Materia ja tajunta (1959)

Mitä materia on?

Olemme tähän asti puhuneet materiasta määrittelemättä tätä käsitettä tarkemmin. Tällainen määrittely on kuitenkin aivan välttämätön, jotta pystyisimme päättelemään minkä arvon ansaitsee usein kuulemamme väite, että uusin tiede on muka todistanut materian olemattomaksi ja että materialismi on tämän yhteydessä kärsinyt romahduksen.

Mahdollisimman selvät ja tyhjentävät materian määritelmät ovat meille antaneet Engels ja Lenin. Ne kuuluvat näin:

”Materiaa on se mikä vaikuttaessaan aistielimiimme synnyttää aistimuksen.” (Engels).

”Materia on meille aistimuksessa esiintyvä objektiivinen todellisuus.” (Lenin).

Kiinnitettäköön aluksi huomiota siihen, mitä näissä määritelmissä ei sanota. Niissä ei sanota, että materian täytyy ehdottomasti olla kiinteää, nestemäistä tai kaasumaista massaa. Ei sanota — filosofisten poroporvarien katkeraksi pettymykseksi — että materia on vain ruoka, juoma ja muut ”karkeat” nautintovälineet.

Marxilaisuus, kuten Lenin huomauttaa, ei sido eikä ole milloinkaan sitonut materian tieteellistä käsitettä kysymykseen materian rakenteesta, sen näistä tai noista ominaisuuksista, paitsi siitä ainoasta ”ominaisuudesta”, että se on subjektiivista todellisuutta. Objektiivista todellisuutta eli siis materiaa on kaikki mikä on olemassa mistään subjektista eli Minästä riippumatta: ”maa ja kaikki mitä siinä on” kaikkine elollisine olentoineenkin poliiseja, pappeja ja filosofian professoreita myöten, mutta ilman näiden ”sielua”, aistimuksia ja aivoituksia. Ilma, sähkö, valo, radioaktiiviset ja kaikki muut säteet ovat materiaa yhtä hyvin kuin graniitti ja teräskin.

Vain meidän ajatuksemme ja yleensä tajuntamme ei ole materiaa, se on materian kuvaa eli heijastusta aivoissamme. Valo on materiaa. Se muuttuu ainehiukkasiksi, siis toisenlaiseksi materiaksi, ja ainehiukkaset muuttuvat valoksi. Mutta valo ei muutu ajatukseksi, ajatus ei muutu valoksi eikä muuksikaan energiaksi tai materiaksi. Puhumme tosin järjen valosta ja ”lantun säteilemisestä”, mutta sitä ei pidä ottaa aivan kirjaimellisesti, sillä ajatus ei sisällä materiaa, vaikka sen syntyminen ja välittäminen toisille ihmisille ei ole mahdollista ilman aivoja, siis ilman materiaa. Tunne, mielikuva ja ajatus voivat tietenkin välillisesti aiheuttaa energiaa heijastuessaan aivoista takaisin ympäristöön, pannessaan liikkeelle sen omaksuneet ihmiset. Marx sanoi, että teoriasta tulee aineellinen voima silloin, kun se valtaa joukot.

”Materia ajattelee”

Nykyinen fysiologia todistaa, että isot aivot eivät ole ainoastaan inhimillisen ajattelun, vaan myöskin tunne-elämän ja tahdontoiminnan keskuksia. Muita ajattelun elimiä tai ”hengen asuinsijoja” ei tiede tunne. Dialektinen materialismi torjuu filosofian, jonka mukaan ajatusta voisi syntyä tai esiintyä jossakin ihmisen aivojen ulkopuolella. Lenin nimittää sellaista filosofiaa ”aivottomaksi filosofiaksi”.

Henkinen elämä voi ilmestyä maapallolle vain aineellisen elämän pohjalla, vasta sillä hetkellä, jolloin elottomasta materiasta syntynyt elollinen luonto on miljoonia vuosia kestäneessä kehityksessään päässyt niin pitkälle, että se muodostaa erittäin hienorakenteisen, monimutkaisen, miljardeja hermosoluja käsittävän elimen, jota me nimitämme isoiksi aivoiksi. Tämä elin on kaiken tajuntatoiminnan ehdoton edellytys. Ellei sitä ole, ei ole ajatusta, tunnetta, tahtoa eikä henkeä, ei mitään ”henkisiä arvoja”. Mutta aivot muodostuvat soluista, ne ovat siis aivan selvää materiaa. Dialektinen materialismi väittääkin:

”Ajatusta ei voida irrottaa materiasta, joka ajattelee.” (Marx).

”Tajuntamme ja ajattelumme, niin yliaistilliselta kuin se näyttäneekin, on aineellisen, ruumiillisen elimen, aivojen tuotetta. . . Henki on materian korkein tuote.” (Engels).

Marxilaisuuden vastustajat levittävät mielellään sellaista juttua, että me muka selitämme sielunelämänkin pelkäksi aineeksi. Tuontapaisia esityksiä on joskus todellakin esitetty, mutta niitä eivät ole vahingossakaan esittäneet marxilaiset, vaan porvarilliset ns. vulgäärit materialistit Cabanis, Büchner ja Moleschott, joiden mukaan ”aivot erittävät ajatusta samalla tavoin kuin maksa erittää sappea.”

