Marx ja Engels taistelussa lahkolaisuutta vastaan I internationalessa (1936)

Marx ja Engels taistelussa lahkolaisuutta vastaan I internationalessa

M. ZORKIJ

I

Marx ja Engels muuttivat sosialismin utopiasta tieteeksi. Mutta sitä varten, että tämä proletaarinen tiede olisi tullut joukkojen omaksi ja siten muuttunut voittamattomaksi aineelliseksi voimaksi, oli välttämätöntä, että työväenluokka siirtyisi hajanaisuudesta ja pirstoutuneisuudesta proletaariseen puoluekantaisuuteen. Tämä historiallinen siirtyminen tapahtui I internationalessa. Kansainvälinen Työväenyhdistys, jonka perustaja, järjestäjä ja johtaja oli Marx, tuli ihmiskunnan historiassa ensimmäiseksi työväenluokan itsenäiseksi puolueeksi.

Tätä tietä Marx ohjasi Työväenyhdistystä sen perustamispäivästä lähtien. ”Internationale perustettiin, — kirjoitti Marx tunnetussa kirjeessään Boltelle, — sitä varten, että sosialistiset ja puolsosialistiset lahkot vaihdettaisiin työväenluokan todelliseen järjestämiseen taistelua varten”¹. Kohottaessaan 60-luvun puolivälissä Internationalen lipun Marx supisti mahdollisimman vähään Internationaleen liittymisen ennakkoehdot. Marx lähti siitä, että ”Kansainvälisen työväenyhdistyksen aikaansaama toimintayhteys, mielipiteiden vaihto, jota helpoittaa niiden julkaiseminen eri kansallisten sektioiden julkaisuissa, ja lopuksi, välittömät diskussiot yhteisissä kongresseissa kiertämättömästi johtavat yhteisen teoreettisen ohjelman luomiseen”². Näin ollen kysymys oli siitä, että Internationalen sisällä, itse taistelevien joukkojen kokemuksen pohjalla ne vapautettaisiin pikkuporvarillisista harhaluuloista ja suunnattaisiin järjestettyyn kumoukselliseen taisteluun proletariaatin diktatuurin puolesta.

I internationalen jokainen kehitysvuosi toi mukanaan yhä uusia menestyksiä tällä tiellä. Vuosina 1864–1871 Eurooppa kulki ”myrskyjen ja revolutsioiden”³ viimeisen etapin läpi. Tunnuslauseet ja ihmiset tarkastettiin luokkataistelun tulessa. Työväenjoukoille kävi yhä selvemmäksi kaikkien ennen marxismia esiintyneiden ja marxilaisvastaisten sosialismin virtausten epäproletaarinen luonne. Vuosi vuodelta Internationale puhui virallisissa asiakirjoissaan yhä kirkkaampaa kumouksellis-marxilaista kieltä. Vuosi vuodelta kävi yhä uudestaan mahdolliseksi ja välttämättömäksi työväenluokan kansainvälisen puolueorganisation edelleen lujittaminen.

70-luvun alussa Marx ja Engels erittäin päättävästi korostavat proletaarista puoluetta koskevan kysymyksen osuutta ja merkitystä.

Jo kesä-heinäkuussa v. 1870, s.o. ennen Ranskan ja Preussin välistä sotaa ja Parisin kommuunia, Marx esittää yhtenä keskiökysymyksenä Internationalen tulevalle kongressille kysymyksen ”työväenluokan poliittisen toiminnan ja yhteiskunnallisen liikkeen välisestä suhteesta”⁴. Ranskan ja Preussin välinen sota ehkäisi kongressin koollekutsumisen. Mutta tämä sota, sen aiheuttama keisarivallan kukistuminen ja uuden kumouksen läheisyys Ranskassa, bismarckilaisen ”ylhäältä päin suoritetun revolutsion” myrskyisä kulku, joka loi uuden tilanteen proletariaatin kumoukselliselle taistelulle yhdistyneessä Saksassa, — kaikki nämä seikat pakoittivat Marxia ja Engelsiä yhä suuremmalla voimalla palaamaan työväenluokan poliittista järjestäytymistä koskevaan kysymykseen. ”…Olkaa varmat, — kirjoitti Engels v. 1871 maaliskuussa Saksan työläisille, — että olivatpa olosuhteet millaiset tahansa, täällä pidetään huoli siitä, että koko Euroopan ja Amerikan proletariaatin yhdistys, joka pantiin alulle seitsemän vuotta sitten, ei hajaantuisi. Ja tämä on kaikkein tärkeintä”⁵. Ja samanaikaisesti Marx ja Engels tarmokkaasti vaativat itse Saksan sosialidemokratian johtajilta, että he ryhtyisivät päättäviin toimenpiteisiin järjestönsä ja sen yhteyksien lujittamiseksi Internationalen kanssa. Mitä tulee Ranskaan, niin siellä Marx ja Engels päättävästi kehoittivat ”käyttämään hyväksi tasavallan pakoitettuna lahjoittamaa vapautta puolueen järjestämiseksi… esiintymään, jos tulee tilaisuus, järjestön muodostamisen jälkeen”. Tällaisen direktiivin Marx ja Engels antoivat (Dupontin kautta) Internationalen ranskalaisille toimihenkilöille heti keisarivallan kukistamisen jälkeen⁶. Tuskin tarvinnee todistaa, että jos v. 1871 Parisin työläisten johdossa olisi ollut tiivis marxilainen kumouksellinen puolue, olisi Parisin kommuunin kohtalo ollut toinen.

Marx, nerokkaasti paljastaen kommunaarien kuolemattoman sankaruuden todellisen merkityksen, osoitti, että Kommuuni oli proletariaatin porvaristoa vastaan käymän taistelun kehityksen uuden vaiheen lähtökohta. Nyt oli pääasia proletariaatin voimien kokoamisessa ja järjestämisessä, sen kaikinpuolisessa valmistamisessa suuriin taisteluihin proletariaatin diktatuurin puolesta. Mutta tämän valmistamisen tärkeimpänä momenttina oli luoda puolue, joka kykenee uudessa tilanteessa valmistamaan proletariaatin sen tulevaan taisteluun.

”Me haluamme luokkien hävittämistä — puhui Engels Lontoon konferenssissa 1871. Mikä on keino, jolla saavutettaisiin tämä päämäärä? Proletariaatin poliittinen herruus… Mutta revolutsio on politiikan korkein akti; se, joka tämän tunnustaa, hänen tulee pyrkiä sellaisiin keinoihin, sellaisiin poliittisiin tekoihin, jotka valmistavat revolutsiota, jotka kasvattavat työläisiä revolutsioon ja jota ilman työläiset heti seuraavana päivänä taistelun jälkeen joutuvat Favrein ja Piain pettämiksi. Se politiikka taas, jota on noudatettava, on työläisten politiikkaa; työväenpuolueen ei ole muodostuttava jonkin porvarillisen puolueen hännäksi, vaan riippumattomaksi puolueeksi, jolla on oma päämääränsä, oma politiikkansa”. Tässä ohjelmapuheessa sekä Marxin ja Engelsin muissa esiintymisissä Lontoon konferenssissa on määritelty proletaarisen taistelun sisältö kokonaiseksi maailmanhistorialliseksi kaudeksi.

