Kalevala – kansamme kulttuuriperintö (1935)

Kalevalan päivän merkeissä julkaisemme otteita Neuvostoliitossa Kalevalan 100-vuotispäiväksi painetun suomenkielisen Kalevalan esipuheesta. Esipuhe kokonaisuudessaan on jo pieni marxilaisella pohjalla laadittu tutkimustyö joka pääasiassa on Yrjö Sirolan käsialaa.

Kalevala on karjalaisen kansanrunouden valtava muistomerkki, joka kuuluu maailmankirjallisuuden aarteisiin. Sitä on täydellä syyllä verrattu sellaisiin kansaneepoksiin kuin kreikkalaiset Homeron kertomarunot Ilias ja Odysseia, islantilainen Edda, saksalainen Niebelungien laulu ym. Toiselta puolen Kalevala eroaa suuresti näistä kansaneepoksista. Se on ainutlaatuinen siinä, että se elää vielä tänäänkin kansan keskuudessa, että se on aitoa kansanrunoutta eikä feodaalista hovirunoutta, että sen runojen laulajat eivät olleet kierteleviä ammattilaulajia, vaan tavallisia kansan miehiä ja naisia, jotka lauloivat raskaan työn johtohetkinä, että laulajia on ollut tuhansia ja että laulut laulettiin suurella alueella, jossa vielä tänäänkin monet (eikä vain vanhat) niitä muistavat (vv. 1934–35 Neuvosto-Karjalassa kerätyt runot »seppo Ilmoillisesta» ja Väinämöisestä naisen hahmossa).

Kalevalasta voi myös nykyajan proletariaatti nauttia, nauttia paremmin kuin mitkään muut luokat. Vaikka tämä kansanrunous käsitteleekin asioita, jotka kuuluvat kaukaiseen menneisyyteen, voimme kuitenkin väittää, että luokkatietoinen, valistunut työväestö voi vapaimmin nauttia Kalevalan kansanomaisesta runoudesta, sen Kalevala omaksumista kun eivät häiritse Suomen porvariston kansalliskiihkoiset tulkinnat eikä se markkinamelu, jolla porvaristo yrittää lyödä itselleen poliittista aineellista »mynttiä» Kalevalasta.

*

Kirjassaan »Kalevalan runojen historia» (1903) myönsi Kaarle Krohn, joka isänsä Julius Krohnin kanssa on Kalevalan erikoistutkijoita, että »Kalevalan runot perustuvat pääasiallisesti Venäjän Karjalan toisintoihin. Jos niitä vertaa Suomen Karjalan toisintoihin, niin näkee selvästi, mitenkä nämä jälkimmäiset ovat lyhyemmät, vähemmän kokoonpannut ja muutenkin yksinkertaisemmat» (siv. 21). »Vienan läänin paraat runopaikat ovat Vuokkiniemen ja Uhtuan pitäjät» (siv. 23), jossa Lönnrot löysi »esteettisesti eheimmät toisinnot». Näiden »runojen miltei koko vaellus ja kehitys on tapahtunut karjalaisen heimon mailla. Tämä on karjalaisten kieltämätön, aina tunnustettava ansio» (siv. 27).

Myöhempi suomalais-karjalaisen kansanrunouden tutkija V. Salminen (»Suomalaisten muinaisrunojen historia», I, 1934) toteaa saman. »Kalevalan laulumaiden sydän on kolmen Kuittijärven ja niiden latvavesien ympärillä. Sen harmaissa järvien rannoille rakennetuissa kylissä asuivat ne karjalaiset, jotka viimeisinä täydellisimpinä säilyttivät eepilliset kansanrunot» (siv. 67).

Vienan Karjalasta on kaikkiaan saatu noin 4700 runotoisintoa, joissa lähes 200,000 säettä. Näistä toisinnoista on Kalevala-aiheisia 1060, muut ovat kertovia runoja, tunnelmarunoja ja loitsuja. Niiden henkilöjen lukumäärä, joilta runoja on saatu, nousee noin 600–700:aan.

Huomattava määrä kansan muinaisrunoja on löydetty entisestä Aunuksen läänistä, lähemmin sanoen Tulemajärven, Vieljärven, Pyhäjärven, Säämäjärven, Porajärven, Himolan, Paatenen, Repolan ja Rukajärven seuduilta.

