Karl Marxin käsikirjoituksista “Kronologisia otteita” (1936)

K. Marxin käsikirjoituksista ”Kronologisia otteita”

V. Adoratskij

(Kääntänyt E. Keihäs)

Lukuisista näihin mennessä vielä julkaisemattomista Marxin vihkoista, jotka sisällöltään ovat konspekteja ja otteita hänen lukemistaan kirjoista, on säilynyt neljä suurta vihkoa, joissa Marxin käsialalla, hänen pienellä, omalaatuisella käsialallaan on kirjoitettu katsaus Euroopan maiden poliittiseen historiaan ajanlaskumme I vuosisadasta alkaen XVII vuosisadan keskivaiheille saakka (Kolmikymmenvuotisen sodan loppuun asti).

Vihkoihin on Engelsin käsialalla tehty päällekirjoitus: ”Chronologische Auszüge” (”Kronologisia otteita”). Tämän päällekirjoituksen Engels teki nähtävästi siihen aikaan, kun hän Marxin kuoleman jälkeen lajitteli hänen arkistoaan. Vihkoihin on erikoisesti merkitty kronologia, on erikoinen palsta vasemmalla reunalla, mihin Marx on merkinnyt aikamäärän: päivän, kuukauden, vuoden. Tämä selvittää Engelsin antaman otsikon käsikirjoitukselle. Mutta Marx ei rajoitu siihen, että merkitsee aikamäärän ja vastaavan tapahtuman: hän antaa yhtenäisen kertomuksen (tosin usein, varsinkin ensimmäisen vihkon alussa, sangen suppean), ja kokonaisuudessaan tuloksena on ei vain kronologiaa, vaan myöskin Europan historian poliittisten tapahtumien kronikkaa. Kaikkien neljän vihkon suuruus, jos sanotaan kirjapainomerkeissä, on noin 75 painoarkkia.

Kirjoitus on alussa sangen suppea (vuosisadat I–X on saanut sijaa noin 4 painoarkkia), sitten tulee yksityiskohtaisemmin: XI–XIII vuosisadoista on noin 16 painoarkkia. Nämä 20 painoarkkia yhdessä muodostavat ensimmäisen vihkon (Marxin käsikirjoituksessa 140 sivua).

Toisessa vihkossa on katsaus XIV vuosisadan ja XV vuosisadan ensipuoliskon tapahtumiin. Se on vähän suurempi kuin ensimmäinen vihko (käsikirjoituksessa 145 sivua).

Kolmannessa vihkossa on katsaus tapahtumiin alkaen suunnilleen XV vuosisadan jälkipuoliskolta XVI vuosisadan 70-lukuun asti. Tämän vihkon suuruus on melkein sama kuin toisen vihkon (käsikirjoituksessa 143 sivua).

Neljäs vihko — XVI vuosisadan loppu ja XVII vuosisadan ensipuolisko — on vähän pienempi. Tässä vihkossa on nähtävästi noin 16 painoarkkia (käsikirjoituksessa 116 sivua).

Vihkoissa ei ole osoitettu, koska ne on kirjoitettu. Tekstistä voi päätellä, että ne on kirjoitettu vuoden 1871 jälkeen, koska muutamissa paikoissa on mainintoja sen vuoden tapahtumista.

Toisessa vihkossa, siinä kohdassa, missä on puhe Johan Hussin tuomitsemisesta Konstanzin kirkolliskokouksessa (vuonna 1415), Marx vertaa tämän kirkolliskokouksen osanottajia taantumuksellisiin tilanherroihin, edustajiin, jotka osallistuivat kansalliskokoukseen vuonna 1871 Bordeauxissa.

”5 kesäkuuta v. 1415 kirkolliskokous kuulustelee julkisesti Hussia [hänet otettiin siellä vastaan vielä suuremmalla rivoudella ja haukunnalla, kuin ”villit tilanherrat” (riuraux) ottivat Bordeauxissa vastaan Garibaldin]”. (II vihko, siv. 78.)

