Elvi Sinervo: Vappukulkue (1938)

ELVI SINERVO

Vappukulkue

Nyt ryskyin murtuu pakkovalta…

Vappu…

Aurinko paistoi silmille. Oli siis kaunis ilma. Tietysti oli kaunis ilma. Ja joku lauloi kansainvälistä.

Oli parasta vielä hetken pitää silmiään kiinni. Viivyttää heräämistä. Juuri tämän aamun heräämistä. Tänään oli vappu — ainoa aamu vuodessa, jossa heräsi juuri näin.

Ovi kävi. Isä lähti jo. Isä lähti aina aikaisin. Hän oli lipunkantaja. Oli ollut aina, niinkauan kuin saattoi muistaa taaksepäin. Mutta tänä vuonna ei ollut lippuja, eikä viime vuonna.

»Lyötkö vetoa? Väitän, että tänä vuonna lyödään ennätys. Seitsemäntuhatta!» Einarin ääni oli kiihkeä ja korkea.

»Kittiä kanssa. Korkeintaan kolme…»

»Mutta kommunistitkin tulevat mukaan…»

»Jos! Eivätpä tulleet viime vuonnakaan.»

»Tänä vuonna tulevat. Talonmieskin sanoi tulevansa, vaikkei ollut viime vuonna.»

Tauno ponnahti sängystä. »Viisituhatta.»

»Lähtisitte siitä», sanoi äiti. »Tytötkin menivät jo tunti sitten. Huonekin on kuin sikolätti.»

Äiti ei koskaan ennättänyt kulkueeseen. Niin oli ollut aina. Muun perheen mentyä hän jäi kokoamaan hajalle heitettyjä vaatteita, kenkärajoja ja sukkia. Hän sai kulkueen kiinni vasta lähellä Mäntymäkeä.

Pojat lähtivät. Koululaiset eivät saaneet osallistua kulkueeseen, mutta pojat vakuuttivat kulkevansa vieressä.

Tauno hörppäsi nopeasti kahvinsa, puki ylleen. Kun hän eteisessä pani ylioppilaslakkia päähänsä, tuli äiti ovelle.

»Sinulla on jotakin likaa takissasi.» Hän pyyhkäsi takkia ja jäi sitten katsomaan hänen lakkiaan. »Onhan se nyt puhdas.»

Hän seisoi harja kädessään, kasvoilla pidätetty tyytyväisyys. Tämä oli Taunon toinen ylioppilaskevät.

Tauno alkoi viheltää, tuntui hiukan nololta. Sitten hän katsoi äitiin. Hänen ilmeensä pehmeni. »Tulisit nyt sinäkin kerran ajoissa. Siivotaan sitten kun palataan.» Äiti pudisti päätään. »Ikävää on tulla siivoamattomaan huoneeseen väsyneenä. Onhan meidän perheen osalta ilman minuakin.»

»No hei siihen asti!»

Alhaalla kadulla Tauno henkäisi syvään. Hiljainen tuuli rapisutti räystään kouruun tarttunutta silkkipaperisuikaletta. Viimeöisen ilonpidon jälkiä. Hänkin oli kulkenut keskikaupungilla ihmisten virrassa. Kummallista, että Suomessa ei osattu iloita. Jos nyt siihen oli syytäkään. Kun joku päästi ilonkarjaisun, ei se koskaan tarttunut. Päinvastoin tuntui suorastaan tylsältä. Ylioppilastalon portailla lauloivat ylioppilaat: »Maa on niin kaunis…» Sekään ei tuntunut aidolta, oli kuin teeskentelyä. Ja ihmiset vetivät kireän naamion kasvoilleen ikäänkuin velvollisuudentunnosta.

Tauno pysähtyi. Jostakin kuului torvisoittoa. Ylhäällä lennähti ikkunoita auki. Kuudennessa kerroksessa kurottui nainen ikkunasta kirjavassa aamutakissa: »Ne tulevat jo!»

Esikaupungin työväentalolta lähtevä kulkue oli jo liikkeellä. Hänen oli kiirehdittävä. Soitto kuului yhä selvemmin. Hän melkein juoksi.

Tämä oli vappua. Jo pienenä hän kuullessaan torvisoittoa ulkona joutui kummallisen tunteen valtaan. Kurkkua kuristi, teki kipeätä, oli juostava, eteenpäin. Vappuaamujen tunnelma oli painunut kirkkaammin hänen muistiinsa kuin koskaan joulutunnelma.