»Jos tarkkaamme niitä Aunuksen seutuja, joilla karjalainen runo on säilynyt, huomaamme, että ne ovat myöhäisimpiin aikoihin asti pysyneet metsäkulttuurin maina: saloja, vaaroja, soita ja järviä. . . . Niiden karjalainen kansa eli siihen aikaan, jolloin runoja ryhdyttiin ottamaan talteen, kaskiviljelyksestä, metsästyksestä ja kalastuksesta» (Salminen, siv. 4).

Huolimatta siitä että keräystyötä on Aunuksessa tehty vähemmän kuin muualla Karjalassa, on täälläkin jo tsaarinvallan aikana otettu talteen noin 1200 runoa (42,500 säettä), joista 265 Kalevalanaiheista. Mm. on Partaniemen kylästä saatu 484 säkeen mittainen Hiijolasta kosinta, »pisin kaikista yhtäjaksoisista Kalevalan-aiheisista runoista».

Kun tähän vielä lisää, että suuria runomääriä on kerätty Karjalan kannakselta ja Suomen Karjalasta sekä Inkerinmaalta, ja että Kalevala-aiheisia runoja on karjalaisen asutuspiirin ulkopuolelta löydetty vain vähän, niin ymmärtää, miksi Lönnrot pani Vanhan Kalevalan nimeksi »Kalevala taikka vanhoja Karjalan runoja». Myös tämän takia neuvostohallitus on Kalevalan 100-vuotisjuhlan yhteydessä nimittänyt Neuvosto-Karjalan Uhtuan piirin Kalevalan piiriksi.

*

Mikä on nyt Kalevalassa alkuperäistä kansanrunoutta ja mikä siinä on Lönnrotin osuus?

Suomalainen Kalevalan tutkija A. R. Niemi sanoo: »Jos tarkoitetaan Kalevalaa kokonaisena runoteoksena, on suurin osa Lönnrotin työtä, mutta jos tarkoitetaan sen episoodeja, on melkein kaikki kansan». Lönnrot itse sanoo halunneensa »sovitella ja liittää toinen toiseensa. . . . kaikki, mitä runot senaikuisesta elämästä, tavoista ja vaiheista ovat tiedoksi säilyttäneet». Samoin hän sanoo erilaisten toisintojen käyttämisestä: »Minä en voinut pitää enemmän toisen kuin toisenkaan laulajan järjestystä alkuperäisenä. . . . Vihdoin kun ei yksikään yksityinen laulaja runontiedossa enää vetänyt vertoja minulle, arvelin minä itselläni olevan saman oikeuden, jonka vakaumukseni mukaan useimmat laulajat omistivat itsellensä, nimittäin saada järjestää runot sen mukaan kuin ne paraiten sopivat toinen toisensa kanssa yhteen, eli runon sanoilla: ’Itse loimi loitsijaksi, laikahtime laulajaksi’, s.o. minä pidin itseäni yhtä hyvänä laulajana kuin hekin.» Lönnrot asettui siis tavallisten runonlaulajain rinnalle, eikä hän koskaan tahtonutkaan olla muuta muussa paitsi eepoksen yhtenäisen juonen muodostelussa. Samalla hän kuitenkin myöntää, että »sovittamisessa on paljon mielivaltaa ollut». Eri laulajat olivat esittäneet samoja seikkailuja milloin Väinämöisen, milloin Ilmarisen y.m. nimiin. Lönnrot on näitä nimiä verrattain vapaasti muutellut. Samoin on hän muutellut paikkakuntien nimiä, joihin tapahtumat ovat sovitetut. Lönnrotin työtä on tapahtumain keskittäminen Pohjolaan, samoin myös esityksen koristeleminen loitsurunoilla, jossa hän seurasi kansanlaulajain esimerkkiä. Välistä hän yhdisti aivan eri runojen kappaleita tai pani täytteeksi jonkun itse muodostamansa säkeen. Myös kielimuotoja ja oikeinkirjoitusta hän yhdenmukaistutti. Tärkeintä tietysti on hänen pyrkimyksensä liittää runot yhteen kokonaiseksi runoteokseksi. Eräässä kirjelmässään Suomen Kirjallisuuden Seuralle (helmik. 7 p:ltä 1834) hän nimenomaan alleviivaa, että hän on koettanut tehdä Kalevalasta teoksen, joka vastaisi islantilaista Eddaa.