Mainiten useasti joukkomurhista, joita riistäjien luokka sovelluttaa riistettyjen liikkeitä tukahduttaessa, Marx vertaa uhrien lukumäärää niinä aikoina niiden uhrien lukumäärään, jotka kaatuivat porvarillisen vastavallankumouksen riehuessa Parisissa Parisin kommuunia tukahduttaessa. XIV vuosisadan toisella puoliskolla herttuat Filipp Burgundialainen, Johann Berrialainen ja Ranskan muut suurfeodaalit, jotka valloittivat verisessä sodassa flaamilaisia kaupunkeja (28 marraskuuta vuonna 1328 taistelussa Rosebeckin luona, lähellä Yperniä, ”tuhoutui nähtävästi yli 20 tuhatta flaamilaista) (II vihko, siv. 23), käyttivät sitten sotajoukkojaan kostaakseen ranskalaisille kaupungeille, varsinkin Parisille. ”Aina samoja konnia!” — huudahtaa Marx. Esittäen Schlosserin sanat: ”Mongoolit, turkkilaiset tai arabialaiset eivät olisi voineet paremmin reuhata Parisissa!”, Marx lisää puolestaan: ”Toukokuu v. 1871!” (II vihko, siv. 24).

Toistaiseksi ei ole mahdollista määritellä tarkemmin aikaa, jolloin ”Kronologiset otteet” on laadittu. Mutta voidaan olettaa, että tämän suuren käsikirjoituksen Marx on voinut todennäköisesti kirjoittaa vuoden 1875 jälkeen. 70-luvun ensipuoliskolla hänellä oli sangen paljon työtä ”Pääoman” I niteen toisen painoksen valmistamisessa (se ilmestyi vuonna 1873, esipuhe siihen sijoitettiin 24 tammikuuta vuonna 1873), ja vielä oli hänellä toinen työ, joka myöskin vaati häneltä paljon aikaa ja voimia ja jonka hän päätti vuonna 1875, — ”Pääoman” I niteen ranskalaisen käännöksen redakteeraaminen. 70-luvun toisella puoliskolla Marx oli tällaisista töistä vapaa ja mahdollisesti juuri silloin laatikin katsauksensa Europan valtioiden historiaan.

”Kronologisissa otteissa” Marxin huomion keskuksena ovat nimenomaan Europan maat. Erinäisiä ekskursseja Afrikan ja Aasian valtioiden historian alalle Marx tekee vain sikäli, mikäli se on välittömästi yhteydessä Europan maiden historian kanssa. Niinpä Marx koskettelee muhamettilaisen maailman historiaa X–XII vuosisadoilla. Egyptin ja Syyrian valtioiden historiaa ristiretkien historian yhteydessä; tutkii tataarien historiaa XII–XIII vuosisadoilla, turkkilaisten — XIV–XV vuosisadoilla.

Suurimman huomion Marx keskittää poliittiseen historiaan, vaikka käsikirjoituksessa on paljon erinäisiä huomautuksia, jotka kuuluvat ekonomian alaan. Jos kuitenkin tarkalleen määrittelee käsikirjoituksen perusteeman, niin on se katsaus poliittisen historian tositapahtumiin.

Peruslähteenä ”Kronologisten otteiden” laatimisessa Marxilla oli suuri, 18 nidettä käsittävä Schlosserin ”Maailman historia”. Mutta tämän lisäksi Marx käytti hyväkseen vielä muitakin lähteitä. Ajanlaskumme ensimmäistä kymmentä vuosisataa varten (Rooman imperiumin kukistuminen, sen raunioille syntyneiden germaanilaisten valtioiden historia, frankkien valtion historia) Marx käytti Schlosserin rinnalla hyväkseen Carle Bottan kirjaa ”Italian kansojen historia” (”Histoire des peuples d’Italie”). Italian historiaa varten Marx käytti Machiavellin teoksia; Englannin historiaa varten — Cobbetin teosta ”Englannin ja Irlannin protestanttisen ”reformatsion” historia” (”A history of protestant ”Reformation” in England and Ireland”. Dublin. 1868) ja Humen kirjaa ”Englannin historia”.

Sangen opettavaista on se, miten Marx tekee otteita. Hän suorittaa konspektoitavan kirjan perusteellisen muokkauksen. Säilyttäen huomattavassa määrin tekijän ilmaisutavan Marx supistaa sisällön mestarillisesti. Hän ottaa tärkeimmät pääkohdat, hyläten liialliset yksityiskohdat. Kahdesta — kolmesta sivusta hän tekee yhden tai vieläpä puolikin sivua. Marxin otteet antavat mahdollisuuden luoda helposti yleiskatsauksen luettujen kirjojen koko sisältöpaljouteen, säilyttäen samalla tärkeimmät yksityiskohdat. Täydentäen otteitaan lisäyksillä muista kirjoista, Marx saavuttaa suppealla esitystavallaan sen, että hänellä on kahteen — kolmeen niteeseen sijoitettu se, mikä Schlosserilla muodostaa yhdentoista niteen sisällön (Marx teki yleiskatsauksen Schlosserin ”Maailman historian” IV–XV niteisiin). Otteiden lukeminen kokonaisuudessaan auttaa palauttamaan mieleen historiallisen kehityksen koko kuvan, joka on mitaltaan sangen laaja sekä kronologisesti (kuusitoista ja puoli vuosisataa) että niiden maiden, kansojen, tapahtumien ja henkilöiden lukumäärään nähden, jotka on mainittu käsikirjoituksessa ja jotka ovat saaneet vastaavan luonnehtimisen.