Muutamia vuosia sitten — hän oli silloin ollut yläluokilla — oli vappuna satanut. Sosialidemokraattinen työväki oli peruuttanut kulkueen ja ulkoilmajuhlan. Isä ja hän olivat kuitenkin lähteneet liikkeelle. He seisoivat eduskuntatalon portailla, kun kommunistit ja ammattijärjestöt marssivat ohitse. Satoi lumiräntää, märät hiutaleet sulivat ihmisten kasvoille ja tarttuivat kulmakarvoihin. Liput riippuivat kosteina, huojahtelivat raskaasti joukon yläpuolella, marssijoiden vaatteet liimaantuivat sääriin, heidän kasvonsa kiilsivät märkinä. Pilvet riippuivat niin matalalla, että liput tuntuivat hipovan niitä. Synkkä sää löi leimansa kulkueeseen, teki siitä raskaan ja uhkaavan, mutta jollakin tavoin vaikuttavamman kuin tavallisesti. Loputtoman paljon heitä tuntui olevan, askeleet kuuluivat läiskähdellen märkään maahan, voimakkaasti ja raskaasti laulaen he astuivat, näytti siltä kuin he todella olisivat olleet matkalla tekemään jotakin.

Eduskuntatalon portaille oli pysähtynyt muitakin ihmisiä. He kalistelivat hampaitaan, mutta seisoivat kuitenkin siksi, kunnes viimeinen märkä lippu oli huojuen kadonnut museon taakse. »Kehtaavatkin kiusata lapsia», sanoi eräs nainen Taunon vieressä. »Ihan sinisiä, katsokaa.» Lapset kulkivat juuri ohitse, matalana, hiukan epätasaisena rivinä, laulaen ja heilutellen märkiä punaisia viuhkojaan.

Silloin isä oli tehnyt jotain odottamatonta. Hän käännähti ja sanoi hitaasti: »Noo, marssitetaanpa niitä partiolaisiakin polvet paljaina eräinä juhlapäivinä katsomatta, minkälaisen ilman Jumala antaa.»

Sen sanottuaan hän nyykäytti Taunolle ja lähti menemään. He kulkivat vaiti, molempiin oli kulkue tehnyt vaikutuksen. Tauno tunsi hämärästi olevansa loukkaantunut ja häpeissään.

»Olipa tämä noloa», mutisi isäkin. Muuta hän ei sanonut koko matkalla. Tauno katsoi häneen uteliaasti. Hän ei tiennyt, tarkoittiko isä ilmaa vai jotakin muuta.

Pari vuotta sen jälkeen tuli fascismi. Työväki ei enää marssinut kahtena kulkueena, osa marssi, toinen seisoi katuvierillä. Enää ei menty kaupungin lävitse, oli kuljettava esikaupungin katuja. Liput oli pantava naftaliiniin, kansainvälistä ei saanut laulaa. Keskikaupungilla myyjiltä oli mahdotonta saada punaista huiskua. Vappua oli juhlittava valkein tai sinimustin huiskuin.

Söörnäisistä valui loppumaton jono kaupunkiin päin. Hakaniemi oli mustanaan kansaa. Autoja hurahteli ohitse. Tauno näki erään osakuntatoverinsa vilahtavan jossakin autossa, suu avoinna. Hänen kasvojensa vieressä heilui ilmapallo.

Säästöpankin rannassa olivat rivistöt valmiina. Kulkueen etupäässä välkkyivät messinkitorvet. Airueet juoksivat edestakaisin viittoen käsillään. Poliiseja oli paljon. Hevoset keinahtelivat levottomasti, niiden silkinkaltainen karva kiilsi auringossa.

Tauno tunkeutui ihmisten lävitse oman yhdistyksensä riviin. Hän tunsi innostuksen jälleen tulvahtavan lävitseen. Väkeä oli varmasti enemmän kuin viime vuonna. Ihmiset tervehtivät toisiaan iloisesti, puheensorinasta erottuivat muita kovemmin järjestysmiesten huudot.

Olis se sentään toista kun olisi punaliput…

Eikä edes laulaa saa… Oikein valtion suojeluksen alaisina marssitaan.

Varmasti kuusituhatta… Ei, ei sitä saanut mukaan… sisu antanut perään. Näyttää siltä, että kerrankin marssitaan yhdessä… Sekö nyt olisi tullut… pelkää… Ei, kaadetaan ensin Kivimäen hallitus…

Torvet rämähtävät soimaan. Puheensorina lakkasi silmänräpäyksessä, ihmismassa värähti, muodostui tasaisiksi riveiksi, tuhannet kädet kohosivat, päät paljastuivat. Työn orjat sorron yöstä nouskaa… Sävel ja sanat olivat niin kauan kuuluneet yhteen, että jokaisen marssijan päässä sävelet kuuluivat sanoina, heidän huulensa liikkuivat. Ensimmäisinä ratsastivat poliisit, heidän jälessään kiemurteli valtava kirjavaselkäinen käärme marssin tahdissa aaltoillen. Se kääntyi Hämeentielle, vyöryi alhaalla kivitalojen välissä. Tauno katseli ikkunoita, ne olivat täynnä vilkkaasti liikkuvia päitä. Muutamille oli tämä vain joka kevät toistuva näytelmä, karnevaalikulkue. Pahinta oli, että sellaisiin kuului suuri osa työläisiäkin.

