“Muurmannin uhkayritys” (1930)

Liittoutuneiden päällikkö Muurmannissa, brittiläinen kenraalimajuri Charles Maynard

“Muurmannin uhkayritys”

Kirj. TOIVO ANTIKAINEN.

Heti Lokakuun kumouksen jälkeen alkoivat liittolaisvallat intervention ja kävivät sotatoimiin eri puolilla neuvostovaltaa vastaan. Erikoisen episoodin muodostaa liittolaisvaltojen Muurmannin retki vv. 1918–19. Tästä retkestä on liittolaisvoimien Muurmannin päällikkö, kenraalimajuri Maynard, julkaissut kirjan “The Murmansk Venture” “Muurmannin uhkayritys” (1928). Kun kirjassa on monia kiintoisia yksityiskohtia, jotka valaisevat silloisia sotatoimia, niin on paikallaan meidänkin siihen tutustua. Seuraavassa rajoitumme kuitenkin vain selostamaan ensiksi, Muurmannin sotaretken tarkoitusta, lähinnä mikäli se sivuaa Suomen lahtareita; toiseksi, Suomalaista legionaa, jota kirjassa käsitellään erittäin laajasti.

Lähtien siitä maailmansodassa vallinneesta tilanteesta, jolloin liittolaisvaltojen sotilaallinen asema oli vuoden 1918 alussa erittäin vakava, toteaa kirjoittaja Saksan aseman vahvistuneen Venäjän vallankumouksen vaikutuksesta, jolloin Saksa sai tilaisuuden kuljettaa joukkojaan itärintamalta länteen. Se oli siirtänyt jo 23 divisioonaa, ja länsirintamalla voitiin odottaa Saksan vahvistuneiden voimien rynnistystä. Tämän johdosta pyrkivät liittolaiset, keinolla millä tahansa, estämään lisävoimien tuonnin länsirintamalle. Toteuttaakseen tämän koettivat liittolaiset saada Venäjän rintaman uudelleen pystyyn. Lisäksi tuli tehtäväksi torjua Suomessa olevien saksalaisten joukkojen eteneminen Petsamoon ja Muurmannin satamiin, joihin saksalaisten arveltiin pyrkivän ja muodostavan niihin vedenalaisten tukikohdan.

Liittolaisten korkein sotajohto teki päätöksen muodostaa rintaman, ja sitä varten laskettiin maihin joukkoja Pohjois-Venäjälle. Sotatoimien johto jäi englantilaisille. Yksityiskohtaiseen selostukseen sotatoimien alusta ja kulusta emme tässä käy. Sitä tulee lähiaikoina käsiteltyä toisessa yhteydessä. Toteamme vain, että osa Muurmannin neuvostoa, neuvostohallituksen kiellosta huolimatta, teki liittolaisten kanssa sopimuksen yhteisestä toiminnasta saksalaisia ja suomalaisia vastaan, sisältyen sopimukseen Muurmannin alueen itsenäisyyden säilyttäminen neuvostojen käsissä. Tätä ei tietenkään toteutettu sen jälkeen kun liittolaisjoukot olivat kesän kuluessa saaneet miehitettyä koko Vienanmeren rannikon ja Arkangelin kaupungin. Sotatoimien alkaessa neuvostovaltaa vastaan oli “suvereenisen” Muurmannin neuvostonkin satu lopussa.

Herää kysymys, oliko sitten olemassa suoranaista uhkaa saksalaisten joukkojen hyökkäykseen Muurmannille? Epäilemättä oli, vaikka liittolaiset tosin kuvittelivat saksalaisten joukot Suomessa paljon suuremmiksi kuin mitä ne todellisuudessa silloin olivat. Maynard arvelee niitä olleen 55,000 miestä, lisäksi valkosuomalaiset joukot. Saksalaisten joukkojen hyökkäys ei kuitenkaan Karjalaan ja Muurmanniin toteutunut. Mutta Suomen lahtarit suorittivat hyökkäyksiään. Niistä ei Maynard lähemmin kerro, mutta tiedämmehän punikkiemme taistelukokemuksista lahtarien hyökänneen huhtikuussa v. 1918 Kemiin ja Petsamoon, sitten keväällä 1919 etelä-Karjalaan ja uudelleen 1920 Bienan-Karjalaan ja Petsamoon, kuuluen nämä liikkeet Muurmannin rintaman sotatoimiin. Liittolaiset alussa katsoivat, ennen maailmansodan rauhaa, valkoisen Suomen selvästi vihollisekseen.

Tässä yhteydessä on paikallaan merkitä ne suunnitelmat, joita saksalaisella sotajohdolla oli Muurmanniin nähden ja neuvostovallan kimppuun käymisestä. Lainaamme tähän sitä valaisevan kohdan eversti Talvelan kirjoituksesta, joka niinikään “Suomen Sotilasaikakauslehdessä” selostaa k.o. kirjaa. Talvela kirjoittaa:

“Ilmeisesti oli liittolaisvoimien Muurmannille lähtemisen yhtenä syynä saksalaisten joukkojen tulo Suomeen. Saksalaisten Suomeen tulon perusteista taas lausuu kenraali Ludendorff muistelmissaan:

“Suomi on noussut! Se tarvitsi kipeästi välitöntä apua. Pelkät aselähetykset eivät riittäneet. Neuvostohallitus ei ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin joukkojensa siirtämiseksi pois Suomesta. Vaara, että englantilaiset tukisivat sitä kasvoi.

Estääkseen uuden itärintaman syntymisen ja vahvistaakseen sotilaallista asemaansa Saksa suostui Suomen tekemään pyyntöön, että maahan lähetettäisi apuretkikunta….!”

