mutta vuoden 1870 jälkeen tämä vaikutus alkoi heikentyä. Suurbritannian teknillinen yliote alkoi ensimmäisen kerran heikentyä Ranskan ja Saksan teollisoitumisen ansiosta, ja joukko käänteentekeviä keksintöjä rauta- ja terästeollisuudessa alkoi ryöstää maalta sen aikaisempaa etuoikeutettua asemaa valmistajana ja viejänä »raskaan teollisuuden» alalla. Ja tämä oli tärkeä syy siihen kauppapulaan, joka syntyi Suur-Britanniassa 70- ja 80-luvuilla. Vakavin pula mikä brittiläisellä kapitalismilla on ollut Napoleonin sotien jälkeen ja mikä ensimmäisen kerran sai teollisuudenharjoittajat valittamaan »ulkomaista kilpailua». Tähän aikaan myös Englannin kapitalismin kasvavan kilpailun uhatessa Euroopan markkinoilla se suuntautui uudelleen solmimaan taloudellisia siteitä Europan ulkopuolella olevien maiden kanssa. Tähän aikaan tuli ensimmäinen vakava hyökkäys vapaakauppaoppeja vastaan, ja nyt tehtiin myös ensimmäisen kerran propagandaa suojelustullien puolesta. Tähän aikaan uusi siirtomaapolitiikka pääsi hämmästyttävän nopeasti ja samanaikaisesti valtaan sekä Englannissa, Ranskassa että Saksassa. Se ilmeni vuosien 1880 ja 1890 välillä »kilpajuoksuna Afrikasta», pian sen jälkeen Kiinan jaossa etupiireihin sekä tunkeutumisessa taloudellisessa tarkoituksessa Keski- ja Etelä-Amerikkaan.

Siirtomaakauppa voi tietysti olla mahdollinen ilman imperialismiakin ja sellaista se oli ollutkin ennen v. 1880. Se mikä merkitsee imperialismin syntyä poliittisesti määrätietoisena siirtomaiden hankkijana, on poliittisten keinojen käyttäminen saavuttamaan määrätty kauppamonopoli jonkun siirtomaa-alueen sisäpuolella valtauksen tehneen maan kauppapääoman hyväksi. Tässä ilmenee selvimmin yhtäläisyys merkantilismin kanssa, ja sellaiset etuoikeutetut kauppaseurat kuin Nigeria-yhtymä ja etelä-afrikalainen yhtymä todistavat, mitä osaa tämä esittää uudenaikaisen imperialismin aikaisemmissa vaiheissa. Mutta uudenaikaisen imperialismin luonteenomainen piirre, joka eroittaa sen kaikista aikaisemmista historiallisista muodoista, ilmenee pääoman maasta viennissä, ja sen ohessa reaalipääoman viennissä siirtomaihin.

Siispä juuri pääomansijoitus siirtomaihin pikemmin kuin kulutustarvikkeiden kauppa on nykyaikaisen imperialismin tuntomerkki, ja kun tällaisia sijoituksia tapahtuu kyllin suuressa mittakaavassa, voi sanoa imperialismin sanan täydessä merkityksessä olevan toteutetun. Tällä pääomansijoituksella juuri on vahva poliittinen vaikutuksensa siirtomaan sisäiseen talouteen, mikä seikka on leimaa-antava piirre nykyisten kapitalististen maiden siirtomaapolitiikassa. Kaupan monopolisointi edellyttää määrättyä poliittista kontrollia siirtomaa-alueiden ulkomaisiin kauppasuhteisiin nähden, kenties myös suojelua siirtomaan teollista kilpailua vastaan, kuten oli laita Englannin amerikkalaisten siirtokuntien 1700-luvulla. Mutta koska pääomanvienti merkitsee sijoitusta siirtomaahan, tarvitaan vielä paljon suurempaa vaikutusta sisäisiin asioihin. Tarvitaan poliittinen kontrolli, ei ainoastaan »suojaamaan vierasta omaisuutta», vaan myös luomaan ja suojelemaan mahdollisuuksia tuottaville pääomasijoituksille. Viimemainittuun päämäärään pyritään osittain takaamalla poliittista painostusta käyttäen imperialistisen vallan finanssipääomalle »sopimuksia» ja »lainaetuisuuksia», osittain luomalla siirtomaaproletariaatin.

Lenin oli ensimmäinen imperialismin teoreetikoista, joka korosti näiden kahden tyypillisen piirteen hallitsevaa merkitystä nykyisessä imperialismissa: monopoli ja pääomanvienti. Hän määritteli imperialismin kapitalistiseksi politiikaksi sillä monopoliasteella, jolloin se määrätietoisesti kuljettaa pääoman siirtomaiden »rauhoitetuille metsästysmaille». Toisin sanoen, näemme, että sama kapitalismin kehitys, joka kotimarkkinoilla johtaa monopolin luomiseen, jotta järjestelmällisen monopolikontrollin avulla voitaisiin turvata voitto, myöskin pakoittaa kapitalismin etsimään uusia sijoitusmahdollisuuksia maailman ei-kapitalistisilta teollisuusseuduilta, joissa voitto voi olla suurempi. Tämä kehitys, joka samanaikaisesti edistää monopolikapitalismin ja imperialismin kasvua perustuu pääomankeskitykseen ja jatkuvaan muutokseen pääoman orgaanisessa kokoonpanossa emämaissa. Samanaikaisesti luo monopoliyhtymien — suurien trustien, renkaitten, kartellien, finanssiliittojen — syntyminen organisatooriset edellytykset tulokselliselle imperialistiselle politiikalle. Tämä kehitys vahvistaa suurien pääomayhtymien vaikutusta valtiokoneistoon ja varustaa teollisuuden ja suurtalouden niillä organisatoorisilla välineillä, joiden avulla ne voivat käyttää uusia aukenevia mahdollisuuksia ottaakseen haltuunsa uusia monopolisoituja siirtomaaseutuja. Imperialismi voidaan siten lyhyesti määritellä monopolikapitalismiksi, joka käyttää monopoli-metoodeja ulkomailla, ja ennen kaikkea tähtää pääoman sijoitukseen siirtomaa-alueilla — pääoman, joka kotimaassa olisi voitu sijoittaa vain alhaisella voitolla. Tuloksellisesti noudattamalla tuollaista politiikkaa on kapitalistiluokalla tilaisuus hankkia itselleen imperialistinen ylimääräinen voitto.

(Jatkuu seuraavassa numerossa.)

Imperialismi ja fascismi

Alla julkaisemme dosentti Maurice Dobbin t. v. maaliskuussa Lundin Akateemisessa Yhdistyksessä pitämän esitelmän — jonka alkupuoli oli edellisessä numerossa — lopun. Kuten lukijat muistanevat, sisälsi esitelmän alkupuoli selostusta ja erittelyä erilaisista imperialismia koskevista teorioista ja tulkinnoista. Kun kirjoittaja ensin on kumonnut m.m. Norman Angellin ja Colen erheelliset käsitykset, hän selostaa Marxin teoriaa, jota Lenin myöhemmin on täydentänyt. Sen pohjana on »Pääoman» kolmannen osan tärkein teoria: teoria voitto-osingon alenemispyrkimyksestä. Tämä pyrkimys johtaa pääomansijoituksiin siirtomaihin, mikä on imperialismin oleellinen piirre. Esitelmän toinen osa taas erittelee tämän imperialistisen politiikan vaikutusta emämaan oloihin, jolloin m. m. fascismi saa loistavan valaistuksen.

Toimitus.

Mutta imperialismin luonteen määrittely on vain sikäli tärkeää, kuin se selvittää imperialismin vaikutuksia ja historiallista merkitystä. Meille on tärkeintä eritellä imperialismin vaikutus emämaan oloihin ja siirtomaiden yhteiskunnalliseen ja taloudelliseen rakenteeseen. Mitä tulee imperialismin vaikutukseen imperialistisen maan työväenluokkaan, on tärkeää todeta, että se samalla kertaa on sekä edullinen että vahingollinen. Tarkastelemalla vain toista puolta näistä jätämme huomioonottamatta tärkeän osan imperialismin sisällöstä. Ensin on otettava huomioon, että pääoma viedään siirtomaihin sensijaan että se sijoitettaisiin kotimaahan. Tällöin mahdollisuudet työnsaantiin ja sen ohessa palkkojenkoroituksiin ovat pienemmät kuin muussa tapauksessa olisi asianlaita. T.s. kapitalistiluokka saa kaksinkertaisen voiton imperialistisella politiikalla: siirtomaihin sijoitettu pääoma antaa korkeamman voiton ja samalla kertaa on mahdollisuus ostaa työvoimaa kotimaassa halvemmalla hinnalla kuin muuten. Toisaalta taas, ellei pääomalle olisi olemassa venttiiliä siirtomaihin, olisi kapitalistiluokka todennäköisesti pakoitettu, estääkseen voitto-osingon pienentymisen, pakkotoimenpiteillä alentamaan palkkoja kotimaassa. Niinkuin nyt on asianlaita, huomaa kapitalistiluokka imperialistisessa maassa, samassa suhteessa kuin sen hyvinvointi kasvaa kiitos sen ylimääräisen voiton, jonka se hankkii siirtomaiden riistolla, kykenevänsä tekemään myönnytyksiä työväenluokalle kotimaassa — »lahjomaan» työväenluokan eräillä sosiaalisilla uudistuksilla ja elintason kohottamisella. Tällä tavalla koituu imperialismi myös emämaan työväenluokan hyväksi ja se pääsee määrätyssä suhteessa osalliseksi siirtomaiden ylimääräisestä voitosta. Tämä työväenluokan osuus siirtomaiden tuottamaan ylimääräiseen voittoon on todellinen syy n.k. työläisaristokratian syntyyn Länsi- Europan suurvalloissa. Tätä aikakautta edustaa reformistinen sosialidemokratia ennen maailmansotaa. Tämän ajan ideologia osoittaa jonkinlaista yhteistunnetta työväenliikkeen ja hallitsevan luokan imperialistisen politiikan välillä; ideologia, jonka luonnolliset seuraukset ilmenivät vuoden 1914 tapahtumissa.

Engels oli teoksensa »Työväenluokan asema Englannissa» toisen painoksen esipuheessa (v. 1892) osoittanut, mikä merkitys Englannin asemalla maailmanmarkkinoilla oli Englannin työväenluokalle.

»Englannin teollisen monopolin aikana — hän kirjoitti — on Englannin työväenluokka päässyt osalliseksi eräässä määrässä niistä voitoista, joita monopoli tuotti. Nämä voitot jakautuivat sangen epätasaisesti. Etuoikeutettu vähemmistö sai suurimman osan, mutta suuri massa sai myös silloin tällöin jonkun osan saaliista. Ja tästä johtuu, että Englannissa ei ollut mitään sosialismia senjälkeen kuin owenismi kuoli. Mutta monopolin romahtaessa tulee Englannin työväenluokka kadottamaan etuoikeutetun asemansa ja olemaan samalla tasolla kuin työläiset muissa maissa. Ja tästä syystä tulemme tapaamaan jälleen sosialismia Englannissa.»

Lenin kirjoitti kymmenen vuotta myöhemmin viitaten erikoisesti imperialismin seurauksiin:

»Imperialismin pyrkimys tällä tavalla hajoittaa työläiset, vahvistaa opportunismia heidän keskuudessaan ja aikaansaada väliaikainen pysähdys työväenliikkeessä ilmenee selvästi Englannissa jo 1800–luvun loppupuolella.»

Seuraavan kehitysvaiheen aikana kärsii, siinä määrin kun imperialismi teollistaa siirtomaa-alueita, työväenluokka siirtomaiden teollisuuden ja halvemman työvoiman kilpailusta, minkä esimerkiksi Englannin kutomatyöläiset saavat kokea nykään. Imperialismin lopullisesta erittelystä käy siis ilmi, että se asettamalla uuden proletääriluokan pääoman riistolle alttiiksi koituu samalla työväenluokan vahingoksi imperialistisessa maassa. Imperialismin vaikutus siirtomaiden rakenteeseen on vaihteleva, riippuen konkreettisista seikoista kussakin tapauksessa. Eri tekijät, kuten aikaisemman yhteiskuntamuodon vastustuskyky, vanhan heimoyhteiskunnan sotilaallinen vastarinta, ja maantieteelliset seikat kilpailevien imperialististen valtojen välillä, vaikuttavat ratkaisevasti kehityksen nopeuteen ja lähempään luonteeseen kussakin siirtomaassa. Näitä kehitysvaiheita ei saa käsitellä abstraktisina jäykkiin karsinoihin ahdettuina ilmiöinä. On välttämätöntä tutkia niitä ja saada konkreettinen käsitys kustakin tapauksesta niiden erikoisseikkojen perusteella, jotka määräävät tuon kehityksen erikoisen luonteen. Kuitenkin ilmenee siirtomaapolitiikan kehityksessä kolme yleistä ja selvää vaihetta. Näyttää siltä kuin olisi olemassa jonkinlainen imperialismin sisäinen logiikka, joka pyrkii johtamaan kehityksen varhaisemmasta myöhäisempään, alemmasta ylempään kehitysvaiheeseen.

Ensimäisessä vaiheessa on tunnusomaista siirtomaa-alueiden riistäminen kaupan avulla. Tällöin näyttelee kauppapääoma tärkeintä osaa ja kauppa käsittää pääasiassa valmiita tuotteita, joista vastikkeena saadaan siirtomaiden raaka-aineita. Tämä alkuvaihe on tuskin vielä oikeata imperialismia. Toisessa vaiheessa, jolle tunnusomaista on monopolisoitunut siirtomaakauppa, ilmenee selvimmin yhtäläisyys merkantilismin kanssa. Tällöin on imperialistisella maalla jo melkoinen vaikutus siirtomaa-alueen hallintoon. Tämä vaihe on kulta-aikaa monopolistisille kauppayhtymille. Siirtomaa-alueet paloitellaan etupiireihin kilpailevien imperialistivaltojen kesken. Kauppapääoma hallitsee jatkuvasti ja maanviljelijä- ja heimoyhteiskuntaa riistetään edelleenkin pääasiassa kaupan avulla. Samanaikaisesti alkaa pääoman suora sijoitus rauta- ja maanteihin, satamarakennuksiin ja laitteisiin, ja ehkä jossain määrin kaivostyöhön. Tällöin myönnetään myös lainoja paikallisille hallitsijoille konsessioita vastaan. Tämän edellytyksenä on proletariaatin syntyminen tai mahdollisuus pakolla hankkia työvoimaa tai työsopimuksia. Esimerkkinä tästä vaiheesta ovat Brittiläinen Länsi-Afrikka ja ranskalainen siirtomaatoiminta Pohjois-Afrikassa ennen sotaa sekä nykyiset ranskalaisten, englantilaisten ja italialaisten tunkeutumiset Somalimaahan ja Abessiniaan.

Kolmas vaihe käsittää siirtomaiden osittaisen teollistamisen. Imperialistinen pääoma sijoitetaan suuriin plantaasheihin ja teollisuusyrityksiin ja riistäminen muuttuu suoranaiseksi siirtomaa-proletariaatin nylkemiseksi imperialistisen pääoman avulla. Tämä edellyttää teollisen proletariaatin muodostumista siirtomaassa, minkätähden siirtyminen toisesta vaiheesta kolmanteen vaatii alkuperäisen pääoman kasaantumisprosessin, mikä ilmenee suoranaisessa omaisuuden riistossa. Samalla hävitetään vanhempia taloudellisia muotoja ahdistamalla eri tavoin talonpoikia ja heimoja tarkoituksella jouduttaa proletarisoitumisprosessia. Esimerkkeinä tästä kolmannesta vaiheesta on meillä erikoisesti Brittiläinen Itä-Afrika, Etelä-Afrika, Intia, Keski-Amerika, Kiinan teollisoitu rannikkoseutu ja ennenkaikkea japanilainen imperialismi Mandsjukuossa.

Vähitellen, kun tämä kehitys on jatkunut, tapahtuvat seuraavat muutokset siirtomaiden yhteiskunnallisessa rakenteessa. Ensiksi heikonnetaan tai hävitetään ennen vallinneet taloudelliset muodot. Toiseksi vaihto- ja rahatalouden voimaansaattamisesta syntyy luokkajako talonpoikaisväestön keskuudessa. Kolmanneksi syntyy jonkinlainen pikkuporvaristo enemmän tai vähemmän kiinteässä yhteydessä imperialismin ja varsinkin vieraan kauppapääoman kanssa, (agentit, välittäjät, asianajajat). Neljänneksi alkaa kehittyä kotimainen porvaristo, joka käsittää pääasiassa entisiä maanomistajia ja rikkaampia talonpoikia, jotka nyt perustavat ulkomaisista intresseistä riippuvaisia tehdasyrityksiä. Viidentenä lopuksi eroaa köyhtymisen, omaisuudenriiston ja koronkiskonnan johdosta vanhasta maanviljelijä- ja heimoyhteiskunnasta proletariaatti, joka ei enää saa toimeentuloaan maaseudulla, vaan tungeksii kaupunkeihin.