Hän muisti toverinsa, jonka oli tavannut kadulla viime yönä. He olivat seisseet hetken jossakin kulmassa ja lausuneet arveluitaan suomalaisesta kansanluonteesta. Sitten toveri oli äkkiä vilkaissut häneen ja sanonut puoliksi hymyillen: »Ja huomenna sitten marssitaan, vai!»

»Tietysti», vastasi Tauno yhtä hyväntuulisesti.

Toverin hymy levisi, muuttui sitten hiukan pilkalliseksi. Hän katseli Taunoa tarkkaavasti ja sanoi:

»Eipä silti, minun puolestani kukin saa kävellä vaikka käsillään pitkin katuja, mutta kyllä on vähän kummallista, että sinäkin vakavissasi marssit kaduilla laulaen: »nälkä meill’ on aina vieraanamme.»

Tauno tulistui. »Tällä hetkellä se on totta», sanoi hän terävästi. »Ainakin kolmas osa kansaamme voi laulaa ne sanat vuoden jokaisena päivänä tavuakaan liioittelematta.» »En tarkoita», lisäsi hän hiukan lauhtuen, »että minulla juuri nyt on nälkä, eikä kaikilla niillä, jotka huomenna marssivat. Mutta jos tätä menoa jatkuu, voi tulla aika, jolloin kadut, ettet aikoinasi tätä laulua ymmärtänyt. Fuksiluennoilla pääsit esimakuun siitä, minkälaisia lauluja sinut joskus voidaan pakottaa laulamaan.»

Toveri kohautti olkapäitään. Tauno puraisi huultaan. Häntä harmitti, että oli kiihtynyt. Toinen luuli, että tässä oli vain tunneasioista kysymys. Arveli nähtävästi loukanneensa hänen pyhimpiä tunteitaan. Hänen kasvoilleen levisi kiusaantunut ilme. He erosivat nolosti hymyillen.

Ei, eilisen toverin kaltaisiin ei kannattanut suuttua. Tarvittaisiin vielä uusi pula, ennenkuin he käsittivät, että kansainvälisen kieltäminen ei merkinnyt ainoastaan työväen erään hiukan huvittavan, mutta silti suvaittavan tradition lopettamista.

Kulkueen alkupää kohosi mäkeä. Tauno kääntyi ja katsoi taakseen. Loppua ei vielä näkynyt. »Enemmän kuin viime vuonna», sanoi hän ääneen.

»Katuvierellä on kuitenkin enemmän», sanoi hänen vieressään kulkeva. Tauno katsahti häneen. Hän oli pitkä, hiukan kalpea mies, Salmi nimeltään. Oli tullut yhdistykseen vuosi sitten. Hänkin oli istunut Tammisaaressa vuoden kolmenkymmenen jälkeen.

Tauno katseli ihmisiä katuvierellä harmistusta tuntien. »Toisinaan tekisi mieli mennä ja hutkia noita. Luulevat tätä heidän huvikseen järjestetyksi sirkukseksi, sensijaan että tulisivat mukaan», sanoi hän toverilleen.

»Ne tulevat kyllä vielä mukaan.»

Toinen sanoi sen niin rauhallisesti ja varmasti, että Tauno katsahti häneen uudelleen. Salmi oli kohottanut kasvonsa ja näytti kokoavan katseellaan talojen ikkunoihin sullotut päät.

»Sinun uskosi on vahva», sanoi Tauno.

»Ei siihen uskoa tarvita. Tieto riittää.»

Tekikö tuo pilkkaa? Tauno tunsi punastuvansa. Hän oli vihainen jostakin, itselleen.

Kotitalon ohitse kuljettaessa Tauno nosti päätään. Äidin pienet, nelikulmaiset kasvot katselivat sieltä eräästä ikkunasta. Hän tiesi kunkin perheenjäsenen paikan kulkueessa ja noukki heidät katseellaan vuoron perään, heilautti kättään, hymyili.

Nyt soi barrikaadimarssi. Se oli riipaisevin kaikista työväen lauluista. Kansainvälinen oli täynnä voitonvarmuutta ja voimantuntoa, mutta barrikaadimarssi oli kuin epätoivoinen ja kostonhimoinen huuto.

Käännyttiin Helsinginkadulle. Sieltä imi kulkue lisää ihmisiä. Nuori nainen seisoi kadunkulmassa katsellen etsivästi joukkoon. Hänen vieressään seisoi pieni tyttö. »Tuolla on isä», kirkaisi lapsi äkkiä. Nainen tarttui tytön käteen, he kiirehtivät juoksujalkaa kulkueeseen.