Tästä johtuivat myöskin ne välittömät tehtävät, jotka Marx ja Engels v. 1871, s.o. aivan uuden aikakauden alussa, asettivat I internationalelle.

Tämä etappi Internationalen historiasta on kaikkein vähimmin valaistuja. Tämän selittää osittain se, että Internationalen tärkeimmät asiakirjat ja ennen kaikkea syyskuussa v. 1871 pidetyn sen konferenssin pöytäkirjat ovat olleet kymmeniä vuosia peitossa. Vasta nyt on Marxin-Engelsin-Leninin Instituutti valmistanut osan tästä ainehistosta painokuntoon ja lähimmässä tulevaisuudessa se tulee puolueen ja Kominternin käytettäväksi.

I internationalen Lontoon konferenssi on tavattoman mielenkiintoinen. Sille on erikoista se, että siinä Marx ja Engels erittäin terävästi ja konkreettisesti osoittivat: 1) että ilman järjestäytynyttä, tiivistä proletaarista puoluetta työväenluokka ei voi vallata diktatuuriaan; 2) että ilman päättävää taistelua lahkolaisuutta vastaan tämä puolue ei voi vetää joukkoja proletaarisen revolutsion puolelle.

II

Kommuuni aiheutti porvariston keskuudessa hillittömän vihan purkauksen proletariaattia ja sen luokkajärjestöjä vastaan. Eurooppalaisen poliisin kaikki voimat asetettiin jalkeille. Porvaristo ei tyytynyt siihen, että Kommuuni raakalaismaisesti kukistettiin; porvarillinen sanomalehdistö riehui, valaen likaryöppyjä Kommuunin sankarien päälle ja kyhäten kaikenlaisia perättömiä juttuja Internationalesta ja sen johtajasta Marxista; useiden maiden hallitukset kielsivät maissaan Internationalen sektioiden olemassaolon ja kävivät keskenään virallisia neuvotteluja siitä, että yhteisin voimin hävitettäisiin se koko Euroopasta.

Tällaisessa tilanteessa ei seuraavan julkisen kongressin koollekutsuminen ollut ajateltavissakaan. Heinäk. 25 p:nä v. 1871 Pääneuvosto Marxin ja Engelsin ehdotuksesta päätti kongressin asemesta kutsua Lontooseen koolle saman vuoden syyskuussa ”Yhdistyksen salaisen konferenssin.”

Baselin kongressin jälkeen sisäinen taistelu Internationalessa tavattomasti kärjistyi.

Suhtautuminen Kommuuniin oli koetuskivi kaikille todellisille proletaarisille kumouksellisille. Marxin johtama Pääneuvosto propageerasi tarmokkaasti Kommuunin asiaa kaikkialla maailmassa. ”Työläisille tehtiin kaikkialla selväksi, — kirjoitti Marx v. 1871 huhtikuussa, — tämän Parisin suuren revolutsion todellinen luonne”⁷. Parisin työläisten suurenmoinen taistelu herätti koko maailman proletaarisissa joukoissa innostusta ja ihailua. Muunmuassa Saksan sosialidemokratia Bebelin ja Liebknechtin johdolla kesti kunniallisesti tämän kokeen osoittaen julkisesti myötätuntoaan Kommuunia kohtaan.

Kommuuni antoi lopullisen iskun proudhonilaisille jätteille Ranskan työväenliikkeessä. Kommuuni sysäsi myöskin osan blanquilaisista lähentymään Internationalea. Kommuunia johtaneista proudhonilaisista ja blanquilaisista Engels kirjoitti: ”Ja kummassakin tapauksessa oli historian ironian tahto — kuten tavallisesti, kun valta joutuu doktrinäärien käsiin — se, että niin toiset kuin toisetkin tekivät päinvastoin kuin heidän oppinsa mukaan olisi tullut tehdä”. Ja juuri tämän takia ”…tulikin kommuunista sosialismin proudhonilaisen koulukunnan hauta. Yhtä huonosti kävi blanquilaisten”⁸.

Ja samanaikaisesti paljastuivat monien niiden todelliset kasvot, jotka olivat vain proletaarisen Internationalen epäluotettavia mukanakulkijoita. Itse Ranskassa oikeistoproudhonisti Tollain siirtyi avoimesti versaillesilaisten leiriin. Englannissa osa trade-unionisteista sen kiihtymyksen pelottamana, minkä Internationalen Kommuuniin suhtautuminen aiheutti porvariston keskuudessa, häpeällisesti luopui Internationalesta; antautujain joukossa olivat Pääneuvoston vanhat jäsenet Odger ja Lucraft, jotka kesäkuussa v. 1871 eroitettiin Pääneuvostosta.

Kuitenkin paljon arvokkaampia palveluksia kuin kaikki Tollainit ja Odgerit yhteensä suoritti porvarilliselle vastavallankumoukselle tänä Internationalelle vaikeana aikana sen riveissä ollut ”vasemmistolainen” oppositio — bakunistit.

Bakuninia ja hänen koplaansa eroittivat Marxista syvät erimielisyydet kumouksellisen taistelun peruskysymyksissä. ”Marxismi ja anarkismi perustuvat kokonaan erilaisille periaatteille huolimatta siitä, että astuvat sosialistisen lipun alla taisteluareenalle. Anarkismin kulmakivi on yksilö, jonka vapauttaminen, sen mielestä, on massan vapauttamisen tärkein ehto, s.o. anarkismin mielipiteen mukaan massan vapauttaminen on mahdotonta siihen saakka, kunnes ei ole vapautettu yksilöä, jonka takia sen tunnuslause on ”Kaikki yksilöä varten” silloin kun marxismin kulmakivi on massa, jonka vapauttaminen, sen mielipiteen mukaan, on yksilön vapauttamisen tärkein ehto, s.o. marxismin mielipiteen mukaan yksilön vapauttaminen on mahdotonta siihen saakka, kunnes ei ole vapautettu massaa, jonka takia sen tunnuslause on: ”Kaikki massaa varten”⁹.

Nämä 30 vuotta sitten kirjoitetut Stalinin sanat paljastavat juuriaan myöten bakunistien lahkolaisuuden, heidän inhonsa taistella laajalla proletaarisella areenalla, heidän joukkojen pelkonsa, heidän avanturisminsa, heidän lörpöttelynsä kaikkien ja kaikenlaisten auktoriteettien hävittämisestä (samanaikaisesti säilyttämällä johtajien ”näkymättömän” diktaattoriryhmän). Näennäisesti kumouksellisella räiskynnällään Bakunin ja hänen asetoverinsa peittivät teoriansa syvästi taantumuksellisen luonteen: proletaarisen diktatuurin kieltämisen, s.o. kieltäytymisen ainoasta mahdollisesta ja historiallisesti välttämättömästä yhteiskunnan sosialistisen uudestijärjestämisen vipusimesta; työväenluokan poliittisen taistelun kieltämisen, s.o. toimintavapauden antamisen porvaristolle; proletaarisen puolueen kieltämisen, s.o. työläisten aseistariisumisen luokkavihollisen edessä.

