Matkalla lahtareita löylyyttämään (1932)

MATKALLA LAHTAREITA LÖYLYYTTÄMÄÄN

Muistelma suomalaisten kurssilaisten Karjalan bandiittikapinan kukistamisretkeltä

Olemme hiihdelleet jo useita kylävälejä, runsaasti toistasataa kilometriä. Tähän mennessä emme ole vielä joutuneet minkäänlaiseen kosketukseen vihollisen kanssa.

Tämä ”alkuharjoittelu” olikin tarpeen, sillä kuluneen talven aikana ei oltu vielä koulullamme ehditty pitää yhtään kunnollista hiihtoharjoitusta. Mutta nyt hiihto alkaa sentään jo sujua. Nämä alkutaipaleet ovat antaneet niin hiihtoon kuin mäkien laskuunkin nähden täysissä varusteissa suoritettuna tarvittavaa tottumusta ja kestävyyttä. Mäkien nousu ja lasku käy jälleen vaivatta. Vaikka tämä hiihtely rintamalla vihollista tapaamatta toiselta puolen jurnuttikin, niin toisekseen me tiesimme, että kun tässä edes vähänkään ehditään harjoitella, niin sitä kestävämmin ja kunnollisemmin pystymme sitten suoriutumaan tehtävistämme, kun kerran tulee tilaisuus iskeä yhteen vihollisen kanssa.

Hiihtojoukkueemme on saapunut Hankaniemen kylään. Pidämme tässäkin kylässä vain hyvin lyhyen levähdyshetken. Saamme tietää, että nyt alkaa varsinainen toiminta-alueemme. Senpä takia tarkistetaankin vielä aseistus. Me konekiväärimiehet rasvaamme ruiskut vain ohuesti, sillä aseissa ei saa olla liian paksulti rasvaa, ettei se kovien pakkasten vallitessa jäätyisi ja aiheuttaisi ampumaesteitä.

Tämä tilaisuus tuntui muuten hiukan juhlalliselta. Päästäänhän tässä lopultakin oikein koettamaan. Joukossa alkaa viritä hupaista puhelua. Yhä elävämmin palautetaan mieliin entisiä rintamakokemuksia. Lasketaan pilaa menneestä ja eletään jo edessäolevissakin kahakoissa. Kaikki ovat huolettomia, sillä ei kukaan näytä surevan sitä, että sattuisi saamaan nikkeliä kalloonsa ja jäämään sille taipaleelle, sillä kaikki tietävät käyvänsä taisteluun yhteisen suuren asiamme puolesta. Tehtävän vakavuus kyllä on jokaiselle selvillä ja naureskellen pyydetäänkin vierustoveria vähän niinkuin auttamaan silloin, jos sattuisi vihollisen kuula liian vakavasti osumaan eikä silti henkeä veisi, sillä elävänä emme aikoneet jättäytyä lahtareiden rääkättäväksi ja tapettavaksi.

Näin kului ilta hiljaisessa valmistelussa, ajatusten palatessa Suomessakin käytyihin taisteluihin ja kansalaissodan tappioon. Jokaisen mieli paloi päästä kosketuksiin lahtarien kanssa, edes pieneltä osalta kostamaan kansalaissodassakin lahtarien harjoittamista konnuuksista sekä näyttämään valkorosvoille, mitä heille merkitsee kynsiensä kurottaminen Neuvosto-Karjalan luonnonrikkauksiin.

— — —

Aamu valkenee. On mitä parhain hiihtokeli. Hiihtojoukkueemme on valmiina lähtemään matkalle. Tiedustelijamme ovat jo pari tuntia aikaisemmin lähteneet tehtäväänsä suorittamaan.

Jo lähtee joukkueemmekin taipaleelle. Suksi luistaa hyvin ja maastokin on vielä helponlaista. Pian kumminkin taival muuttuu, tulee jyrkkiä nousuja ja laskuja. Konekiväärin remmi painaa jo aika lujasti lapaa, vaikka välillä muutammekin miestä.

Muutaman kilometrin kuljettuamme saimme kärkijoukosta tiedon, että tiedustelijamme ovat kosketuksissa vihollisen kanssa. He olivat yllättäneet ja kaapanneet vihollisen nelimiehisen tiedustelijaryhmän eräältä kalasaunalta, mihin olivat panneet levolle ilman kunnon suojelusta.

Tästä taistelutapahtumat meillä alkavatkin. Saamme käsiimme johtavan langan. Saamme pian selville Pieningän kylässä olevan vastustajamme vartioston aina mieslukua myöten.

— — —

On ilta myöhä. Painumme yhä edelleen. On noustava useita kilometrejä verrattain jyrkkää mäenrinnettä. Se jo kysyy oikeata murtomaahiihtotaitoa. Kirkas kuutamo helpottaa etenemistämme vaikeassa maastossa. Kaikki ovat äänettömiä, jokainen ottaa itsestään irti minkä suinkin voi. Siinä ponnistellessa aletaankin kysyä sisua ja voimaa. On ajateltava, että pinnistän kaikkeni ja kaadun päälleni tuohon hankeen, elleivät voimat riitä pääsemään vihollisen kimppuun. Jokainen sata metriä lisää rasitusta. Kolonastamme on jo jäänyt ladun viereen eräs pitkänhuiska toveri, jonka selkä on hiihdon rasituksesta puutunut vinkkeliin, niin ettei se siitä näytä enää koskaan oikeavan. Ja kohta tapaamme erään toisen toverin väsyksissään istumassa kuusen juurella konekivääri sylissä. Väsähtäneenä sanoo hän, ettei jaksa enää. Otamme olallemme osan hänen taakastaan ja jatkamme edelleen matkaamme, toverinkin noustessa jälleen suksilleen.