Erään tämän kadun talossa asui Pauli, Taunon paras toveri kouluajoilta. Talon kohdalla Tauno jälleen katsoi ylös, ja hänen kasvonsa kiristyivät. Vuosia sitten hänen tarvitsi vain viheltää. Kaksi terävää pitkää vihellystä. Heti ilmestyi ikkunaan Paulin pyöreä, kankeatukkainen pää. Kuului vastausvihellys, ja hetken kuluttua oli Pauli alhaalla. Hän juoksi portaat ilmiömäisen nopeasti. Mutta vappukulkueeseen ei Tauno häntä saanut. Se johtui vanhemmista. »Niinkauan kuin käyt koulua, ei tarvitse politikoida», sanoi hänen isänsä, kun Tauno oli houkutellut Paulia liittymään nuorisoyhdistykseen. Ja Pauli oli tottelevainen poika. Niin tottelevainen, että hän meni rippikouluunkin tehdäkseen äidilleen mieliksi. Sitten tuli abiturienttikevät. Tuletko nyt? kysyi Tauno. Ei, oli niin levotonta, saattoi tapahtua vaikka mitä. Vielä ei ylioppilaslakki ollut päässä. Sattuisi joku opettaja tai koulutoveri näkemään.

Senjälkeen ei asiasta enää puhuttu, he vieraantuivat toisistaan. Paulin kanta oli selvä. Ei politiikkaa, oli ensin luettava itsensä valmiiksi, saatava paikka. Herra jumala, painostus oli näihin aikoihin niin suuri.

Tuollainen teki vihaiseksi. Tauno näki edessään Paulin isän, varmakäytöksisen miehen. Hän oli työläinen, hyvinansaitseva tosin, mutta työläinen joka tapauksessa. Käsittikö hän, mistä johtui, että hän yleensä ansaitsi niin paljon, että kykeni kouluttamaan lapsensa? Tuollaiset työläiset, he olivat raukkamaisia, hirtettäviä. Jumalan armona tai onnen antimina he ottivat vastaan palkankoroitukset, jotka työväki saavuttaa sitkein taisteluin, he kouluttavat lapsensa, tekevät näistä herroja. Politiikkaa, varjeltukoot lapset siitä. Kaikkihan on jo saavutettu, lapset ovat sivistyneitä, uutteria, saavat hyväpalkkaisen toimen, asuvat monen huoneen huoneistossa, lastenlapset opetetaan kunnioittamaan isovanhempia, jotka olivat työläisiä, mutta eteenpäin ja ylöspäin pyrkiviä.

Tauno ravisti niin äkkiä päätään, että hänen vierustoverinsa käännähti katsomaan. Tuli melkein vilu, kun ajatteli Paulia.

Nuokin tuolla, mitä he oikeastaan ajattelivat? Tienvierellä olevat louhitut kalliot olivat mustankirjavina ihmisiä. Kyyhöttivät kuin linnut toinen toistaan ylempänä, katselivat. Tuolla oli Juho-setä. Hän istui kolossaan kuin epäluuloinen yölintu, kasvoilla synkkä ilme. Sitkeä ja puutunut vanha kommunisti, joka mieluummin olisi antanut hirttää itsensä kuin astunut kolostaan uuden ammattijärjestön riveihin. Koskaan hän ei suostuisi astumaan samaa jalkaa niiden kanssa, joita hän piti luokkansa pettäjinä.

Häntä saattoi ymmärtää. Ei pysynyt ajan tasalla, vanha mies. Tauno vilkaisi jälleen vierustoveriinsa Salmeen, ja turvallinen tunne valahti häneen. Jos hänen kaltaisiaan oli paljon, ei ollut mitään hätää.

Töölönlahdelta puhalsi tuuli. Se tempoi ilmapalloja ja lennätti viuhkoista irtaantuneita suikaleita. Alppilaan menevä autojono katkaisi kulkueen. Tauno etsi tuttuja kasvoja valkeitten lakkien alta. Miltähän tuntuisi olla noiden joukossa ja ajaa tällä hetkellä tästä? Ajatus tuntui hänestä niin vieraalta, että hän naurahti.

Soittokunta alkoi nousta Mäntymäelle. Taas soi kansainvälinen. Mäen harjalle tultaessa Salmi ja Tauno käännähtivät yhtaikaa ja jäivät katselemaan jonoa, joka huojuen tulvi rautatiesillan aukosta. Sillalla seisoi pari miestä, valokuvaajia kai. He olivat kuin muurahaisia kirjavan jättiläisvirran yläpuolella.

Kirjallisuuslehti, nro 2, toukokuu 1938