Dialektisen materialismin mukaan ajatus ei ole ainetta — mutta ei myöskään aineen vastakohtaa, kuten joskus näkee ”tieteellisissäkin” teoksissa lystikkäästi selitettävän — vaan aineellisen todellisuuden kuvaa eli heijastusta. Tässä yhteydessä on joskus puhuttu peilikuvasta. Tämä vertaus valottaa erittäin havainnollisesti kysymystä ajatuksen aineellisuudesta ja aineettomuudesta. Peili samoin kuin aivotkin on materiaa, mutta peilikuvassa ei materiaa ole hiukkastakaan. Tämän tietäen ei kukaan järki-ihminen ryhdykään apinan tavoin etsimään itseään peilin takaa.

Peili-vertaus ei kuitenkaan ilmaise koko totuutta. Emme suinkaan väitä, että aivot kykenevät vain peilimäisen passiivisesti ja koneellisesti kuvastamaan maailman menoa. Peili on epäorgaanista, ”kuollutta” materiaa, aivot soluista rakentunutta elollista materiaa. Ne pystyvät aktiiviseen toimintaan, ”leikkaamaan”, ”sorvaamaan” ja ”hiomaan” aistien välityksellä ulkomaailmasta saamaansa aineistoa.

Tässä on tietenkin koko ajan puhe ihmisen aivoista. Moni eläin voi heiluttaa paremmin korviaan, mutta ihminen kykenee — mikäli viitsii — paremmin liikuttamaan aivojaan. ”Ihminen pystyy mitä suurimmassa määrin itse ohjaamaan ja sääntelemään omaa aivotoimintaansa”, sanoo fysiologi. Tämän tieteellisen totuuden on Jukolan Juhani lausunut julki yleistajuisesti:

”Mutta katsos, kun mies taitaa aatella, mitä hän tahtoo, aatella itsensä maailman herraksi tai tönkeileväksi sontiaiseksi. Kas hän taitaa aatella kuolleiksi Jumalan ja perkeleet, enkelit ja koko ihmissuvun ja elikot maassa, meressä ja ilmassa, aatella maan, helvetin ja taivaan katoovan kuin tappuratukko tulessa ja pimeyden astuvan sijaan, jossa kenokaula ei sinä ilmoisna ikänä Herran valkeutta huuda. Niin sinkoilee täällä miehen aatos, ja ken taitaa viskellä verkkoja sen tielle?”

Niin, ihminen on todellakin ”vapaa”, jopa kapitalistisessa yhteiskunnassakin, mitä mielikuvituksen lentoon tulee. Tästä johtuu, että ”miehen aatos” saattaa helposti singota niin korkealle yläilmoihin, loitota niin etäälle reaalisesta todellisuuspohjastaan, että mies tulee ylimieliseksi, alkaa ylenkatsoa maaemoa ja luulla aatostaan kokonaan siitä riippumattomaksi, pitää henkisten arvojen maailmaa jonkinlaisena itsenäisenä, suvereenina valtakuntana. Tällaista ei satu vain runoilijoille ja uskonnollisille haaveilijoille, vaan joskus tiedemiehillekin. On filosofoivia matemaatikkoja, joiden väitteiden mukaan maailmankaikkeus onkin vain suuren matemaatikon puhdasta ajatusta. Tämä merkitsee, että mikäli matematiikalla on lainkaan tekemistä fyysisen maailman kanssa, niin matematiikka sanelee lait luonnolle, eikä päinvastoin.

Mutta ihmisen aivoilla on vielä toinenkin hyvin merkittävä ominaisuus, joka tekee ymmärrettäväksi luulot henkisten arvojen itsenäisyydestä ja riippumattomuudesta. Aivot pystyvät näet sekä ottamaan vastaan että lähettämään mielikuvia ja ajatuksia puhutun ja kirjoitetun sanan välityksellä, siirtämään niitä henkilöstä toiseen. Tämä on ihmisen aivojen mekanismiin kuuluva ”toinen signaalijärjestelmä”, josta venäläinen fysiologi Pavlov puhuu ja joka hänen tutkimustensa valossa ratkaisevasti erottaa ihmisen eläimestä. Eläimenkin aivoissa heijastuu luonto, sekin kykenee ymmärtämään ja myöskin antamaan yksinkertaisia, välittömään elintoimintaansa liittyviä merkkejä. Koira oppii tuntemaan vellikellon äänen, kissa raapii ovea. Eläimelläkin on tiettyjä tunteita, jopa mielikuviakin. Ja kukapa tietää, vaikka jokin eläin, esimerkiksi aasi, olisi joskus joutilaana ollessaan saanut päähänsä sellaisenkin hassun ”aatoksen”, että se heinä, jota se syö, ei olekaan heinää, vaan pelkkää ”ilmiöiden virtaa” ja ”empiirisiä luonnonlakeja esittävien lauseiden kaavaa”, tai että vain syvähenkinen elämä vapauttaa kaikki maailman aasit kuormajuhdan kovasta kohtalosta.