Periaatteellisesti hyläten kaikenlaisen politiikan anarkistinen ryhmä Bakuninin ja Guillaumen johdolla käytännössä tietystikin harjoitti politiikkaa. ”Väittely käy vain siitä, — sanoi Engels Lontoon konferenssissa, — miten ja millaista politiikkaa on harjoitettava”.

Esittääksemme tämän väittelyn olemuksen on vain rinnastettava toisiinsa kahta poliittista linjaa Ranskan-Preussin sodan ja Kommuunin aikana. Kas tässä ovat Pääneuvoston politiikan, s.o. Marxin politiikan, tärkeimmät merkkipylväät: 1) Pääneuvoston manifestit sodasta ovat klassillisia näytteitä proletaarisesta internationalismista tällä aikakaudella; 2) Marxin tunnuslause (ennen kapinaa Parisissa): ensin puolueen järjestäminen ja vasta sitten esiintyminen; 3) siitä hetkestä lähtien, jolloin kapina oli puhjennut, — uhrautuvainen taistelu Kommuunin puolesta, sen ehdoton kannattaminen kaikin käytettävissä olevin keinoin, ohjeita Kommuunille, miten on korjattava tehdyt virheet ja miten vältettävä uusia virheitä; 4) Kommuunin murskaamisen jälkeen — Marxin kuuluisa manifesti kansalaissodasta, jossa Internationale koko maailman edessä julisti Kommuunin ”uuden yhteiskunnan mainehikkaaksi airueeksi”, ja naulasi sen pyövelit ikuisiksi ajoiksi häpeäpaaluun.

Mitä asettivat bakunistit Marxin politiikkaa vastaan? Kas tässä on heidän ”linjansa” tällä kaudella: 1) shovinistisia vaikerteluja Ranskan ”oikeutetusta asiasta”, jotka oli höystetty peittämättömällä saksalaisvihalla; Guillaumen naurettava kutsu värvätä Sveitsistä vapaaehtoisia legioneja taisteluun preussilaisia vastaan; 2) jo kauan ennen työläisjoukkojen esiintymistä Parisissa: suunnitelmia ”viipymättömästä” kapinasta Ranskassa, ”luonnonvoimaisesta”, ”anarkistisesta, hävittävästä ja villistä” kapinasta ilman minkäänlaista valmistelua, periaatteen ”alhaalta ylöspäin ja syrjäseuduilta keskuksiin”¹⁰ mukaan; 3) säälittävä Lyonin seikkailu itse Bakuninin osanotolla, joka juhlallisesti julisti kaupungintalolla valtion ”hävittämisen”, jonka jälkeen ”valtio porvarillisen kansalliskaartin kahden komppanian muodossa astui sisään ovesta, jonka luokse oli unohdettu asettaa vartiosto, puhdisti salin ja pakotti Bakuninin kiireellisesti palaamaan takaisin Geneveen”¹¹; 4) lopuksi, kommunaarien sankarillisen taistelun päivinä — häpeällisen pelkuruuden esiintyminen, joka oli petturuuden rajalla¹².

Muuten bakuninilaisten päähommana tähän aikaan ei ollut taistelu valtiota vastaan, niinkuin he saarnasivat, vaan taistelu marxismia ja Internationalea vastaan.

III

Anarko-syndikalistiset ainekset Internationalessa valitsivat juuri vuodet 1870–1872 hyökätäkseen avoimesti Marxia ja marxilaisuutta vastaan ja yrittääkseen räjäyttää Internationalen sisältä päin.

Ensimmäiseen vakavaan hyökkäykseen Marxia vastaan Bakunin ryhtyi Internationalen Baselin kongressissa (syysk. 1869). Mutta Baselissa ei Bakunin vielä uskaltanut paljastaa kaikkia korttejaan. Sodan julistamisen Pääneuvostolle bakuninilainen salainen Allianssi päätti satuttaa v. 1870 huhtikuulle, jolloin Chaux-de-Fonds’issa piti kokoontua Internationalen romanilaisen Sveitsin sektian II edustajakokous.

Bakunin pyrki pääsemään voitolle tässä edustajakokouksessa kehittääkseen heti tätä menestystä ja laajentaakseen taistelurintamaa. ”Taistelu, johon tullaan ryhtymään Chaux-de-Fonds’issa, — kirjoitti Bakunin huhtikuun 1 p:nä Richarille, — tulee herättämään suunnatonta mielenkiintoa koko maailmassa. Se tulee olemaan sen taistelun airut ja edeltäjä, johon meidän on ryhdyttävä edessä olevassa Internationalen yleisessä kongressissa.” Ja tällöin ei Bakunin jättänyt sijaa epäilyksille aiotun taistelun todelliseen päämäärään nähden. ”Jos meidän puolueemme kärsii tappion, — kirjoitti hän, — niin tapahtuu jakaantuminen ja vuoristosektioiden¹³ itsenäinen järjestäytyminen, ja tässä tapauksessa meidän äänenkannattajanamme ei ole oleva ”Egalité”, vaan Loclen ”Progres”, joka siirretään silloin Neuchâtel’iin toimittajana Guillaume”.

Tämän osan hajoitusohjelmastaan Bakunin onnistui toteuttamaan sitäkin paremmin, kun allianssilaiset, jotka itse federatiossa muodostivat vähemmistön, onnistuivat, käyttäen apunaan jopa valtakirjain väärennystä, saamaan enemmistön edustajakokouksessa. Tähän olivat osittain syypäät myöskin Pääneuvoston riittämättömän aktiiviset kannattajat Genevessä, jotka Engelsin sanojen mukaan ”olivat hiukan hölmöj䔹⁴. Chaux-de-Fonds’in edustajakokous jakaantui heti ensimmäisessä kysymyksessä ja istuntojaan erikseen pitäneet kaksi edustajakokousta organisatoorisesti lujittivat jakaantumisen: siitä lähtien romanilaisessa Sveitsissä oli kaksi Internationalen federatiota.

Tämän jälkeen Allianssin emissaarit Espanjassa, Ranskassa ja Belgiassa saivat määräykset tehdä Chaux-de-Fonds päähyökkäyksen lähtökohdaksi Marxia ja marxismia vastaan. Täten olisi tullut toteutetuksi bakuninilaisen suunnitelman toinen ja ratkaiseva osa: hajaannus Sveitsissä muodostuisi signaaliksi koko Internationalen hajoittamiseen.

Bakunistien tukikohtina olivat etupäässä Etelä-Euroopan maat. Näissä maissa, joissa häviölle joutuva pikkuporvaristo ei ollut niin paljon tuomittu proletarisoitumaan kuin pauperisoitumaan, oli epätoivoon joutuneiden, ”hullaantuneiden” pikkuporvarien vaikutus voimakas myöskin työläisten keskuudessa; juuri näissä maissa saattoi bakuninilainen julistus ”viipymättömästä”, ”hirvittävästä”, ”pysähtymättömästä” hävittämisestä kohdata suopeata vastakaikua.