Valikoidessaan ja omalla tavalla ryhmitellessään konspektoitavan kirjan ainehistoa Marx täydentää esitystä lisäämillään omilla erinäisillä sanoilla, välillä kokonaisilla lauseilla. Hän antaa arvioinnin, osoittaa oman suhtautumisensa tapahtumiin ja henkilöihin, oman katsantokantansa niistä, Bottalta, Schlosserilta, Cobbetilta, Humelta ym. otetut faktat saavat Marxin antaman valaistuksen ja arvioinnin. Näitä huomautuksia tekee Marx usein suurella innostuksella; tämä näkyy käsikirjoituksestakin. Se on tehty suurella huolella; ne kohdat, jotka nähtävästi ovat enemmän kiinnostaneet Marxia, on alleviivattu, sanat kirjoitettu suuremmiksi, painaen mustekynällä voimakkaammin.

Merkinnöistä näkyy, miten tunnollisesti ja huolellisesti Marx suhtautuu tosiasioiden tutkimiseen. Hän pyrkii laatimaan vaikkapa suppean, mutta sangen täydellisen katsauksen historian koko ”laajamittaiseen, pitkäaikaiseen ja monimutkaiseen liikkeeseen” siten, että siitä voisi saada helposti kokonaiskäsityksen, jättämättä samalla huomioonottamatta tärkeimpiä yksityiskohtia. Rekisteröidessään tapahtumia Marx samalla paljastaa niiden ydinmerkityksen, antaa erinäisiä osoituksia siitä, miten historiallinen taistelu tapahtui todellisuudessa.

Marx auttaa useiden historiallisten kuvien mieleenpalauttamista historiallisella johdonmukaisuudella: Rooman imperiumin luhistuminen, barbaaristen valtioiden muodostuminen; frankkien valtio ja Kaarle Suuren imperiumi; taistelu paavien ja imperaattorien välillä; ristiretket, italialaisten kaupunkien kehitys ja kukoistus, kilpailu eri italialaisten tasavaltojen ja ruhtinaskuntien välillä, Venezian kukoistus; kirkolliset hajaannukset ja kansanliikkeet XII, XIII ja XIV vuosisadoilla; satavuotinen sota englantilaisten ja ranskalaisten välillä; Ranskan valtion kasvu XV vuosisadalla, Ranskan kuninkaiden taistelu feodaaliylimystöä vastaan (Ranskan kuninkaan Ludvik XI:n ja XV vuosisadan suurimman feodaalin — Burgundian herttuan Karl Rohkean välinen taistelu); Alankomaiden kaupunkien taisteluhistoria; uskonpuhdistus, uskonnolliset sodat Ranskassa XVI vuosisadalla, Kolmikymmenvuotinen sota. Marx tekee katsauksen kaikkien tärkeimpien Europan maiden — Englannin, Ranskan, Alankomaiden, Saksan, Sveitsin, Espanjan, Italian, Skandinavian maiden, Venäjän historiaan.

Kokonaisina jonoina kulkee ohitse historiallisia toimihenkilöitä, joista Marx antaa arviointinsa ja luonnekuvan. Esimerkiksi pyhän Rooman imperiumin germaanilaiset imperaattorit: Friedrich Barbarossaa (imperaattori vuosina 1152–1190) Marx ylistää epäilemättömän suuresta sotapäällikkökyvystä, mikä ilmeni siinä, että hän järjesti loistavasti ristiretken — ”suurimman, mitä germaanit suorittivat keskiaikana ehjänä natsiona” (I vihko, siv. 69) *; imperaattori Karl IV (vuosina 1347–1378) — ”viekas peto, slaavilais-ranskalais-italialaisesti juonikas, petollinen, kavala, diplomaatti ja konna, pelkurimainen, saksaksi pappis-pedanttinen, jesuiitta, joka ajattelee vain sitä, että saisi taskunsa täytetyksi ja perintömaansa ja sukutilansa laajennetuksi imperiumin kustannuksella” (II vihko siv. 26–27). Ja vielä kokonainen joukko muita. Paavit, kuninkaat, uskonpuhdistuksen johtajat sekä loppumaton määrä kaikkia mahdollisia henkilöitä, joilla on ollut poliittinen rooli: inkvisiittorit, ministerit, sotapäälliköt ym., — saavat luonnekuvat, jotka auttavat selvästi näkemään heidät kaikessa individualisessa erikoisuudessaan. Nämä luonnekuvat Marx perustelee ja todistaa vastaavilla tosiasioilla.