Samaan tapaan käy kenraalimajuri von der Goltzin lausunto hänen kirjoituksessaan teoksessa “Suomen vapaussota”. Hän lausuu:

“Tähän aikaan Saksa pelkäsi Venäjän itärintaman uudestaan muodostamista, jonka vuoksi sen Ranskassa olevan armeijan selkäpuoli oli ehdottomasti turvattava. Sen täytyi senvuoksi pitää kurissa uutta bolshevikki-imperialismia, joka lähinnä kohdistui Suomea vastaan, ja joka kaikissa julistuksissaan avoimesti teki propagandaa maailmanvallankumoukselle.” — — —!

Näistä kahdesta huomattavasta lausunnosta käy ilmi, että Saksa todella pelkäsi uuden rintaman syntymistä idässä ja että saksalaisten voimien Suomeen lähettämisen syynä oli juuri tämä pelko. Päätöksensä tekivät saksalaiset kuitenkin jo paljon ennenkuin liittolaisjoukkoja oli ilmestynyt Muurmannille.

Tämän kirjoituksen alussa totesimme, että liittolaisten tarkoituksena todellakin oli saada aikaan uusi itärintama Saksaa vastaan. Saksalaiset olivat siis tässä suhteessa arvioineet oikein tilanteen.

Oliko saksalaisilla myöskin tarkoituksena saada haltuunsa Muurmannin satamat, siitä ei allekirjoittaneen (Talvelan) tietoon ole sattunut todistuskappaleita. Sen sijaan näyttää varmalta, että saksalaiset Suomessa ollessaan suunnittelivat hyökkäystä Muurmannille. Onhan siitä m.m. todistuksena saksalaisten toimesta suurella kiireellä rakenteille pantu Suojärven rata. Tähän viittaa myöskin Ludendorffin seuraava lausunto:

“Meillä oli Narvassa ja Viipurissa asemat, joista milloin tahansa voi marssia Pietariin kukistamaan bolshevikkivaltaa ja estämään englantilaisia etenemästä Muurmannin rannikolta. Sitäpaitsi oli Suomesta käsin koko Muurmannin rata alttiina sivuhyökkäyksille, joten mitkään vakavammat yritykset englantilaisten taholta Pietaria vastaan eivät olleet mahdollisia. Englantilainen maihinnousujoukko, joka oli miehittänyt Muurmannin rannikon, oli tuomittu pysymään siellä paikoillaan. Pienen Itämeren divisioonan lähettäminen, josta elokuussa vielä palasi kolme jääkäripataljoonaa, oli siis kannattanut hyvin.”

Ylläkerrotusta lausunnosta käy ilmi, ettei Muurmannilla etenemisajatus ollut saksalaisille vieras. Kun vertaa näitä vastapuolien lausuntoja toisiinsa, täytyy sanoa, että kenr. Maynard oli oikeassa pelätessään hyökkäystä Suomesta käsin Muurmannille. Sensijaan hän näyttää torjuneen olematonta vaaraa turvatessaan Muurmannin satamia estääkseen saksalaiset ottamasta ne vedenalaistensa tukikohdiksi.

Lopuksi on kysyttävä — sanoo Talvela — mikä olisi ollut seurauksena, jos saksalaiset olisivat todella edenneen Muurmannille ja me heidän mukanaan. Että tästä todella oli kysymys, sen luulee allekirjoittanut tietävänsä. Hyvin todennäköistä on, että Muurmannin vähäiset liittolaisvoimat olisivat tällöin kärsineet tappion. Mutta poliittisesti olisivat seuraukset voineet olla meille kohtalokkaat. Maailmansodan suurissa loppuselvittelyissä olisimme me joutuneet voitettujen joukkoon. Kuinkahan silloin olisi käynyt Ahvenanmaan? Allekirjoittanut on kuullut sanottavan, että silloinen valtionhoitaja Svinhufvud erikoisen ponnekkaasti vastusti hyökkäystä Muurmannille.” (Talvelan kirjoituksesta suoma, sotilasaikakauslehdessä v. 1929.)

Nämä lausunnot saksalaisten puolelta valaisevat tilannetta ja sotivien puolien Muurmannin käyttöpyrkimystä.

Myöhemmissä vaiheissa kun saksalais-suomalaisten ja liittolaisten joukkojen välillä virallinen sotilastilanne oli päättynyt, rauhan tultua maailmansodassa solmituksi, olivat kumpainkin intressit samat, taistelu neuvostovaltaa vastaan. Mutta ne eivät onnistuneet löytämään yhteistä taisteluplaania. Liittolaiset edelleenkin, nyt venäläisten vastavallankumouksellisten vaikutuksesta, suhtautuivat karsaasti Suomen lahtareihin. Tämä oli syynä hajanaisuuteen hyökkäyksessä Petroskoita vastaan, jota kummatkin samaan aikaan tavoittelivat. Vieläpä Muurmannin rintaman johto siinä tapauksessa, jos Suomen lahtarit valloittavat Petroskoin, vaati niiden vetäytymistä pois kaupungista ja sen jättämistä valkoryssien haltuun. Vasta myöhemmin kesällä kun jo suomalaisten lahtarien valloitushoureet olivat romahtaneet ja heidät lyöty rajan taakse, oli liittolaisten johto lähettänyt Helsinkiin toivomuksen, että Suomi olisi virallisilla voimillaan lähtenyt uudelleen sotatoimiin liittolaisten avuksi.

Että lahtarit eivät tähän ryhtyneet, on se oma historiansa. Myöhemmin Judenitshin toimesta käytiin myös neuvotteluja Suomen armeijan hyökkäämiseksi Pietariin. Eräät lahtaripiirit ja Mannerheim erityisesti olisivat siihen olleet halukkaitakin, ja ne tarjosivat Suomen armeijan vallankumouksellisten käytettäväksi. Tämän ehtona heillä oli Suomen itsenäisyyden tunnustaminen. Tähän eivät taas ”pyhän jakamattoman Venäjän puolesta” taistelevat kenraalit Koltshak, Denikin y.m. suostuneet ja niin jäi suomalaisten työläisten ja talonpoikain veri vuodattamatta näiden kenraalien puolesta.