Tällä seikalla on kuitenkin vähemmän merkitystä runojen tieteelliselle arvioimiselle. Sen sijaan olisi erittäin tärkeätä todeta, kuinka paljon Lönnrotin työhön hänen Kalevalaa kokoonpannessaan ovat vaikuttaneet hänen kansalliset ja uskonnolliset sekä luokkakatsomuksensa. Vain marxilainen tutkimus, kun sillä on käytettävänään kaikki kerätyt aineistot, voi tähän kysymykseen lopullisen vastauksen antaa. Me voimme lausua vain olettamuksen, että näillä vaikuttimilla on epäilemättä ollut osansa. Persoonallisesti saattoi Lönnrotia innostuttaa pääasiassa ihastus kansanrunouteen ja halu saattaa laulut mahdollisimman pian täydellisessä muodossa tunnetuiksi, mutta hän oli tietysti aikansa luokkaennakkoluulojen ja yhteiskuntapiirinsä pyrkimysten vaikutusten alainen. Hänen työnsä muuten osoittaa, kuinka ehdollinen on raja n.k. kansanrunouden ja taiderunouden välillä.

*

Historiallista aineistoa on Kalevalassa vähemmän kuin useimmissa muissa kansaneepoksissa.

On ilmeistä, että Kalevalan sankarien sotaretkien alkuesikuvina on ollut todellisia heimosotia ja kuuluisimpia ryöstöretkiä, mutta mihinkään määrättyihin historiallisiin tapauksiin ei niitä ole voitu kytkeä. Karjalan yhteiskuntaoloista, sellaisina kuin ne ovat vallinneet vuosisatojen kuluessa, — säilyen niiden sukujärjestelmään perustuva pohja viime vuosisadalle asti — on meidän lähdettävä sekä etsimään Kalevalan runojen syntyhistoriaa että myös tutkimaan niiden yhteiskunnallista sisältöä. Porvarilliset tutkijat panevat hyvin vähän huomiota tähän puoleen, joka taas marxilaiselle tutkijalle on pääasia. Vain huolellisesti tutkimalla runsaita toisintoja ja analysoimalla niiden löytöalueiden yhteiskuntaoloja voidaan eroitella runoissa, ja erikoisesti niiden Kalevalassa ilmenevässä asussa, esiintyviä kerrostumia eri aikakausilta, eri yhteiskunnallisista järjestelmistä, eri yhteiskuntaluokkien elämästä ja katsomuksista.

Kalevalassa kuvattu elämä liikkuu enimmäkseen rappeutuvan sukuyhteiskunnan pohjalla ja kuvastaa ennen kaikkea talonpoikaiselämää. Useissa yhteyksissä puhutaan Kalevalassa orjista (Ilmarisen orjat lietsovat, Lemminkäisen y.m. orjat varustavat isännälleen hevosen y.m.s.). Nämä isännät käyvät metsällä ja kalassa, viljelevät maatakin. Lemminkäinen kysyy Saarella maata

»Minun kaski kaatakseni,
Hyvä huhta raatakseni»,

mutta hänelle vastataan, että

»Saaren maat saroin jaettu,
Pellot pirstoin mittaeltu,
Aholoista arpa lyöty,
Nurmista keräjät käyty.»

Tämä viittaa sarkajakoon, s.o. maa on kylän yhteinen, ja pellot on jaettu saroittain taloille; käräjillä on selvitetty laidunmaiden käyttöoikeus.

Aiheita on myös otettu karjanhoidon alalta. Niinpä opastetaan morsianta:

»Käy kujaset kuurullasi,
Läävät länkämöisilläsi,
Syötä lehmät leyhkeästi,
Lammaskarja lauhkeasti!»

Karhu oli karjan pahin vihollinen. Sitä koetetaan hyvitellä:

»Lepy lehto, kostu korpi,
Lempeä salo sininen!
Anna rauha raavahille,
Sorkkasäärille sovinto —»

Kalevalan isäntämiehillä on aikaa viettää juhlia ja käydä sotia. Missä tarkoituksessa käydään sotia? Enimmäkseen ryöstö ja kostotarkoituksessa (sukukosto). Lemminkäisen äiti vaatii poikaansa:

»Vanno valat ikuiset
Ei sotia käyäksesi,
Hopeankana halulla
Tahi kullan tarpehella.»