Tässä kolmannessa vaiheessa syntyy myös tavallisesti siirtomaanationalismi. Ja tässä nationalismissa näyttelee porvaristo huomattavaa osaa, esittämällä poliittisen ohjelmansa, joka sisältää eri vaatimuksia kuten: tullisuoja siirtomaan teollisuudelle, itsenäinen pankkilaitos ja rahatalous, itsehallinnon luominen j.n.e. Samanaikaisesti alkaa imperialistista riistoa vastaan esiintyä vakavia kansankapinoita, joissa päätekijöinä ovat proletaarit, riistetyt talonpojat ja pikkuporvariston enemmistö; näin syntyy kapinaliike, jolla on tavaton joukkokannatus. Näitä kapinoita voi myös syntyä imperialismin varhaisemmalla kehityskaudella — siirtymiskaudella toisesta kolmanteen vaiheeseen — talonpoikais- ja heimokapinoitten muodossa alkuperäistä pääoman kasaantumista vastaan. Varhaisemman ajan talonpoikaiskapinat Birmassa ja Indokiinassa ovat todennäköisesti tämäntyylisiä esimerkkejä. Ne ovat yleensä lyhytaikaisia, vailla teoreettista ja organisatorista johtoa.

Lopuksi viittaan kolmeen yleiseen imperialismin seuralaiseen, jotka suuresti luonnehtivat nykyistä kehitystä.

Ensiksi on Leninin johtopäätös imperialismin erittelystään, johtopäätös, joka kuten hän itse sanoo, muodostaa ytimen hänen poliittisissa teorioissaan. Imperialismi samoinkuin kapitalismin uudet muodot tämän monopolistisella aikakaudella synnyttävät uuden ja monimutkaisemman luokkataistelumuodon paljon laajemmalla rintamalla kuin Marxin kuvaileman klassillisen muodon. Kahdeskymmenes vuosisata tulee näkemään siirtomaanationalismin imperialisminvastaisen taistelun, joka tapahtuu neljällä mannermaalla t.s. sulkee piiriinsä koko maapallon. Tämä taistelu merkitsee tosin tavallansa palautumista vallankumouksellisiin liikkeisiin Europassa vuosina 1789, 1830, 1848, siinä mielessä, että se tapahtuu porvarillis-demokraattisella tasolla. Mutta imperialismin aikakaudella tuli tämä taistelu todellisuudessa tekemään asian yhteiseksi proletariaatin taistelun kanssa sosialismin puolesta, koska se oli suunnattu samaa mahtia vastaan, jota vastaan proletariaatti Länsi-Europassa taisteli, nim. imperialistista kapitalismia. Sentähden ei Länsi-Europan proletariaatti saa katsella tätä taistelua kuin jotakin historiallista jätettä ja olla ymmärtämättömänä sen suhteen, vaan sen täytyy päinvastoin liittoutua sen kanssa luomaan anti-imperialistinen taistelurintama, joka käsittäisi koko maailman. Jos proletariaatti tekee tämän, vahvistuu se uusilla liittolaisreserveillä. Ja nämä imperialisminvastaiset voimat olisivat äärettömästi suuremmat kuin yhdeksännentoista vuosisadan klassillisen käsityksen mukaan. Mutta sen lisäksi Lenin arveli, ja tämä on leninismin kaikkein merkityksellisin periaate, että siirtomaiden proletariaatin piti heti alusta alkaen ottaa käsiinsä siirtomaiden anti-imperialistinen taistelu, vaikka se tapahtuikin puhtaasti porvarillis-demokraattisin eikä sosialistisin tunnuksin. Siinä määrin kuin proletariaatin yhdessä talonpoikien ja eräitten pikkuporvariainesten kanssa onnistuisi saavuttaa tämä johtoasema, olisi mahdollista nopeasti siirtyä porvarillisesta demokratiasta sosialistiseen vallankumoukseen, ilman mitään porvarillista luokkaherruusväliaikakautta, ja siten yhdistää kaksi historiallista aikakautta.

Toiseksi, edelliseen loppupäätelmään liittyy läheisesti periaate kapitalistisen kehityksen sekalaisesta luonteesta imperialistisessa vaiheessa. 1800-luvulla oli ilmeisesti oikein väittää, että kapitalismi pyrki tasoittamaan eroavaisuudet eri maiden kehitystasossa. Mutta imperialismi on tuonut uuden eroavaisuuden eri maiden välille. Edistyneimmät kapitalistiset maat, jotka varemmin ja menestyksellisimmin omistautuivat siirtomaapolitiikalle, kykenivät siirtomaista hankitun ylimääräisen voiton avulla alkamaan uuden hyvinvoinnin ja jonkinverran tasotettujen luokkavastakohtien aikakauden. Ja sentähden proletaarinen vallankumous ja sosialismi eivät olleet välttämättömiä vanhimmille ja pisimmälle kehittyneille kapitalistivaltioille, kuten taas oli laita niissä maissa, jotka olivat kehityksessään ikäänkuin edistyneimpien imperialististen valtojen ja teollisoimattomien siirtomaiden välillä. Tämä selittää sen tosiasian, jota joskus sanotaan »marxilaisuuden paradoksiksi», että sosialismia ensin on alettu toteuttaa puolittain teollisoidulla ja puoliaasialaisella Venäjällä, eikä esimerkiksi Englannissa tai Amerikassa. Tämä seikka kumoaa myös Kautskyn esittämän »yli-imperialismin» mahdollisuuden. Vaikka ytimenä imperialismissa on monopoli, ei monopoli edusta mitään yhdistävää synteesiä, joka poistaisi kilpailun ja tasoittaisi vastakohdat.

On olemassa vielä eräs tämän periaatteen seuraus, joka merkitsee paljon fascismin tulkinnalle. Jotkut saattavat pitää selittämättömänä sitä, että miksi fascismi on syntynyt ja päässyt valtaan juuri niissä maissa, missä se on sen tehnyt eikä muualla tai ainakin, että ei fascismin esiintymistä näissä maissa voida selittää objektiivisten taloudellisten tosiasioiden avulla. Tähän voidaan melko yleispätevästi vastata, että fascismi ensiksi syntyi sellaisissa maissa, jotka olivat epäonnistuneet siirtomaapolitiikassaan. Esimerkkeinä ovat Italia tyydyttämättömine siirtomaatarpeineen sekä Saksa ja Itävalta, jotka Versailles’in sopimuksessa menettivät aikaisemmat siirtomaansa. Tätä voitiin juuri odottaa, koska kapitalismin, jolta puuttuu siirtomaiden tuottaman ylimääräisen voiton tuki, välttämättömästi täytyi tarttua tähän keinoon laskeakseen palkkatasoa kotimaassa t.s. täytyi murtaa työläisten vastarinta; (tämähän on fascismin oleellinen merkitys). Sitäpaitsi siirtomaamonopolipolitiikan mahdollisuuden puuttuessa lisääntyy voimaperäinen monopolipolitiikka oman maan rajojen sisäpuolella. Juuri fascistinen talouspolitiikka (taloudellinen nationalismi, autarkia, korporatiivinen valtio) käsittää monopolikapitalismin paremman järjestämisen valtion avulla. Samalla kertaa tämä selitys osoittaa, että fascistinen maa toteuttaessaan taloudellista autarkiaa koettaa myös etsiä siirtomaaventtiileitä pääomalle. Todellisuudessa me näemme Saksan ja Italian nykyisin ajavan siirtomaapolitiikkaansa vielä tietoisemmin ja julkisemmin kuin niiden kilpailijat, mikä taas selittää niiden mahtipontisen sotilaallisen esiintymisen maailmanpolitiikassa. Minä en tahdo väittää, että tämä objektiivinen tekijä no ainoa fascismin synnyttäjä. Myös työväenliikkeen kehitys on suurimerkityksellinen tekijä. Mitä brittiläiseen kapitalismiin nykyisin tulee, on fascismin kehittyminen varmaan läheisessä suhteessa Suur-Britannian mahtiaseman hajoamisen kanssa. Tämä hajoamisprosessi on ollut jo syynä vaikeisiin taloudellisiin kriiseihin Englannissa sekä toiselta puolen kansallisen hallituksen muodostumiseen ja toiselta puolen työväenluokan radikalisoitumiseen.

Ankara kriisi pakottaa kapitalistit pääkaupungissa supistamaan elintasoa aikaisemmin etuoikeutetulta työläisaristokratialta (mitä jo ennustaa nykyisen hallituksen tullitaksat ja supistussuunnitelmat). Samanaikaisesti syntyy »työtön keskiluokka» pikkuporvariston piiriin, joka aikaisemmin oli toimeentulostaan riippuvainen maan imperialistisesta mahtiasemasta, ja tällä tavalla syntyy sopivaa ainesta fascismille — tulevia rekryyttejä fascistisissa hyökkäysosastoissa. Kumman Englanti nyt, mikäli tilanne kehittyy, valitsee, fascistisen tien vai vallankumouksellisen sosialismin, riippuu subjektiivisesta tekijästä: Englannin työväenluokan vallankumouksellisesta kehityksestä. Englannin maailmanvallan hajoaminen valmistaa vallankumouksellista mielialaa Englannin työväenluokan keskuudessa heikontamalla työläisaristokratian asemaa. Mutta nykyään Labour Partyn ja ammattiyhdistysbyrokratian ideologia, politiikka ja kuriin totutetut järjestöt, sekä menneen ajan työläisaristokratian jäännökset ja yhteisetutunne imperialistisen politiikan ja kapitalistiluokan kanssa vaikuttavat taas päinvastaisella tavalla työväenluokkaan. Siinä määrässä kuin onnistutaan murtamaan tämä vanhentunut ideologia ja politiikka sekä luomaan positiivinen vallankumouksellinen joukkoliike, joka voi vetää puoleensa pikkuporvaristosta ja älymystöproletariaatista suuret joukot, saattaa Englanti löytää tien, joka johtaa sosialismiin ja työtätekevän luokan johtoasemaan. Mutta jos ennen sotaa vallinnut vanha reformistinen ideologia ja politiikka jatkuvasti pitää englantilaisia työläisiä lumoissaan, kuten sosialidemokratia teki Saksassa, niin fascismi valloittaa myös Englannin, yhtä varmasti kuin se aikaisemmin on valloittanut Keski-Euroopan.

Soihtu — Sosialidemokraattinen aikakauslehti — No 6, Kesäkuu 1935 ja No 7, Marraskuu 1935

Kapitalismin psykologiaa (1946)

Tieteellistä arvovaltaa itselleen vaativat oppineet kirjailijat ovat kirjoissaan esittäneet paljon ja jokseenkin mielenkiinnotonta arvostelua marxismin historiallisesta kehityksestä. Mikäli heidän huomautuksillaan on ollut jotain pohjaa on se perustunut useimmiten siihen vulgääriin ja karkeaan käsitykseen teoriasta, jolla ei ole mitään tekemistä todellisen marxilaisen ajattelutavan kanssa.

Erich Frommin psykologien ja sosiologien keskuudessa paljon huomiota herättänyt teos »ESCAPE FROM FREEDOM», joka äskettäin on ilmestynyt ruotsinkielisenä nimellä »Flykten från friheten» (Pako vapaudesta), on sensijaan sellaisen tukijan kirjoittama, joka ilmeisestikin ymmärtää marxismin metoodia paremmin kuin useimmat ja esittää sanottavansa suurin piirtein loistavalla tavalla — joskin erilaisin sanoin ja sanakääntein kuin mitä nyt on käytännössä akateemisten sosiologien keskuudessa Amerikassa ja Länsi-Euroopassa. Marxilaisen perusnäkemyksen mukaan liittyy sosiaaliseen kehitykseen aina tietty määrä eri voimien välistä kamppailua. Tähän perusnäkemykseen on hän kriitillisellä tavalla tahtonut liittää ne nykyaikaisen »syväpsykologian» inhimillisen sielunelämän voimia koskevassa teoriassa esiintyvät arvokkaat ainekset, joita Freud ja hänen seuraajansa kehittivät psykoanalyysin ja muiden psykologian haarautumien alalla.

Frommin kirja on yleensä mitä suurimmassa määrässä lukemisen arvoinen ja sitä voidaan suositella erikoisesti jokaiselle, joka tahtoo hankkia itselleen syvempää tietoa materialistis-dialektisesta historiankäsityksestä ja sen mahdollisuuksista kehittyä edelleen uusilla aloilla. Voidaan väitellä kirjailijan näkökannoista, mutta sellainen väittely on itse asiassa vain hyvin innostavaa.

Tuotannollisten olosuhteiden muuttumisen ja ideologioiden sekä eri yhteiskuntaluokkiin kuuluvien yksilöiden luonteenkehityksen välinen yhteys historian kuluessa on esitetty mielenkiintoisella tavalla valaisevin esimerkein, samoin kuin ideologian vastavaikutukset aineellisiin olosuhteisiin.

Erittäin mielenkiintoista on myöskin kirjailijan suhtautuminen Freudin psykoanalyysiin. Behavioristisen psykologian mekaanisen käsityksen vastakohtana, joka pitää ihmisen kehitystä puhtaasti mekaanisena »tapojen» sopeutumisena ympäristöön on Frommin mukaan Freudin voima siinä, että hän esittää ihmisluonnon oman dynamiikan — ihmisen sielussa olevan sisäisen voiman vaikutuksen — kehitykseen aktiivisesti vaikuttavana tekijänä. Sellaisen dynaamisen psykologian perustaminen on Freudin kuolematon ansio. Mutta hän käsittää ihmisluonnon epähistoriallisella tavalla, kuin jonain ehdottoman varmana, ikäänkuin loppuunkehitettynä järjestelmänä. Hän kuuluu niihin biologisiin materialisteihin, jotka eivät näe, että ihmiset ovat yhteiskunnallisia olentoja, jotka samalla kun he ovat historiallisen kehityksensä aikana muuttaneet aineellisia olosuhteitaan samalla muuttavat myöskin omaa luontoaan. Hänen mukaansa vaikuttaa yhteiskunta ihmisten tiettyyn vaistomaiseen toimintaan vain sikäli, että ne estävät ihmisiä olemasta tyytyväisiä. Hänellä on perinteellinen käsitys ikuisesta vastakohdasta ihmisen ja yhteiskunnan välillä, jossa yksilö on pohjimmaltaan epäsosiaalinen ja yhteiskunnan on hänet kesytettävä.

Freudille edustaa yksilö Freudin omassa kapitalistisessa kulttuuripiirissä »ihmistä»: intohimoa ja pelkoa, tyypillisiä tämän kulttuuripiirin ihmisille — pidetään biologisina voimina. »Freudille muistuttavat ihmisten väliset suhteet markkinoita, se on biologisten tarpeiden ja tyydytyksen vaihtokauppaa, jossa suhde toiseen ihmiseen on aina vain keino saavuttaa jokin tarkoitus, ei koskaan itse päämäärä». Jokaisen ihmisen käytöksen määrää yksilöllisesti omat laskelmat eikä alkuperäinen yhteistoiminta toisten kanssa — ihminen etsii toisia ihmisiä vain halunsa »kohteena».

Freud on sivuuttanut sen tosiseikan, että yksilön psyyke on itse asiassa aina sosiaalisesti rakennettu, tavalla, joka on erilainen historian eri kehitysasteilla ja erilaisissa yhteiskunnallisissa oloissa. Intohimot, pelontunteet ja toiveet muuttuvat ja kehittyvät yhteiskunnallisen kehityskulun tuloksina. Ihmisten energia valautuu yhteiskunnallisten olojen pakottamana määrättyihin muotoihin ja muuttuu vuorostaan tuottavaksi voimaksi, joka jälleen vaikuttaa sosiaalisten tapahtumien muodostumiseen ja taas kääntäen, alituisessa ihmisen ja hänen aineellisen ympäristönsä välisessä vuorovaikutuksessa. Nykyaikaisen kapitalismin alussa esiintyy siis keskiajan ja uuden ajan välisenä ylimenokautena aikaisemmin tuntematon kaipuu maineeseen ja menestykseen alituiseen työhön ajava sielullinen pakkovire, joka vastaavasti puuttui vanhempien aikojen vapailta miehiltä. Nämä porvariston uudet luonteenpiirteet vaikuttavat voimakkaasti jouduttaen kapitalismin myöhäisempää kehitystä. Mutta kaikkialla vallitseva halu aineelliseen rikkauteen niinkuin Fromm eräässä huomautuksessaan esittää, ei ole mikään tyypillinen ilmiö muulloin kuin määrätyissä kulttuurimuodoissa. Toiset taloudelliset edellytykset voivat päinvastoin luoda inhimillisen luonteen tyypin, joka karttaa aineellista rikkautta tai on aivan välinpitämätön sen suhteen.

Koska kuitenkaan ei — kuten Freud metafyysillisellä tavalla kuvittelee — ole olemassa mitään biologisesti muuttumatonta ihmisluontoa, emme kuitenkaan saa takertua yhteiskunnalliseen relativismiin, jonka mukaan ihminen on vain yhteiskunnallisten olojen ohjaama marionetti. Tämä olisi yhtä karkea virhe. Emme saa jättää huomioonottamatta ihmisten omaa energiaa, ihmisluonnon omaa dynamiikkaa historiallisen kehityksen aktiivisesti vaikuttavana tekijänä. Ihmisen kiistaton oikeus vapauteen ja onneen perustuu ihmisen sisäisiin ominaisuuksiin — hänen pyrkimykseensä elää, kasvaa ja antaa ilmaus niille mahdollisuuksille, jotka kehittyvät hänessä historiallisen kehityksen kuluessa».