Poikkeamme vielä mainitsemaan siitä omavaltaisuudesta, millä imperialistinen Saksa kohteli Suomirenkiään. Siitä tosin käsittelemämme kirja ei mainitse, mutta kuuluu se oleellisesti tähän teemaamme. Neuvostovallan ja Saksan väliseen Brest- Litovskin rauhansopimukseen tehtiin elokuussa 1918 täydennyssopimus ja Suomea koskevat salaiset lisämääräykset. Näitä määräyksiä ei Suomessa tunnettu ennenkuin v. 1926. Ne sisältävät salaisen noottien vaihdon, jossa Saksan edustajan nootin kolmas kohta kuuluu seuraavasti:

“Artiklaan 5. Ententen sotajoukkojen oleskelu Pohjois-Venäjän alueilla merkitsee alituista, vakavaa uhkaa Suomessa oleville Saksan sotajoukoille. Sentähden, jos 5:nnen artiklan l:ssä kohdassa edellytetty Venäjän sotilaallinen toimenpide ei johtaisi piakkoin päämääräänsä, niin huomaisi Saksakin olevansa puolestaan pakotettu ryhtymään samaan, suomalaisia joukkoja tarvittaessa mukaansa vetäen, silloin eivät nämä saksalaiset ja suomalaiset sotajoukot koskettaisi ilman Venäjän hallituksen nimenomaista suostumusta Suomenlahden ja Laatokan järven välillä sekä tämän järven etelä- ja kaakkoispuolella sijaitsevaa Venäjän aluetta. Saksan hallitus odottaa, että Venäjä ei katso sellaista toimenpidettä epäystävälliseksi teoksi eikä myöskään millään tavalla asetu sitä vastustamaan. Tällä edellytyksellä se vakuuttaa, että sittenkun ententen sotajoukot on karkoitettu ja yleinen rauha tehty, Saksan ja Suomen sotajoukot vedetään jälleen pois tuon toimenpiteen kestäessä miehitetyiltä Venäjän alueilta, mikäli ne eivät venäläis-suomalaisessa rauhansopimuksessa joudu Suomelle. Sitäpaitsi se palauttaa ententen sotajoukkojen karkoittamisen jälkeen mahdollisimman pian näille alueille venäläisen siviilihallinnon.”

Tässä siis sanotaan, että mahdollisten sotatoimien päätyttyä liittolaisia vastaan, saksalais-suomalaiset joukot vedetään pois Venäjän alueilta. Näin saksalaisten aikaisempi lupaus Karjalan liittämisestä Suomeen, jäi kokonaan hyllyvälle pohjalle. Vielä on tähdellistä lisäsopimuksessa maininta 4:ssä artiklassa, Saksan sitoutuminen olemaan millään tavalla sekaantumatta Venäjän ja sen osa-alueiden suhteisiin, erikoisesti olemaan aiheuttamatta tai kannattamatta itsenäisten valtioiden muodostamista näille alueille. 5:ssä artiklassa Saksa sitoutuu takaamaan, että näiden sotilasliikkeiden aikana suomalaiselta taholta ei tapahdu mitään hyökkäystä Venäjän alueelle, erittäinkään Pietariin.

Vielä meidän kannalta on kiintoisa Saksan nootin seuraava kohta:

“Saksa on esiintyvä sen puolesta, että Suomen hallitus vapauttaa vangitsemansa punakaartilaiset, sikäli kun he eivät ole tavallisten rikosten takia tutkimus- tai rangaistusvankilassa, anomuksesta Suomen kansalaisuudesta ja sallii heille poistumisen Venäjälle. Venäjä tätä vastaan olisi sitoutuva antamaan näille henkilöille Venäjän kansalaisuuden ja olemaan heitä sotilaallisesti käyttämättä Suomea vastaan tai Suomeen rajoittuvissa Venäjän kuvernementeissa, samoinkuin olemaan asettamatta heitä niihin asumaan.”

Nämä sopimukset ja nootit menettivät merkityksensä Saksan imperiumin kukistuessa, eikä niiden käytäntöön sovelluttamista tultu koskaan kokemaan. Ne tulivat täsmällisessä muodossa Suomen lahtarien tietoon, vasta vuosien kuluttua, mikä niissä aiheutti katkeruutta ja kiukkua entistä isäntävaltaa kohtaan, jolle lahtarit olivat maansa myyneet. Jos lahtarit olisivat näistä sopimuksista olleet tietoisia Tarton rauhanneuvotteluissa, olisivat ne yrittäneet käyttää niitä hyväkseen, esimerkiksi siinä suhteessa, että olisivat koettaneet estää punikkiemme oleskelun Karjalassa. Haikeudella toteavatkin lahtarit, että Saksan asenne “asetti vaikeuksia Suomen Itä-Karjalan politiikalle.”

* * *

Siirrymme käsittelemään Maynardin kuvausta suomalaisesta legioonasta. Kaksi kirjansa lukua hän varaa sille. Legioonan perustamisvaiheista Maynard ei kerro mitään. Ensimäisestä kohtauksestaan legioonalaisten kanssa Sorokan satamassa hän mainitsee: “Lähistöllä seisoi ruoturintamassa sotilaallisesti aseistettuna 50 kummallisen näköistä roikaletta. Kului muutamia sekuntteja, ennenkuin huomasin heidän olevan suomalaislegioonan komennuskunnan. Tarkastettuani heidät tulin mielestäni yllätetyksi. En tietenkään voinut arvostella heidän taisteluarvoaan, mutta olemuksesta uhkui ruumiillista terveyttä sekä sotilaallista ryhtiä, mikä antoi aiheen olla toivorikas heidän tulevaisen käyttönsä suhteen.”