Mutta olettamamme filosofoiva aasi ei kykenekään onnellistamaan toisia aaseja tällä suurella viisaudellaan, koska nelijalkaisen aasin aivokoneistossa ei kerta kaikkiaan ole toista signaalijärjestelmää, joka tekisi mahdolliseksi ajatusten siirtämisen aivoista aivoihin.

Tuo toinen signaalijärjestelmä, jonka yksinoikeudellinen omistaja ihminen on, tuo mukanaan suuria helpotuksia — ja suuria luuloja. Jonkin abstraktisen ajatuksen, matemaattisen yhtälön, filosofisen viisauden, jumala-käsitteen jne. omaksuminen ei ole tarpeen, että kukin yksilö kokee omalta kohdaltaan koko sen pitkällisen aivotoiminnan prosessin, jonka tuloksena tuo abstraktio on syntynyt. Hän voi saada sen puhutun ja kirjoitetun sanan välityksellä sellaisenaan, valmiiksi veistettynä, sorvattuna ja hiottuna, puhtaana henkisenä arvona. Sen alkuperäinen luonnollinen ja maallinen lähtökohta jää helposti varjoon, se näyttää olevan irti maasta, kuuluvan johonkin itsenäiseen, suvereeniseen ”hengen valtakuntaan”, ”arvojen maailmaan”.

Tajunnan olemus

Aistihavainnot, aavistukset, tunteet, elämykset, mielikuvat, vaikutelmat, muisti, uskomukset ja käsitykset, toiveet, tahto ja ajattelu — kaikki tämä ja paljon muuta samantapaista kuuluu ihmisen sisäiseen maailmaan, jota jotkut sanovat sielunelämäksi, toiset hengeksi, kolmannet psyykeksi, neljännet aivotoiminnaksi jne. Suomen kielessä on kuitenkin vielä sellainen sana kuin tajunta, joka vastaa täsmälleen sitä mitä ymmärrämme ihmisen sisäisellä maailmalla. Niin onnistunutta vastinetta ”sielunelämälle” ei suurissakaan kielissä ole, ja niiden on pakko käyttää sanoja, jotka merkitsevät samalla kertaa sekä tajuntaa yleensä että tietoisuutta, joka on vain eräs tajunnan muodoista. Seuraavassa käytetään mieluiten tätä erinomaista sanaa — varsinkin sen papillisen sivumaun välttämiseksi, minkä ”sielusta” ja ”hengestä” puhuminen useinkin tuo suuhun.

Mutta kysymys ei sittenkään ole niin paljon sanoista kuin itse asiasta, ja ensi sijassa siitä, mitä tuo tajunta eli ”sielunelämä” oikeastaan on. Monet ”uudenaikaiset” filosofit ja psykologit kieltäytyvät itsepintaisesti vastaamasta tähän kysymykseen tai jos sitä yrittävät, on vastaus epätyydyttävä. Suomessakin hyvin tunnettu ruotsalainen psykologian oppikirjojen tekijä Alf Ahlberg kertoilee, että ”tähän mennessä ei ole onnistuttu vähimmässäkään määrässä selvittämään, mitä sielunelämä eli ns. psyykinen elämä on”, ja julistaa aristokraattisesti, että hän haluaa ”jättää omaan arvoonsa kaikki kysymykset sielun olemuksesta”. Kaila ei ollut sentään yhtä ylpeä, hän edes yritti esittää määritelmää. Siitä tuli tällainen:

”Sielunelämä, persoonallisuus, on keskushermostoon liittyvää biologista elämää.”

Että sielunelämä eli tajunta liittyy keskushermostoon ja ettei sitä voi ollakaan ilman aivojen toimintaa, se on kiistatonta. Mutta jos sielunelämäkin määritellään pelkäksi biologiseksi elämäksi, niin sellaisesta määritelmästä puuttuu kaikkein oleellisin seikka: siinä ei osoiteta sitä erikoisuutta, joka erottaa sielunelämän siitä mikä ei ole sielunelämää. Ja tämä erikoisuus, laadullinen ero tajunnan tapahtumien ja biologisten tapahtumien välillä jää pakostakin näkemättä niin kauan kuin pidetään kiinni filosofiasta, joka kieltää tajunnasta riippumattoman todellisuuden olemassaolon ja väittää rajan fyysisen eli ”animaalisen” ja henkisen väliltä kadonneen. Kaila selittääkin, että ero ”animaalisen ja henkisen elämän” välillä ei ole laatuero, vaan aste-ero”. Ne ovat siis laadullisesti aivan samaa.

On hyvin opettavaista, että ”karkeasta aineellisuudesta” syytetty marxilaisuus joutuu meidän päivinämme puolustamaan henkisten arvojen erikoisasemaa ns. korkeimman hengenviljelyn kaikkein ”syvähenkisimpiäkin” edustajia vastaan. Juuri dialektinen materialismi pitää erittäin tärkeänä selvän rajan vetämistä tajunnan ja fyysisen todellisuuden, ”sielun” ja aivojen, hengen ja aineen välille. Marxilaisuus väittää ja todistaa, että henkinen elämä ei ole samaa kuin biologinen tai ”animaalinen” elämä, vaan että näiden välillä on oleellinen, laadullinen ero.