Se ajankohtainen kysymys, joka lähinnä on innoittanut Frommia, — joka muuten aikaisemmin kuului niihin miehiin, jotka julkaisivat saksalaista »Zeitschrift für Sozialforschung» -lehteä, ilmestyy nykyisin USA:ssa, — kirjoittamaan kirjansa on kysymys siitä, kuinka on mahdollista, että huolimatta viime vuosisatojen teknillisestä ja tieteellisestä kehityksestä, yhä laajemmalle levinneestä poliittisesta demokratiasta, huolimatta kohonneesta kansansivistyksestä, huolimatta kaikesta siitä, mikä antoi optimistisen uskon ihmisen edistymiseen järjellisenä olentona, joka jo kauan sitten on karkoittanut vanhempien barbaaristen aikakausien saatanalliset voimat, — miten on mahdollista, että sellainen liike kuin natsismi on saanut vallan kansanjoukoissa ja kuinka nämä ovat voineet hyväksyä sen? Kuinka kansanjoukot sellaisessa maassa kuin Saksa ovat voineet ilman vastarintaa, niinkuin asianlaita todellisuudessa on, alistua fasistiseen diktatuuriin, joka lopetti kaikki perinteelliset liberaaliset vapaudet?

Fromm ei pidä sitä yksinomaan saksalaisena probleemana vaikkakin se esiintyi Saksassa aivan erikoisissa olosuhteissa, jotka olivat suotuisia natsismin valtaan pääsylle. Hän asettaa probleeman ihmisen aseman yhteyteen kapitalistisessa yhteiskunnassa yleensä. Hänen esityksensä kasvaa niiden psykologisten pyrkimyksien yleiseksi tutkimiseksi, jotka yksilöissä kehittyivät kapitalismin historian aikana.

Uudenaikainen yksilöllinen ihmistyyppi, joka astuu näyttämölle keskiaikaisen esikapitalistisen yhteiskunnan ratkaisun kanssa samanaikaisesti, oli varmaankin vapaa niistä yhteiskunnallisista siteistä, joilla aikaisempi yhteiskuntamuoto ihmistä sitoi, ja jotka he aikaisemmin olivat hyväksyneet. Yksilöt saavat nuoren kapitalismin mukana aikaisemmin tuntemattomia vapauksia vaihtaa ammattiaan, yhteiskuntaluokkaansa ja maantieteellistä ympäristöään. Aikaa myöten ihmiset yhä enemmän vapautuivat aikaisemmasta auktoriteettisorrosta henkisellä alalla, saavuttivat yhä suuremmat älyllisen itsenäisyyden mahdollisuudet erikoisesti sivistyneissä piireissä.

Mutta aikaisemmin yhteiskunnalliset ja sivistykselliset siteet eivät merkinneet ihmisille vain (tietoista tai tiedotonta) heidän vapautensa rajoitusta. Ne muodostivat samalla yksilölle — satunnaisia poikkeuksia lukuunottamatta — jonkinlaisen turvan, jota ei ole olemassa kapitalistisessa yhteiskunnassa. Ilman mitään taantumuksellista tai romanttista keskiajan ihannoimista Fromm huomauttaa — kuten Lewis Mumfordinkin — miten keskiaika laitoksineen, varsinkin kaupungeissa historiallista taustaa vasten katsottuna, antoi yksilöille voimakkaamman turvallisuuden tunteen, sopusointuisemman elämän kuin myöhäisempi kapitalismi. Yksilö syntyy määrättyyn taloudelliseen asemaan, joka antoi määrätyt velvollisuudet sekä ylhäisille että alhaisille, asemaan, joka takasi hänelle toimeentulon, varmemman toimeentulon kuin myöhäisempinä vuosisatoina juurettoman palkkatyöläisen toimeentulo. Keskiajan talonpoika tai kaupunkilainen jätti harvoin sitä maanpaikkaa, josta hän oli kotoisin, hänen yhteiskunnallinen ja teoreettinen maailmankuvansa oli rajoitettu, mutta samalla selkeä ja havainnollinen, kun taas myöhäisempi maailmankuva katoaa yhä enemmän ja enemmän äärettömyyteen. Keskiajan ihmisen perinteellinen yhteiskunnallinen sidonnaisuus oli toisenlaista kuin se sorto ja valtiotyrannia, jota myöhemmin esiintyi. Hänellä ei puolestaan ollut mitään yksilöllistä tietoisuutta, hän eli yhteisön osana (heimon, kansan, puolueen, perheen tai ammattikunnan), joka muuten tarjosi paljon enemmän kouriintuntuvaa inhimillisen elämän kehitystä kuin mitä liberaalisen historiankirjoituksen mustat taulut voivat tästä ajanjaksosta esittääkään (vertaa mielenkiintoisia kuvauksia keskiajan kaupungeista Mumfordin teoksessa »Stadskultur»).

Frommin teoksen perusajatus voidaan esittää siis seuraavasti:

Kapitalismin yksilöllinen vapaus on antanut tietenkin ihmiselle suuremman itsenäisyyden ja kehittänyt hänen älyään, mutta samalla tehnyt yksilön yksinäiseksi, pelokkaaksi ja voimattomaksi, jättänyt hänet yksin sekavaan maailmaan, johon lyö leimansa kilpailu ja taloudelliset kriisit. Tällainen asiaintila lyö leimansa myös ihmisen sieluun ja estää häntä pääsemästä todella rauhalliseen ja sopusointuiseen persoonallisuuteen, joka täysin vastaisi hänen vitaalisia ja älyllisiä taipumuksiaan. Yksinäisyys ja turvattomuus tulevat ihmisille mahdottomiksi kantaa. Kaksi vaihtoehtoa, joiden välillä hänen on valittava, ovat joko »pakenemalla vapaudesta» luopua persoonallisuudestaan ja vaihtaa tämä kiusallinen olotila uusiin alistumisen muotoihin, jotka merkitsevät alistumista järjettömien, vapaudelle vihamielisten poliittisten, uskonnollisten ja muiden alojen auktoriteettien edessä, (jotka sitten aikaa myöten osoittautuvat kestämättömiksi ja synnyttävät yhtä piinallisia vapautumispyrkimyksiä) — tai mennä pitemmälle ja täysin toteutettava positiivinen vapaus aktiivisessa keskinäisessä yhteistoiminnassa. Sellainen solidaarisuus yhdistää yksilön häntä ympäröivään maailmaan, ei vanhoin esi-individualistisin sitein, vaan niinkuin vapaan, yhdessä toisten kanssa työskentelevän ja luovan persoonallisuuden sosialistisessa demokratiassa.

Kirjan parhaimpiin kohtiin kuuluu Frommin analyysi (jossa hän yhtyy sellaisiin tutkijoihin kuin Burckhardt, Max Webwer, Sombart ja Tawney) Lutherin ja Calvinin uskonpuhdistuksen teologisista opeista ja niiden yhteydestä sosiaaliseen kehitykseen.

Rikkaiden liikemiesten onnensuosima yhteiskuntaluokka hyötyy kapitalismin kehityksestä, saavuttaa yhä suurempaa rikkautta ja valtaa ja lujittaa asemaansa kuten nykyajan rahaylimystö vanhan syntyperäylimystön rinnalla. Se kykenee nauttimaan niistä hedelmistä, joita keskiajan siteistä vapautuminen tarjosi ja se tunsi valtansa. Renessanssikulttuurin, joka arvioi ihmisen uudelleen, sen tutkijanilon, sen elämänhalun ja tahdonvoiman taustana on tämä hallitseva luokka. Täälläkin voidaan kuitenkin yksilöiden kiihkeän kunnianhimon ja itsetehostuksen ja usein kyynillisen vapautuneisuuden takana huomata yhteiskunnalle tähän asti tuntemattoman eri aloilla tapahtuvan kilpailun synnyttämän epävarmuuden pohjavirta.

Alemmille yhteiskuntakerroksille — työläisille, talonpojille ja kaupunkien keskiluokalle — merkitsee taloudellinen kehitys jotain muuta. Heidän yhteiskunnallinen asemansa tulee yhä epävarmemmaksi Tämän yhteiskuntaluokan ristiriidat saavat ilmaisunsa uskonpuhdistukseen liittyvissä erilaisissa uskonnallisissa liikkeissä ja ideologioissa. Talonpojat ja kaupunkien varaton väestö tahtovat toteuttaa ensimmäisten kristittyjen veljeyttä ja oikeamielisyyttä ja nousevat monella taholla kapinaan tuollaisine ohjelmineen. Saksan talonpoikien kapina kukistetaan, Lutherin Saksan herroille antamien karkeiden tunnussanojen tukemana. »Pistäköön, hakatkoon, lyököön, tappakoon, ken voi».

Luther, kuten Calvinkin on keskiluokan ristiriitojen edustaja, keskiluokan, joka samalla kun se tuntee itsensä kansannousun uhkaamaksi alhaalta päin tuntee itsensä mitä suurimmassa määrässä epävarmaksi uusissa taloudellisissa olosuhteissa. Pikku käsityöläismestarit, jotka keskiajalla suurin piirtein hallitsivat liike-elämää kukin omalla rajoitetulla, jokseenkin ahtaalla alalla ja joiden olemassaolo toverillisen ammattikuntansa piirissä oli ollut jotakuinkin turvattu, heillähän oli välitön kosketus asiakkaihinsa, jotka lyhyesti sanoen olivat eläneet persoonallisen, luottamuksellisen ja välittömän kosketuksen leimaamissa tuotanto-olosuhteissa — joutuvat rikkaiden yrittäjien syrjään sysäämiksi, kadottavat yhä enemmän itsenäisyyttään ja heitä uhkaa yhä enemmän suurten kauppaseurojen monopolit. He joutuvat nyt tekemisiin seikkailunomaisten maailmanmarkkinoiden kanssa, joita hallitsevat persoonattomat ja vieraat kapitalistiset voimat.

Calvinin teologia, joka tulee uskonpuhdistusliikkeistä vallitsevaksi niissä maissa, joissa kapitalismi 15- ja 16-sataluvulla on pisimmälle kehittynyt, on ennaltamääräämisoppeineen tämän keskiluokan aseman ideologinen ilmaisu.

Myöhäisemmän keskiajan katoliset opit olivat painostaneet ihmisen oman pyrkimyksen, hänen hyvän tahtonsa ja hyvien tekojensa merkitystä yksilön pelastumiselle. Ihmisellä oli oikeus luottaa Jumalan hyvyyteen ja hän koettaa pyrkiä jumalansa kaltaiseksi. Tällaiset opit heijastivat sen yhteiskuntakerroksen henkeä, jonka taloudellinen asema antoi itsevarmuuden, voiman ja riippumattomuuden tunteen. Calvinin mukaan sensijaan on ihmisen oma pyrkimys täysin merkityksetön hänen pelastumiselleen. Jumala on jo ennen ihmisen syntymää määrännyt osan ihmisistä joutumaan ikuiseen kadotukseen. Calvinin jumala on järkähtämätön valtias vailla rakkautta ja oikeamielisyyttä. »Teologien väite, että rakkaus on suurempi kuin usko ja toivo, on vain harhautunutta mielikuvituksen leikkiä», selittää tämä uskonpuhdistuksen oppi-isä. Niinkuin yksilö on voimaton taloudellisten voimien edessä uusissa kapitalistisissa olosuhteissa, niin ovat kaikki hänen ponnistelunsa hyödyttömiä jumalallisen tyrannin päätösten edessä.

Lutherin käsityksissä ennaltamääräämisopilla ole samaa keskeistä asemaa kuin Calvinilla. Mutta molemmat ovat vakuutettuja ihmisluonnon kurjuudesta ja täydellisestä vapauden puutteesta tehdä jotain hyvää omin voimin. Vain täysin nöyrtymällä ja kitkemällä pois oman tahtonsa ja ylpeytensä, vain täysin luopumalla omasta itsestään voi ihmisellä, Lutherin mukaan, olla jotain toivoa päästä osalliseksi Jumalan armosta. Tuollaisten oppien todellisen sisällön perustana on psykologinen suunnitelma: koetetaan saada aikaan täydellinen itsestäluopuminen jonkun korkeamman voiman edessä ja sillä tavalla voittaa yksilön yksinäisyyden ja turvattomuuden tunne yhteiskunnassa.

Psykologisesti katsoen on jokainen tuollainen yritys sukua sille periaatteelle, jonka mukaan, yksilön on täydellisesti alistuttava valtion ja »johtajan» edessä. Lutherin nöyrä asenne maallisen esivallan edessä liittyy itse asiassa läheisesti hänen uskonnollisiin oppeihinsa — kuten hän viittaakin Roomalaiskirjeen 13:1:een »Ne, jotka ovat, ovat Jumalan asettamat». Kun hän tekee yksilön arvottomaksi ja merkityksettömäksi omien voimiensa suhteen, kun hän antaa yksilön tuntea itsensä passiiviseksi välineeksi Jumalan kädessä, riistää hän samalla myöskin sen luottamuksen ja itsetunnon, mikä on edellytyksenä lujalle ryhdille maallisen esivallan sortoa, vastaan». Ja kun yksilö sitten on menettänyt itsetuntonsa, ylpeytensä ja siten valmistunut luopumaan tunteesta, että ihmisen elämällä on sinänsä jotain arvoa, on hän myöskin psykologisesti valmis hyväksymään osan, jonka mukaan hänen elämänsä on muitten tarkoitusperien välikappale: taloudellisen tuottavaisuuden ja pääoman kokoamisen välikappale.

Tämä ei suinkaan ole Lutherin ja Calvinin tietoinen pyrkimys. Heidän uskonnolliset oppinsa ovat vain yritys jumaluusopillisen rationalisoimisen avulla ratkaista se psykologinen ristiriita, jonka on luonut ihmisen epävarmuus, yksinäisyys ja hätä uuden kapitalistisen järjestelmän kehittyessä ja nämä opit saavat paljon kannattajia koska näitä ristiriitoja esiintyy aivan yleisesti tietyissä yhteiskuntakerroksissa. Oppi-isät tuskin itse tiesivät niitä todellisia yhteiskunnallis-psykologisia kapitalismin kehitykseen niin edistävästi vaikuttavia seurauksia, joita heidän opeillaan oli.

Calvinin uskonto, taustanaan Geneven vapaa kauppakaupunki on väliltään vielä selvemmin poliittinen kuin Lutherin feodaalilaitokselle vähemmän perää antava oppi.

Tässä yhtyy oppiin siitä, että kaikki on Jumalan määräämää, ennaltamäärättyä, ja oppiin ihmisen nöyrtymisestä Jumalan edessä luja vakaumus siitä, että Calvin ja hänen kannattajansa kuuluvat ennakolta valittuihin, joiden on mahdotonta tehdä mitään sellaista, joka vaarantaisi heidän pelastuksensa. Calvinin asettama jyrkkä raja valittujen ja Jumalan hylkäämien välille kieltää kaikki keskiaikaiset käsitykset ihmisten kohtalonyhteydestä ja yhteen kuuluvaisuudesta. Psykologisesti sisältää tämä oppi syvää halveksimista ja vihaa muita ihmisiä kohtaan — sukulaisuus myöhäisempien aikojen opeille valtias-ihmisistä ja alistetuista on ilmeinen.

Yksilö ei calvinismin mukaan omalla toiminnallaan voi muuttaa ennalta määrättyä kohtaloaan. Mutta jo se seikka, että hän herkeämättä ponnistelee viettääkseen moitteetonta elämää, on merkki siitä, että hän kuuluu valittuihin. Calvinismin edelleen kehittyessä oli maallinen menestys — joka teoreettisesti katsoen on tämän ponnistelun seurauksena — jo erikoinen Jumalan armon merkki. Uupumaton toiminta ja alituinen pyrkimys olla koskaan toimettomana tuli calvinismin ja siitä polveutuvan puritanismin tyypilliseksi piirteeksi. Alituisesta toimeliaisuudesta tulee abstraktinen velvollisuus, jolla aikaa myöten ei enää ole mitään tekemistä ihmisen perinteellisten tarpeiden kanssa vielä vähemmän hänen ammattiaan kohtaan tuntemansa rakkauden kanssa. (Uudenaikainen »syväpsykologia» on osoittanut mikä yhteys tuollaisella järjettömällä levottomuudella ja yksilössä esiintyvillä tukahdutetuilla tuskankomplekseilla on keskenään).