Suomalaisesta ja karjalaislegioonasta toteaa Maynard edelleen: “Suomalaiset janosivat kostoa valkoisille, jotka niin raa’alla julmuudella olivat ajaneet heidät kodistaan, kun taas karjalaiset, vilpittömät patriootit taistelivat vapauttaakseen maansa tunkeilijoista” (suomalaisista lahtareista). Emme tässä pysähdy kuvauksiin suomalaisten ja karjalaisten legioonain etenemisestä rajalle ja taisteluista Suomen lahtarien kanssa. Tällä kertaa meitä kiinnostaa suomalaisen legioonan poliittinen olemus ja miten se, huolimatta olostaan brittiläisten leivissä, oli asiallisesti vihollisuussuhteissa liittolaisiin.

Liittolaisjoukkojen talvella valloitettua Segesanan aseman, ja kun tuli edelleen eteneminen kysymykseen, sanoo Maynard tulleen esille “poliittisen pulman”, jonka aiheutti Suomalainen legioona. Lainaamme tähän tilannetta valaisevan kuvauksen, joka osoittaa miten liittolaisjoukkojen päällikkö piti vakavana vaarana legionan asennetta:

“Tyytymättömyyttä ilmeni heidän joukoissaan jo kuukausia sitten niin selvästi, että sitä oli mahdoton väärin käsittää, ja jota huolestuneena seurasin aina siitä lähtien kun palasin Englannista takaisin. Lukuunottamatta sitä, että he pitivät hyökkääviä valkosuomalaisia aisoissa, olivat he käyttökelvottomia aina rauhansopimuksen allekirjoittamispäivään asti. (Maailmansodan rauha). Legioonan kokoonpano oli poliittisesti katsottuna vallankumouksellisen “punainen”, joten minä en voinut käyttää heitä bolshevikkeja vastaan, enempää kuin voin käyttää heitä edes Petsehengan kauppoja vartioimassa, eikä missään muuallakaan, sillä Poole *) oli antanut lupauksen, ettei heitä tulla käyttämään Pohjois-Karjalan ulkopuolella.”

*) Ensimäinen liittolaisvoimien ylipäällikkö.

Legioonalaisten Suomeen menopyrkimyksistä Maynard kertoo: “Suomeen he aikoivat palata. Jos muut eivät voineet heille takaisinpaluuta keksiä, tulisivat he ottamaan tehtävän omiin käsiinsä. Pari kertaa äskettäin, suoraan määräyksiäni vastaan, heidän johtajansa (Tokoi ja Lehtimäki) olivat yrittäneet päästä rajan yli suomalaisten kanssa neuvoteltuaan, eräänkin kerran mennen rajan yli 200 legioonalaisen kanssa ja täten luonnollisesti vahingoittaen meidän vetoomustamme Suomen hallitukseen. *) Onnettomuudeksi asemani oli sellainen, etten voinut muuta kuin raivota heille. Minä olin voimaton pakottamaan heidät kulkemaan viisauden polkua.”

*) Tässä tarkoitettanee legioonalaisten käyntiä Suomenpuoleissa rajakylässä, jossa pidettiin tanssit, vaikka lienee sillä alkujaan ollut vakavampikin tarkoitus.

Kykenemättömyytensä käyttämään pakkokeinoja M. sanoo kaipaavan erikoisen alleviivauksen. Hän ajatteli aseistariisua koko legioonan, mutta ettei se käynyt, johtui siitä, että: “minulla ei ollut kylliksi luotettavia joukkoja, ollakseni varma tämän tehtävän onnellisesta suorittamisesta — ja epäonnistuminen olisi muodostanut kurjan tilanteen. Se oli varma, että tämän suoritus olisi maksanut monien hengen menetyksen, vaikkakin onni olisi ollut mukanamme.”

Vallitsevaa tilannetta ja legioonaan suhtautumistaan kuvaa hän kenraali Radcliffelle juuri ennen Segesaan muuttoa lähettämässään kirjeessä, jonka kirjoitti heti legioonan tarkastuksen jälkeen ja Tokoin kanssa keskusteltuaan. Sanoo kirjeen kuvaavan vieläkin mielestään tapahtumat niiden oikeassa valossa. Otamme sen oleellisemmat kohdat tähän:

“Helmikuun 10 p:nä, 1918.

Minä toivon ja uskon, että minun ponnistelu Suomalaiseen Legioonaan nähden on tuottanut vissiä tuloksia. Minä olin pitkän aikaa heidän päämajassaan, käsittelin heidän pienimpiäkin toimintojaan heidän järjestössään. Puhuin päämajassa ja suurimmissa joukko-osastoissa miehille, ja heidän johtajainsa kanssa minulla oli pitkä keskustelu.

Luulen, että he luottavat minuun, mutta he ovat joukko paksupäisiä vallankumouksellisia, ja näinollen kysymys heidän tulevaisuudestaan jää hyvin ratkaisevaksi.

Yksi asia on varma, että he tulevat kieltäytymään olemasta maanpakolaisia enää kauemmin. He vakuuttavat — minä luulen syystä kyllä, että brittiläinen kansa ja politiikot ovat kuulleet ja tietävät ainoastaan yksipuolisesti vallankumousaikaiset tapahtumat ja ne teot, jotka suoritettiin molemmin puolin. Heidän kertomuksensa mukaan he ovat todellisia patriootteja, jotka yrittävät pelastaa maansa ja vannovat, että mahdollisia väkivaltaisuuksia, joita ehkä on tapahtunut vastuuttomien “punaisten” joukkojen taholta, ei ole ollenkaan verrattava siihen, mitä vastuunalaiset “valkoiset” johtajat panivat toimeen, joista Mannerheim oli kaikista pahin! Minä olen lähettänyt sähkösanoman ja kirjoittanut virallisesti tästä kysymyksestä jo niin paljon, että minä en tästä nyt halua enempää mainita kuin eräitä kohtia, jotka osottavat sen mikä vaikutus heillä oli minun asemaani.