Internationalen sektioiden edustajakokous Espanjassa (kesäkuu v. 1870) hyväksyi joukon päätöslauselmia Allianssin hengessä. Bakuninilaisten käsiin joutuivat Internationalen sektiat myöskin Etelä-Ranskassa kuin myös joukko työväenyhdistyksiä Italiassa. Vieläpä Belgiassakin osa Proudhonin ”koulun” käyneistä Internationalen toimihenkilöistä osoitti ilmeistä taipumusta anarkismiin. Ja siitä huolimatta Bakunin ei onnistunut yhdessäkään näistä maista nostattamaan v. 1870 keväällä ja kesällä Internationalen sektioita avoimeen kapinaan Pääneuvostoa vastaan. Proletaaristen joukkojen pyrkimys yhtenäisyyteen ja Pääneuvoston suunnaton auktoriteetti Euroopan kaikkien maiden etummaisten työläisten keskuudessa teki vaikeaksi avoimesti saarnata jakaantumista. Myöhemmin Ranskan-Preussin sota ja Kommuuni sekoittivat joksikin ajaksi hajoittajain kortit.

Kas tämän takia Pääneuvosto otti Lontoon konferenssin työjärjestykseen juuri sveitsiläisen konfliktin: se tahtoi täten korostaa, että seikkailuluontoinen yritys muuttaa hajaantuminen Sveitsissä yleiseurooppalaiseksi hajaantumiseksi on toistaiseksi kärsinyt haaksirikon.

Tällainen oli asioiden tila Lontoon konferenssin edellä. Bakuninilaisille oli selvää, että Marx ja Engels valmistautuivat antamaan konferenssissa ratkaisevan iskun anarko-syndikalisteille. Tämän johdosta oli Allianssin leirissä huomattavaa sekaannusta. Bakunin kannatti kiihkeästi sitä, että taisteluhaaste otettaisiin vastaan. Tosin hän viisaasti pyrki sivuun henkilökohtaisesta osallistumisesta tähän taisteluun, kehoittaen lähettämään Lontooseen Guillaumen. ”Koska Lontoossa, — kirjoitti Bakunin Genevessä oleville allianssilaisille elokuussa v. 1871, — salamyhkään kokoontuu konferenssi, jonkinlainen nimetön ja miniatyyrinen kongressi, niin on välttämätöntä, että juralaiset ehdottomasti lähettäisivät sinne edustajansa ja tänä edustajana, minun mielestäni, ei pidä olla kenenkään muun kuin James Guillaumen… Minusta näyttää välttämättömältä, että Guillaume matkustaisi. Hän matkustaa Brüsselin kautta, jossa hän ennakolta tapaa belgialaisia. Minä olen varma, kalliit ystävät, että jos Guillaume ilmestyy Lontooseen, niin hän saavuttaa loistavan voiton juralaisen järjestömme kuin myöskin Allianssin hyväksi. Vihollisemme tulevat kirjaimellisesti murskatuiksi, sillä oikeus on meidän puolellamme, ja heidän juonittelunsa ovat vaarallisia vain pimeässä, mutta ei kirkkaassa päivän valossa”.

Nämä ”todisteet” eivät saaneet varmistetuiksi Bakuninin asekumppaneita, jotka, samoin kuin hän itsekin, pitivät parempana jäädä ratkaisevalla hetkellä ”pimeään”. Allianssilaiset varsin hyvin ymmärsivät, että Lontoossa he joutuvat eristetyiksi ja tulevat lyödyiksi. Myöhemmin Guillaume kirjoitti tämän johdosta: ”Minä kieltäydyin jyrkästi ottamasta vastaan tällaista tehtävää. Minä aavistin, että Lontoossa olisin joutunut jo etukäteen vakuuttautuneen enemmistön eteen, joka on lujasti päättänyt pysyä kuurona kaikelle puolustukselle; minun asemani Juran federation sektiain edustajana olisi ollut syytetyn asema, joka on tullut tuomareiden eteen, jotka hän tunnustaa kompetenteiksi ja hyväksyy heidän tuomionsa. Koska me olimme tuomitut etukäteen, niin eikö olisi ollut parempi, että päinvastoin olisi hyvin tiettyä, että meidät tuomittiin meitä kuulematta?”

Siis Allianssin johtomiehet katsoivat paremmaksi väistää avointa taistelua. Tämän lisäksi Allianssi muutamia kuukausia ennen konferenssia itse julistautui hajaantuneeksi. Tämän päätöksen alkuunpanija Guillaume heti silloin luonnehti sen ”taitavaksi manöveriksi”. Myöhemmät tapahtumat osoittivat, että Guillaume ilmeisesti yliarvioi taitonsa pelata kaksinaamaista peliä: Allianssin oma-aloitteisen hajaantumisen motiivit olivat itse asiassa liiaksi läpinäkyvät.

IV

Konferenssi avattiin täsmälleen määräaikana. Siellä olivat läsnä ja koko sen työtä välittömästi ohjasivat Marx ja Engels. Kaikki tärkeimmät maat olivat edustettuina, tosin kyllä etupäässä Pääneuvoston jäsenten kautta. Kaikissa peruskysymyksissä oli edustajain enemmistö Marxin kannalla. Belgialaisten linja ei ollut aivan vakava. Bakuninilaisen salaisen Allianssin jäsenistä oli läsnä kolme.

Konferenssin avauspuheessa Marx ilmoitti: ”Pääneuvosto on kutsunut koolle konferenssin sopiakseen eri maiden edustajain kanssa niistä toimenpiteistä, jotka ovat välttämättömät, että Yhdistystä monissa maissa uhkaavat vaarat poistettaisiin ja ryhdyttäisiin uuteen järjestäytymiseen, joka vastaa tilanteen vaatimuksia.”

Konferenssin huomion keskiönä oli organisatiokysymys, jonka alustajana esiintyi Marx.

Kaikki Marxin ehdotukset, jotka hän esitti Pääneuvoston nimessä ja jotka konferenssi hyväksyi, olivat suunnatut samaan päämäärään: proletariaatin tulee omata jokaisessa maassa porvaristosta riippumaton mahtava ja kurinalainen puolue. Tämän tehtävän mukaisesti asetettiin ja ratkaistiin sellaiset kysymykset kuin kysymys Internationalen sektioiden nimestä. Pääneuvoston valtuutettujen oikeuksista paikkakunnilla, jäsenmaksuista, tilityksen ja tilastoinnin säännöstelystä, Pääneuvoston kokoonpanosta sääntöjen tarkistamisesta konferenssin päätösten pohjalla, sääntöjen käännösten julkaisemisesta¹⁵, seuraavan kongressin koollekutsumisesta. Näissä päätöksissä tuli organisatoorisesti lujitetuksi Yhdistyksen kehityksen kulussa kasvanut Pääneuvoston merkitys, Pääneuvoston, joka Marxin johdolla oli muodostunut kansainvälisen työväenliikkeen todelliseksi aatteelliseksi ja organisatooriseksi keskukseksi vastoin proudhonilaisia ja bakuninilaisia, jotka pyrkivät rajoittamaan sen osuuden ”tieto- ja kirjeenvaihtotoimiston” tehtävään.