Ihmisestä itsestään pulppuileva elämän ilo ja tunne-elämys ovat moraalisesti hyljeksittäviä. Moraalinen pyrkimys samastetaan yhä enemmän ja enemmän pakonomaiseen työteliäisyyteen ja menestykseen liikeasioissa. Taloudellinen menestys on Jumalan armon merkki, epäonnistuneet liikeasiat ovat merkki kirouksesta. Tästä on luonnollisena seurauksena köyhien ja vähemmän menestyneiden halveksiminen. Niinkuin calvinismin ja puritanismin askeettinen ankaruus moraalisine paheksumisineen saa voimakkaita tukahdutetun nurjamielisyyden ja epäluulon piirteitä, jotka ovat aina olleet tunnusmerkillisiä keskiluokan reaktioille aina Calvinin ajoista lähtien, niin saa keskiluokan »velvollisuudentunto» yhä ilmeisemmin voimakkaan itsevihan ja itsehalveksimisen värityksen, kun taas sen teologiseen »nöyryyteen» liittyy halveksiminen toisia kohtaan ja vahvasti korostettu itsevanhurskaus — mitkä kaikki tekijät perustuvat loppujen lopuksi sosiaalisten olojen aikaansaamaan sielulliseen epävarmuuskompleksiin. Koko elämä on jonkin tuntemattoman synnin anteeksianomista.

Tuollainen tunnepohja — jota seuraavina vuosisatoina esiintyy uskonnollisissa ja ei-uskonnollisissa muodoissa, lyö ajanmittaan leimansa yksilöiden elämänasenteeseen kapitalistisessa yhteiskunnassa. Protestantismin opit vastasivat pelästyneen, juurettoman ja eristetyn yksilön sielullista tarvetta, jonka täytyi tulla toimeen uudessa maailmassa:

»Uusi luonnetyyppi, jonka synnyttivät taloudelliset ja sosiaaliset muutokset ja jota uskonnolliset opit vielä tehostivat, oli puolestaan tärkeä tekijä, taloudellisessa ja sosiaalisessa kehityksessä. Jo ne ominaisuudet, jotka liittyvät tämän luonteen rakenteeseen — pakonomainen vire tehdä työtä, halu säästää, taipumus joutua persoonattomien voimien välikappaleeksi, asketismi, äärimmilleen kehitetty velvollisuudentunto, — kaikki nämä olivat niitä luonteenpiirteitä, jotka muodostivat tuottavia voimia kapitalistisessa yhteiskunnassa ja joita ilman nykyajan taloudellinen ja yhteiskunnallinen kehitys tuskin olisi ajateltavissa. Ne muodostavat ne kiinteät muodot, joihin ihmisen energia valettiin ja joissa muodoissaan se näytteli osaansa sosiaalisen tapahtuman tuotantovoimina».

Yleensä tuo Fromm esiin dialektisen luonteen vapauden kehityksessä: miten yksilöt samalla kun tulevat riippumattomiksi ja saavat suuremmat mahdollisuudet persoonalliseen kehitykseen eri suuntiin, tulevat myöskin eristetymmiksi, yksinäisiksi ja epävarmoiksi elämässään. On huomattavaa, että Fromm esityksessään erikoisesti pysähtyy vulgääridemokraattisissa keskusteluissa liian vähän merkille pantuihin negatiivisiin puoliin, ja siten asettaa nykyaikaisen kulttuuriprobleeman selvempään valaistukseen. Mutta samanaikaisesti hän hyvin voimakkaasti alleviivaa saavutettujen vapauksien positiivista merkitystä ihmiskunnan tulevaisuudelle: meidän on näitä varauksia puolustettava viimeiseen asti, jos me inhimillisessä solidaarisuudessa haluamme saavuttaa vapauden korkeampia muotoja, joille ne ovat edellytyksenä.

Sen lisäksi painostaa Fromm, miten jokaisen kriitillisen myöhäisempien vuosisatojen yhteiskunnallisen kehityksen tutkimuksen täytyy lähteä sen positiivisen edistyksen ymmärtämisestä, niitä kapitalismi on itse asiassa merkinnyt, ei vain laajentaessaan ihmiskunnan taloudellisia mahdollisuuksia, vaan ihmisen persoonallisuuden kehitykselle. Jokainen arvostelu, joka kohdistuu nykyaikaista yhteiskuntaa kohtaan ja joka jättää huomioonottamatta porvariston perustavan osuuden inhimillisen kulttuurin kehitykselle, perustuu todellisuudelle vieraaseen romantiikkaan. Usein on tällainen arvostelu suorastaan taantumuksellista. Kapitalismin kehitykseen liittyvä porvarillinen kulttuurikehitys on opettanut yksilön luottamaan itseensä ja tekemään päätöksiä, joista hän vastaa, ihmiset ovat oppineet ennen aavistamattomassa määrässä hallitsemaan luonnonvoimia ja luopuneet aikaisemmasta taikauskostaan, vanhat etuoikeudet, kasti- ja säätyeroavaisuudet poistettiin, poliittinen vapaus samoinkuin ajatuksen vapaus levenevät yhä laajemmalle, saavutetaan poliittinen tasa-arvoisuus, äänioikeus jne.

Samalla tavalla on protestanttisuudella Luther ja Calvin oppi-isinään positiiviset puolensa, jotka korostavat ihmisen itsenäisyyttä ja inhimillistä vapautumista kun taas katolinen kirkko liittyy taantumuksellisiin ryhmiin taistelussa vanhentuneiden yhteiskunnallisten etuoikeuksien puolesta.

Edellä olemme tahtoneet esittää muutamia pääpiirteitä Frommin esityksessä niistä yksilön luonteenkehitykseen liittyvistä psykologisista ristiriidoista, jotka esiintyvät kapitalismin aikaisemmalla ajanjaksolla. Erikoisesti olemme koettaneet kiinnittää huomiota hänen metodisesti mielenkiintoiseen analyysiinsä uskonpuhdistuksen uskonnollisista ideologioista. Periaatteessa tapaamme samat pyrkimykset siinä ihmistyypissä, joka saa ideologisen leimansa nykyisestä kapitalistisesta yhteiskunnasta.

Kommunisti — Suomen Kommunistisen Puolueen poliittis-teoreettinen aikakauslehti — N:o 4 (63) 28.2.1946 ja N:o 5 (64) 15.3.1946

”Uusin filosofia on samalla tavoin puoluefilosofiaa kuin kaksituhatta vuotta sitten” (1932)

”Uusin filosofia on samalla tavoin puoluefilosofiaa kuin kaksituhatta vuotta sitten”. *)

*) Lenin

Alla julkaisemme lyhennettynä Neuvostoliiton taistelevien materialistien-dialektikkojen yhdistyksen julkaisemat teesit Hegelin 100-vuotismuiston johdosta. Tilan puutteen takia täytyi ne jättää lehtemme viime numerosta pois. Näin myöhästyneinäkin on niillä merkitystä, sillä kysymys ei suinkaan ole yhden päivän kestävästä kamppailusta, vaan kysymys on vakavasta työstä Marxin, Engelsin ja Leninin dialektiseen materialismiin tutustumiseksi, sen opiskelemiseksi ja omaksumiseksi.

1. Sata vuotta sitten, 14 p. marraskuuta 1831, kuoli suuri filosoofi, idealistidialektiikko Hegel. Hegelin filosofia, ollen aikansa tieteellisen ja filosofisen ajatuksen suuri loppusaavutus, toi suuren lisän tieteen ja filosofian kehitykseen. Sen vaikutus oli syvä aikansa yhteiskunnallisiin liikkeisiin ja oli se yksi marxilaisuuden alkulähteitä.

Ennennäkemättömän kärjistyneissä luokkataistelun olosuhteissa kaikissa sen muodoissa, nousi uudella voimalla kysymys suhteesta hegeliläiseen perintöön, erikoisesti hänen filosofiansa ratsionaaliseen ytimeen. Teoreettisella rintamalla riehuva luokkataistelu on nykyään pukeutunut ennenkuulumattoman teräviin muotoihin. Proletariaatin suuren luokkataistelun yhtenä renkaana on kysymys suhteesta Hegelin perintöön. Kuten koko teoreettisella taistelullakin, niin myös tälläkin kysymyksellä on syvä luokka- ja puolueluonne.

Proletariaatti on kaiken sen parhaan laillinen perillinen, minkä tiede ja filosofia ovat luoneet. Omaksuessaan tämän parhaan proletariaatti ei ota sitä ilman muuta sellaisenaan, vaan kriitillisesti muokkaa sen ja luo dialektisen materialismin perustalla proletaarisen Ideologiansa.

2. Se tosiasia, että Hegelin filosofiaan ovat kääntyneet taistelevien perusluokkien katseet, saa selityksensä itse tuon filosofian luonteesta, filosofian, joka oli samalla kertaa sekä ”vallankumouksen algebra” ja ”taantumuksen evankeliumi”.

Tuo Hegelin filosofian luonne ilmeni ennen kaikkea dialektisen metoodin ja absoluuttisen systeemin, metodiin sisältyneen ratsionaalisen ytimen ja sen idealistis-mystillisen verhon välisessä ristiriidassa. Kuvastaen ja yleistäen aikakautensa vallankumouksellisen porvariston kokemuksen, ja myötämielisesti suhtautuen Ranskan suureen vallankumoukseen Hegel luo idealistisen dialektiikan.

Liikunnan ja itseliikunnan ikuisen kehityksen tunnustaminen, sen tunnustaminen, että muotojen loputon vaihtuminen tapahtuu hyppäysten kautta, vallankumouksen kehityksen asteettaisuuden särkymisen tunnustaminen, se vakuutus, että ristiriidat, vastakohtien taistelu on kaikkinaisen kehityksen alkujuuri, alemmasta ylempään siirtymisen välttämätön ehto, heijastivat filosofisessa muodossa tuon aikakauden vallankumouksellisen porvariston ideologiaa ja käytäntöä.

Mutta samalla tuossa filosofiassa heijastuivat myös silloisen Saksan yhteiskunnallistaloudellisten ehtojen erikoisuudet. Saksan porvariston taloudellinen takapajuisuus ja kehittymättömyys, poliittinen pilkkoutuneisuus, käytännöllinen heikkous ja poliittinen voimattomuus avoimeen vallankumoukselliseen taisteluun ja feodalismin kaatamiseen aiheuttivat sen että Saksan porvariston edistyneimmät edustajat, niiden mukana Hegel, eivät teoriassaan heijastaneet ainoastaan koko porvariston vallankumouksellisia pyrintöjä, (erikoisesti Ranskan suurta vallankumousta), vaan myöskin Saksan porvariston käytäntöä tyytyä vallitsevaan feodaaliseen maaorjajärjestelmään.

Hegelin dialektiikka oli kehitetty idealistiselle pohjalle, se oli taottu absoluuttisen systeemin kahleeseen. Järjestelmässään Hegel ilmoitti, että hänen filosofiansa on löytänyt ehdottoman totuuden, että yleismaailmallisen hengen päämäärä, itsetietoaminen, on lopullisesti saavutettu.

Vanhoillinen systeemi ei ainoastaan kahlinnut Hegelin metoodissa ollutta vallankumouksellista puolta, ollen sen kanssa ristiriidassa, vaan elimellisesti yhtyi siihen ja muodosti vissin, vaikkakin äärimmäisen ristiriitaisen yhteyden.

Jos filosofia on aatteellinen ilmaisu ajastansa, ja jos tuossa filosofiassa avautuu ehdoton totuus, niin on luonnollista, että se yhteiskunnallinen järjestys, jonka vallitessa se on löydetty, on absoluuttinen yhteiskunnallinen järjestys. Siihen kajoamisien merkitsee kevytmielistä kapinaa absoluuttista henkeä vastaan.

Tästä johtui sen ajan preussilaiseen todellisuuteen tyytyminen, työläisten vallankumouksellisen liikehtimisen tuomitseminen, heinäkuun vallankumouksen v. 1830 tuomitseminen. Siitä: kehoitus kääntyä filosofiaan, rajoittua ”sisäiseen maalimaan”, koska ”ulkoinen maailma” nyt oli tullut vissiin ”järjelliseen järjestykseen” ja ”sovintoon itsensä kanssa”.

3. Logiikkansa loi Hegel erikoiseksi filosofiseksi tieteeksi kehittäen sen ehdottoman idealismin pohjalla. Hegelin logiikan merkitys on siinä, että idealismin puitteissa se ensikerran käy suurisuuntaiseen yritykseen antaa tiedotun kuvan liikunnasta ja kehityksestä, tiedotun opin dialektiikasta, yhteydestä ja vastakohtien taistelusta. Rajoittaen filosofian puhtaan ajatuksen, käsitteiden alalle Hegel antaa kuvan niiden itseliikunnasta ja kehityksestä. Mutta ”käsitteiden dialektiikassa hän nerokkaasti arvaa esineiden dialektiikan, todellisuuden dialektiikan” (Lenin). Itse asiassa Hegel osoittaa ristiriitaisesti omaan itseensä ja idealismiinsa katsoen, että kategorioiden ja käsitteiden dialektiikka on vain todellisen historiallisen kehityksen heijastusta, aineellisen maailman dialektiikkaa. Missä tahansa Hegel yrittää selittää todellista liikettä ja kehitystä joutuu hän ristiriitaan idealisminsa kanssa, paljastaa idealismin hedelmättömyyden, ”räjäyttää” sen sisästä päin. Tässä ilmenee ristiriita Hegelin metoodissa olevan ratsionaalisen ytimen ja sen mystillisen kuoren välillä. Filosofian peruskysymyksen idealistinen ratkaiseminen, ajattelun suhde olemiseen, logiikan rakentaminen idealistisesti alusta loppuun, sen abstraktisuus ja irrallisuus elämästä jne., tekevät Hegelin logiikan dialektisen materialismin logiikan suoranaiseksi vastakohdaksi.

4. Hegelin logiikan materialistisen muokkauksen prosessin pääperuslinja on se, että ankarasti arvostellen hänen idealismiaan pappishenkeä, mystiikkaa, paljastamalla hänen logiikkansa ja filosofiansa ristiriitaisuuden ja paljastamalla tuon vastakohdan gnoseologinen ja luokkaluonne selvitetään, paljastetaan, miten tuo ristiriita räjäyttää idealismin sisältäpäin, osoittaa sen kelvottomuuden.

Tässä on pidettävä silmällä kaksi seikkaa:

a) ”Hegelin logiikkaa ei saa soveltaa, ei saa ottaa sellaisenaan. Siitä täytyy valikoida loogilliset (gnoseologiset) vivahteet, puhdistaa ne aatteiden mystiikasta. Se on vielä suuri työ” (Lenin).

b) Hegelin perinnön materialistinen muokkaaminen ei ole yhteellinen materialistisen dialektiikan muokkauksen tehtävän kanssa, kuten menshevisoivat idealistit väittävät. Materialistisen dialektiikan kehittäminen ja muokkaaminen on laajempi, valtavampi. Hegelin perinnön materialistinen uudestimuokkaus on vain eräs tärkeimpiä momentteja tuossa yleisessä, suuressa ja monimutkaisessa työssä.

5. Marxin ja Engelsin mitä suurin ansio on se, että he suoriutuivat Hegelin filosofian heikoista puolista, hylkäsivät sen idealistisen järjestelmän ja materialistisesti muokkasivat hänen metoodinsa. He kohosivat ranskalaisten ja Feuerbachin metafyysillistä huomioivaa, abstraktista, mekanistista materialismia korkeammalle.

Marx ja Engels loivat dialektisen materialismin. Dialektis-materialistisen filosofian muokkaus Marxin ja Engelsin taholta tapahtuu heidän välittömän elävän osanottonsa pohjalla proletariaatin vallankumoukselliseen liikkeeseen, se on tiukasti sidottu proletariaatin ilmestymiseen historian näyttämölle itsenäisenä luokkavoimana.

Marxismi edustaa luonnon, yhteiskunnan ja ajatuksen tietoamisen kehityksen korkeinta astetta. Siinä ei ole mitään lahkolaismaista, ahdasta oppia. ”Proletariaatin vapautusliikkeen teoriana marxismi on kaiken sen parhaimman perillinen, jonka ihmiskunta oli luonut XIX vuosisadalla saksalaisessa klassillisessa filosofiassa, englantilaisessa poliittisessa taloustieteessä ja ranskalaisessa sosialismissa.

Saksalaisen klassillisen filosofian merkitys Marxin–Engelsin opin historiallisessa esivalmistelussa on siinä, että Marx ja Engels rikastuttivat materialismia tuon filosofian ja eritoten Hegelin filosofian tärkeimmillä saavutuksilla. Suurin näistä saavutuksista oli dialektiikka, s.o. kaikkein monipuolisin, sisältörikkain ja syvin oppi kehityksestä”. (Lenin).

Marxismi-leninismillä on oma logiikkansa materialistinen dialektiikka, joka on Hegelin logiikan vastakohta. Materialistisesti ratkaista olemisen ja ajattelun suhteen problemin, ei tuo logiikka ota lähtökohdakseen aatteiden ja käsitteiden itsekehitystä, vaan itse aineellisen todellisuuden. ”Logiikka ei ole oppi ajattelun ulkonaisista muodoista vaan oppi kaikkien aineellisten, luonnon ja henkisten olijoiden (esineiden) kehityksen laeista, s.o. oppi maailman kaiken konkreettisen sisällön kehityksestä ja sen tietoaminen, s.o. maailman tietoamisen historian lopputulos, summa, johtopäätös.” (Lenin). Tämä logiikka paljastaa ristiriidat ei ”puhtaan” ajattelun ja ”absoluuttisen hengen” mystillisessä piirissä, vaan reaalisessa todellisuudessa, luonnossa ja yhteiskunnassa, luokkataistelussa, tuotantovoimien ja tuotantosuhteiden välisessä ristiriidassa jne. Tuo logiikka velvoittaa tutkimaan reaalisen historiallisen prosessin lainmukaisuuksia, luokkien taistelua pääoman maissa ja Neuvostoliitossa, imperialismin kehityksen lakeja, proletaarisen vallankumouksen kehityksen lakeja, sosialismin rakentamisena lainalaisuutta jne. rinnan tieteen ja filosofian historian tutkimisen kanssa. Tämä logiikka on taistelun logiikkaa kapitalismia vastaan sosialistisen vallankumouksen puolesta; avoimesti julistaa se olevansa luokka- ja puoluelogiikkaa. Marxilaisen logiikan taistelutunnus on: olemassaoleva kapitalistinen maailma on muutettava proletaarisen vallankumouksen pohjalla. ”Tähän asti ovat filosoofit tavalla tai toisella selittäneet maailmaa, mutta kysymys on siitä, että se on muutettava” (Marx).