Yleisluontoisia sodan aiheita ovat auringon ja kuun vapauttaminen Pohjolan kivimäestä ja Sammon ryöstö Pohjolasta.

Naisen asema on myös yksi yhteiskunnallisen kehityksen mittari. Kalevalassa löytyy ehkä jälkiä matriarkaatin, äitivallan ajoilta. Kuvauksessa Lemminkäisen seikkailuista Saaren impien seurassa kuvastuu vissille yhteiskuntakehityksen asteelle ominainen sukupuolisuhteiden vapaus ennen avioliittoa. Esiintyypä naisen ryöstönkin heijastuksia. Vissi valintavapaus on tytöllä kosijoihin nähden (Pohjolan tytär). Mutta enimmäkseen verrataan vaimon asemaa orjan asemaan, mikä viittaa siihen, että raskaat työt ovat orjien ohella, naisten asiana. Tyttöjä pakoitetaan »vasten mieltä miehelähän», mutta kun siitä tulee onnettomuus (Ainon itsemurha), niin äiti itkee katkerasti.

Naisen asemaa heijastaa monelta puolen myös laaja kuvaus Pohjolan häistä. Siinä neuvotaan sekä morsianta että sulhasta, vakavasti ja leikillään. Neuvotaan, miten miniän on oltava ahkera ja anopille nöyrä, ja miten mies ei saa liiaksi vaimoaan kurittaa.

Naisten ympärille punoutuu useita Kalevalan kauneimpia kohtia: kuinka Lemminkäisen äiti etsii poikaansa ja herättää hänet henkiin; kuinka Ainon äiti itkee tytärtään.

Sepän korkeaa asemaa tuolla yhteiskunta-asteella kuvaavat Ilmarisen monet taidonnäytteet. Kun he Väinämöisen kanssa hankkiutuvat ihmemyllyä, Sampoa, Pohjolasta ryöstämään, valmisti Ilmarinen kumppanilleen aseen, jota Väinämöinen kehasikin:

»Jo minä terällä tällä
Vaikka vuoret poikki löisin,
Kalliot kaha jakaisin!»

Sama aihe — aseitten kunto — kuvastuu useassa yhteydessä. Kun Joukahainen varustautuu ampumaan Väinämöistä, niin hän

»Laativi tulisen jousen,
Jalon kaaren kaunistavi:
Kaaren rauasta rakenti,
Vaskesta selän valavi;
Noita on kullalla kuvaili,
Hopealla huolitteli.»

Suksen teko oli myös tärkeä taito. Kaupin kartanossa oli Lyylikki, lylyjen seppä, jonka tekemänä

»Saukon maksoi sauvan varsi,
Sompa ruskean reposen.»

Tästä näkyy, että metsän eläinten nahkat olivat rahana, vaihdon välineenä.

Luonnonkuvauksia on runsaasti Kalevalassa. Pohjolan ankara luonto kuvastuu monessa kohdassa. Pohjolan velho-emäntä lähetti Lemminkäiselle tuhoksi pakkasen »pahasukuisen», joka

»Kylmi jäitä kyynäsvarren,
Satoi lunta sauvan varren.»

Toisessa paikassa kuvataan Turjan tyttöä, jolla on

»Hyyssä sukka, jäässä kenkä,
Hallassa hamehen helmat,
Hyinen kattila käessä,
Jäinen kauha kattilassa.»

Tavallisesti yhtyy luonnon kuva tuotannolliseen toimintaan. Esim. kun metsämies ei saa saalista, on metsän emäntä hänen silmissään arkivaatteissa. Mutta kun tämä on hyvällä päällä, silloin

»Kuuna paistoi kuusen oksat,
Päivänä petäjän latvat,
Metsä haiskahti me’elle,
Simalle salo sininen,
Ahovieret viertehelle,
Suovieret sulalle voille.»

Kalastuksen merkitystä kuvaa (runossa 43) esitys nuotan valmistuksesta ja kalanpyynnistä:

»Pohetahan, potketahan,
Ve’etähän, vennätähän,
Saa’ahan kaloja kyllin:
Ihveniä, ahvenia,
Tuimenia, taimenia,
Lahnoja, lohikaloja,
Kaikkia ve’en kaloja.»

Ja lopulta, ve’en väen avulla, saadaan suuri hauki, jota on pyydetty, ja jonka vatsasta, monen kalan sisältä, saadaan punakeräinen, minkä sisältä löytyy »puhki pilvien puonnut» tuli.