Marx pyrki luomaan ja kaikin tavoin lujittamaan sellaista proletaarista puoluetta, joka kykenisi kaikissa oloissa olemaan joukkojen johdossa, kasvattamaan joukkoja ja nostattamaan niitä vallankumoukselliseen taisteluun. Tämän takia Marx esiintyi konferenssissa päättävästi lahkolais-salaliittolaisia virtauksia vastaan, jotka olivat ominaisia sekä bakuninilaisille että blanquilaisille. Marx ja Engels aina vaativat toisilta ja itse esittivät näytteitä kumouksellisesta työstä vastoin kaikkia porvariston poliisilaillisuuden pykäliä. Minkäänlaisten Stieberien ei milloinkaan onnistunut pakottaa Marxia ja Engelsiä vaikkapa vain väliaikaisesti lopettamaan sitä tavattoman laajaa illegaalista työtä, jota he, eri mitassa ja eri muodoissa — riippuen tilanteesta, — harjoittivat aina, 40-luvulta alkaen. Mutta Marx ja Engels mitä oikeutetuimmin inhosivat kaikkea tyhjää ”salaseuroilla” leikkimistä, konspiroimisen leikkimistä millä hinnalla hyvänsä, joka leikkiminen on aina johtanut joukoista irtautumiseen, on aina ollut todistuksena haluttomuudesta ja taitamattomuudesta ryhtyä todenteolla joukkojen järjestämiseen ja niiden kumoukselliseen kasvattamiseen.

Näitä karbonnaarisia virtauksia vastaan, jotka ovat perinjuurin vihamielisiä proletaariselle puoluekantaisuudelle, olikin suunnattu konferenssin hyväksymä Marxin ehdotus, joka kielsi ”kaikenlaisten salaseurain sanan varsinaisessa merkityksessä” muodostamisen. Perustellen tätä ehdotusta Marx sanoi: ”Eri asia on salainen järjestö, mutta toinen asia on salaseura sanan varsinaisessa merkityksessä, joita vastaan päinvastoin on käytävä taistelua”. Marx vaati Internationalen toimihenkilöiltä joustavuutta, taitoa osata käyttää kaikkia legaalisia taistelumuotoja, osata vainoista ja terrorista huolimatta luoda uudestaan ”eri nimisinä” poliisin hajoittamat järjestöt.

Samaan suuntaan — joukoista käytävän taistelun voimistuttamisen suuntaan — kävi myöskin konferenssin hyväksymä Marxin ehdotus Internationalen työstä naisten keskuudessa.

Marx vaati, että on osattava käyttää hyväkseen kaikkia joukkojen luo johtavia teitä, muun muassa myöskin trade-unioneja. Alleviivaten, että trade-unionit ”edustavat Englannin työläisten aristokraattista vähemmistöä”, Marx samalla ankarasti varoitti trade-unionien lahkolaisesta hyljeksimisestä. ”Perusvaikeus, — sanoi hän konferenssissa, — on se, että tavalla tai toisella voitaisiin istuttaa trade-unioneihin ja työväenyhdistyksiin tietoisuus siitä että on välttämätöntä liittyä Yhdistykseen”. Marx antoi tavattoman suuren merkityksen työläisjoukkojen ammatillisten yhdistysten kaikille muodoille ja opetti nostattamaan näitä joukkoja luokkataistelun alkeellisista ja alimmista muodoista korkeampiin muotoihin. Suotta ei konferenssi erikoisesti korostanut, että ”taloudellisten taistelujansa tuloksena työväenluokan jo saavuttaman voimien yhdistämisen tulee olla sille vipusimena myöskin sen taisteluissa maanomistajain ja kapitalistien poliittista valtaa vastaan”.

Tässä samassa yhteydessä heräsi konferenssissa kysymys porvarillisten parlamenttien puhujalavan hyväksikäyttämisestä. Bakunisti Bastelicalle, joka lausui, että työläisten osallistumista vaaleihin hän pitää ”lapsellisena touhuamisena” ja ”voimien tuhlaamisena”, Marx vastasi: ”Hallitukset ovat meille vihamielisiä. Niille on vastattava kaikin mahdollisin keinoin, jotka ovat käytettävissämme. Työläisten vieminen parlamenttiin on työläisille suoranainen etu, mutta on valittava oikeita miehiä eikä Tollaineja”.

Lahkolaisuuden voittamistehtävään sisältyi taistelu ”yhtenäistä taantumuksellista” massaa koskevan mitä vaarallisimman lassallelaisen fraasin kaikkia muunnoksia vastaan. Taistellen lassallelaisia vastaan Marx erikoisen kirkkaasti paljasti heidän lahkolaisen suhtautumisensa proletaarisen puolueen tehtäviin talonpoikaistoon nähden. Lontoon konferenssissa Marx esiintyi jyrkästi yrityksiä vastaan pitää tätä kysymystä vain osana kysymyksestä militarismia vastaan käytävästä taistelusta tai sitten yleensä vapautua siitä hurskailla toivomuksilla ”delegaattien lähettämisestä maaseudulle”. ”Marx pitää tätä ehdotusta, — kertoo istunnon pöytäkirja, — liian suppeana. Peruskysymyksenä on se, että todettaisiin, millä tavalla on yhdistettävä kaupungin edut maaseudun etujen kanssa”. On ”pyrittävä saamaan aikaan kaupungin työtätekevien etujen yhtenäisyys maaseudun työtätekevien etujen kanssa”. Marxin ehdotuksesta kysymys työstä maaseudulla päätettiin eroittaa eri kysymykseksi ja asettaa se erikseen Internationalen seuraavassa kongressissa.

Konferenssin työssä tuli ilmi myöskin Marxin kanta kansallisuuskysymyksessä. On tunnettua, että Marx ja Engels asettivat Irlannin probleemin ratkaisevaan asemaan arvosteltaessa proletaarisen vallankumouksen perspektiivejä Englannissa. Eräässä konferenssissa pitämässään puheessa Marx korosti, että Englannin ja Irlannin kansainvälinen antagonismi ”on haittana revolutsiolle ja porvaristo ja hallitsevat luokat käyttävät sitä taitavasti hyväkseen”. On valloitettava irlantilaiset proletaarisen puolueen puolelle ja ”tämä on oleva eräs kaikkein suurimpia Yhdistyksen saavuttamia tuloksia”.

V

Näin kysymys ”yleisestä järjestäytymisestä”, niinkuin sitä nimitettiin konferenssin työjärjestyksessä, kasvoi proletaarisen puolueen strategian ja taktiikan kysymyksiksi. Nämä kysymykset, samoin kuin Marxin ja Engelsin koko kanta konferenssissa, summeerattiin siinä päätöksessä, jonka konferenssi hyväksyi työväenluokan poliittista toimintaa koskevan kohdan johdosta.