Tämä logiikka on marxismi-leninismin teoreettinen perusta. Sen ovat meille jättäneet proletariaatin suuret opettajat ja johtajat Marx, Engels ja Lenin.

6. Materialistinen dialektiikka on koko marxilaisen opin perusta. Sentähden kysymys suhteesta materialistiseen dialektiikkaan ja sen yhteydessä suhde Hegelin dialektiikkaan on alati ollut eräs ratkaisevista vedenjakajakysymyksistä marxismin ja opportunismin välillä vallankumouksellisen marxismin revisionismia vastaan käymän taistelun historiassa.

7. Revisionistisen dialektiikkaan suhtautumisen kehitetyn ohjelman on formuleerannut Bernstein. ”Se on ansa, joka on kaiken johdonmukaisen, oikean käsityksen tiellä, mutta siitä ei Engels voinut eikä tahtonut päästä eroon”; sen suuren, mitä Marx ja Engels ovat tehneet, ovat he tehneet ei hegeliläisen dialektiikan avulla vaan sen sivu”; Hegelin dialektiikka on ”suuri harha”. Bernstein kehoittaa palaamaan ”takaisin Kantiin”. Samallainen asenne on sosialifasismin itävaltalaisella muunnoksella (M. Adler y.m.), ”Konstruktiivisella sosialismilla” (MacDonald), samalla kannalla on myös Kautsky. ”Äärimmäisessä sanoo hän, marxismi on yhteensovitettavissa kantilaisuuden, samoinkuin machilaisuuden ja positivismin kanssa”, jne. Kaikki II internationalen sosialifasistit laahustavat uuskantilaisuuden kelkassa, syytäen pappistökeryyksiä Marxin ja Engelsin materialistista dialektiikkaa vastaan.

Plehanov pitää Hegelin dialektiikkaa yhtenä marxismin synnyn välttämättömänä ehtona, yhtenä inhimillisen ajattelun mitä suurimmista saavutuksista. Samalla Plehanov kuitenkin teki joukon mitä törkeimpiä virheitä Hegelin filosofian ymmärtämisessä. Ja mitä enemmän Plehanov luisuu opportunistisille asemille, sitä mahdottomammaksi hänelle käy materialistisen dialektiikan ymmärtäminen.

8. Marxilaisen filosofian kehityksen leniniläinen aste merkitsee ennen kaikkea materialistisen dialektiikan, Marxin ja Engelsin vallankumouksellisen metoodin konkretisointia ja edelleen kehitystä. Syventäen ja kehittäen materialistista dialektiikkaa Lenin ei ainoastaan formuleeraa Hegelin dialektiikkaan suhtautumisen periaatteita, vaan myös hegeliläisen perinnön materialistisen muokkauksen töiden ohjelman, ohjelman, jonka hän valtavassa määrin itse suoritti teoreettisessa ja käytännöllisessä toiminnassaan. Leninin yleismaailmallishistoriallinen merkitys on siinä, että hän taistelussa II internationalen revisionismia, ja opportunismia vastaan ei vain uudestaan saattanut voimaan vallankumouksellista materialistista dialektiikkaa ”karkoittaen filisterimäisyyden typeryyden, politikoinnin, luopuruuden, sosialishovinismin, sosialifasismin” (Stalin), vaan vei sitä eteenpäin.

”Ehkä kirkkaimpana ilmauksena siitä, miten suuren merkityksen Lenin antoi teorialle olisi pidettävä sitä tosiseikkaa, että juuri Lenin eikä kukaan muu ryhtyi suorittamaan mitä vakavinta tehtävää: materialistisen filosofian pohjalla yleistämään tärkeintä siitä, mitä tiede oli antanut Engelsin jälkeen Leninin aikaan mennessä, ja marxilaisten keskuudessa tavattavien anti-materialististen virtausten kaikenpuoliseen arvosteluun. Engels sanoi, että ”materialismin on otettava uusi asu jokaisen uuden suuren keksinnön yhteydessä.” On tunnettua, että tätä ei suorittanut kukaan muu kuin Lenin omaa aikakauttaan varten erinomaisessa kirjassaan ”Materialismi ja empiriokritisismi”. (Stalin)

Leniniläisen etapin ydin uutena ja korkeampana asteena dialektisen materialismin kehityksessä on siinä, että Lenin on muokannut materialistisen dialektiikan teorian, selvittänyt syvällisesti ”dialektiikan tietoamisen teoriana”, ”dialektiikan ytimen” vastakohtien yhteyden, kategorian, systemaattisesti kehittänyt dialektiikan kategorioita, niiden yhteyksiä jne.

Materialistisen dialektiikan leniniläinen sovellutus on puolueen ja Kominternin kaikkien päätösten, tov. Stalinin kaikkien töiden pohjana.

Taistelu materialistisen dialektiikan edelleen muokkaamiseksi, taistelu hegeliläisen perinnön todellisen marxilais-leniniläisen muokkaamisen puolesta edellyttää taistelua kahdella rintamalla: marxismin mekanistista revisiointia ja menshevisoivaa idealismia vastaan. Tällä hetkellä on mekanismi päävaara, sentähden että se on pääasiallisesti oikeisto-opportunismin metodologinen pohja.

Marxismin mekanistisen revisioinnin voittaminen edellyttää armotonta taistelua menshevisoivaa idealismia vastaan, vastavallankumouksellisen trotskilaisuuden metodologiaa vastaan, vaatii bolshevistista suvaitsemattomuutta kaikkia yrityksiä kohtaan salakuljettaa puolueen murskaaman trotskilainen ideologian jätteitä.

9. Syvien ristiriitojen, perinjuuristen järkytysten ja kärjistyvän luokkataistelun vaikutuksen alaisena yleismaailmallinen pääoma mobilisoi valtiokoneiston kaikki voimat, sanomalehdistön, tieteen, tekniikan, koko porvarillisen kulttuurin, uskonnon ja kirkon aatteellisesti aseistariisuakseen työväenluokan, saattaakseen aikaan hämmennyksen myrskyisästi vallankumouksellistuvien ja vastahyökkäykseen siirtyvien työläisjoukkojen riveissä.

Kapitalismin sisäisten ristiriitojen kärjistyminen ja vallankumouksellisen liikkeen nousu saattaa porvariston nopeasti siirtymään peitetymmistä väkivaltamuodoista avoimempiin, ”myönnytys”-politiikasta suoran ja julkean väkivallan järjestelmään. Porvariston mukana sosialifasistit käyttävät laajasti uusia työväenluokan henkisen rappeuttamisen menettelytapoja ja aatteellisen sorron hiotumpia muotoja. Nykyinen porvaristo ja sen agentuuri ”täydentävät” Kantin kompromissi-filosofiaa Hegelin mystiikalla, ja Hegelin mystiikkaa nykyaikaisella uskonnonpimityksellä.

Marxismin vaikutuksen voimistuminen, työväenliikkeen valtava kasvu ja vallankumouksellisen nousun kehkeytyminen saattavat porvariston kiinnittämään huomiota marxismiin, sen alkulähteisiin, sitä arvostellakseen ja vääristelläkseen. Kasvaa mielenkiinto Hegeliin, jotta ”dialektiikan” mystifioinnin kautta voitaisiin lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla: ”tehdä vaarattomaksi” materialistinen dialektiikka ja samalla pettää työläisiä näennäisesti tunnustamalla dialektiikka. Sosialidemokratia muodostaa porvarillisen filosofian suoranaisen tuen, ”hävittäen” marxismin uuskantilaisella ja uushegeliläisellä filosofialla.

10. Uushegeliläisyyden kärki on tähdätty vallankumouksellista marxismi-leninismiä vastaan ja on sillä tehtävänään ”teoreettisesti” pohjustaa fasistidiktatuurin oikeutus, perustella nykyisten kapitalistivaltojen imperialistinen politiikka, valmistella uutta imperialistista sotaa ja ennen kaikkea sotaa Neuvostoliittoa vastaan. Uushegeliläinen fasismi pitää tässä lähtökohtanaan Hegelin filosofian kaikkein taantumuksellisimpia puolia, ensi käydessä Hegelin oikeus- ja valtio-filosofiaa, Hegelin Kantiin, subjektiiviseen idealismiin ja uskontoon ”yhdistämisen” periaatetta. Tehden ”yleisen”, ”yhtenäisen”, ”kokonaisen” aatteesta ikuisen kategorian, uushegeliläinen fasismi ”perustelee” kansallisatteen ikuiseksi ”atteeksi”. ”Kansallisuus” on sen käsityksen mukaan yleinen ja yhtenäinen, jossa ei pidä olla luokkia ja luokkataistelua.

Koko porvarillista, fasistista ja sosialifasistista maailman pääoman kyynillisten passarien, pelkurien lakeijain ja opportunististen puoskarien joukkiota vastaan seisoo väärentämätön, vallankumouksellinen leninismi, imperialismin ja proletaarisen vallankumouksen aikakauden marxismi. Puolueen päälinjan menestykset ja voitto merkitsevät sen dialektis-materialistisen metoodin menestystä ja voittoa, sen oikein sovelluttamista ja kehittämistä. Kominternin päätöksissä, puolueemme päätöksissä, kommunismin johtajien teoksissa on meillä imperialismin nykyisen etapin kaikkien ristiriitojen syvä, tyhjentävä analyysi, bolshevistinen taistelutaktiikka kapitalismia, sosialifasismia ja opi opportunismia vastaan. Materialistista dialektiikkaa käyttäen puolue suoritti menestyksellä vaikean strateegisen manööverin nepin olosuhteissa, otti huomioon muutoksen luokkavoimien keskinäisissä suhteissa maassamme, otti huomioon uusien tuotantosuhteiden luonteen, vei ja vie tiukasti läpi maan industrialisointia, maatalouden kollektivisoinnin ja kulakin luokkana likvidoimisen.

11. Dialektiikkaa soveltaessaan puolue on kehittänyt sitä edelleen. Stalin, puolueen johtaja, Leninin paras oppilas, kehittää (teoksissaan), leniniläistä teoriaa. Hän antaa kirkkaita näytteitä marxilais-leniniläisen dialektiikan soveltamisesta ja kehittämisestä imperialismin ristiriitojen analyysissä, sen syvän kriisin kaudella, kapitalismin epätasaisen kehityksen analyysissä, leniniläisen teorian perusteluissa sosialismin rakentamisesta yhdessä maassa, nepin luonteen analyysissä, problemin ratkaisussa kahden perusluokan keskinäisistä suhteista proletaarisen vallankumouksen eri etapeilla, kulakkien luokkana likvidoimisen teorian ja käytännön asetuksessa ja perustelussa, kansallisuuskysymyksen ratkaisussa, bolshevistisen hyökkäystaktiikan perustelussa, trotskismin vastavallankumouksellisen olemuksen paljastamisessa, oikeisto- ja ”vasemmisto”-opportunistien arvostelussa, taistelussa kahdella rintamalla puolueen päälinjan puolesta, teorian ja käytännön keskinäissuhteita koskevien problemien muokkauksessa j.n.e.

Marxin, Engelsin, Leninin ja Stalinin teosten tutkiminen, puolueen ja Kominternin edustajakokousten, puoluekonferenssien ja KK:n plenumien päätösten tutkiminen on välttämätön ehto materialistisen dialektiikan marxilaisleniniläisesti oikein ymmärtämiseksi ja tosi muokkaamiseksi.

12. Taistelu puolueen päälinjan puolesta oikeisto- ja ”vasemmisto”-opportnnisnda vastaan, paljastamalla ja arvostelemalla heidän metodologisia perusteitaan on kaikkein ensimmäinen tehtävämme filosofisella rintamalla. Tämä tehtävä määrittelee kaikki muut: taistelun leniniläisen etapin puolesta filosofiassa Marxin, Engelsin ja Leninin perinnön omaksumisen puolesta, materialistisen dialektiikan soveltamisen imperialismin ja proletaaristen vallankumouksien aikakauden tutkimisessa, ylimenokauden tutkimisessa ja tämän pohjalla materialistisen dialektiikan teorian edelleen muokkauksen.

Fasismin ja sosialifasismin tunnuslauseita vastaan, joiden merkeissä Lännessä vietetään Hegelin kuoleman satavuotismuistoa, dialektiikot — materialistit asettavat omat tunnuksensa, taistelutunnukset todella materialistisen dialektiikan puolesta, Hegelin perinnön kriitillisen selvittelyn puolesta Marxin, Engelsin, Leninin ja Stalinin osoituksen mukaan.

Hegeliläisen dialektiikan porvariston eduksi väärentämistä vastaan!

Materialistisen dialektiikan kaikkiin tiedon aloihin syöpymisen puolesta!

Käänteen puolesta teoreettisessa työskentelyssä sosialistisen rakennustyön ja proletaarisen vallankumouksen taistelukysymyksiin.

Dialektista materialismia on tehtävä tunnetuksi laajojen työtätekevien joukkojen keskuudessa, muistaen, että ”aatteesta, kun se valtaa joukot, tulee valtava voima.”

Kommunisti — NKP(b):n Leningr. ja Karjalan aluekomit. poliittistaloudellinen kuukausijulkaisu — No 1–2, Tammikuu 1932

Saksan ja Neuvostoliiton taloudelliset suhteet (1935)

KANSAINVÄLISIÄ KYSYMYKSIÄ

Saksan ja Neuvostoliiton taloudelliset suhteet

Neuvostoliiton Berlinissä olevan kauppaedustajan tov. Kandelakin ja Saksan kansantalousministerin h. Schachtin välillä solmittu sopimus 200 milj. reichsmarkan lainan saamisesta ”Deutsche bank und Diskonto geselschaftin” ja ”Dresdener bankin” johtamalta pankkiyhtymältä viiden vuoden ajaksi neuvostotilauksien rahoittamista varten on maailman taloudellisen hävityksen ja maailman kaupan voimakkaan supistumisen olosuhteissa myönteinen tapahtuma.

Neuvostoliitto on yksi harvoista maista, joka on maailman kriisin aikana täyttänyt täydellisesti ja keskeytymättä finanssisitoumuksensa, maksanut saamansa luoton määräaikana eikä ole esittänyt vaatimusta lykkäyksen myöntämisestä. Tämä seikka ansaitsee sitäkin suurempaa huomiota, koska Neuvostoliitto oli ensimmäisen 5-vuotisen vuosina, jolloin sen exportissa oli tavattomia vaikeuksia, pakoitettu huomattavasti lisäämään tuontia. Tämä tuonti oli välttämätön 5-vuotisen täyttämiseksi. Siihen kuuluivat koneet, teknilliset raaka-aineet ja puolivalmisteet, ja Neuvostoliitto teki suuria uhrauksia voidakseen täsmällisesti täyttää ottamansa sitoumukset. Nyt Neuvostoliiton ulkomaan velka ei ole suuri.

Neuvostoliiton taloudellisen mahdin suunnaton voimistuminen, muunmuassa kultatuotannon ihmeteltävän nopea lisääntyminen, sen kauppabalanssin aktiivisuuden kasvu ovat antaneet sille mahdollisuuden asettaa päiväjärjestykseen kysymyksen ulkomaalaisten luottoehtojen yleisestä parantamisesta. Neuvostoliitto vaatii pitkäaikaista luottoa sellaisilla ehdoilla, jotka vastaavat sen arvoa mahtavana ja maksukykyisenä ostajana. Neuvostoliitolla on se edullinen asema, että se voi siellä, missä sitä eivät tyydytä luottoehdot, ostaa käteisellä. Tämä on ei vain voimistuttanut sen asemaa maailman markkinoilla, vaan tehnyt myöskin täysin mahdolliseksi sen maan ja liikkeen valitsemisen, joilta se on ostanut tarpeellisia tavaroita. Tämä seikka on saattanut exportista kiinnostettuja kapitalistisia ryhmiä hyväksymään Neuvostoliitolle parempia luottoehtoja. Neuvostoliiton ja Saksan välinen taloudellinen sopimus on tässä suhteessa huomattava askel.