Onpa tunnettu kiven porauskin:

»Väännä reikä vääntimellä,
Puhkaise purasimella
Keskelle, kohen kiveä.»

Hyvin keskeinen asema on Kalevalassa Sammolla, ihmemyllyllä, joka

»Päivän jauhoi syötäviä,
Päivän toisen myötäviä,
Kolmannen kotipitoja. . . .
Siin’ on kyntö, siinä kylvö,
Siinä kasvo kaikenlainen,
Siinäpä ikuinen onni.»

Tämä talonpoikainen kuvitelma koneesta, joka tekee työtä ja tuo onnea ilman ihmiskäsiä, on antanut aihetta moninaisimpiin selityksiin ja vertauksiin. Viimeksi on professori E. N. Setälä julkaissut laajan tutkielman, jossa selittää sillä tarkoitettavan Pohjantähteä ja sen kirjokannella — taivaankantta. Porvarillinen tutkija ei voi tyytyä yksinkertaiseen, materialistiseen selitykseen, vaan havittelee mystillisiä tulkintaperusteita: kuvaava todistus siitä, että vain marxilainen tutkimus voi panna Kalevalankin paikoilleen niin kansantieteelliseltä kuin kirjalliseltakin kannalta.

Myös ylemmältä, feodalismin kaudelta on Kalevalassa joitakin piirteitä: verorahain vienti, ritarikertomusten tapaiset ansiotyöt, joita vaaditaan kosijalta y.m. Nämä piirteet esiintyvät erikoisestikin Lemminkäisen ja Kullervon runosikermissä. Onpa kristillisiäkin legendoja (Marjatan tarina, helvettikuvaus), mutta ne ovat perinpohjin uudesti muokatut talonpoikaisen laulajain katsomusten mukaisesti. Kristillistä vaikutusta on myös »Ukko ylijumalan» kuvassa. Alkuperäisiin käsityksiin persoonallisiksi kuvitelluista luonnonvoimista sekoittuu usein kuvia »luojasta» ja »kaikkivallasta», jotka ovat vieraita Kalevalassa yleisesti vallitsevalle maailmankatsomukselle.

Vaikuttavin Kalevalan runoista ja meille kiinnostavin on Kullervo-sikermä, kuvaus voimakkaasta pojasta, joka sukusotien takia syntyy orjana. Hän ei taivu orjan asemaan, vaan surmaa emäntänsä. Eikä hän suostu piiloittelemaan, vaan lähtee »suurille sotasijoille, miesten tappotanterille». Rohkea taisteluhenki huokuu hänen sota-uhostaan:

»En mä silloin suohon sorru
Enkä kaadu kankahalle,
Korppien kotisijoille,
Variksien vainioille,
Kun sorrun sotatiloille,
Vaivun vainotanterille,
Somap’ on sotahan kuolla,
Kaunis miekan kalskehesen!»

Mutta Lönnrot ei ole antanut hänen kuolla sankarina, vaan on sovittanut häneen sisaren makaamisen, joka johtaa hänet lopettamaan päivänsä. Täten hämmentyy luokkaristiriita sekä sukujen vastakohta, ja Kullervon traagillinen loppu johdetaan hänen omasta syyllisyydestään, sukurutsasta — joskin tietämättä tehdystä. Kullervo-tarinassa on Kalevalan kokoonpanija hairahtunut pahaan ristiriitaan, kun antanut Kullervon muka sukusodassa surmatun suvun taas esiintyä elävänä, jolloin Kullervon sukukosto jää perustelemattomaksi. Mutta näistä seikoista huolimatta on Kullervo-runo väkevä näyte kansan runollisesta luomisvoimasta.

Väkevän vaikutuksen tekevät loitsut, joissa ilmenevät alkeellisen yhteiskunta-asteen maagilliset käsitystavat. Laulaja tuntee ilmiön syntysanat ja niihin perustaa manauksensa. Niinpä etsii Väinämöinen raudan syntysanoja saadakseen verenvuodon pysäytetyksi. Useita loitsuja liittyy Antero Vipusen nimeen. Kun tämän vatsaa repii vaiva, eikä hän tiedä, että siellä myllertää Väinämöinen, manaa hän tautia:

»Nostan maasta mannun eukot,
Pellosta peri-isännät. . . .»