a) Legioona käsitti noin 1200 taistelijaa, hyvin koulutetun vuoristopatterin kanssa. Bolshevikkeja vastaan he eivät tappele, erikoisesti senkin takia kun monet näistä suomalaisista omaavat samanlaisen poliittisen mielipiteen kuin nekin, jotka ovat yhtyneet bolshevikkien joukkoon. He ovat olleet pakotettuja legioonaan pelastuakseen nälkäkuolemalta, se oli ainoa mahdollisuus. Siitä syystä ei legioona ollut ainoastaan tarpeeton minulle taisteluvoimana, mutta milloin hyvänsä siitä voi muodostua todellinen vaara.

b) Legioonalaiset odottivat maaliskuussa eduskuntavaalien tulosta Suomessa toivoen työväelle vaalivoittoa. Päinvastaisessa tapauksessa ilmeni pyrkimystä turvata aseisiin järjestääkseen Suomeen paluun.

c) Edellämainitussa tapauksessa, myönnän suoraan, että vaikka uhkaan ja varoitan, en silti ole tilaisuudessa estämään heitä päätöksestään. Syy tähän on hyvin selvä. Heillä on 400–500 miestä käsittävä osasto lähetettynä Suomen rajaseudulle. Näihin minä en voi koskea; he voisivat mennä rajan yli ennenkuin saisin kuullakaan siitä. En voi vetää takaisin tätä osastoa seuraavista syistä: yhtenä on Poolen lupaus, että heitä ei voida käyttää muualla kuin määrätyssä ympäristössä; toiseksi välttämättömyys pitää joitakin joukkoja rajavartioina ja lopuksi se tosiasia, että vaikkakin legioona on sijoitettu kahteen osaan, niin interessejämme vastaan tähdätty niiden keskitetty toiminta saattaisi meidät suuriin vaikeuksiin.

Kantalahdessa on noin 500 miestä (patteri siihen luettuna) ja ympäristössä tärkeiden siltojen vahdissa 200 miestä lisää.

Kaikki he voisivat lähteä ja olla Suomen puolella muutamassa tunnissa — olettaen, että olisivat tehneet etukäteen sopimuksen siitä. Ympäristöllä hajallaan olevat liittolaisten joukot olisivat voimattomia sitä estämään; ja he olisivat saavuttamattomissa ja kauan ennen, kuin minun kurja rautatieni pystyisi kuljettamaan lisää joukkoja, vaikka voisinkin luovuttaa niitä Kemistä ja Muurmannista.

Ennenkaikkea, mitä joukkoja minä voisinkaan lähettää? Olisi melkein mahdotonta lähettää brittiläisiä riittävästi, mikä on kokonaan kysymyksen ulkopuolella. Sitäpaitsi näytti mahdolliselta, että minun täytyi lähettää yksi pataljoona brittiläisiä Arkangeliin. (Samana päivänä kun tämän kirjoitin, Lontoosta lähetettiin kaapelilla tieto yhden pataljoonan lähettämisestä.)

Varmastikaan minä en voi lähettää etelästä yhtään serbialaista, karjalaiset — vaikkakin niitä olisi ajoissa mahdollisesti saanut kylliksi kokoon — eivät olisi lähteneet suomalaisia vastaan. En hämmästele sanoessani, että olisin ollut valmis lyömään vetoa tasaisen summan siitä, että suomalaiset olisivat lyöneet heiltä kurat ulos vähemmässä kuin puolessa tunnissa.

Ei — jos suomalainen legioona hylkää minun määräykseni, se voi marssia Suomeen ilman, että minä olisin kykenevä sitä estämään — joten minä en halua salata tätä tosiasiaa.”

Kirjeessään tekee M. suunnitelman ja ehdotuksen suhtautumisestaan legioonaan. Siihen sisältyy 1) Pakoittaa Suomen hallitus laskemaan legioonalaiset Suomeen “kuten rauhalliset kansalaiset konsanaan”. 2) Johtajat täytyy laskea kaikessa rauhassa matkaamaan Englantiin. 3) Siinä tapauksessa, että Suomen hallitus kaikesta huolimatta kieltää maahan pääsyn aikoo Maynard tehdä “yrityksen legioonan aseistariisumiseksi ja muodostaa heistä siviilikolonia Muurmanniin.” Tästä oli kenraalikuvernöörin kanssa alustavasti jo keskusteltukin, mutta epäili josko suomalaiset tulisivat tätä hyväksymään. 4) Jos koloniseeraussuunnitelmat epäonnistuvat, aikoi M. kehoittaa legionalaisia pienemmissä aseettomissa ryhmissä palaamaan rajan yli. 5) “Lopullisesti jos legioonalaiset päättäisivät lähteä aseistettuina rajan yli kotimaahansa, siinä tapauksessa minun tulisi sanoa heille: menkää ja olkaa kirottuja. Te teette vastoin määräyksiäni ja hallitukseni tahtoa. Teidän ruoka-annoksenne pysäytetään. Ja heti tulen ilmoittamaan Suomen hallitukselle asiasta. Jos te yritätte sen tehdä, tulen lähettämään sotilasjoukkoni vastaanne. Muuten te saatte mennä omaa tietänne, sen ymmärtäen, että teette sen ilman minun tahtoani ja te lakkaatte olemasta osa minun sotilasvoimistani.”

“Jos asiat kehittyvät näin pitkälle, olisi tämä ainoa latu, jota tulisi seurata. Yritys vastustaa heitä ei tulisi onnistumaan. Ja en ainoastaan minä alkaisi jonkinlaista sisällissotaa, vaan suomalaiset tulisivat varmasti käyttämään tilaisuutta hyväkseen rautatiesiltojen hävittämiseksi ja yleensä pelaisivat pirun osaa.”