Se tosiasia, että Saksan pankit solmivat tämän sopimuksen, on ensinnäkin Saksan exportin voimakkaan supistumisen ja Saksan kansainvälisen kaupan ankarasti tunteman laajentamistarpeen seuraus. Neuvostoliiton ja Saksan taloudelliset suhteet kärsivät fasististen viranomaisten sopimattomista teoista, siitä Neuvostoliitolle vihamielisestä ilmakehästä, jota fasistinen politiikka luo. Työttömiä on vaikea ruokkia lupauksilla ristiretkestä. Vasta joku päivä sitten Saksan ministeri Hess Danzigissa pitämässään puheessa ilmoitti, että Neuvostoliitto pitää muka jokaista sopimusta kapitalistisen talouden hajoittamisen keinona ja että Saksa tämän vuoksi suhtautuu hyvin epäilevästi kaikenlaisiin Neuvostoliiton kanssa solmittaviin sopimuksiin. Mutta Saksan exporttituotantoalojen edut ovat todennäköisesti voittaneet fasistisen demagogian edut. Ei myöskään ole lainkaan mahdotonta, että fasistinen hallitus suostumusta antaessaan tällaisten luottojen myöntämiselle on halunnut heikentää neuvostovastaisten esiintymistensä aiheuttamaa käsitystä, sillä aiheuttaessaan Itä-Europassa sodan vaaran ei se lainkaan parantanut taloudellista eikä poliittistakaan luottoaan. Neuvostoliitto taasen taloudellisia sopimuksia solmiessaan pitää silmällä kauppatarkoituksia. Se solmii taloudellisen sopimuksen siellä, missä sen solmiminen on neuvostotaloudelle kaikkein edullisinta, aivan samoin kuin toisetkin pitävät silmällä vain omia etujaan. On itsestään selvää, että vihamielisen ympäristön luominen neuvostokaupalle ei lainkaan edistä tällaisten sopimusten solmimista.

Mitä taas tulee Saksan ja Neuvostoliiton välisiin poliittisiin suhteisiin, niin me emme koskaan — vastoin Saksan fasistisen sanomalehdistön vakuutuksia — ole julistaneet eristämistä ja sitä vähemmän Saksan ”saartamista”. Kun Saksan ja Neuvostoliiton väliset suhteet huononivat, niin oli se yksinomaan tuloksena Saksan fasismin politiikasta, joka esiintyi julkisesti Neuvostoliiton taloudellisen jakamisen ohjelmalla. Itsestään Saksasta johtuu se, muodostuvatko nämä suhteet paremmiksi. Neuvostoliitto tarttuu tällaisten ja tämäntapaisten uhkauksien vaikutuksesta voitokkaan itsepuolustuksen keinoihin, mutta pitää kaikille avoimena taloudellisen yhteistoiminnan sekä sotaa ehkäisevien ja rauhaa lujittavien sopimusten solmimisen ovet.

K. R.

(”ISVESTIJA”)

Punainen Karjala — V. 1935 — N:o 87 — Maanantaina, huhtikuun 15 p:nä

Mikä johti aseelliseen luokkasotaan Suomessa? (1918)

Mikä johti aseelliseen luokkasotaan Suomessa?

Kirj. K. M. Evä.

Kahdentoista viimeisen vuoden ajalla muuttuivat valtiollisen elämän puitteet Suomessa sangen huomattavasti. Marraskuun suurlakko Venäjällä 1905 työnsi itsevaltiuden tukipylväät hetkisestä pahasti rempalleen. Kun Suomen porvaristolla ei silloin enään ollut käytettävissä omaa kotimaista sotaväkeä, jäi sen vallankäyttö muutamiksi kuukausiksi yhtä löyhälle pohjalle. Tätä porvariston luokkavallan tilapäistä heikkoutta hyväkseen käyttäen pakotti järjestynyt työväki kapitalistiluokan luopumaan parlamentaarisesta yksinvaltiudestaan Suomen sisäisessä hallinnossa. Nelikamarinen säätyeduskunta, jossa työväestölle ei ollut eikä voinut olla edustajia, oli nopeasti tapettava ja tilalle hyväksyttävä yksikamarinen kansaneduskunta, johon edustajat valittiin yhtäläisellä ja jotakuinkin yleisellä äänioikeudella. Se johti Suomen työväestön luokkataistelun verrattain täydelliselle parlamentaariselle perustalle.

Luokkataistelun parlamentaarinen ura ei mennyt pitkäksi. Se päättyi paljon pikemmin, kuin porvaristo nelikamarisesta yksinvallastaan luopuessaan oli odottanut. Yksikamarisen eduskunnan vaaleihin lähdettäessä oli porvariston yleisenä käsityksenä, että sosialidemokraattinen puolue saattoi ensi vaaleissa vallata 200:sta edustajapaikasta enintäin 40. Mutta tulos oli vallan toinen. Huolimatta porvariston eri ryhmien kilpailevista reformilupauksista, sai sosialidemokratia jo ensi ottelussa 80 paikkaa. Sitä seurannut kymmenvuotinen kokeilu osoitti sosialidemokratian vallan eduskunnassa jatkuvasti lisääntyvän. Vuonna 1916 saavutettiin jo enemmistö — 103 paikkaa.

Kun Venäjällä suoritettu vallankumous samaan aikaan kukisti itsevaltiuden Venäjällä, oli määräysvalta lopullisesti luisumassa porvaristolta työläisille. Mutta samalla hetkellä loppui porvariston parlamenttaarisuus. Kohta keväällä 1917 alkoi porvaristo muodostaa aseellisia suojeluskuntia ympäri maata. Näiden toiminta oli alunpitäen tähdätty yksinomaan työväkeä vastaan, vaikka porvarit, työläisiä eksyttääkseen, suurella paatoksella väittivät niiden tarkoittavan Suomen itsenäisyysvaatimuksien tukemista. Tuolla valheellisella väitteellä saivat pienviljelijöitä ja pikkuporvarillisia aineksia kannattajikseen.

Samaa harhaanjohtavaa veisua jatkoi porvaristo koko luokkasodan ajan, höystäen kavalaa valhettaan mitä hävyttömimmillä jutuilla “punikkien” eli “punaryssien” muka harjoittamista julmuuksista. Ja valhe tehosi aikansa. Vähätietoiset, pohjaltaan rehelliset pikkutilalliset ja muut pikku-yrittelijät uskoivat. Luulivat porvariston todellakin johtavan heitä taisteluun Suomen itsenäisyyden puolesta, jota ei muka olisi saavutettu ilman taistelua. Eivät osanneet valheverkon läpi nähdä sitä yksinkertaista totuutta, että Venäjän Neuvosto-tasavalta oli ilman minkäänlaista taistelua taannut Suomelle itsenäisyyden, yhtävähän kuin sitäkään, että porvaristo “punaisilla roistoilla” tarkoitti Suomen järjestynyttä työväestöä, joka parlamenttaarisen hallintomenettelyn mukaan oli päässyt määräävään asemaan ja jonka porvaristo juuri sen vuoksi tahtoi kokonaan tuhota, voidakseen siten pysyttää hallintovallan omissa käsissään.

Vasta taistelun loputtua ja työläisten katalan teurastuksen suoritettuaan, alkavat talonpojat ja pikkueläjät älytä, että suurporvaristo on vetänyt heitä surkeasti nenästä. Sen sijaan, että olisivat taistelleet Suomen itsenäisyyden puolesta, ovat saksalaisen sotaväen ja Ruotsin porvariston lähettämien apurien rinnalla tappelullaan avustaneet itsenäisyyden tuhoamista.

Luokkasodan kestäessä vakuutti Svinhufvud ja kumpp., että Suomen hallituksen tulee olla “jyrkästi kansanvaltainen”. Mutta kohta kun järjestynyt, itsetietoinen työväestö oli Saksan militarismin ja ruotsalaisen porvariston avulla saatu tuhotuksi ja loput teljetyiksi vankiloihin, muuttui porvariston ääni äkkiä. Kansanvaltaisen tasavallan asemasta asettaakin suurporvaristo monarkisen hallituksen. Lopullinen määräämisvalta siirretään kansalta kuninkaalle. Vastoin kansan tahtoa nostetaan kuningasvalta. Kansa (se valkoinen lahtarikaartilaisjoukko) on sekin vedetty nyt vuorostaan kiikinpuuhun. Jokainen, joka Suomessa uskaltaa vaatia tasavaltaista hallitusta, heitetään armotta tyrmään. Vasta nyt selviää lahtariarmeijalle, että suurporvaristo on myynyt Suomen itsenäisyyden Saksalle ja lahtariarmeijan saksalaisten käytettäväksi maailmansodassa tykinruokana.

Parlamenttaarisella areenalla käyty luokkataistelu on huikaissut muutamien sosialistienkin silmät. Se on saanut heidät luulemaan, että parlamenttaarisella luokkataistelulla voidaan ilman muuta suorittaa vallankumous, siirtää valta lopullisesti kapitalistiluokalta työväenluokalle. He näkyvät uskovan tuohon ihanteeseensa vielä senkin jälkeen, mitä Suomessa viimeisen vuoden ajalla saatiin kokea. Pitävät virheenä sitä, että työväestö ryhtyi ase kädessä vastustamaan porvariston aikeita ja syyttävät “johtajia” aseelliseen vallankumoukseen yllyttämisestä. Sanovat työväestön tehneen vallankumouksen Suomessa. Puhuvat siis jotenkin samaa kuin varsinaiset lahtariherrat. Joko tieten tai tietämättään avustavat sillä tavoin lahtarien tarkoituksia. Tietämättömyydessään voinee siten menetellä joku yksinkertainen, harkitsematon ja kiihkomielinen työläinen. Mutta kun sellaista tekee työväestön pitkäaikainen agitaattori, täytyy moista pitää hajamielisenä ilkeytenä.

Vallankaappauksen Suomessa teki porvaristo. Se alkoi siihen varustautua kohta itsevaltiuden hävittyä Venäjällä, perusti suojeluskuntia ja hankki niille aseita. Jo heinäkuussa 1917 teki tuollainen suojeluskunta aseellisen hyökkäyksen rauhallista ja aseetonta lakkolaisjoukkoa vastaan Huittisissa. Se oli porvariston luokkasotalaitoksen ensimäinen aseellinen hyökkäys, porvariston vallankaappaussodan alkusoitto.

Varustautuessaan aseelliseen ratkaisuun, teki porvaristo kaikkensa saadakseen vallankaappauksensa ulospäin näyttämään lailliselta. Sen oli saatava hajalle eduskunta, jossa oli sosialistinen enemmistö. Kerenskin avulla se onnistuikin. Eduskunnan hajoitus oli laiton. Mutta kun sosialidemokraateilla ei silloin ollut rohkeutta eikä aseellista voimaa puolustamaan oikeutta, jouduttiin uusiin vaaleihin. Porvaristo yhdistyi kaikkialla, pinnisti viimeiset voimansa ja sai tilapäisen enemmistön. Selvää kuitenkin oli, ettei porvariston enemmistö voinut jäädä pysyväksi. Päinvastoin voi joltisellakin varmuudella sanoa, että se jo seuraavissa vaaleissa olisi sulanut jälleen auttamattomasti vähemmistöksi.

Kun yritys muodostaa hallituksensa tueksi sotajoukko laillisella parlamentaarisella tavalla ei voinut menestyä, käytti porvaristo laittomasti valtion varoja luokka-armeijansa luomiseen. Porvaristo hyvin tiesi, että se voi pitää hallitusvallan käsissään ainoastaan aseellisen kaappausarmeijan turvin. Siksi se kiihkeästi muodosti ja varusti suojeluskuntaan. Parlamentarismi oli tavalla tai toisella heitettävä nurin.

Yhä laajemmat työläisjoukot alkoivat lopuksi käsittää, että työväestön oli samoin pakko valmistautua aseellisesti puolustamaan saavutettuja etuja ja toimintavapautta, ellei tahtonut niitä menettää. Työväestön taistelujoukkojen varustaminen alettiin kuitenkin myöhään, suoritettiin veltosti ja taitamattomasti. Punakaartin kokoonpanossa oli pääpaino kansanvaltaisuudella, taistelukuntoisuus jäi sivuseikaksi. Ei ymmärretty, että sotajoukon johto ja taistelukyky, vaatii ehdotonta käskijävaltaa johtajille ja nopeaa sekä täsmällistä käskyjen täyttämisvelvollisuutta johdettaville. Joukoilla ei voi olla tilaisuutta päättää sotaliikkeistä, hyökkäyksistä tai perääntymisistä. Se on jätettävä päällikköjen tehtäväksi. Niinikään myöhästyi aseistaminen.

Syynä oli suureksi osaksi myöskin se, että puolueen johtomiehet viimeiseen saakka vastustivat aseelliseen toimintaan ryhtymistä. Vasta sen jälkeen kun kaartilaiset aseellisina esiintyen vaativat ja porvaristo jo oli ryhtynyt hätyyttelemään junia ja siirtelemään aseellisia suojeluskunnaan taisteluasemiin, julistettiin taistelu. Ensi laukaukset pamahtivat suojeluskuntalaisten aseista.

On väärin olettaa, että porvaristo luovuttaisi määräysvaltansa työväestölle ainoastaan siitä syystä, että on menettänyt enemmistön parlamentissa. Porvariston ja työväestön luokkaedut ovat niin jyrkässä ristiriidassa keskenään, ettei niitä koskaan voi sovittaa yhteen. Määräysvallan menettäminen hallintoon sekä lainlaadintaan nähden, merkitsee porvaristolle luopumista kaikista luokkaetuisuuksistaan. Se merkitsee myöskin tuotantovälineiden ja pääomien siirtymistä koko kansan yhteisomaisuudeksi. Tuollaiseen luovutukseen ei porvaristo suostu muutoin kuin ehdottoman pakon edessä. Mutta parlamenttienemmistön menettäminen ei suinkaan sellaisenaan merkitse ehdotonta alistumispakkoa. Vasta sitten kun kaikki väkivalta, pääoman mahtikeinot ja aseellisen taistelun mahdollisuudet ovat loppuneet, täytyy porvariston taipua.

Tästä syystä ei parlamentaarinen luokkataistelu voi olla lopullinen taistelutapa. Parlamentarismi kelpaa työväestön luokkataistelun aseeksi vain siihen asti, kun voimat parlamentissa käyvät tasaväkisiksi. Sen jälkeen täytyy luokkataistelun muuttua aseelliseksi kamppailuksi. Parlamenttipeli siirtyy sivuun ja työväestön on ryhdyttävä hallitsemaan järkähtämättömän lujalla työväenluokan diktatuurilla siksi, kunnes porvaristo on lopullisesti nujerrettu ja tuotannonvälineet otettu yhteiskunnan omaisuudeksi sekä saatettu pyörimään täydellä höyryllä koko kansan yhteisedun palveluksessa. Vasta sitten kun porvaristo on taloudellisessa suhteessa menettänyt kaikki riistämismahdollisuutensa voidaan ent. kapitalistit nostaa tasa-arvoisiksi hallintoon nähden ja silloin voisi ottaa parlamentarismin jälleen käytäntöön.

“Kumous” N:o 2. 1918.

Suomen työväen vallankumous. Arvioita ja itsekritiikkiä — Kustannusosuuskunta “Kirja” — Leningrad — 1928

”Asia, jolle sinä pyhitit koko elämäsi, tulee voittamaan koko maailmassa” (1936)

Mandi, Aimo ja Yrjö Sirola vuonna 1913.

”Asia, jolle sinä pyhitit koko elämäsi, tulee voittamaan koko maailmassa”

Yrjö Sirolan muistolle 20. III 1936 pidetty puhe

O. V. KUUSINEN

Kommunistisen Internationalen Toimeenpanevan komitean ja Suomen Kommunistisen Puolueen Keskuskomitean nimessä tahdon ilmaista sen syvän ja suuren surun, jota tunnemme sanoessamme viimeiset jäähyväiset rakastetulle toverillemme ja ystävällemme Yrjö Sirolalle, Suomen työväenluokan vanhalle, uskolliselle vallankumoustaistelijalle ja yhdelle kansainvälisen työväenliikkeen parhaimmista voimista.

Yli 30 vuotta on toveri Sirola seisonut Suomen proletariaatin luokkataistelujen eturivissä, yhtenä sen parhaimmista ja suosituimmista johtajista. Tässä taistelussa oli kaksi suurta huippukohtaa, joissa erikoisen kirkkaasti tulivat esille toveri Sirolan etevät ominaisuudet: ne olivat molemmat yhteydessä Venäjän vallankumousliikkeen suurimpien aaltojen kanssa, vuonna 1905 ja vuonna 1917, jolloin niiden vaikutuksesta Suomessakin puhkesi valtava kumouksellinen joukkoliike.

Ensi kerran näin toveri Sirolan vuonna 1905 Helsingissä suuressa joukkomielenosoituksessa, tulisena joukkopuhujana suunnattoman suuren kansajoukon edessä, jota hän kutsui kumoukselliseen suurlakkoon, taisteluun Venäjän tsaarivaltaa vastaan ja yleisen äänioikeuden puolesta. Innostunut kansajoukko seurasi hänen kutsuaan.

Kun vuonna 1917 vallankumouksellisen joukkoliikkeen aalto jälleen löi korkealle, syöksyi Sirola ensimmäisten joukossa tämän aallon keskelle. Hän oli yksi Suomen työläisten ensimmäisiä johtajia, kun tammikuussa 1918 Suomen työväenluokka tarttui aseisiin ja nousi taisteluun vallasta. Suuren innostuksen vallassa marssi hän vallankumouksen etupäässä. Suomen vallankumouksellisessa työväenhallituksessa oli Sirola ulkoasiain kansanvaltuutettuna. Mutta hän ei rajoittautunut vain tämän tehtävän täyttämiseen. Hän kävi useita kertoja rintamalla, innostaen punakaartilaisia taisteluun sytyttävillä puheillaan.

