Joseph Dietzgen – proletariaatin filosoofi (1929)

Joulukuussa tuli kuluneeksi sata vuotta Joseph Dietzgenin syntymästä. Hän nim. syntyi jouluk. 9 p:nä 1828.

Josephin isä oli nahkuri Blankenburgissa, lähellä Kölniä, Saksassa. Poika meni isän verstaaseen ja oppi nahkuriksi. Kävi kansakoulun ja eräänkaltaisen korkeakoulua vastaavan porvariskoulun. Mutta koulutiedot eivät riittäneet. Poika syventyi hartaudella filosoofiseen ja talousopilleen kirjallisuuteen. Sai käsiinsä Marxin toimittaman ”Kommunistisen manifestin” ja se teki hänestä kommunistin.

Hän siirtyi Amerikkaan, jonka ”vapaus” houkutteli häntä. Kiersi ja kaarsi tämän maan, tehden oppimaansa työtä. Kolmea vuotta myöhemmin palasi hän isänsä nahkuriverstaaseen. Palasi jälleen Amerikkaan, mutta ei viihtynyt sen kauemmin, meni takaisin ja teki matkan myös Pietariin. Toimi siellä hallituksen nahkatehtaan johtajana. Mutta sittemmin hän perusti itselleen pienen liikkeen, joka tuotti kuitenkin sen verran, että hän saattoi antautua kirjallisiin ja luentotöihinsä. Julkaisi teoksen ”Inhimillinen aivotoiminta – käsityöläisen esittämänä”. Sittemmin siirtyi hän taas Amerikkaan jossa liittyi sosialistipuolueeseen. Kuoli huhtikuun 15 p:nä 1888. Luentoaineensa hän julkaisi saksankielisissä lehdissä.

Miehen ulkonaiset elämänpiirteet päättyvät tähän. Hyväntahtoisen, viisaan, loogillisesti ajattelevan ja luontaisen filosoofin elämäkerta ei liene monellekaan edes tässä laajuudessaan tunnettu, huolimatta siitä, että hän on suorittanut suuren työn kommunistisen filosofian hyväksi. M.m. Lenin mainitsee Dietzgenistä kommunistisen filosofian uranuurtajana. Häntä onkin kutsuttu ”työväenluokan filosoofiksi”. Ajattelun pohjaksi asettaa hän kokemusperäisen tiedon ja tarkasti erittelee nuo aikakauden filosoofien ajatusahertelut ”hengen” ja materialismin välillä.

Tuo nahkuri, joka sananmukaisesti peittosi aikakautensa filosofit ja korkeasti oppineet professorit, kannattaa tulla esitetyksi. Kiinnitämme tässä huomiota vain muutamiin hänen mietelmiinsä, joissa hänen hyvä analyyttinen älynsä niin loistavasti esiintyy.

Tuon aikakauden suurena pulmana oli esillä uskontokysymys. Joukko ateisteja, joilla ei ollut kuitenkaan mitään aatteellista asetettavana uskonnon tilalle, oli saanut aikaan maailmanlaajuisen keskustelun tästä aiheesta. Dietzgen rientää ottamaan osaa tuohon keskusteluun luennoillaan, jotka hän piti Chicagossa pienelle, mutta hartaalle kuulijakunnalle.