Marx ja Engels antoivat tälle asiakirjalle jyrkän, deklaratiivisen muodon, joka kuulosti samanaikaisesti sekä kutsulta proletariaatille jatkaa terrorista huolimatta kumouksellista taisteluaan että taisteluhaasteelta porvarilliselle taantumukselle kuin myöskin anarko-lahkolaisuuden peruuttamattomalta tuomiolta. Ei ollut ihme, että tämä päätöslauselma aiheutti uuden kiukun purkauksen niin porvariston leirissä¹⁶ kuin myöskin ”vasemmistolaisten” hajoittajain leirissä.

Päätöslauselman keskeisin kohta kuului: ”Omistavien luokkien kollektiivista valtaa vastaan proletariaatti voi toimia luokkana vain järjestäytymällä itse poliittiseen puolueeseen, joka eroaa kaikista vanhoista puolueista, joita omistavat luokat ovat muodostaneet, ja joka on niitä vastassa… Työväenluokan järjestäminen poliittiseen puolueeseen on välttämätöntä sosialisen revolutsion voiton ja sen lopullisen päämäärän — luokkain hävittämisen — turvaamiseksi”.

Proletariaatin diktatuurin tunnuslause ei ollut Internationalelle uusi. Mutta se sointui uudella tavalla Kommuunin jälkeen. ”Kaikilta työväen vallankumouksista, — puhui Stalin stahanovilaisten neuvottelussa, — me tunnemme ainoastaan yhden, joka jotenkuten saavutti vallan. Se oli Pariisin kommuuni. Mutta se oli olemassa vähän aikaa. Tosin se yritti murtaa kapitalismin kahleet, mutta se ei ehtinyt niitä murskata ja sitä vähemmän se ehti näyttää kansalle vallankumouksen suotuisia aineellisia tuloksia”. Marx osoitti työväenluokalle sekä Kommuunin suuren historiallisen merkityksen että sen heikot puolet, jotta, ottaen oppia tappiosta, sitä suuremmalla varmuudella vietäisiin proletariaattia eteenpäin proletariaatin diktatuurin voittoon. Kommuunin jälkeen proletariaatin diktatuurin tunnuslause kulkee punaisena lankana Internationalen kaikkien tärkeimpien esiintymisien läpi, alkaen kansalaissotaa koskevasta manifestista. Lontoon konferenssin edellä keskustellessaan Kommuunin emigranttien kanssa Marx uudestaan alleviivasi, että ”yhteiskunnan on kuljettava proletariaatin diktatuurin kauden kautta”¹⁷.

Tätä ajatusta Marx seikkaperäisesti kehitteli puheessaan Internationalen 7-vuotiskauden johdosta, jonka hän piti syysk. 26 p:nä v. 1871, s.o. heti konferenssin päättymisen jälkeen. ”Viimeinen ja suurin kaikista jolloinkin esiintyneistä liikkeistä, — lausui Marx, — oli Kommuuni, ja (tästä ei voi olla kahta mielipidettä) Kommuuni oli poliittisen vallan valtaamista työväenluokan taholta”. Tässä mainiossa puheessaan, joka on tähän saakka ollut tuntematon, Marx edelleen asetti koko laajuudessaan kysymyksen proletariaatin diktatuurin osuudesta siirryttäessä luokattomaan sosialistiseen yhteiskuntaan. Marx sanoit ”Me poistamme luokkaherruuden ja -sorron ainoan perustan, hävittäen olemassa olevat sorron ehdot, siirtämällä kaikki tuotantovälineet tuottavalle työläiselle ja pakottaen, näin ollen, jokaisen fyysillisesti kelvollisen yksilön ansaitsemaan elantonsa. Mutta ennenkuin tällainen muutos voidaan toteuttaa, syntyy proletariaatin diktatuurin välttämättömyys ja tämän ensimmäisenä ehtona on oleva proletaarinen armeija. Työväenluokan on vallattava vapautuksensa taistelukentällä. Internationalen tehtävänä on organisoida ja tiivistää yhteen työväenluokan voimat edessäolevaa taistelua varten”¹⁸.

Nämä sanat valaisivat poikkeuksellisen kirkkaasti työväenluokan koko tulevan taistelun perspektiivin. Internationalen lipun alla kulkivat vasta työväenluokan pienet etujoukot; Parisin kaduilla olivat vielä tuoreina Kommuunin verisen tukahduttamisen jäljet; porvaristo seisoi vielä vankasti jaloillaan: vielä vuosikymmenet ankaraa taistelua eroittivat työväenluokan siitä päivästä, jolloin pystytettiin proletariaatin diktatuuri. Mutta Marxin nerokas katse näki tulevan tien pääasiallisimmat ääripiirteet. Ja juuri tästä perspektiivistä lähti konferenssi koko työssään.

Konferenssi hylkäsi sekä liberaalisen vastavallankumouksellisen porvariston politiikkaan sopeutumisen tien, jota lähtivät kulkemaan Tollainit ja Odgerit, että ”vasemmistolaisen” sanahelinän tien, jolle Internationalea työnsivät vallankumouksellisen fraasin mestarit. Proletariaatin puoluejärjestön kaikinpuolinen lujittaminen; systemaattinen, sitkeä taistelu joukoista, työläisten ja työläisnaisten vetämisestä vallankumouksen puolelle, talonpoikaiston vetämiseksi proletariaatin puolelle; taistelu laajalla poliittisella areenalla kaikin käytettävissä olevin keinoin — kas tässä on konferenssin määrittelemä valmistautumisohjelma uuteen taistelujen vaiheeseen proletariaatin diktatuurin puolesta. ”Taantumus on voimassa koko mantereella, — lausui Marx toisessa puheessaan työväenluokan poliittisesta toiminnasta, — se on yleinen ja katkeamaton — vieläpä Yhdysvalloissa ja Englannissa, mutta vain toisessa muodossa. Meidän on lausuttava hallituksille: me tiedämme, että te olette voima, joka on aseistettu proletaareja vastaan, me olemme toimiva teitä vastaan rauhallisesti siellä, missä se osoittautuu meille mahdolliseksi, aseilla, kun se käy välttämättömäksi.”

VI

Kuten Allianssin johtomiehet ennustivatkin oli koko konferenssin työn kärki suunnattu bakuninilaisuutta vastaan. Itse konferenssissa allianssilaiset, joita edustivat Robin, Bastelica ja Lorenzo, eivät uskaltaneet lähteä avoimeen hyökkäykseen, vaan yrittivät kaataa konferenssin sillä tekosyyllä, että se muka ei ole täysivaltainen tarkistamaan Internationalen periaatteita. Marx ja Engels löivät helposti tämän manöverin: he osoittivat, että ei Pääneuvosto, vaan itse bakunistit tahtovat tyrkyttää Yhdistykselle uusia ja sen olemukselle vieraita periaatteita — esimerkiksi politiikasta pidättäytymisen ”periaatteen”.