Suomen työväen vallankumouksen tappion opetusten pohjalla osasi Sirola aseistautua uudelleen, hän omaksui perusteellisesti bolshevismin strategian ja taktiikan. Hän kuului Suomen Kommunistisen Puolueen perustamisen alotteentekijöihin elokuussa 1918. Ja siitä saakka on hän mitä toimeliaimmin ottanut osaa puolueen johdon työhön, ollen yhtä mittaa sen Keskuskomitean jäsenenä. Sirola, joka oli vanhassa työväenliikkeessä etevä legaalisen sanomalehdistön toimittaja, oli kommunistisen puolueen perustamisen jälkeen yhtä etevä illegaalisen kommunistisen lehdistön toimittaja.

Ylpeä ja kiitollinen on Suomen vallankumouksellinen työväenluokka hänen elämäntyöstään!

Mutta Sirola ei ollut pelkästään Suomen vallankumousliikkeen mies. Hän oli todellinen internationalisti. Ennen sotaa toimi hän usean vuoden Ameriikassa aktiivisena taistelijana senaikuisen vasemmistolaisen työväenliikkeen riveissä. Toisen Internationalen kongressissa Köpenhaminassa vuonna 1910 tutustui hän Leniniin. Tällä kohtauksella oli suunnaton merkitys hänen myöhemmälle kehitykselleen. Hän otti myöskin osaa zimmerwaldilaiseen neuvotteluun Tukholmassa vuonna 1917.

Kommunistisen Internationalen perustavassa kongressissa oli Sirola suomalaisen delegation jäsenenä. Siinä piti hän alustuksen valkoisesta terrorista. Mutta samalla veti hän tässä kongressissa esille Suomen vallankumouksen tärkeimmät opetukset. Hän totesi että työväenluokka voi voittaa vain sillä ehdolla, että sen johdossa on puolue, jolla on periaatteellinen selvyys, joka tietoisesti pyrkii proletariaatin diktatuuriin ja joka osaa valita oikean hetken ratkaisevan valtataistelun alkamiselle. Hän lopetti puheensa seuraavin sanoin, joissa ilmenee se syvä usko työväenluokan voittoon, mikä oli hänelle niin ominaista:

”Me laskemme kaiken luottamuksemme maailman proletariaatin solidaarisuuteen Venäjän kansainvälisen neuvostotasavallan kanssa. Suomenkin proletariaatti tulee taistelemaan kommunistisen III:nnen Internationalen merkeissä, proletariaatin koko maailmaa käsittävän tasavaltojen liiton merkeissä”.

Arvokasta ja hedelmällistä on ollut toveri Sirolan laaja kirjallinen toiminta. Lukuisten itsenäisten kirjallisten töittensä ohella on hän kääntänyt suomen kielelle useita marxilaisuuden klassikkojen teoksia, Marxin, Leninin ja Stalinin teoksia. Vielä pari kuukautta ennen kuolemaansa julkaisi hän perusteellisen esityksen Suomen vallankumousliikkeen kokemuksista vuosilta 1905 ja 1906.

Mutta ennen kaikkea on Sirola kunnostautunut etevänä kommunististen kaaderien kasvattajana, leninismin opettajana. Monilukuisia ovat ne nuoret proletaariset aktivistit, joilla on ollut onni nauttia hänen opetustaan. Harvinaisen hyvin osasi hän tässä työssä kasvattaa oppilaissaan niitä ominaisuuksia, joita toveri Dimitrov VII:ssä maailmankongressissa vaati bolshevistisilta kaadereilta: täydellistä alttiutta työväenluokan asialle, horjumatonta uskollisuutta puolueelle, kiinteätä yhteyttä joukkoihin, kykyä suoriutua itsenäisesti joka tilanteessa ja olla pelkäämättä vastuuta tehdyistä päätöksistä, vallankumouksellista kurinalaisuutta ja bolshevistista karaistuneisuutta.

Sirola oli todella harvinaisen etevä bolshevististen kaadereitten kasvattaja. Tässä työssä olisi pitänyt hänet nähdä! Millainen loiste oli hänen silmissään, kun hän selitti kuulijoilleen Leninin ja Stalinin oppeja; kuinka vakuuttavasti hän esitti NKP:n historiaa ja kokemuksia; kuinka valaisevasti hän osasi yhdistää teorian ja käytännöllisen kokemuksen; kuinka sytyttävästi hän osoitti oppilailleen ne sosialismin voitot, jotka Neuvostoliiton proletariaatti on saavuttanut ja tulee saavuttamaan toveri Stalinin johdolla.

Mistä se sytyttäväisyys ja vakuuttavaisuus, mikä oli hänen esiintymisessään?

Siitä syvästä vakaumuksesta, minkä läpitunkema hän itse oli. Siitä rajattomasta kiintymyksestä vallankumouksen asiaan, joka oli hänen elämänsä pohja. Siitä lujasta uskosta sosialismin voittoon koko maailmassa, joka hänessä aina oli elävänä. Hän tiesi ja tunsi koko ajan, että tämän voiton saavuttamiseksi tarvitaan uskollisia, rohkeita ja kykeneviä sosialismin sotureita. Niiden kasvattamiselle hän omisti itsensä kokonaan. Kesken tämän työn kaatui hän taistelupaikallaan.

Sirola oli valoisa luonne, aina vallankumouksellisen optimismin innoittama. Mutta hän saattoi syvästi vihata työväen luokkavihollisia. Loppuun saakka säilytti hän nuorekkaan henkisen raikkauden. Hänessä yhtyi suurin vaatimattomuus kumoukselliseen intohimoisuuteen.

Kommunistinen Internationale tarvitsee sellaisia leninismin opettajia, kuin Sirola oli, ja sellaisia oppilaita, kuin hän on kasvattanut.

Leninin perusajatuksista oli Sirolalle erikoisen rakas se ajatus, jonka Lenin Kominternin I:sen kongressin lopussa ilmaisi seuraavin sanoin:

”Riehukoon koko maailman porvaristo, karkoittakoon, vangitkoon ja murhatkoon se spartakisteja ja bolshevikkeja — tämä kaikki ei sitä enää voi pelastaa. Tämä vain valistaa joukkoja, vapauttaa niitä vanhoista porvarillis-demokraattisista ennakkoluuloista ja karaisee niitä taisteluun. Proletaarisen vallankumouksen voitto koko maailmassa on varma. Kansainvälisen neuvostotasavallan perustaminen tulee tapahtumaan”.

Rakas toveri Sirola! Kun me nyt sanomme sinulle jäähyväiset ruumisarkkusi ääressä, muistutamme me mieliimme nämä kuolemattoman, nerokkaan opettajamme sanat.

Proletariaatin luokkavihollinen raivoaa nytkin Euroopassa. Fasismi riehuu ja uhkailee sodalla. Kaikkein hulluimpana raivoaa Saksan fasismi. Ne kapitalistiset hallitukset, joille tällä hetkellä on edullista rauhan säilyttäminen, ovat kykenemättömiä noudattamaan todella johdonmukaista politiikkaa, joka olisi välttämätöntä rauhan turvaamiseksi ja fasististen hyökkääjäin käsien kahlehtimiseksi. Siihen pystyy vain maailmanproletariaatti, kun se liittää yhteen rivinsä taisteluun fasismia ja sotaa vastaan.

Minä muistan elävästi, kuinka innostuneesti sinä, toveri Sirola, meidän VII:ssä maailmankongressissamme otit vastaan kommunistisen Internationalen perämiehen, toveri Dimitrovin suuren ajatuksen.

Etkö kuule nyt proletaarisen yhteisrintaman miljoona-armeijan marssinnan rohkeaa rytmiä?

Etkö kuule etenevän kansanrintaman askelia Ranskassa ja Saksassa?

Kuinka iloitsisitkaan, kun tietäisit Espanjan työläisnuorison yhtymisestä, viimeisistä suurista saavutuksista nuorisoliikkeessä muissa maissa.

Nämä miljoonaisten työtätekevien joukkojen kolonnat kasvavat kaikissa maissa. Ne ovat proletaarisen maailmanvallankumouksen voitokkaita kolonnia.

Rakas toveri! Me tulemme taistelemaan edelleen, miljoonat tulevat taistelemaan. Asia, jolle sinä pyhitit koko elämäsi, tulee voittamaan koko maailmassa.

Kommunisti — NKP(b):n Leningradin ja Karjalan aluekomiteain poliittis-taloudellinen kuukausilehti — No 4 — Huhtikuu 1936

Yrjö Sirola (1936)

Yrjö Sirola

Lehtemme viime numerossa oli lyhyt ilmoitus Yrjö Sirolan kuolemasta, joka aivan odottamatta tapahtui maaliskuun 18 päivänä.

Yrjö Sirolan jättämä aukko Suomen vallankumouksellisen proletariaatin huomatuimpain johtajain rivistöön on vaikeasti täytettävissä. Yrjö Sirola oli hengenvoimiltaan ja kyvyiltään sellainen valoisa johtajapersonallisuus, jollaisia ei joka aika kasva. Pienen kansan lapsena syntyneenä ei hänen kehityksensä kuitenkaan rajoittunut vain kansallisiin rajoihin, vaan kasvoi hän todella maailmankansalaiseksi, yhdeksi tulevan maailmanmittaisen sosialistisen yhteiskunnan tienraivaajaksi.

Yrjö Sirola eli ja voimakkaasti vaikutti Suomen työväen kahden vallankumouksen aikakausina, nim. vv. 1905–06 ja 1917–18, antaen noina aikoina suuntaa ja sisältöä noille Suomen oloissa valtaville ja vaikutukseltaan laajakantoisille tapahtumille. Ja suurella tarmolla ja intomielellä valmisti ja kasvatti hän joukkoja, varsinkin kaadereita Suomen vallankumouksellisen työväen kolmatta ratkaisevaa nousua varten, jolloin Suomen työväki liitossa köyhemmän talonpoikaiston kanssa kukistaa porvarillisen riistovallan ja perustaa proletariaatin diktatuurin, Neuvosto-Suomen. Tämä Suomen työväen viimeinen voittoisa taistelu jäi häneltä näkemättä. Mutta hän tiesi sen varmasti tulevan. Sosialismin voitto maailman kuudenneksella on siitä varmana takeena.

———

Sellaisen taistelijapersonallisuuden, työväenluokan johtajan ja kasvattajan kuin Yrjö Sirola, elämäntaival oli tapahtumista rikas ja monipuolinen. Lukijoillemme saatamme siitä esittää tässä vain joitakin hajanaisia piirteitä. Palauttakaamme mieliimme vaikkapa vuoden 1905 tapahtumia. Yrjö Sirola oli silloin Tampereella paikallisen työväenlehden, “Kansan Lehden”, toimittajana. Marraskuun suurlakon aikana oli hän kaupungin vallankumouskomitean sihteerinä. Siltä ajalta on tunnettu mm. eräs asiakirja, jonka nimenä on “Punainen julistus”. Sen kirjoittaja oli Yrjö Mäkelin. Mutta julistuksen sisältöön on valautunut paljon myöskin Yrjö Sirolan luovaa vallankumouksellista henkeä ja pyrkimystä. Julistus oli niiden keskustelujen tulos, joita käytiin näiden kahden johtavan miehen välillä sen ajan historian yhteenvetojen kuumeisina hetkinä. “Punainen julistus” ei suinkaan ole mikään bolshevistinen asiakirja. Ei siinä ole kysymykset asetettu marxilaisella selvyydellä ja kirkkaudella. Mutta tuo julistus on Suomen työväenliikkeen silloisen kehitystason vissinä merkkipylväänä ja puutteistaan huolimatta kuitenkin vissinä vallankumoukselliseen suuntaan pyrkivänä ja johtavana tienviittana vallankumouksellisen joukkoliikehtimisen suuntaan. Julistus ilmentää Suomen työväen vallankumouksellista joukkotahtoa ehkä paraiten, kuin monet muut sen ajan ohjelmajulisteet ja toimintakehotukset. Lähemmin puuttumatta v. 1905 aikoihin ja Yrjö Sirolan puheisiin ja kirjoituksiin tuolta ajalta huomautamme vain, että siltä ajalta on hänellä vallankumoukselliseen suuntaan käyviä tekoja ja toimenpiteitä koko joukko.

Suomen sos.dem. työväenpuolueen puoluekokouksessa Oulussa (1906 syksyllä) valittiin Yrjö Sirola puolueen sihteeriksi. Puolueen keskeisimpänä johtajana suoritti hän laajaa poliittis-organisatoorista työtä Suomen työväen parhaimmiston järjestämisessä, sen keräämisessä sos.dem. työväenpuolueen riveihin, sen kasvattamisessa ja poliittisessa valistamisessa. Valtava poliittinen herätys kävi niinä aikoina Suomen työväenluokan keskuudessa. Luokkatietoisuus kasvoi ja voimistui. Työväen laajojen joukkojen tempautuminen poliittiseen elämään oli noina aikoina niin laajamittaista, innostusta uhkuvaa ja toiminta-altista, että vastaavanlaista joukkonousua oli vasta toisena vallankumousaikajaksona, nim. vuosina 1917–1918, (ja poliittiselta kypsyydeltäänkin korkeammalla tasolla olevaa).

Parin hengähdysvuoden jälkeen, jonka Suomen työväki Venäjän vallankumousliikkeen pääasiallisesta ansiosta sai v. 1905 tapahtumain jälkeen, kymeytyi Suomen työväenluokan poliittisen nousun virta sekä objektiivisten että subjektiivisten tekijäin johdosta. Tsarismi alkoi uudella voimalla hyökätä Suomen kansan oikeuksia vastaan ja niiden oikeuksien puolesta eturintamassa taistellutta työväenluokkaa vastaan. Porvariston tärkeät osat tukivat tsarismia (n.s. suomettarelaiset ym.) peläten kasvavaa työväenluokan joukkovoimaa. Vasemmistolaisena, mutta ei vallankumouksellisena marxilaisena työväenpuolueena, Suomen sos.dem. työväenpuolue keskitti päähuomionsa parlamenttiin ja sen kautta ja voimalla taisteluun tsarismia ja oman maan porvaristoa vastaan. Ensimmäisten joukossa valittiin myöskin Yrjö Sirola sos.dem. työväenpuolueen edustajana parlamenttiin heti ensimmäisissä eduskuntavaaleissa. Siellä esiintyi Yrjö Sirola mm. tsarismin vastaisen taistelun kärkijoukossa arvostellen terävimmin ja johdonmukaisimmin tsarismin sortopolitiikkaa ja tsarismin apuna matelevia porvariston pääedustajia. Mutta Yrjö Sirolan parlamenttitoiminta ei muodostunut pitkäaikaiseksi, sillä 1909 vuoden lopussa siirtyi hän Amerikan Yhdysvaltoihin, agitaattoriksi ja propagandistiksi sikäläisten suomalaisten työläisten keskuuteen. Siellä suoritti hän huomattavaa poliittista kasvatustyötä suomalaisten työläisten keskuudessa, kuuluen vasemmistolaisen suunnan tunnetuimpiin edustajiin sen ajan Amerikan suomalaisessa työväenliikkeessä, hän oli industrialistisen suunnan kannattaja. Yrjö Sirolan kuuluminen industrialistisen suunnan kannattajiin kuvaa toiselta puolen hänen silloista vallankumouksellista pyrkimystään, mutta toiselta puolen myöskin poliittisen kasvun vissiä keskeneräisyyttä tuona aikana. Totta kyllä allekirjoittaneelle ei ole lähemmin tunnettua, miten Yrjö Sirola tuon suunnan edustajana asetti kysymykset ja mitä ja minkälaista työtä hän konkreettisesti suoritti tuon liikkeen riveissä.

Palattuaan Suomeen v. 1913 lopussa tuli hänestä sos.dem. työväenpuolueen päälehden, “Työmiehen”, toimittaja. Paitsi kirjoituksillaan, vaikutti hän myöskin innostavilla puheillaan ja luennoillaan työväen joukkojen keskuudessa. Yrjö Sirola oli pidetyimpiä työväenpuhujia puheittensa terävän sisällön ja esityksensä helppotajuisuuden johdosta.