Kun lahjakas saksalainen työläisfilosofi Josef Dietzgen oli erehtynyt väittämään, että ”epäaistillinenkin mielikuva on yhtä hyvin aistillinen, aineellinen, ts. todellinen” ja että ”henki ei poikkea pöydästä, valosta ja äänestä sen enempää kuin nämä oliot eroavat toisistaan”, Lenin huomauttaa:

”Tämä on ilmeisesti väärin. Että niin ajattelu kuin ainekin ovat ‘todellisia’, ts. olevaista, se on totta. Mutta ajattelun nimittäminen aineelliseksi merkitsee harha-askeleen ottamista materialismin ja idealismin toisiinsa sekoittamisen suuntaan” (Materialismi ja empiriokritisismi).

Sama pyrkimys tajunnan ja aineellisen todellisuuden toisiinsa sekoittamiseen ilmenee siinä ”uudenaikaisessa” määritelmässä, jonka mukaan psykologia eli sielutiede on pelkästään ”tietoa ihmisestä”, hänen ”käyttäytymisestään”. Tuollaisen määritelmän väljyys ja hataruus on silmäänpistävä. Jos psykologia antaa meille tiedon koko ihmisestä ja hänen kaikenlaisesta käyttäytymisestään, niin mitä virkaa on sitten enää esimerkiksi fysiologialla ja anatomialla, jotka nekin pyrkivät antamaan meille ”tietoa ihmisestä” tutkimalla ihmisruumiin ”käyttäytymistä” ja rakennetta? Eikö ole selvää, että psykologian määrittely vain ”tiedoksi ihmisestä” johtaa pelkkään sekavuuteen, siihen mystilliseen hämärään, jossa porvarilliset filosofit ja psykologit niin mielellään viihtyvät?

Marxilaiset tutkijat ovat tässä asiassa todellakin niin ”vanhanaikaisia”, että jättävät psykologian edelleenkin psykologiaksi eli sielutieteeksi, ts. rajoittavat psykologian tutkimusalan nimenomaan tajunnan ilmiöitä koskevaksi. Tämä ei tietenkään merkitse, että pidettäisiin mahdollisena tutkia ”sielua” ruumiin ulkopuolella. Elollinen ruumis, ”keho”, on ainoa ”hengen asuinsija”. Tajuntamme riippuvuus elimistöstämme on kiistaton, mutta ne ovat sittenkin laadullisesti erilaisia ilmiöitä ja sellaisina erikseen tutkittavissa.

”Alitajuinen sielunelämä”

Järkeä olis, muttei saa juoksemaan, sanoi entinen mies. ”Moderni” syvyyspsykologia sanoo itse asiassa samaa väittäessään, että ”meillä saattaa olla sielullisia elämyksiä ilman että lainkaan tiedostamme niitä”. Elimistömme pimennoissa, ”siellä jossakin”, uinuu ja uiskentelee henkisiä aarteita vaikka millä mitalla, mutta meillä, noiden aarteiden omistajilla, ei ole niistä aavistustakaan! Sanotaanpa niinkin, että juuri nämä tajuntamme ulko- ja alapuolella, ”sielullisissa syvyyskerroksissa” jylläävät sielulliset voimat ohjaavat ratkaisevasti elämämme kulkua, ne kuuluvat määräävän myös koko ihmiskunnan kohtalot sotia ja vallankumouksia myöten.

Ns. alitajuisesta sielunelämästä ei ole pitkä matka ”kuolemattomaan sieluun”, josta pyhät kirkkoisät keskiajalla haastelivat. Molemmat ovat silkkaa mystiikkaa. Koska tajunta merkitsee aivan samaa kuin sielunelämä — jos käytämme tätä sanaa sen inhimillisessä ja tieteellisessä eikä papillisessa mielessä — niin ”alitajuisesta sielunelämästä” puhuminen on yhtä viisasta kuin jos puhuisimme alitajuisesta tajunnasta, ajatuksettomasta ajattelusta tai tunteettomasta tunteesta.

Merkitseekö tämä, että kiellämme koko alitajunta-käsitteen? Ei, se merkitsee vain, että kiellämme ”alitajuisen” tajunnan, tajuntamme ylä-, ala- tai ulkopuolella olevan sielunelämän. Muutahan elämää ja menoa siellä on vaikka millä mitalla. Omassa ruumiissamme on alituisesti käynnissä jos jonkinlaisia prosesseja: verenkiertoa, hengitys- ja ruoansulatuselinten toimintaa, aineenvaihduntaa, uusien solujen syntymistä ja vanhojen tuhoutumista jne. Nämä prosessit ovat valtimoittemme, keuhkojemme, suolistomme jne. elämää, mutta tämä elämä on vain biologista, ”ruumiillista”. Sielunelämästä voimme näiden prosessien yhteydessä puhua vasta silloin kun ne kuvastuvat aivoissamme havaintoina, mielikuvina, tietoisuutena jne., silloin kun ne sanalla sanoen ovat tulleet tajuisiksi.