* Tämä luonnekuva on Schlosserilta, mutta Schlosserilla ei ole sanoja ”ehjänä natsiona”.

Otamme näytteeksi sen luonnekuvan, jonka Marx antaa germaanilaiselle imperaattorille Ludvig IV Baijerilaiselle (imperaattori v.v. 1314–1347). Ludvig kävi taistelua paavia vastaan, ja tässä taistelussa hänellä oli paljon liittolaisia: häntä tukivat saksalaiset kaupungit. ”Kaupungit, kirjoittaa Marx, — olivat suurimmaksi osaksi Ludvigin puolesta, jota pitivät puolustajana ritareita, ryöväreitä ja lääniherraruhtinaita vastaan sekä myöskin pappien vihollisena.” Siihen aikaan, sanoo Marx, ”Saksassa oli samallainen järjestys kuin nykyään Kurdistanissa”. Imperaattori Ludvig IV Baijerilaisen luonnehtii Marx näin: ”Mutta itseasiassa hän on pappien orja ja tekopyhä ja yleensä elukka” (II vihko, siv. 7).

Tämä arvostelu perustuu tosiasioihin, jotka selvästi todistavat Ludvig Baijerilaisen pelkuruutta, sitä, että taistelussaan paavia vastaan hän oli epäjohdonmukainen ja epävarma, hänen omanvoitonpyyntiään ja katalaa menettelyään kaupunkeihin — parhaimpiin liittolaisiinsa nähden taistelussa paavia vastaan.

Paitsi kaupunkeja Ludvigilla oli vielä liittolaisina — minoriittimunkit. Marx luonnehtii heidät seuraavalla tavalla: ”Minoriitit ovat kerjääviä fransiskaanimunkkeja, joilla on ankarampi kuri; eivät tunnusta muuta omaisuutta kuin almut; ankaria tavoiltaan; sentähden he olivat lähempänä kansaa kuin kaikki muut hengelliset henkilöt; sitä paitsi he olivat suuria skolastikkoja ja kanoonisen oikeuden saarnaajia” (II vihko, siv. 6). Paavi kävi ankaraa sotaa minoriitteja vastaan. Hän julisti heidät kerettiläisiksi, eroitti virasta heidän minoreettikenraalinsa Mikael Tsheseniläisen. Minoriitit puolestaan myöskin kävivät paavia vastaan sotaa elämästä ja kuolemasta ja osoittivat Ludvigille mitä tarmokkainta tukea.

Paavi alkoi julkaista Ludvigia vastaan jyriseviä bullia, kutsui hänet tuomioistuimen eteen, eroitti kirkosta ja julisti pannaan. Ludvigin oli pakko esiintyä ja esiintyikin paavia vastaan vastaavilla julkisilla manifesteilla. Ludvigin neuvonantajana oli muunmuassa sellainen huomattava auktoriteetti oikeustieteen alalla, kuin Marsilius Padualainen.

Ja tämän rinnalla, käydessään taistelua elämästä ja kuolemasta (vuonna 1327 Ludvig julisti paavin kerettiläiseksi, vuonna 1328 julisti hänet alassyöstyksi, julisti rikoksentekijäksi imperaattoria, kirkkoa, Rooman kaupunkia ym. vastaan), Ludvig yksityistietä, lähettiläiden kautta, yksityiskirjeissä jne. ”koko ajan matelee paavin edessä, nyyhkyttää ja nöyrimmästi pyrkii sopimaan hänen kanssaan”.