Maailmansodan vuosina, mutta varsinkin sen loppuselvittelyissä oli Yrjö Sirolalla huomattava osuus Suomen työväenliikkeen sen ajan toiminnoissa. Erikoisesti on mainittava, että sos.dem. työväenpuolueen johto lähetti hänet edustajakseen Tukholmaan v. 1917 kesällä, osallistumaan zimmerwaldilaisten kokoukseen, antamaan tietoja ja saamaan oppia sieltä. Tukholma oli noina maailmansodan vuosina myöskin kansainvälisen sosialistisen liikkeen johtavain tovereiden yhtenä kokoontumispaikkana. Sinne kokoontui myöskin zimmerwald-vasemmisto, joskin siellä oli myöskin sosialishovinistien ja muiden työväenluokan pettureiden edustajia (m.m. Kautsky). Tukholmassa keskusteli Yrjö Sirola eri suuntien edustajain kanssa ja informoi niistä Suomen sos.dem. työväenpuolueen johdolle. Joskus muistellessaan v. 1917 Tukholmassa oloaan valitti hän sitä, että puolue lähetti hänet sellaiseen tehtävään antamatta mitään toimintaohjeita. Kuitenkin zimmerwaldilais-vasemmisto oli se pääsuunta, joka Yrjö Sirolan mielestä oli lähimmin oikeassa, ja sen mukaan hän orientoitui. Bolshevismiin ei hän vielä tällöin perehtynyt täydellisesti, joskin sai tapaamiltaan bolshevikkien edustajilta paljon vaikutteita. Palattuaan syyskesällä Suomeen, edusti hän Suomen työväenliikkeessä johdonmukaisimmin vasemmistoa. Marraskuusta 1917 tammikuuhun 1918 oli hän valtiopäivillä ja puoluejohdon jäsenenä ja julisti rohkeasti marraskuun alussa Suomen proletariaatin velvollisuutta puolustaa Venäjän vallankumousta. V. 1917 marraskuun suurlakon aikoina kallistui hän vallanoton puolelle. Antaakseen pontta kannalleen, laittoi hän itselleen oman kansliankin “Työmiehen” talossa sijainneeseen Närhin räätäliliikkeen työhuoneeseen. Siellä hän neuvotteli punakaartilaisten ja muiden tovereiden kanssa. Mutta ei tullut marraskuun suurlakosta vallanoton lähtökohtaa. Vasta tammikuussa julisti sos.dem. työväenpuolueen siltasaarelainen johto vallankumouksen maassa ja lähti vallankumoushallitukseen. Yrjö Sirola oli vallankumoushallituksen ulkoasiain valtuutettuna. Niin paljon kuin tämä tehtävä vaatikin häneltä voimia, kävi hän mm. usein puhumassa punakaartilaisille, keskusteli heidän kanssaan rintamilla (Pohjoinen rintama), neuvoi ja rohkaisi taistelijoita.

Huolimatta Punaisen Kaartin sankarillisesta taistelusta yhdistyneitä lahtarivoimia (suomalaiset, ruotsalaiset, valkoiset venäläiset ja vihdoin imperialistisen Saksan säännölliset armeijajoukot) vastaan, kärsi Suomen työväki taistelussa tappion. Seurasi hirveä valkoinen terrori. Porvaristo kohteli petomaisesti vastustajaansa. Parisenkymmentä tuhatta punaisia taistelijoita, miehiä ja naisia, tappoivat lahtarit koirakuoppiin, ja vankileireihin teljettiin heitä noin kahdeksankymmentätuhatta. Vallankumouksen pääjohto pääsi punaisen kaartin rippeiden kanssa vetäytymään Neuvosto-Venäjälle.

Tappion jälkeen alkoivat sosialipetturit ja vallankumouksen kavaltajat ulvoa, että Suomen työväen sankarillinen aseellinen taistelu porvaristoa vastaan oli muka rikos työväenluokkaa kohtaan. Ei olisi pitänyt tarttua aseisiin, siinä verisen lahtariporvariston edessä madelleiden sosialipettureiden (Ryömä, Evert Huttunen, Viik ym.) harjoittaman “kritiikin” pääsävel.

Kritiikin ja itsekritiikin aseen tuntijana ja käyttäjänä oli myöskin Yrjö Sirola ensimmäisten joukossa, joka ryhtyi tilintekoon häviöön päättyneen aseellisen taistelun johdosta. Mutta hänen kritiikkinsä ja itsekritiikkinsä pohja ja perusta oli kokonaan toinen, kuin sosialipettureiden. Yrjö Sirola oli ensimmäisten joukossa osoittamassa, että ei se ollut väärin, — rikoksesta puhumattakaan, — että Suomen työväki nousi aseelliseen taisteluun. Mutta päävika oli siinä, että ei osattu taistella niin kuin olisi pitänyt. Säälimättä oli hän etsimässä ja osottamassa johdon tekemiä virheitä. Suomen vallankumoukselliselta työväeltä puuttui vielä silloin voittamisen taito, joka johtui siitä, että sen taistelujen johdossa ei ollut loppuun saakka vallankumouksellista puoluetta, kommunistista puoluetta. Kommunistisen puolueen puuttuminen oli se päätekijä, josta johtui, että Suomen työväki ei saanut vielä 1918 voittoa verivihollisestaan porvaristosta, ei voinut laajentaa Venäjän suuren Lokakuun sosialistista vallankumousta voittoisaan loppuun Suomessa.

Yrjö Sirolalla ei kritiikki ja itsekritiikki ollut koskaan fraasi, vaan keino parantaa työtä. Niinpä nähtiinkin hänet ensimmäisenä valmistamassa uuden puolueen, Suomen Kommunistisen Puolueen, perustamista. Hän kuului siihen v. 1918 kesällä kokousta valmistaneeseen kolmikkoon, joka tov. O. V. Kuusisen johdolla valmisti uuden puolueen ohjelman ja lähiajan taktiikkatehtävät. Suomen Kommunistinen Puolue, emigranttien perustamana v. 1918 syksyllä, lähti uudelleenaseistautuneena puolueena uudistunein voimin valmistamaan uutta Suomen työväen aseellista nousua. Yrjö Sirola oli uuden puolueen vastavalitun Keskuskomitean jäsen ja sen puheenjohtaja. Suomen vallankumouksellinen proletariaatti tunsi heti puolueen omakseen ja oman puolueensa johdolla on Suomen työväki käynyt taistelua maan päällä ja maan alla valmistuen ja valmistaen laajoja joukkoja porvariston riisto- ja rosvokomentoa vastaan, lopullisesti vapauttavaan taisteluun pääoman ikeestä, oman valtansa, proletariaatin diktatuurin perustamiseen, sosialismin rakentamiseen ja uuteen vapaaseen iloiseen elämään, johon sitä innoittaa ja kannustaa suuren sosialistisen isänmaan jättiläissaavutukset.

Puolueen käymän jokapäiväisen taistelun eri vaiheissa oli Yrjö Sirola mukana hänelle ominaisella nuorekkaalla innolla ja uskolla eturinnassa. Hyvin oli Yrjö Sirola omaksunut Leninin ja Stalinin opetukset erittäinkin teorian alalla. Ilman vallankumouksellista teoriaa ei voi olla vallankumouksellista käytäntöäkään. Tämän Leninin opetuksen oli Yrjö Sirola painanut syvälle mieleensä ja hänellä oli elävä kokemus siitä, miten tavattoman heikosti teorian kysymyksiä käsiteltiin Suomen vanhan sos.dem. työv. puolueen keskuudessa, miten vähän annettiin huomiota teorian kysymyksille silloin ylipäänsä. Tämä virhe oli poisjuurittava uuden puolueen keskuudesta, se ajatus oli Yrjö Sirolalla alituisena ja polttavana. Hänen aivojaan askarrutti ajatus, miten mahdollisimman perusteellisesti voitaisiin maailman paras teoria, Leninin-Stalinin teoria selvittää ja tehdä tunnetuksi ei vain etujoukolle, vaan mahdollisimman laajoille työväenjoukoille, sillä selvä tieto vallankumouksellisesta päämäärästä varmistaa työväenluokan voiton porvaristosta.

On itsestään selvää, että asia, jota tahtoo toisille selvittää, tulee olla selittäjälle itselleen täysin selvä. Tämä oli Yrjö Sirolalle aapiskirjatotuus jo vanhalta opettaja-ajalta. Voidakseen oikein ja hyvin selvittää toisille Leninin-Stalinin teoriaa ja leninismiä yleensä, piti Yrjö Sirola omana henkilökohtaisena velvollisuutenaan (ja sitä hän teroitti kaikille puolueen propagandisteille) syvällisesti omaksua tämä tieto. Jos hän aikaisemmin, ennen vallankumousta, oli “harrastanut” Marxin oppien tutkimusta, niin nyt vallankumouksen jälkeen otti hän yhdeksi tärkeimmäksi tehtäväkseen paneutua niihin sisälle niin, että tuo maailman paras tieto todella olisi hänellä. Leninin-Stalinin opetukset olivatkin hänellä alituisen huomion esineenä. Niiden johdolla tutki hän väsymättömästi proletaarisen vallankumouksen tehtäviä ei vain Suomen osalta, vaan maailman mitassa. Marx, Engels, Lenin, Stalin, siinä hänen lempikirjailijansa, nuo maailmanvallankumouksen suuret johtajat, jotka neroudellaan ovat vieneet ja vievät yhä nopeutuvassa tahdissa proletariaatin voiton asiaa lopullista voittoa kohden koko maailmassa. Mutta hyvin ymmärtääkseen näitä jättiläisneroja, sanan ja teon mestareita, on tunnettava mennyt ja nykyaika, luokkien muodostuminen ja luokat sekä luokkakerrostumat, aineellinen ja henkinen kulttuuri ja luokkien pyrkimykset. Marxilais-leniniläisenä tutkijana riitti Yrjö Sirolalta ihmeteltävän paljon aikaa näiden kaikkien tutkimiselle ja selvittämiselle. Kuka taitaakaan sanoa sen kirjojen paljouden, joiden sisällöstä hän otti itselleen sen, mikä oli tarpeen proletariaatin voiton asialle. Siihen antoivat mahdollisuuden hänen suuret hengenvoimansa ja energisesti keskitetty taito tehdä työtä, perehtyä tuhansiin menneen ja nykyisen elämän yksityiskohtiin. Paitsi kirjatietoa, ammensi hän eläviltä ihmisiltä lisävalaistusta sen tai tuon poliittisen tehtävän käytäntöönsaamisesta, puutteista ja heikkouksista siinä. Antaa tehtävä ja kontrolloida sen elävä toteuttaminen, sillä tavalla rikastutti Yrjö Sirola marxilaista tietoisuuttaan. Näin hän, samalla kun kasvatti itseään, samanaikaisesti kasvatti kaadereita. “Tämä tehtävä muodostikin hänen tärkeimmän työnsä hänen elämänsä viimeisten 15 vuoden aikana. Tälle rakastamalleen työlle hän antoi tulisen henkensä kaiken voiman. Hän oli niin ihmeteltävä leninismin opettaja, niin henkevästi ja järkevästi selitti bolshevikkien puolueen historiaa ja kokemusta, Leninin-Stalinin oppia, Kominternin päätöksiä, että hänen kuulijansa eivät voineet unohtaa sitä, minkä olivat hänen luennoltaan kerran saaneet.” — Näin sanovat Dimitrov, Kuusinen, Manuilskij ym. nekrologissaan Yrjö Sirolasta. Erikoisesti korosti tätä puolta Yrjö Sirolan elämäntyössä tov. O. V. Kuusinen. Moskovan krematoriossa tapahtuneessa polttohautaus-tilaisuudessa pitämässään erinomaisessa puheessaan lausui tov. Kuusinen Yrjö Sirolasta mm. seuraavaa:

“Sirola oli todella harvinaisen etevä bolshevististen kaaderien kasvattaja. Tässä työssä olisi pitänyt hänet nähdä! Millainen loiste oli hänen silmissään, kun hän selitti kuulijoilleen Leninin ja Stalinin oppeja; kuinka vakuuttavasti hän esitti NKP(b):n historiaa ja kokemuksia; kuinka valaisevasti hän osasi yhdistää teorian ja käytännöllisen kokemuksen; kuinka sytyttävästi hän osoitti oppilailleen ne sosialismin voitot, jotka Neuvostoliiton proletariaatti on saavuttanut ja tulee saavuttamaan toveri Stalinin johdolla.”

Minä luulen, että liioittelematta voidaan sanoa Yrjö Sirolan olleen harvinaisia ja yksi kaikkein kyvykkäimpiä leninismin propagandisteja mitä tunnetaan ei vain suomalaisessa vallankumouksellisessa liikkeessä, vaan kansainvälisenkin vallankumouksellisen liikkeen mittasuhteet huomioon ottaen.

Paitsi puheissaan selvitti Yrjö Sirola kirjoituksissaan kansainvälisen proletaarisen vallankumousliikkeen teorian ja käytännön kysymyksiä. “Väsymättömällä kirjallisella toiminnallaan tov. Sirola jätti työväenliikkeelle rikkaan perinnön. Hän hallitsi erinomaisesti marxilais-leniniläisen propagandan ja agitation asetta, kirjoitti monilukuisia artikkeleita kommunistiseen lehdistöön ja käänsi suomen ja ruotsinkielelle monia Marxin, Leninin, ja Stalinin teoksia” — sanoivat Dimitrov, Kuusinen, Manuilskij ym. kirjoittamassaan nekrologissa Yrjö Sirolasta. Emme lähde luettelemaan hänen lukuisia kirjallisia töitään. Sanomme vain, että meidänkin lehtemme lukijoille on Yrjö Sirolan nimi erittäin tuttu. Hän oli lehtemme perustajia ja yksi kaikkein aktiivisimpia kirjoittajia aina kuolemaansa saakka. Paitsi nimimerkillään varustettuja kirjoituksia, on lehdessämme julkaistu suuri joukko Yrjö Sirolan kirjoituksia tai käännöksiä ilman nimimerkkiä, ja erittäin paljon auttoi hän toimitusta konsultanttina, ollen siinäkin aikaansa säästämätön. Yrjö Sirolan kirjallinen työ on laaja. Meidän lehdessämme on siitä julkaistu vain pikku siruja. Kominternin johtavat toverit ovat siitä myös tietoisia. Niinpä tov. Kuusinen puheessaan sanoi, että “arvokasta ja hedelmällistä on ollut toveri Sirolan laaja kirjallinen toiminta. Lukuisten itsenäisten kirjallisten töittensä ohella on hän kääntänyt suomenkielelle useita marxilaisuuden klassikkoja… Vielä pari kuukautta ennen kuolemaansa julkaisi hän perusteellisen esityksen Suomen vallankumousliikkeen kokemuksista vuosilta 1905 ja 1906.” Suomen vallankumouksellinen proletariaatti on ikuisesti muistava Yrjö Sirolan uraauurtavan työn suullisella ja kirjallisella alalla. Yrjö Sirolan elämäntyöstä saa nuori polvi alituisesti ammentaa oppia ja innostusta kulkiessaan suurta päämääräänsä kohden, kohti sosialismin ja kommunismin voittoa. Yrjö Sirolan elämäntyöstä oppii nuori polvi myöskin Suomen työväen vallankumouksellisen taistelun tärkeiden vaiheiden historiaa, miten taistelu kohoaa yhä korkeammalle ja korkeammalle asteelle, kunnes voitto on saavutettu.

Olemme Yrjö Sirolan elämänvaiheista kertoessamme viitanneet vain joihinkin puoliin. Emme ole ohimennenkään kosketelleet hänen suorittamaansa työmäärää Suomen Kommunistisen Puolueen Keskuskomitean jäsenenä, jossa hän oli puolueen perustamisesta asti. Samoin hänen työstään Kominternin yhtenä perustajana ja kansainvälisen kontrollikomitean jäsenenä ja hänen toimistaan Sovetti-Karjalassa, jossa hän oli yhteen otteeseen valistusasiain kansankomissaarina. Myöskään ei ole ollut mahdollista valaista hänen työtään Lännen Vähemm. Kansall. Komyliopistossa, jossa hän oli yhteen aikaan rehtorina ja useiden yhteiskunnallisten aineiden opettajana. Mainitsematta on monia muita hänen töistään, esim. siitä, miten paljon pidetty doklatsikka ja joukkopuhuja hän oli suomenkielisten työläisten ja kolhosnikkojen keskuudessa sekä Leningradissa ja alueella ja Sovetti-Karjalassa. Vähänkin perusteellisempi hänen töittensä luetteleminenkin ei lyhyen kirjoituksen puitteissa ole mahdollista.

Yrjö Sirolan poismeno oli raskas menetys Suomen taistelevalle työväelle. Erittäin kipeästi tuntevat menetyksen tuhannet Suomen sosialistisen neuvostovallan perustuksen kaivajat kuin myöskin tuhannet sosialismin rakentajat, suomenkieliset stahanovilaiset työläiset ja kolhosnikat Leningradin alueella ja Karjalan ASSR:ssä.

Yrjö Sirola oli valoisa luonne, aina vallankumouksellisen optimismin innoittama. “Mutta hän saattoi syvästi vihata työväen luokkavihollisia. Loppuun saakka säilytti hän nuorekkaan henkisen raikkauden. Hänessä yhtyi suurin vaatimattomuus kumoukselliseen intohimoisuuteen.” (Kuusinen). Hänen valoisa muistonsa säilyy ikuisesti Suomen vallankumouksellisten työläisten sydämissä, siellä, missä aina ihastuksella tullaan mainitsemaan suurten esitaistelijain nimiä, esitaistelijain, joiden joukossa Yrjö Sirolan nimi ei ole jääpä vähemmän tunnettujen joukkoon.

J. K. Lehtinen.

Kommunisti — NKP(b):n Leningradin ja Karjalan aluekomiteain poliittis-taloudellinen kuukausilehti — No 4 — Huhtikuu 1936