Mutta eikö sellainen ”ihmeellinen” seikka kuin muisti viittaa jonkinlaiseen alitajuiseen sielunelämään, elämysten ”varastoitumiseen” ja säilymiseen jossakin tajuntamme ”alapuolella” olevassa kellarin tapaisessa? Erittäin valaiseva oli vastaus, jonka fysiologi Pavlov antoi kysymykseen: ”Missä on säilynyt se mielikuva, joka minulla oli, mutta katosi ja palasi taas uudelleen?” Vastaus kuului:

”Ei missään. Kun kysytään, missä mielikuva on silloin, kun sitä ei ole, niin se on yhtä järjetöntä kuin jos kysyttäisiin, missä on raudalla kiveen iskettäessä ilmestyvä kipinä silloin, kun iskua ei ole vielä annettu.”

Ne jotka puhuvat ”alitajuisesta sielunelämästä” sekoittavat toisiinsa tajunnan ja sen ”ruumiillisen” perustan. Elimistömme ja meitä ympäröivä ulkomaailma tarjoavat vain edellytykset, ”raudan” ja ”kiven”, tajunnan ilmiöiden syntymiselle. Mutta vasta aivoissa havaintona, mielikuvana jne. syttynyt ”kipinä” on tajuntaa eli sielunelämää. ”Alitajuinen sielunelämä” on mielikuvitusta ja mystiikkaa. Vakavasti otettava ja tutkimuksen arvoinen mutta ei vielä läheskään loppuun saakka tutkittu on tapahtuma, jolloin omasta elimistöstämme tai sen ulkopuolelta tuleva ärsyke aiheuttaa aivoissamme tajunnan ”kipinän”, jolloin siis biologinen liikunta synnyttää tajunnan ilmiön. Tiede ei tunne ”alitajuista sielunelämää” — ja mahdotontahan on kenenkään tajutakaan sitä mikä on tajunnan ”alapuolella” — mutta tiede pystyy saavuttamaan edistysaskeleita tutkiessaan sekä tajunnan ilmiöitä että niitä aiheuttavia fyysisiä syitä. Korkeinta hermotoimintaa tutkiva fysiologia, jonka suuri edustaja Pavlov oli, selvittelee tajunnan aineellista substraattia eli perustaa, aivokuoren toimintaa.

Tämän koneiston tutkimisesta on etsittävä selitystä myös edellä mainitun ”piiloutuneen” mielikuvan pulpahtamiseen jälleen esiin. Suuri fysiologi selittää tämän ”ihmeen” luonnollisella tavalla: tuo mielikuva oli ensimmäisen kerran esiintyessään jättänyt itsestään jäljen aivokuoren hienoihin kudoksiin — puhtaasti aineellisen, fyysisen jäljen, joka suotuisten olosuhteiden vallitessa aiheutti mielikuvan palautumisen.

”Alitajuisesta sielunelämästä” ja ”sielullisista syvyyskerroksista” haasteltaessa vedotaan ennen muuta viettien ja vaistojen olemassaoloon. Juuri vietti- ja vaistokerroksissa kuuluvatkin mellastavan ne ”alitajuiset sielulliset voimat”, jotka määräävät ihmisten käyttäytymisen ja kansojen kohtalot. Nämä mystilliset käsitykset saavat jonkinlaista ravintoa siitä seikasta, että kysymys on todellakin hyvin mutkikkaista ilmiöistä ja että viettien ja vaistojen fysiologista mekanismia ei ole vielä läheskään riittävästi tutkittu. Siitä johtuu, että raja näiden ilmiöiden fyysisen ja ”sielullisen” puolen välillä ei ole aina selvästi nähtävissä. Ilmeistä joka tapauksessa on, että vietteinä ja vaistoina esiintyvä elimistömme käyttäytyminen on ensisijaisesti puhtaasti fyysistä, biologista elintoimintaa, joko tiedotonta tai tiedostettua. Tajunnasta eli ”sielunelämästä” voimme tässäkin tapauksessa puhua vain silloin, kun nuo biologiset tapahtumat kuvastuvat aivoissamme tavalla tai toisella, vaikkapa vain hämärästikin, aavistuksenomaisesti.

Edellä sanotusta oletan käyneen kiistattomasti selville tajunnan ilmiöiden riippuvuuden elimistöstämme, nimenomaan aivoistamme, ”ajattelevasta materiasta”. Mutta niin välttämätöntä kuin tämän seikan oivaltaminen onkin, se ei vielä riitä tajunnan ilmiöiden selittämiseen. Ymmärtäessämme, että korkeinkin henkinen elämä rakentuu biologiselle perustukselle, olemme kyllä oikealla tiellä, mutta vasta alkupäässä.

Tajunta ja ulkomaailma

Vanhojen kirkkoisien ”psykologia” irrotti sielun ruumiista, julisti sen kuolemattomaksi ja selitti liitelevän ylös taivaisiin tai alas helvettiin ja ainoastaan jättävän maallisen tomumajansa fyysisen elintoiminnan sammuessa. ”Modernit” porvarilliset filosofit ja psykologit myöntävät kyllä tajunnan riippuvuuden ihmisen elimistöstä, mutta pyrkivät itsepintaisesti repäisemään koko ihmisen ruumiineen ja sieluineen irti häntä ympäröivästä todellisuudesta, siitä pellosta, josta ihminen saa niin henkisen kuin aineellisenkin ravintonsa.