Maynard tahtoi pitää suomalaiset kontrollinsa alla, mikä oli silloin intressinsä mukaista. Mutta pelkäsi niiden menoa valloitusretkelle Suomeen, mikä olisi jännittänyt vallitsevia kireitä suhteita Suomen hallituksen ja liittolaisten välillä.

Helmikuusta alkaa legioonalaisten kesken vihamielisyys liittolaisiin kasvaa: “Lehtimäen yllyttämänä, miehet osoittivatkin avoimesti nurjamielisyyttä, kieltäytyen muodostamasta työryhmiä ja asettamasta junavahteja heidän oman aluelinjansa sisäpuolelle. Eikä ainoastaan vaan tässä suhteessa, mutta mutinaa kuului, että jos heitä aiotaan pakottaa näihin tehtäviin, niin rautatie tullaan silloin rikkomaan, jne.”

Sitten Maynard toteaa, miten onneksi Tokoi oli tarmokkaampi (kuumapäistä Lehtimäkeä) ajamaan katsantokantansa läpi. Pitkän väittelyn jälkeen Tokoi pystyi vaikuttamaan siten, että legioonalaiset ymmärsivät etunsa säännöllisesti työn eteenpäinviemisessä, kurissa ja järjestyksessä legioonan sisällä …. Ja hän (Tokoi) antoi lupauksen, että käyttää kaiken vaikutusvaltansa taatakseen, että määräyksiini tullaan taipumaan. — Täten saatiin rakennettua jonkinlainen lyhyt rauha. Minä tiesin, että se oli epävarma ja epätyydyttävä, mutta en kyennyt saamaan sitä pitempiaikaiseksi ja paremmaksi. Ja jotakin täytyi tehdä pidättääkseni rettelöiden puhkeamisen siksi kun olimme saavuttaneet sopimuksen niiden takaisin paluulle Suomeen, jotka sinne halusivat mennä.”

Liittolaisjohdolla ei ollut joukkoja, joita se olisi voinut käyttää suomalaisia legioonalaisia vastaan. “Brittiläisiä en minä millään olisi voinut asettaa sellaiseen tehtävään kuin suomalaisten vahtikoiriksi, ne eivät olisi joutaneet siihen. Aina elokuun viime päiviin asti, jolloin suomalainen legioona lähetettiin Helsinkiin, aiheutti se minulle jatkuvasti rettelöitä ja huolta, ja sen esimerkkiä seurasi aivan liiaksi tarkkaan karjalaisten rykmentti.”

Laajalti kuvaa M. sitä tilannetta, mikä uhkasi liittolaisia ja Muurmannin valkoista valtaa punaisten harjoittaman maanalaisen toiminnan johdosta rintaman selkäpuolella, ja ulotti se vaikutuksensa rintamallekin. Hän on pakotettu toteamaan, miten väestön mielipide oli vihamielinen valkoisille ja neuvostovallan kannatus laajeni. Selittää järjestämäänsä vakoilutoimintaa ja provokatiota maanalaista toimintaa ja vallankumouksellisia vastaan. Liittolaisjohto oli päässyt selville vallankumouksellisten kapinahankkeista. Tämä johti laajoihin vangitsemisiin. Siitä huolimatta oli mielenosoituksia, joissa kannettiin kumouksellisia tunnuksia, kuten “Kauan eläköön Lenin” y.m. Selkäpuolen levottomuudet kuitenkin tukahutettiin. Kätyrilleen Jermoffille antaa Maynard tunnustuksen taisteluissa vallankumouksellisia vastaan.

Tätä käsittelevässä luvussa varaa Maynard suurimman osan jälleen legioonalle ja sen kapinahankkeitten kuvauksille. Erityisesti merkitsee, miten Lehtimäki, joka oli bolshevikkien puolelta lähetetty, toimi edelleen niiden hyväksi ja valmisteli selkäpuolen levottomuuksia. Mainitsee hänelle tiedoitetun, “että suomalaisessa legionassa osoitti tilanne nousevaa jännittyneisyyttä; mutta ei minkäänlaista puhkeamista tullut esille sinä päivänä, joka oli määrätty yleiseksi kapinaannousupäiväksi. Kuitenkin maaliskuun 30 päivänä eräs kenraali Turnerin luotetuista komentajista ilmoitti, että legioonan Lehtimäen johdolla pitäisi alkaa kapina huhtikuun 6 päivänä. (?) Seuraavana päivänä minulle raporteerattiin toisista lähteistä, jotka todensivat tämän ensimäisen tiedoituksen. Kapinallisilla oli aikomus lähellä Kantalahtea hävittää kaksi siltaa, joille he asettivat omat vahtinsa ja siten edetä etelään ja siellä yhtä bolshevikkeihin sekä välillä koota kaikki sympatiseeraajat Karjalan rykmentistä.

“Nyt näytti minulle varmalta, että lopulta tilanne kehittyi kuumaksi ja siksi otin tämän kaiken niin vakavasti, että lähetin sähkösanoman kotiin — ja pyysin merijoukkoja 400 lisää,” kertoo hätääntymisestään Maynard.