”Fanaattiset minoriitti-munkit [v. 1324], — kirjoittaa Marx, — niin hyvin työskentelevät Ludvigin hyväksi, että Mainzilaista, Strassburgilaista ja Passaulaista piispaa lukuunottamatta ei yksikään saksalainen piispa uskalla panna täytäntöön paavin julistamaa kirkonkirousta, Mainzilainen piispa maksoi sen hengellään kapinan aikana Mainzissa. Kaupungit ovat kuninkaan puolesta Boulognen ja Parisin Yliopistoissa kuuluisimmat oikeustieteen professorit ovat päättävästi hänen puolellaan. Siihen aikaan justinianisella synnittömyydellä oli melkein samallainen merkitys kuin paavilaisellakin. Kuitenkin Ludvig edelleen ruikuttaa ja nyyhkyttää (winselt und weinerlt) yksityiskirjeessään paaville.” (II vihko, siv. 7).

Marx merkitsee: ”Ludvigin pelkurimainen ja surkea käyttäytyminen paaviin nähden teki viimemainitun siksi röyhkeäksi, että vieläpä saksalaisista se käy sietämättömäksi.”

Ludvigin halpamaisuutta luonnehtii vielä tällainenkin tositapahtuma, jonka Marx esittää käsikirjoituksessaan; ”Kun Wörtin kansalaiset valittavat hänelle epäoikeudenmukaisuudesta ja verojen ankaruudesta, niin tämä koira käskee sokaista silmät muutamilta edustajilta, sekä erään heistä panna säkkiin ja heittää Tonavaan” (II vihko, siv. 10). Kaikkein lähimpänä Ludvigin sydäntä oli perheensä rikastuttamisen intressit.

Näin ollen Marxin lyhyessä ja päättävässä muodossa tekemä arviointi Ludvigista saa selvän perustelun ja vahvistuksen vastaavilla tositapahtumilla.

Tämä Ludvig Baijerilainen lähti vuonna 1327 sotaretkelle Italiaan. Kas miten Marx luonnehtii ehtoja, joissa imperaattori oli Italiassa (esitetty ote on luonteenomainen muunmuassa vielä siltäkin puolelta, että osoittaa, kuinka Marx, tehdessään katsauksen poliittisiin tapahtumiin, merkitsee samalla myöskin taloudelliset olosuhteet, joissa hänen kuvaamansa tapahtumat tapahtuivat):

”Italialaiset pitivät Ludvigia heitä sortavana kerjäläisvoutina (drückender Bettelvogt). Tämä kuningas, jolla ei ollut määrättyjä ja laillisia tuloja, joutui Italiaan siihen aikaan, jolloin siellä oli koko Europan rahaoperatsioiden keskus, erinäiset italialaiset olivat saaneet vuokralle tulliveroja sekä osittain myöskin Englannin valtion dominioita, järjestivät kaikkia europalaisia lainoja, hoitivat Englannin ja Ranskan kuninkaiden ja heidän suosikkiensa rahaomaisuuksia, ja siirsivät paaville summia, joita hän puristi kaikkialta Europasta, yhdessä ulkomaisten tulojensa ja lahjusten kanssa. Eräs Florenzian kauppafirma antoi lainaksi kuningas Edvard III Englantilaiselle 1½ miljoonaa kultaguldenia; Florenzian villamanufaktuureissa työskenteli siihen aikaan 30.000 henkilöä; Florenzian vuosittaiset tulliverot muodostivat 300.000 kultaguldenia ja yksistään jo tämä summa oli suurempi Ludvigin koko tuloja Saksassa 10 vuodessa.

Villanin ilmoituksista näkyy, että ne rahat, jotka Ludvig onnistui hankkimaan kiristyksien avulla rikkaassa maassa, eivät riittäneet armeijan ylläpitoon. Florenzialaiset lupasivat herttua Karl Kalabrialaiselle 200.000 kultaguldenia tuhannesta ratsusoturista jotka tämä vei heille sotaan Ludvigia vastaan, mutta maksoivat hänelle 19 kuukauden aikana — 400.000.” (II vihko, siv. 7).

Toisessa kohdassa Marx ilmoittaa seuraavia yksityiskohtia siitä, miten XIV vuosisadan alussa maksettiin palkkasotureille ja minkälainen oli rahan reaalinen arvo: imperaattori Henrik VII:n Roomaan tekemän sotaretken aikana (vuosina 1310–1313) ”lipunkantaja sai 30 markkaa, ratsumies — 20 markkaa eli 140 kultaguldenia”. Calaisin piirityksen aikana (englantilaiset valloittivat vuonna 1347) Edvard III maksoi ”jokaiselle saksalaiselle ritarille, paitsi palkkaa, 80 taalaria hevosia, satuloita ja sotatamineita varten, jokaiselle aseenkantajalle 60 taalaria, — siihen aikaan 1 taalari on yhden härän arvoinen” (II vihko, siv. 6). Siihen aikaan saksalaiset pitivät sotapalvelusta kaikkein tulorikkaimpana ammattina jokaiselle vapaalle ihmiselle.