Konferenssissa paljastettiin perin pohjin tämän ”periaatteen” taantumuksellinen luonne. Marx kehoitti konferenssin osanottajia olemaan sekoittamatta bakuninilaista saarnaa kieltäytymisestä siihen rehelliseen utopismiin, jota ilmeni työväenliikkeen aikaisemmissa vaiheissa. ”Työväenpuolue useimmissa maissa, — sanoi Engels, — on jo olemassa poliittisena puolueena eikä meidän tehtävämme ole sitä hävittää saarnaamalla politiikasta kieltäytymistä.” Ne, jotka heti Kommuunin jälkeen kehoittivat työläisiä luopumaan poliittisesta taistelusta, työnsivät heitä suoranaisesti porvarillisen vastavallankumouksen syliin.

Jäi vielä käsiteltäväksi kysymys bakunistien hajoittavista esiintymisistä Sveitsissä. Marxilla ei tietystikään ollut mitään harhaluuloja Allianssin näennäisen oma-aloitteisen hajaantumisen suhteen. Epäilemättä sitä, että lähin tulevaisuus näyttää koko Internationalelle, missä tarkoituksessa oli suoritettu guillaumelainen ”taitava manöveri”, Marx teki konferenssille ehdotuksen ilmoittaa Allianssia koskeva kysymys toistaiseksi selvitetyksi; samanaikaisesti konferenssi teki päätöksen, joka kategorisesti kielsi paikallisia sektioita ”tulevaisuudessa käyttämästä lahkolaisnimityksiä… taikka muodostamasta propagandasektioiden, sosialidemokratian Allianssin j.n.e. nimellä erikoisia yhdistyksiä, jotka asettavat suorittaakseen erikoisia Yhdistyksen yleisistä tarkoitusperistä poikkeavia tehtäviä”.

Tällä kohdalla, jonka tarkoituksena oli ehkäistä Allianssin palauttaminen yhden tai toisen kyltin varjolla, on suuri periaatteellinen merkitys: Internationale esiintyi ensi kerran näin määritellysti riviensä organisatoorisen yhtenäisyyden puolesta.

Jakaantuminen romanilaisessa Sveitsissä käsiteltiin ennakolta Marxin johtamassa valiokunnassa¹⁹. Konferenssi käsitteli kohta kohdalta Juran federationin kirjelmän, jossa ilmoitettiin, että konferenssi ”ei ole oikeutettu” käsittelemään Sveitsin juttua. Konferenssin päätöslauselma kumoaa toisen toisensa jälkeen kaikki juralaisten todisteet, paljastaa bakunistien hajoitusyrityksen ja ”kehoittaa kaikkia vuoristosektioihin kuuluvia rehellisiä työläisiä yhtymään Romanilaisen federation sektioihin”.

Edelleen antoi konferenssi Pääneuvoston tehtäväksi päättävästi sanoutua irti Bakuninin aseenkantajasta Netshajevista, jolla ei milloinkaan ollut pienintäkään suhdetta Internationaleen, vaikka porvarillinen sanomalehdistö asetti yhteen ääneen Internationalen syylliseksi Netshajevin jutun johdosta.

Marx ja Engels pitivät ennenaikaisena erottaa Internationalesta bakunisteja sellaisella hetkellä, jolloin he, epäonnistuttuaan yrityksessään nostattaa Pääneuvostoa vastaan useita federatioita, väliaikaisesti lähtivät perääntymään. Oli ennen kaikkea yritettävä vallata Allianssilta Espanjassa, Italiassa, Etelä-Ranskassa ja Sveitsissä ne työläiset, jotka olivat antaneet bakuninilaisen demagogian vaikuttaa itseensä. Oli myöskin ehkäistävä belgialaisten horjumiset ja yritettävä lujittaa Internationalen horjunutta asemaa Englannissa.

V. 1871 Lontoon konferenssi oli marxismin suuri voitto bakuninilaisuudesta. Mutta se oli vain alkusoitto tämän taistelun viimeiseen, ratkaisevaan etappiin, joka taistelu päättyi vuoden kuluttua Haagin kongressissa v. 1872 parantumattomien anarkistilahkolaisten karkoittamiseen Internationalesta.

VII

V. 1871 Lontoon kongressilla on marxismin historiassa paikkansa eräänä merkittävimpiä tapahtumia Marxin ja Engelsin taistelussa proletaarisen puolueen puolesta.

Jo ensimmäisten vuosien kokemus Kommuunin jälkeen osoitti, että I internationale on edellisen kauden lapsi ja yhdessä sen kanssa sen on siirryttävä menneisyyteen. Mutta uuteen aikakauteen proletariaatti astui Kansainvälisen Työväenyhdistyksen arvokkaan kokemuksen rikastuttamana. Oli uusissa oloissa uudella tavalla sovellutettava tätä kokemusta. Niiden ajatusten proletaarisen puolueen strategiasta, taktiikasta ja organisatiosta, joita Marx ja Engels puolustivat ja kehittivät Lontoon konferenssissa, tuli muodostua niiden proletaaristen puolueiden taistelun perustaksi, jotka muodostuivat viime vuosisadan 70–80-luvulla Saksan sosialidemokraattisen puolueen jälkeen.

Kuten tunnettua, nämä puolueet määrättyyn aikaan asti edistivät marxismin kehitystä leveyssuuntaan²⁰, mutta parhaimpinakin aikoinaan ne vain osittain, vain yksipuolisesti suorittivat työväenluokan voimien kokoamisen ja sen tulevaan taisteluun valmistamisen tehtävää. Useissa ratkaisevissa kysymyksissä II internationalen puolueet alunperin jäivät jälkeen tai menivät taaksepäin I internationaleen verrattuna. Myöhemmin, maaduttuaan reformismin ja keskustalaisuuden suohon, ne muodostuivat kumouksellisen taistelun haitaksi. Marxin ja Engelsin testamentti ”pyrkiä sellaisiin keinoihin, sellaisiin poliittisiin tekoihin, jotka valmistavat revolutsiota, jotka kasvattavat työläisiä revolutsioon ja jota ilman työläiset heti seuraavana päivänä taistelun jälkeen joutuvat Favrien ja Piain pettämiksi”, — tämä testamentti on sosialidemokratian johtajille jo aikoja sitten lakannut olemasta. Jo kauan ennen v. 1914–1918 sotaa ”he tulkitsevat voimien suuriin taisteluihin valmistamisen kauden näistä taisteluista luopumisen mieless䔲¹. Jo kun nämä taistelut tulivat lähelle, niin Scheidemannit ja Rennerit esiintyivät itse Favrien ja Piain osassa, itse heti seuraavana päivänä Saksan ja Itävallan monarkiain kukistumisen jälkeen riistivät proletariaatilta sen taistelun hedelmät, pelastivat väliaikaisesti kapitalismin omissa maissaan ja puhdistivat tien fasisteille.

Vain yhdessä maassa Favrien ja Piain ei onnistunut pettää työläisiä ja saattaa revolutsiota tappioon. V. 1917 lokakuu tuli ihmiskunnan historian uuden kauden lähtökohdaksi. Näin tapahtui sen takia, että meidän maassamme jo XX vuosisadan alussa astui historialliselle areenalle uuden tyypin proletaarinen puolue. Tässä puolueessa erinomaisesti ruumiillistuivat ne perusajatukset ja luonnokset puolueesta, jotka Marxin ja Engelsin nerous oli luonut; nämä erinomaiset ajatukset ja luonnokset Lenin kohotti uudelle, verrattomasti korkeammalle tasolle. Lenin ensikerran loi eheän opin proletaarisesta puolueesta, ensikerran kehitti tämän puolueen strategian ja taktiikan eheäksi tieteeksi vallankumouksellisen taistelun johtamisesta.