Tämän kapinahankkeen esiintymiseen arvelee M. syynä olevan sen, että vaalit Suomessa eivät olleet voitolliset työväelle, mikä vaikutti menettelyyn Suomeen palaamiseksi. Maynard suunnitteli ryhtyvänsä ratkaiseviin toimenpiteisiin kapinahankkeita vastaan ja tässä tarkoituksessa teki päätöksen vangita Lehtimäen. Mutta sitä ei uskallettu panna täytäntöön “kun suomalaiset voimat olivat Kantalahdessa ja ympäristössä 700–800 miestä, ja vuoristopatteri oli heidän hallussaan, ollen he näin suuresti ylivoimaisia muuta varusväkeä vastaan.” Vielä pelättiin sitä, että legioonan rintamajoukosta vedettiin 500 miestä käsittävä voima. Ja suomalaisten suurena etuna muihin joukkoihin oli se, että ne olivat tottuneet hiihtämään. Tätä kaikkea peläten epäiltiin, josko johtajat antaisivat itsensä vangita. Maynardin käytettäväksi asetettiin lisää 120 matruusia, joten legioonaa vastaan oli käytettävissä kaikkiaan noin 200 miestä. Oli sovittu, että Maynard menee henkilökohtaisesti tämän joukon kanssa Kantalahteen ja vaatii puheilleen legioonan päällystön. Arvelivat, että muitten puheille ne eivät suostuisi tulemaan. Mutta kun levottomuudet Muurmannissa lisääntyivät, niin katsottiin että M. ei voi poistuakaan sieltä useammaksi päiväksi ja siitä syystä sovittiin, että kenraalit Turner ja Levin toimisivat asiassa Maynardin edustajina. Mutta Maynard piti tilannetta legioonassa niin vakavana, että katsoi välttämättömäksi maskeerata niinkuin hän muka henkilökohtaisesti itse kumminkin menisi legioonan luokse. Miten naiiveja nämä kenraalit olivat, on siitä näytteenä Maynardin kirje kenraali Radcliffelle sotavirastoon, jossa kirjeessä hän kuvaa “tämän pienen petoksen”. Se kuuluu:

“Tämä tilanne ei ole vailla koomillisia puolia. Minulla itselläni oli täysi halu mennä ja yrittää vangita liittolaisvastaiset suomalaiset johtajat, ja olin jo järjestänyt kaiken tätä silmälläpitäen. Juuri ennen lähtöäni sain kuitenkin tiedotuksen samalta taholta, että raakalaiset täällä taas ovat sotateillä. Ja tämä saattoi Turnerin ja Levinin päättävästi protesteeraamaan, etten minä saa seurata heitä alas linjalle. Minä tiesin ja arvelin, että suomalaiset johtajat kieltäytyisivät tapaamasta ketään muita paitsi itseäni, joten minun täytyi saattaa heidät luulemaan, että olin todella tulossa.

Jokainen mahdollinen liikkeeni oli tarkan silmälläpidon alaisena — ja ne raporteerattiin — joten bolshevikien agentit Kantalahdessa tiesivät lähteväni sinne. Ennenkuin sähkötin, ilmoitin tarkoitukseni lähteä, erikoisjunakin tilattiin, joten minun oli turvauduttava sotajuoneen. Rautatievaununi siirrettiin junalle. Pidettiin rautatievirkailijoiden kanssa julkista seuraa niin paljon kuin mahdollista, jättääkseen mahdollisimman paljon todistuksia lähdöstäni. Vähää ennen kuin juna lähti, minä pujahdin osastooni, panin päälleni yhden vanhoista miesten pitkistä palttoista — brittiläisen sinellin asemasta. Päähineeksi asetin komeasti nauhoilla koristetun balaclava-hatun, kultaiset silmälasit asetin nenälleni — pujahdin junasta ulos, ja menin sivutietä kotiani. Kurjinta oli, että silmälasit olivat sopimattomat, joten minä en voinut kyllin hyvin nähdä minne olin menossa. Mutta minun täytyi pitää niitä silmilläni noin puolisen tuntia, ennenkuin voin ottaa ne pois — ja ne vetivät silmiäni niin voimakkaasti, että vielä pari päivää jälkeenpäin silmäni vuotivat niin pahasti kuin olisin kovasti itkenyt. Omituisia asioita täytyy suorittaa tässä salaperäisessä maassa! Mutta kuitenkin yrityksissämme onnistuimme, joka olikin pääasia.”

Turner saapui 200 sotamiehensä kanssa Kantalahteen huhtikuun 2 p:nä. Mutta ei saanut puheilleen Lehtimäkeä. Legioonan englantilainen komentaja Burdon protesteerasi Lehtimäen vangitsemismääräystä vastaan, senvuoksi kun hän oli antanut L. turvallisuustakauksen. Annettiin määräys legioonalle lähettää edustajiansa Kantalahteen, mutta niitä ei tullut. “Annettiin legioonan edustajille päämajaan tieto, että pienempiä yksityiskohtia myöten oli heidän kapinasuunnitelmansa tiedossa, ja on varustauduttava kaikin keinoin kukistamaan se, vaikka mitä julmimmalla tavalla.” Suuri osa Kantalahdessa olevasta päällikkökunnasta ilmoittivat, etteivät kannata Lehtimäen kapinasuunnitelmaa, mutta että päämajassa, Knäsössä, on hänen kannattajansa. Levottomuuksien hillitsemisessä erityisesti kiitetään Tokoita, joka “pelasi erittäin hyvin kaikki meidän eduksemme” — “kiihottaen meluavalla tavalla” legioonalaisia Kantalahdessa “ajattelemaan mieletöntä käytöstään” ja “kehoitti antamaan luottamuksen liittolaisille”. Myöhemmin oli Tokoi raporteerannut, että nyt heikäläiset pystyvät pitämään “äärimmäiset ainekset aisoissa ja kapinavaaraa ei ole, olettaen, että löydetään keino käsitellä Lehtimäkeä ja Knäsön tyytymättömiä.”

Turner neuvottelijoineen katsoi, ettei Lehtimäkeä voida vangita Burtonin takuun johdosta, mutta että hänet tulee laskea menemään bolshevikkien puolelle. Tokoi oli valmis hyväksymään tämän menettelyn. Mutta kun Maynard edelleen vaati Lehtimäen vangitsemista, oli Turnerin joukkoineen pakko mennä Knäsöön. Lehtimäkeä kuulusteltiin erikseen. Koottiin kaikki päällystö, ja heille ilmoitettiin että kaikki suunnitelmat ovat liittolaisten tiedossa. Kapinasuunnitelmien valmistusta ei päällystö kieltänytkään. “Knäsön kapina olisi ollut mitä innoittavin hyökkäys,” mainitsee M. Ja se oli tuomittu häviöön sentähden, että liittolaiset saivat sen tietoonsa, toteaa M. Nyt nousi legioonan eteen uudelleen kysymys, miten ratkaista suhde liittolaisiin. Kirjassa ei mainita sopimuksesta mikä tehtiin, mutta sanotaan, että Lehtimäki lupasi olla legioonassa oleskeluaikansa liittolaisille lojaalinen; ja muukin päällystö lupasi olla rettelöimättä. Jonkun ajan perästä saatettiin Lehtimäki rintamalinjan yli punaisten puolelle.