Seuraa pitkä sarja voimakkaita loitsuja, ja lopuksi Väinämöinen lähtee Vipusen vatsasta,

»Kun oli sanoja kuullut,
Saanut kylliksi sanoja,
Luonut lempiluottehia.»

Kun Lemminkäinen menee kuokkimaan Pohjolan häitä, nousee hänen eteensä monia esteitä. Mutta uros voittaa vastukset ja kulkee tietään (runo 26).

*

Mitä tulee Kalevalan runojen alkuperään, ovat tutkijat siitä lausuneet hyvin eriäviä arveluja, joissa usein on ollut määrätynlaista poliittista tendenssiä. Alussa oltiin taipuvaisia myöntämään karjalaisen heimon miltei yksinomainen osuus niitten syntyyn, mutta myöhemmin selitettiin tämä osuus toisarvoiseksi ja pääansio annettiin Länsi-Suomen heimoille. Vielä myöhemmin lähdettiin hakemaan runojen alkuperää Skandinaviasta, jopa Keski-Euroopastakin, jossa tänään fasistien Wotan-kultti ajaa takaa samoja poliittisia tarkoitusperiä kuin Kalevalan runosankarien jumaloiminen valkoisessa Suomessa. Suomen Kalevala-tutkijain (esim. Kaarle Krohnin) kannanmuutos tässä kysymyksessä on ollut niin jyrkkä ja silmäänpistävä, että se on herättänyt toisten porvarillistenkin tutkijain (esim. V. Salmisen, kts. »Suomalaisten muinaisrunojen historiaa», I, siv. 242) ihmettelyä.

Jotkut väittävät, että sellaiset meriseikkailut, joita Kalevalassa kuvataan, eivät ole voineet syntyä Karjalan maantieteellisellä pohjalla, vaan ovat kulkeutuneet kauempaa. Kaarle Krohn on omaksunut eräiden skandinaavisten tutkijain otaksumia, joiden mukaan Kalevalan kertomusten päänäyttämönä olisi alkujaan ollut Itämeri. Siellä kyllä retkeilivät ruotsalaiset, hämäläiset, karjalaiset, venäläiset y.m. »viikingit» tehden ryöstöretkiä toistensa alueille, ja epäilemättä kertomuksia näistä retkistä on saattanut kulkeutua Pohjois-Karjalaankin ja siellä muokkaantua siihen asuun, mikä niillä nyt on Kalevalassa. Mutta kun on kehitetty teoria, jonka mukaan Kalevalan »Pohjola» olisi ollut Gotlannin saari, ja kun miltei kaikki sankarien nimet on johdettu germaanisista ym. länsimaisista (Lemminkäinen — Flemming y.m.s.) ilman, että sitä on vakuuttavammin perusteltu, niin on selvää, että sellaiseen teoretisoimiseen ovat vahvasti vaikuttaneet Suomen porvariston natsionalistiset tarkoitusperät ja ennakkoluulot.

Kalevalan venäläisen painoksen esipuheessa v:lta 1934 D. V. Bubrich on kritiikittömästi omaksunut tämän tapaisia teorioja. Hänen esitystään vastaan on tehty mitä vakavimpia vastaväitteitä (M. Palvadre ja M. Hudjakov, »Sovjetskaja Etnografia», 1934, N:o 3).

Porvarillinen tiede nykyisissä kapitalismin mätänemiskauden oloissa ei kykene menemään eteenpäin, vaan panee tutkijat tulemaan keinotekoisesti sellaisiin tuloksiin, jotka sopivat asianomaisen imperialismin likaisiin pyrkimyksiin. Missä tallaista ilmenee, siinä täytyy meidän tietenkin olla erikoisen tarkkana ja mitä ankarimmin torjua porvarilliset pyrkimykset mielivaltaisesti esittää Kalevalaa poliittisten tarpeitten mukaisesti.