Kun tuollainen psykologi selittää, että ”ihmisen korkeinkin henkinen elämä rakentuu biologiselle perustukselle”, on hän oikeassa ymmärtäessään kaikenlaisten tajunnan muotojen riippuvuuden elollisesta elimistöstä. Mutta kun hän samaan hengenvetoon jatkaa, että tuo korkeinkin henkinen elämä on yksinomaan ”biologisten lainalaisuuksien avulla ymmärrettävissä” ja että ”ihmistä ja muita eläviä olentoja vallitsevat ‘voimat’, so. niiden toimintaa määräävät tekijät, ovat niiden tarpeet” ja että juuri tarpeet ja vain ne ovat elollisten olentojen elämystenkin, siis tajunnan alalle kuuluvien ilmiöiden ainoita syitä, silloin ollaan jo matkalla pois tästä maailmasta.

Tarpeet, olkoot ne fyysisiä tai henkisiä, ovat aina subjektiivisia, ihmisten ”sisäisen maailman” piiriin rajoittuvia. Kun siis sanotaan, että vain tarpeet ovat ihmisten käyttäytymisen ainoita syitä, se merkitsee, että kaiken syy on ihmisissä itsessään, heidän omassa elimistössään ja omassa Minässään, mitään syytä ei ole heidän ulkopuolellaan, heitä ympäröivässä objektiivisessa todellisuudessa. Tarpeilla itsellään ei ole syitä, koska ne ovat kaiken elämäntapahtumisen alkusyitä. Ei siis niin kuin järki sanoo, että ihminen tarpeineen kaikkineen on luonnon ja yhteiskunnan tuote ja että hänen tarpeensa määräytyvät ratkaisevasti olosuhteiden, mahdollisuuksien ja välttämättömyyden mukaan.

Tuollaisen minäkeskeisen ”biologisen psykologian” kestämättömyys on ilmeinen. Jokainen ihminen voi oman kokemuksensa perusteella todistaa, että hänen käyttäytymisensä ja elämyksensä eivät suinkaan määräydy vain hänen tarpeittensa mukaan. Ei kenelläkään ole tarvetta kokea kurjuutta ja sairautta. Vasta sitten kun tuollaiset ihmisten tarpeista ja tahdosta riippumattomat ilmiöt antavat tietää itsestään, syntyy tarve päästä niistä irti ja torjua niitä. Evankelis-luterilaisen kirkon piispoilla ei ole varmasti ollut vähäisintäkään tarvetta tietää mitään siitä tosiasiasta, että Raamatun luomiskertomus on ristiriidassa tieteen todistuksen kanssa. Vasta niiden armottomien iskujen jälkeen, joita tiede on mystiikalle antanut, vasta kun on ollut pakko nähdä, kuinka työläs on potkia tutkainta vastaan, ovat eräät heistä tunteneet tarvetta ryhtyä epätoivoisiin yrityksiin tieteen todistuksen ja luomistarinan yhteensovittamiseksi. Ensin ovat tarpeen aiheuttavat olosuhteet, ja vasta sitten ilmaantuu jonkin Minän tuntema tarve. Sellainen on luonnollinen maailmanjärjestys.

Kun ihmisen tajunnan lähdettä etsitään ihmisestä itsestään, hänen omasta elimistöstään, ja kun ympäröivän ulkomaailman vaikutus hänen tarpeisiinsa ja tahtomiseensa kielletään, niin silloin onkin tie avoinna mielivaltaisille ja totuudenvastaisille uskotteluille. Kun kaikki riippuu ihmisyksilöstä itsetehostus-, sukupuoli- ja omistusvietteineen, hänen ”animaalisista, henkisistä ja syvähenkisistä tarpeistaan”, niin eikös kelpaa selittää suuret vallankumouksetkin sairaalloisten, vallan-, kunnian- ja kostonhimoisten ihmisyksilöiden tempauksiksi? Mikäs estää uskottelemasta, että sotienkin syyt ovat pelkästään sielullisia, että ne johtuvat vain ihmisen viettielämästä, ja jahkahan päästään todenteolla käsiksi näihin ”sielullisiin syvyyskerroksiin”, niin sodat loppuvat maailmasta.