Näin riitti yhä nousua. Väsymys lisääntyi, mutta sisu myöskin koveni ja nyt jo tuli mieleen lohdutuksena ajatus siitä, että kohtahan mäki kääntyy myötäiseksi ja tulee tilaisuus levähtää matkaa tehdessä.

Olemme voittaneet mäen. Pidämme lepoa. Päällystömme viimeistelee kylän valtaussuunnitelmaa. II komppania saa tehtäväkseen vihollisen tämän vartioston kaappaamisen. Yhtään miestä vihollisista ei saa päästää karkuun — sellainen annetaan määräys.

Jonkun ajan kuluttua II komppanian lähdöstä lähtee toisetkin joukko-osastot liikkeelle. Mäen laskeminen käy helposti, sillä tämä mäenrinne ei ollut varsin jyrkkä.

— — —

Odotellaan päivän valkenemista. Kello käy seitsemättä. Kylän valtaus oli tapahtunut lyhyen laukaustenvaihdon jälkeen niinkuin hyökkäyskäskyssä oli edellytettykin. Vangiksi saimme yhdeksän sotilasta ja suomalaisen jääkärivääpelin. Valkoiset menettivät kahakassa kaatuneena vänrikin, joka yritti juosta karkuun. Päivän tehtävä oli täytetty tarkasti suunnitelmien mukaan.

Edessämme on raskaita taipaleita. On syötävä vahvasti, sillä tämä hiihtäminen ja varusteiden kanto kuluttaa paljon voimia. Muutamat tervaavat suksiaan. Lepo on myös mitä tarpeellisinta ja koitamme päästäkin mitä pikimmin levolle.

Ennen levolle menoamme käyn muutaman toverini kanssa puhuttelemassa jääkäriä, jota toverimme vartioivat navetan yhteydessä olevassa vajassa. Vedämme oven auki ja kutsumme vankia juttusille. Vanki on pienenläntä mies, jonka kasvoista selvästi kuvastuu, että hän odottaa viimeistä lähtöään. Kysymme mistäpäin Suomea ”herra jääkäri” on. Sanoi olevansa Helsingistä. Lisäsimme vielä jääkärivääpelille, että kylläpä te huonosti vartioitte kyläänne, kun noin vain antaudutte kaapattavaksi, vaikka samoinhan kävi teidän lähettämällenne tiedustelujoukollekin. — Hyvä on joukkonne, sanoimme ivallisesti, ja kysäsimme vielä, että mitä se ”herra jääkäri” tästä punikkisakistamme pitää. — Hurjia ovat — vastasi vanki alakuloisesti. Me vakuutimme olevamme niin hurjia, että lahtari ottaa sellaisen hatkan, jollaista ei ole ennen nähty. Enempää emme viitsineet noita osansa loppuun näytelleitä ”heimoveljiä” puhutella, vaan paiskasimme oven kiinni ja läksimme levolle.

— — —

Tässä muutama sana retkemme alkuvaiheista, jolloin me suomalaiset punasotilaat haloimme Karjalan hankia painuen yhä syvemmälle sisämaahan, päästäksemme yhteen suomalaisten valkorosvojen päävoimien kanssa ja antaaksemme heille sellaisen iskun, että muistaisivat pitää kyntensä erillään Punaisesta Karjalasta.

Kuten tunnettua muodostui retkemme ajaltaan lyhemmäksi kuin moni meikäläisistäkään oli osannut ajatella. Tämä johtui siitä, että ei liikoja levätty, osattiin aina painaa oikeaan aikaan ja oikeaan paikkaan ja ripeillä rohkeilla liikkeillä yllättää lahtarit suunnalta, mistä he kulloinkin kaikkein vähimmän iskujamme odottivat.

Paitsi joukkomme luokkatietoisuudelle ja sotilaallisen johdon kykyisyydelle on lahtarien rosvoretken nopeasta kukistamisesta annettava suuri osuus sille aikaisemmalle, monien vuosien aikana saadulle urheilu- ja erikoisesti hiihtovalmennukselle, jonka suurin osa lahtarien karkoittajista omasi, vaikkakaan kyseellisenä talvena enempää kuin kansalaissodan aikana yleensäkään ei oltu ehditty suuremmassa määrin kiinnittää huomiota urheilun erikoisharjoitteluun.

Tällä hetkellä, jolloin neuvostovastainen sodan vaara jälleen on mitä suurin, jolloin kaiken maailman lahtarit hiovat aseitaan kimppuumme hyökätäkseen, jolloin suksillakin liikkuen voi jo piankin olla pakko puolustaa neuvostomaamme rajoja, on kaikkien ja varsinkin nuorison kiinnitettävä erikoista huomiota sotilaalliseen ja urheilulliseen valmennukseen. Lahtarijoukot Karjalasta karkottaneiden punakurssilaistemme loistavan retken ja urhoollisen rintamatoiminnan on tultava nuorisollemme esikuvaksi ja kannustajaksi maanpuolustustoiminnassa ja näillä pohjoisilla perukoilla näin talven aikaan erikoisesti hiihtotaidon ja -kunnon harjoittelussa.

J. K.

Punavartio: Maanpuolustus- ja urheilulehti — N:o 3 — Helmikuu 1932