Vajoamatta nurkkapatriotismiin ja kansalliskiihkoisiin väitelmiin voimme todeta, että Kalevalaan kootut runot ovat saadut Karjalasta ja muualta karjalaisten heimojen asutusalueilta ja että ne myöskin riidattomasti ovat karjalaisten runonlaulajain luomia. Tätä perustotuutta ei ollenkaan muuta se, että Kalevalassa kerrottujen tapausten taruaiheista osa on mahdollisesti voinut kertomuksina kulkea kaukaakin. Porvarillisetkin tutkijat selittävät, että Kalevalan laulajilla on Jäämeren luonto tuttu (V. Voionmaa). Kalevalan laulujen merikuvauksissa voi heijastua vaikutuksia niin hyvin Vienanmereltä ja Jäämereltä kuin Suomenlahdelta ja Laatokalta. Paljoa todenmukaisempi kuin Krohnin y.m. teoria on olettamus, että Kalevalassa löytyvät länsisuomalaiset sanat, paikannimet y.m. ovat aikoinaan kulkeutuneet Karjalaan molemminpuolisten ryöstöretkien ja kauppasuhteiden kautta. On muistettava, että Karjalassa on ylimuistoisista ajoista harjoitettu varsin vilkasta kauppaa. Suuria kauppateitä kulki yli koko Karjalan — Vienanmereltä länteen pohjanlahdelle, ja etelään, Laatokalle ja Suomenlahdelle asti. Myöhempinäkin aoikoina kiertelivät Vienan miehet Suomea, laukkukauppiaina, jopa rekipelilläkin tavaroita markkinoille kuljetellen. Professori Salminen kertoo: »V. 1872 arvioidaan Suomessa kauppiaina olleen 1048 miestä ja v. 1893 1139. Ihmekö, jos runoihin siroteltiin lainasanoja.»

Miten on sitten selitettävissä, että valtavasti rikkaimmat runoaarteet ovat niin myöhäisiin aikoihin asti säilyneet Karjalassa, nimenomaan etupäässä Pohjois-Karjalassa? Selitys on tietysti etsittävä karjalaisten yhteiskunnallisista oloista. Täällä, korpien povessa eli talonpoikainen kansa sellaisissa yhteiskunnallisissa oloissa, joissa valtiovalta, kirkko ja riisto eivät olleet muuttaneet heidän elämisensä perustaa, sukujärjestelmään perustuvaa talonpoikaiselämää. Tämä runollinen harrastus ja laulun lahja ei ole vain karjalainen ilmiö; myös venäläisen kansan keskuudessa on Karjalassa kerätty rikkaat runoaarteet (byliinit) ja on yhä edelleen elossa mainehikkaita runonlaulajia.

Jo Lönnrot totesi, että runonlaulanta-alue nopeasti supistui, ja karjalainen G. H. Bogdanov on tutkinut runojen kuolemisen syytä kirjoituksessaan »Kysymykseen kansan luomiskyvyn tilasta Karjalassa» (»Karelski Sbornik», 1929, kts. myös »10 vuotta Neuvosto-Karjalaa», s. 269). Bogdanov kirjoittaa: »Vetäen yhteenvedon tulemme seuraavaan johtopäätökseen: ensinnäkin on runojen kuoleminen Vienan Karjalassa yhteydessä uskonnollisen maailmankatsomuksen kehittymisen kanssa karjalaisten keskuudessa; toiseksi on lukutaitoisuuden edistyminen ja sen sivistyksellinen nousu vaikuttanut kansan luomisvoimaan, kuolettaen sitä; kolmanneksi ovat väestön oloissa tapahtuneet muutokset luoneet esteitä kansan luovan mielikuvituksen ilmauksille, ja lopuksi ovat uuden suomalaiset laulut työntäneet syrjään entiset laulut.»

Tähän täytyy lisätä, että vasta sitten, kun kapitalismi oli saanut murretuksi kansan vanhan sukujärjestelmään perustuvan yhteiskuntapohjan, saattoivat valtion ja kirkon toimenpiteet sekä porvarillinen sivistys vaikuttaa murjovasti kansan vanhaan ideologiaan. Sivistyksen kohoaminen ja elinkeinojen edistys eivät suinkaan itsessään hävitä kansan taiteellista luomisvoimaa, vaan niiden riistopohja, erikoisesti kapitalistinen muoto.

***

Kalevala — kansamme arvokas kulttuuriperintö, on tähän saakka ollut taantumuksellisten piirien Suur-Suomihaaveen propagandavälineenä. Maamme edistyksellisten voimien tehtävänä on Kalevalan saattaminen jälleen oikeaan, alkuperäiseen arvoonsa, koko kansamme omaisuudeksi. Siinä mielessä on myös sen tutkimustyö saatettava oikeaan valoonsa.