Vaikka torjummekin kestämättömän käsityksen, että tarpeet ovat ihmisten kaiken käyttäytymisen ja myös henkisen elämän alkusyitä, emme luonnollisestikaan halua kieltää tarpeiden osuutta ihmisten ajatusmaailman muodostumisessa. Eihän mainitunlaista ”tarvepsykologiaakaan” olisi olemassa, elleivät tietyt yhteiskuntapiirit katsoisi juuri sellaista tarvitsevansa. Mutta tämän tarpeen aiheuttajia ei löydetä yksityisen kapitalistin sisukaluja tutkimalla, se on koko kapitalistiluokan etujen sanelemaa, siis yhteiskunnallisista ja taloudellisista tekijöistä johtuvaa. ”Modernin” psykologian monet kommellukset johtuvatkin juuri siitä, että se koettaa selittää kaikenlaiset tajunnan ilmiöt vain ihmisyksilöä tutkimalla. Sen vuoksi se ei pystykään selittämään, miksi eri ihmisryhmät ajattelevat, tuntevat ja tahtovat erilailla. Se ei pysty tähän siksi, että se tutkii elämästä, yhteiskunnasta irti reväistyä abstraktista ihmistä — ihmistä, jota ei ole.

”Punaisen mökin ajatus”

”Kumpi on ollut ensin, punainen mökki vaiko ajatus punaisesta mökistä?”

Tällaisellakin ”syvähenkisellä” kysymyksellä on eräässä ns. valistustilaisuudessa pyritty tyrmäämään marxilainen väite, että materia on ollut olemassa ennen tajuntaa, ja tahdottu todistaa oikeaksi idealistinen väittämä hengen ensisijaisuudesta. Että maailman ensimmäisenkin punaisen mökin rakentaja on ajatellut punaista mökkiä ennenkuin hän on ryhtynyt sitä rakentamaan ja punaiseksi maalaamaan, sitähän ei kukaan epäile. Tämä ennakolta tapahtuva ”päässä rakentaminen”, kuten Marx huomauttaa, erottaa kehnoimmankin ihmiskuntaan kuuluvan arkkitehdin hänen eläinkuntaan kuuluvista virkaveljistään, jotka rakentavat yksinomaan vaistonvaraisesti.

Siitä että punaisen mökin ajatus on ollut ennen punaista mökkiä, ei siis synny riitaa materialistin ja idealistin välille haastamallakaan. Tiet eroavat vasta siitä hetkestä, jolloin herää kysymys, mistä punaisen mökin rakentaja on ”siepannut” tuon ajatuksensa, oman sielunsako salaisista sopukoista vaiko häntä ympäröivästä aineellisesta todellisuudesta, siinä näkemistään rakennusaineista ja punaisesta väristä. Ottaakohan koville sen seikan ymmärtäminen, että ilman noita aineellisia edellytyksiä ei punaisen mökin ajatusta olisi koskaan kenenkään päässä syntynyt.

Havainnollisessa ja samalla viehättävässä muodossa esittivät kalevalaiset esivanhempamme täysin materialistisen käsityksensä henkisten arvojen synnystä sanoessaan, että heidän laulunsa olivat ”tien ohesta tempomia” ja ”risukoista riipomia”. — Tie siihen ”risukkoon”, niihin aineellisen ja yhteiskunnallisen elämän ilmiöihin, joihin kaikki henkiset arvot, tieteen abstraktiot samoin kuin taiteenkin luomukset viime kädessä pohjautuvat, saattaa monissa tapauksissa olla hyvinkin pitkä ja mutkallinen, hämärän peitossa, mutta se on aina olemassa. Tyhjästä ei vilkkainkaan mielikuvitus voi mitään luoda, se pystyy vain muovaamaan ja kehittelemään ulkomaailmasta saamiaan vaikutteita. Vedenneidon mielikuva voi syntyä vain sillä, joka on nähnyt ihmisen ja kalan. Kun Leo Toistoilta kysyttiin, mistä hän oli siepannut ”Sodan ja rauhan” suurenmoisen Nataša Rostovan, hän vastasi survoneensa Sonjan yhteen Tanjan kanssa. Sonja oli Tolstoin vaimo ja Tanja hänen sisarensa, Nataša oli suuren taiteilijan luoma yhdistelmä näistä kahdesta.

Kun väitetään, niin kuin eräissä psykologian oppikirjoissa tehdään, että runoilijan ”antoisimpana tietolähteenä on pidettävä itsetutkistelua”, niin silloin meitä yritetään taluttaa säkki päässä mystiikan valtakuntaan. Noin sanottaessa meille uskotellaan, että runoilija on saanut ei vain taitoaan, vaan myös tietonsa ja ihmistuntemuksensakin jo syntyessään ja että ulkomaailmalla kanssaihmisineen ei ole siihen osaa eikä arpaa. Todellisuudessa on asia päinvastoin. Aineisto jonka runoilija itseäänkin tutkistellessaan löytää, ei ole vain hänen omaa minäänsä, vaan ennen kaikkea hänen tajunnassaan heijastuvaa ympäristöä.

Ns. sosiaalinen kenttä

Emmekö anna väärää todistusta väittäessämme, että ”uudenaikaiset” porvarilliset psykologit repäisevät ihmisen irti yhteiskunnasta? Onhan heidän kirjoissaan paljonkin puhetta ”elämänkentästä”, ”sosiaalisesta kentästä”, ”sosiaalisesta sidonnaisuudesta” jne.

Totta on, että ”sosiaaliselta” kalskahtelevien sanojen viljelemisestä ei ole puutetta. Mutta jos vaivaudumme silmäilemään tuota professorien ”sosiaalista kenttää”, havaitsemme sen olevan aivan toista maata kuin todellinen yhteiskunta, jossa ihmiset tässä maailmassa elävät, toimivat ja taistelevat.