Tätä työtä jatkaa Stalin. Kansainvälisen bolshevistisen puolueen Stalinin johdolla käymän voitokkaan taistelun antamaa suunnattoman suurta uutta kokemusta vastaavasti on myöskin Stalinin kehittämä marxilais-leniniläinen oppi puolueesta kulkenut pitkästi eteenpäin.

Mutta tästä ei suinkaan seuraa, että Marxin ja Engelsin taistelukokemuksella on bolshevikeille vain historiallinen mielenkiinto. Lenin ja Stalin ovat esittäneet klassillisia näytteitä siitä, kuinka tätä kokemusta on tutkittava ja sovellettava taistelun uusilla, korkeammilla asteilla. Juuri sen uuden valossa, jota Lenin ja Stalin ovat tuoneet Marxin ja Engelsin oppiin, on yhä uudestaan käytävä käsiksi niihin ehtymättömiin rikkauksiin, jotka marxismin perustajat ovat meille jättäneet, on bolshevistisesti omaksuttava tämä perintö, bolshevistisesti sovellutettava sitä jokapäiväiseen taisteluun.

Tässä mielessä on erikoisen opettava, muun muassa Marxin ja Engelsin taistelukokemus lahkolaisuutta vastaan. Tosin sotiva anarkismi ei ole elänyt meidän päiviimme asti (jos ei oteta lukuun Espanjaa, jossa Bakuninin jälkeläiset ahkerasti auttavat fasismia saboteeraten proletariaatin yhteisrintaman asiaa). Mutta ”vanhettunut pyrkii, — kirjoitti Marx, — elpymään ja lujittumaan uudestisyntyneiden muotojen puitteissa²². Kapitalististen maiden kommunistiset puolueet eivät vielä tähän mennessä ole läheskään hävittäneet riveistään lahkolaisperinnäistapojen, itsehyväisen doktrinäärisyyden, näennäisesti vallankumouksellisiin kaavioihin taipumuksen jätteitä.

Kommunistisen Internationalen VII kongressi vaati kaikkien maiden kommunistisilta puolueilta kaikkien näiden jätteiden täydellistä pois juurittamista. Tämän päätöksen toteuttaminen merkitsee sen taistelun loppuunviemistä proletaarisen liikkeen ”lastentauteja” vastaan, jonka aloitti Marx luodessaan kansainvälisen proletaarisen puolueen perustaa. Kaikkien lahkolaisuuden uusiintumisten poistaminen merkitsee Kommunistisen Internationalen taistelumahdin mittaamatonta vahvistamista.

(”Boljshevik” n:o 22 v. 1935)

VIITTEET

¹ Marx ja Engels. Kootut teokset, XXVI nide, s. 174. Venäjänk. painos.

² Marxin kirjoittamasta Pääneuvoston kiertokirjeestä maalisk. 9 p:nä 1869.

³ Lenin. Kootut teokset. XVI pide, s. 332.

⁴ Marx ja Engels. Kootut teokset, XXVI nide, s. 60.

⁵ Marx ja Engels. Kootut teokset, XXVI nide, s. 97.

⁶ Marx ja Engels. Kootut teokset, XXIV nide, s. 396, 398. Harvennus kirjoittajan.

⁷ Marx ja Engels. Kootut teokset, XXVI nide, s. 112.

⁸ Engels. Johdanto Marxin teokseen ”Kansalaissota Ranskassa”. Suom. painos s. 18–19. Suom. Kommunist. Sarjajulkaisu N:o 20.

⁹ Stalin. ”Anarkismi vaiko sosialismi”. Sanomalehti ”Ahali droeba” N:o 5 jouluk. 11 p:nä. 1906. Lainaus L. Berian selostuksen ”Kysymykseen Taka-Kaukasian bolshevististen järjestöjen historiasta” mukaan.

¹⁰ Bakuninin kirje Richarille maalisk. 12 p:nä v. 1870.

¹¹ ”L’Alliance de la dèmocratie socialiste et l’Association Internationale des travailleurs”, s. 21. 1873.

¹² Bakunin kirjoitti Ogareville huhtikuussa v. 1871 tilanteesta Parisissa: ”Näen liian selvään, että asia on hävitty… Meillä ei siellä ole mitään tehtävää. Vieraissa kesteissä kohmelo olisi huono, tavattoman epämiellyttävä, sitäkin suuremmalla syyllä, kun se on aivan hyödytön. Meidän tehtävämme on valmistautua, järjestäytyä, levittäytyä ollaksemme valmiit pirun heräämispäivänä. Siihen saakka olisi rikoksellista ja tyhmää kuluttaa vähäisiä varoja ja harvoja ihmisiämme — ainoata aarrettamme.” Ja tämä kirjoitettiin samanaikaisesti Marxin Kugelmannille lähettämän kuuluisan kirjeen kanssa, jossa Marx oli ihastuksissaan kommunaareista, jotka ovat valmiit ”rynnäköimään taivasta”!

¹³ Romanilaiset Sveitsin vuoristoseudut (Jura) olivat bakunistien lujin linnake.

¹⁴ Marx ja Engels. Kootut teokset, XXIV nide, s. 323.

¹⁵ Ehdottaen julkaistavaksi yhtäpitävät säännöt Marx piti silmällä kaikenlaisia käännösten vääristelymahdollisuuksia, m.m. sellaisia, joita proudhonilaiset olivat tehneet sääntöjen ranskankieliseen käännökseen: tunnetussa määritelmässä ”Työväenluokan taloudellinen vapauttaminen on siis se suuri päämäärä, jonka alaiseksi on alistettava keinona kaikki poliittinen liike”, proudhonilaiset jättivät pois sanan ”keinona”.

¹⁶ Jopa ”Times” julkaisi artikkelin, jossa konferenssin päätökset julistettiin ”ennenkuulumattomaksi röyhkeydeksi”.

¹⁷ Maxime Guillaume. ”Mes cahiers rouges”. X.-Proscrits. s. 57–58.

¹⁸ Tämä Marxin puhe on säilynyt vain kronikoitsijan muistiinpanona.

¹⁹ Tähän valiokuntaan kutsuttu bakunisti Robin päätti, joskin hiukan myöhästyneenä, seurata ystäviensä esimerkkiä ja luikkia pois vastuusta. Hän poistui konferenssista sillä tekosyyllä, että ”hän ei halua esiintyä syytetyn osassa”.

²⁰ Ks. Lenin. Kootut teokset, XVI nide, s. 332.

²¹ Sama.

²² Marx ja Engels. Kootut teokset, XXVI nide, s. 174.

Kommunisti — NKP(b):n Leningradin ja Karjalan aluekomiteain poliittis-taloudellinen aikakausjulkaisu — No 1 (150) Tammikuu 1936 ja No 2–3 (151–152) Helmi-maaliskuu 1936