Taistelussa luontoa vastaan, selittää hän, on uskonnolla kuitattu kaikki se, mikä on hämärää ja käsittämätöntä. Se on kuitenkin väärin ja sellainen ihminen asettuu kehityksen jarruksi. Ihminen on syntynyt kahleisiin, se on totta. Mutta olisi lohdutonta, jos ei ole toivoakaan, että nuo kahleet joskus kirpoaisivat. Siksipä vapaus onkin hankittava taistelemalla. Nuo kahleet, jotka ihmistä puristavat, ovat luonto. Ennenkuin luonto mitään antaa, täytyy kamppailla, tehdä työtä, kiristää siltä elämän ehdot. Se ei luovuta niitä muuten kuin työn kautta. Ihmisen älyllisenä olentona tulee kappale kappaleelta valloittaa luonnolta elintarpeensa. Mutta taantumus voittaisi ihmiskunnan, jos se luopuisi kamppailusta ja luottaisi vain siihen valtakuntaan, joka vasta kuoleman jälkeen on luvassa. Sillä eihän silloin olisi mitään syytä yrittää. ”Tarpeiden raippa kädessään on luonto hänen takanaan, ja sen suosio pystyttää, epäsuosio kostaa koko hänen komeutensa.” Uskonto saavuttikin suuren vallan vain syystä, kun se lupasi vapauttaa hänet tämän ruoskijan kynsistä – mystillistä tietä, lupauksella paremmasta elämästä tuonnempana. Kukapa yrittäisi kamppailla, jos kerran itsekidutuksella saa vaivattoman olotilan! Näinollen uskonto asettui jarruksi. Se himmensi ihmishenkeä, virkisti sitä pois sen suuresta kutsumuksesta alistaa luonto ihmisen palvelijaksi ja kiristää siltä siedettävämmät elämänehdot. Ihmiskunnan terve vaisto on kuitenkin jo sekin osaltaan hävittänyt tätä taannuttavaa filosofiaa. Ja kapitalisti, joka raamattu kädessä murhaa siirtomaissa ja kotimaassa on itse karistellut uskoa oman olemassaolonsa tarpeellisuuteen.

Hänen filosofiansa loistava logiikka ilmenee jo seuraavassa:

”Kulttuuri on ollut tähän saakka tarkotus, määränpää, ihminen sen väline. Tämä suhde on käännettävä päinvastaiseksi – ihminen tehtävä tarkotukseksi, päämääräksi, ja kulttuuri välikappaleeksi. Kehityksen välttämätön edellytys on nyt kansan vapaus, sen oikeus osallistua kulutukseen. (Ei vain markkinoita varten tuottamiseen ja nälkiintymiseen rikkauksien keskellä.)”

Hän väittää: itseasiassa kaikki on tuotettu yhteisesti, kollektiivisesti. ”Kaikki aineelliset rikkautemme, kuten kirjallisuuden kautta säilyneet henkisetkin rikkautemme, on voitu tuottaa vain menneiden sukukuntien, eri rotujen ja ihmisten yhteisillä ponnistuksilla. Vaikka ne ovatkin yksilöllistä omaisuutta, ne ovat ihmiskunnan kollektiivisen työn tulosta.”

Erikoisella huolella analysoi hän valtiollisen tasa-arvon ja kommunistisen tasa-arvon periaatetta yhteiskunnassa. ”Kommunistinen tasa-arvo on aivan toista kuin väljähtänyt valtiollinen tasa-arvo, jolla vapaamieliset puolueet yrittävät kansaa tyydyttää. He haluavat valtiollista tasa-arvoa, jotta sen kautta me järjestäisimme asioidentilan jossa he voisivat yhä tehokkaammin käyttää meitä rikkauksiensa enentämiseen. Meidän tasa-arvoisuutemme taas pyrkii antamaan rikkaudet takaisin sille, joka on ne työnsä ponnistuksilla vähitellen, kausi kaudelta, luonut, nim. työläiselle. Mutta tuota rikkautta ei ”jaeta”. Se on käytettävä, tuo ennen luotukin rikkaus, toverillisessa työssä, järjestetyssä toiminnassa, mutta sen tuotteet on ”jaettava” ja käytettävä.”

Hitaasti on inhimillinen ajattelu ehtinyt erotella akanat ja todelliset jyvät toisistaan. Ihminen haki vapautusta. Sitä on aina haettu. Kuinka vanha inhimillinen yhteiskunta onkaan, niin sen suurin kysymys on: miten saavutamme vapautuksen, miten saamme puristeltua luonnolta kaikkein helpoimmalla kaikkein enimmän. Vain taistelemalla, vastaa Dietzgen ja ajamalla rosvot pois työvälineiden omistuksesta.

Joseph Dietzgen oli proletariaatin suurmies, joka mitä suurimmassa määrässä vaikutti käsitteiden selventämiseen. Hänen suuri ansionsa oli siinä, kun hän asetti kokemusperäisen tietämisen porvarillisten poppamiesten pilvilinnoja vastaan. Hän oli todellakin proletariaatin filosofi.

M. T.