Kailan ”elämänkenttä” ja ”sosiaalinen kenttä”, kuten hän teoksessaan ”Persoonallisuus” alinomaa tähdentää, on aina vain koettua ympäristöä, siis maailma sellaisena kuin kukin yksilö sen omalta kohdaltaan sisimmässään kokee. Ympäristön olemassaolo tai olemattomuus, yhteiskunnan olemassaolo tai olemattomuus jätetään siis kokonaan riippuvaksi asianomaisen Minän kokemuksesta tai ”kokemattomuudesta”. Se ei siis ole ulkokohtaista todellisuutta, vaan pelkkää näkemystä ja kokemusta.

Mainitunlaisen psykologian ”sosiaalisessa kentässä” vaikuttavat voimat ovat yksinomaan ”sielullisia”. Ei mitään taloudellisia tekijöitä eikä eturistiriitoja, ei yhteiskuntaluokkia eikä kaiken tämän vaikutusta. Suurten maailmantapahtumienkin todelliset syyt ovat vain ”sielullisissa voimissa”. Vallankumouksetkaan eivät kuulemma ole muuta kuin ”sielullisten voimien luhistumista”.

”Modernin” porvarillisen sosiaalipsykologian suhde yhteiskunnalliseen todellisuuteen on siis suunnilleen sama kuin hirttonuoran suhde hirtettyyn. Sen ”sosiaalinen kenttä” merkitsee yhteiskunnallisen todellisuuden kieltämistä.

Tosin David Katz suomeksikin ilmestyneessä ”Psykologian käsikirjassaan” katsoo aiheelliseksi toistamiseen tähdentää, että ”ihminen kehdosta hautaan elää yhteisön jäsenenä”, että ”jokainen yksilö on lukemattomien sosiaalisten kontaktien tuote” ja että ”erillinen yksilö on abstraktio” — mikä kaikki on totista totta. Mutta kun hän samassa yhteydessä leimaa työväenluokan ja porvariston välisen luokkavastakohdan pelkäksi ennakkoluuloksi, totuudenvastaiseksi propagandaksi ja epäoikeudenmukaiseksi ”suhtautumiskaavaksi”, niin hän — Katzin omia sanoja käyttääksemme — ”estää meitä näkemästä asioita ja esineitä sellaisina kuin ne ovat todellisuudessa”. Hän haluaa nähdä porvarillisen yhteiskunnan toisenlaisena kuin se on, sellaisena kuin kapitalistiluokka tahtoisi sen näkevänsä. (Kts. mainittua teosta, sivut 298, 302 ja 326.)

Porvarillisen sosiaalipsykologian samoin kuin yleensä kaikenlaisen porvarillisen yhteiskuntatieteen varmin tunnusmerkki onkin itsepintainen pyrkimys yhteiskuntaluokkien olemassaolon kieltämiseen. Tämä on kaikkein tärkein niistä vaatimuksista, joita kapitalistiluokka oppineille palvelijoilleen esittää. Näiden on lupa nähdä ”sosiaalisessa kentässä” hyvinkin monenlaisia ihmisyhteisöjä: perheitä, kansoja, seurakuntia, osakeyhtiöitä, jopa puolueitakin, mutta yhteiskuntaluokkia he eivät saa nähdä — ja mikäli niistä puhuvat, täytyy puheen tarkoituksena olla luokkakäsitteiden sotkeminen. Ahlbergin ”Psykologiassa” jaetaan erilaiset ihmisyhteisöt kahteen suureen päätyyppiin: 1) persoonallisten suhteiden nojalla muodostuviin ”primäärisiin” ryhmiin ja 2) tiettyä tarkoitusta varten perustettuihin ”sekundäärisiin” ryhmiin. Huomaamme, että yhteiskuntaluokka ei mahdu kumpaankaan, sillä se ei rakennu persoonallisille suhteille eikä ole perustettu määrättyä tarkoitusta varten. Jako on suoritettu niin taitavasti, että yhteiskuntaluokat saadaan kokonaan pois pelistä, mikä on ilmeisesti ollut tarkoituskin.

Jotta psykologia olisi tieteellistä, täytyy sen uskaltaa tarkastella ihmistä ympäristössään, osana siitä todellisuuksien maailmasta, johon hän itsekin ruumiineen ja sieluineen kuuluu. Sosiaalipsykologia, joka ei ole tietävinään yhteiskuntaluokista ja luokkataistelusta tai joka näkee yhteiskuntaelämässä pelkkiä ”sielullisia voimia”, ei ansaitse tieteen nimeä. Tieteellinen psykologia näkee ”sielullisten voimien”, ts. henkisten arvojen, aatteiden, tietojen, tahdon jne. suuren merkityksen, mutta se osaa asettaa ne oikeaan, luonnolliseen suhteeseensa kaikkiin muihin yhteiskunnan kehitystä määrääviin voimiin nähden. Tällainen psykologia on olemassa. Se on dialektisen materialismin pohjalle rakentuvaa marxilaista psykologiaa.