Toisien lähteiden mukaan sisälsi sopimus seuraavaa:

1) Ne ehdot, joiden alaisena suomalainen legioona on elänyt ja elää liittolaisten hallussaan pitämällä alueella, jäävät muuttumattomiksi. 2) Legioonaa ei tulla käyttämään bolshevikkeja vastaan. 3) Legioonaa voidaan käyttää entisen sopimuksen mukaan sellaisiin tehtäviin, kuten siltojen ja varastojen vartioimisiin, ei kuitenkaan missään tapauksessa Poljarnaja Krudin eteläpuolella, eikä Imanteron pohjoispuolella. — Lisäksi pari kohtaa koskivat työn tekoa ja Suomeen palaamista. Sopimus on allekirjoitettu Knäsössä 26.4.19.

Maynard toteaa ettei sopimuksen teko sellaisena, kuin se suoritettiin, ollut alkuperäisen tarkoituksen mukainen, ja arvelee sen vaikuttaneen haitallisesti heidän arvoonsa. Mutta tämä menettely oli sittenkin hänen mielestään paras silloin vallinneessa tilanteessa. Vielä mainitaan vaikeuksista mitkä oli voitettava ennenkuin legioonalle voitiin järjestää Suomeen paluu, sillä Suomen hallitus oli haluton vastaan ottamaan. Mutta Englannin painostuksesta se sitten tapahtui. “Mahdollisesti — sanoo Maynard — minä olen antanut liian paljon tilaa tälle kysymykselle, mutta lähes kymmenen kuukauden ajan saattoi legioonan suhtautuminen useasti tilanteeni vaaran alaiseksi. Sen historiaa ei voida sivuuttaa muutamilla sanoilla.”

Vielä kumminkin joutuivat liittolaiset tekemiseen legioonalaisten kanssa. Osa niistä ei palannut Suomeen eikä “mustan listan” miesten kanssa Englantiin, vaan jäivät piileskelemään Kantalahden seuduille. Kun legioona evakuoitiin, luovutettiin näille sisseille salaa aseita ja muonavaroja. Suomalaisista, karjalaisista ja venäläisistä muodostui pienehkö partiojoukko, n.s. Iivosen sakki. Se aikaan sai häiriöitä liittolaisten evakuoimiselle pitäen tukikohtanaan Kuolan niemen itärannalla Kolvitsan kylää. Kun liittolaiset saivat tämän tietoonsa, varustivat ne retkikunnan sissejä vastaan. Maynard kertoo tästä: “Jonkin ajan perästä entisen suomalaislegioonani karkulaiset yrittivät tehdä häiriöitä Kantalahden piirissä. He kokosivat joukkoonsa noin satakunta sikamaista villiä, ja jokainen heistä oli aseistettu. Meille tiedotettiin heidän tarkoituksensa pysäyttää peräytymisemme rikkomalla rautatien. Tämä joukko oli ehdotettu tuhottavaksi. Eräs brittiläinen joukko erikoisesti aseistettiin tätä tehtävää varten ja lähetettiin moottoriveneillä heidän alueelleen. Vihollinen oli järjestänyt väijytyksen; ja sen yllättämänä olivat liittolaiset pakoitetut perääntymään menettäen kolme kaatunutta, neljä haavoittunutta, ja tämän lisäksi kaksi komentajaa sekä 11 ilmoitettiin hävinneeksi.” Kirjoittaja ei kerro tapahtumasta enempää, eikä mitään siitä, että tehtiin toinen hyökkäys sissejä vastaan, tykkiveneitten avustuksella. Sissit vetäytyivät sitten tuntureille, mutta liittolaiset polttivat koko Kolvitsan kylän, tappoivat kaikki asukkaat, miehet, naiset ja pienet lapsetkin. — Sissit hävittivät muutamia siltoja Kantalahden pohjoispuolella. Tämä aiheutti hätääntymistä liittolaisten evakuoimisessa.

* * *

Loppulausunnossaan Maynard huomauttaa voineensa osoittaa, että liittolaisjoukkojen lähettäminen Muurmannille oli tärkeä teko ja strateegisesti perusteltu. Se täytti sille annetun, tehtävän maailmansodan lopettamisvaiheissa, ja että oli riittävää aihetta keskusvaltoja vastaan lopetetun sodan jälkeen avustaa anti-bolshevistisia joukkoja. Maynard katsoo liittolaisten toiminnan Muurmannilla olleen yhteistä Venäjän vastavallankumouksellisten muun osan toiminnan kanssa, mutta valittaa sitä, että heidän osoittamansa apu oli liian pientä, siihen nähden, mitä olisi tarvittu kukistaakseen bolshevismin pedon jo alkuunsa. (!)

Maynardin kirja kaipaisi paljon huomautuksia ja selityksiä. *) Mutta niihin ei ole syytä tässä käydä. Kaikissa tapauksissa kirjaa voidaan käyttää aineistona kansalaissodan historiaa Karjalasta laadittaessa.

*) Pyydämme kaikkia entisiä legioonalaisia tämän kuvauksen johdosta lähettämään ensitilassa mahdollisia oikaisuja ja lisähuomautuksia ainehistoksi myöhemmin laadittavaan kuvaukseen legioonasta. Ne on lähetettävä osoitteella: Suomen vallankumousliikkeen tutkijakunta, Leningrad, Kronverskaja 23/59, Kv. 48.