Marx vihaa sortajia, riistäjiä; hänen myötätuntonsa on sorrettujen puolella, jotka protesteeraavat ja sotivat sortajiaan vastaan. Selvällä myötätunnolla hän ilmoittaa siitä, kuinka venäläiset Aleksander Nevskin johdolla löivät hajalle Peipusjärven jäällä saksalaiset ”ritari-koirat”, (kuten Marx heitä nimittää). Marx on myötätuntoinen kaupunkilaisille, jotka XIII vuosisadalla puolustivat rohkeasti vapauttaan saksalaista aatelistoa vastaan, kaupungeille, niiden taistelussa feodaaleja vastaan jne.

Tämä myötätunto sankarillista taistelua kohtaan kansallisen riippumattomuuden puolesta, demokratian puolesta, viha riistäjiä ja niiden inhoittavia taistelumetoodeja kohtaan uhkuu Marxin kaikista lausunnoista, jotka koskevat historiallisia toimihenkilöitä.

Imperaattori Karl V:n (vuosina 1519–1555) Marx luonnehtii näin: ”…espanjalais-habsburgilainen koira, joka aina ilmestyi sinne, missä kysymys oli siitä, että joku oli tukahdutettava.”

Filipp II Espanjalaista, joka lähetti Englantia vastaan mahtavan laivaston — niinkutsutun ”Voittamattoman armaadan”, mikä hyökkäysretki päättyi sen melkein täydelliseen tuhoamiseen, Marx nimittää ”Kserkses- Filippiksi”.

Kolmikymmenvuotisen sodan aikana, XVII vuosisadan ensipuoliskolla, toimineita Brandenburgilaista ja Saksilaista vaaliruhtinasta Marx ei nimitä, muiksi kuin ”vaalikoiriksi” (Kurköder). Hän suhtautuu halveksivasti näihin subjekteihin, leimaa heidän pelkurimaisen, katalan, kansallisvastaisen politiikkansa, joka tavoitteli puhtaasti hallitsijasuvun päämääriä.

Marx suhtautuu sangen kriitillisesti Alankomaiden käskynhaltijaan Vilhelm Oranialaiseen (1533–1584), joka oli päämiehenä hollantilaisissa maakunnissa, jotka taistelivat espanjalaisia orjuuttajia vastaan. Marx kirjoittaa hänestä, että käyttäessään hyväkseen kaupunkien demokratiaa Vilhelm sitä sydämestään vihasi. Vilhelm teki sopimuksen Anjoulaisen herttuan ja muiden ranskalaisten aristokraattien kanssa. ”Hyvä on valtiollinen viisaus! — huudahtaa Marx. — Hänenhän piti tietää, mitä tuo Anjou oikeastaan on! Ja kas tämä hänen viisautensa heitti Itä- ja Länsi-Flandrian katolilaisten, sekä myöskin aristokraattiylimysten kitaan. Heitä saattoi pidättää vain heidän kaupunkiensa ”demagogialla”!” (IV vihko, siv. 2).

Sangen yksityiskohtaisesti tutkii Marx uskonpuhdistusta ja sen toimihenkilöitä Ranskassa, Englannissa ja Saksassa. Hän paljastaa, minkälaisilla aineellisilla intresseillä oli rooli tässä monimutkaisessa ja pitkäaikaisessa historiallisessa prosessissa. Marx tutkii huolellisesti kaikki taisteluetapit: miten uskonpuhdistus alkoi Saksassa, kuinka Luther vuonna 1512 ”varovaisesti” esiintyi ”katolilaista armonoppia vastaan” (III vihko, siv. 56); merkitsee Lutherin doktrinääriset torailut Pirkheimerin, Eckin ym. kanssa vuonna 1515. Mutta ne olivat toistaiseksi vielä vain doktrinäärisiä riitoja. Vakavan luonteen sai asia, sanoo Marx, ”kun Leo X alkoi uutterasti jatkaa Julius II:sen alkaman Pyh. Pietarin kirkon rakentamista ja hän tarvitsi paljon rahaa sekä tätä varten että muita kulujaan varten taideteoksiin Roomassa”. Täytyi hankkia rahaa, ja yhtenä keinona siihen oli synninpäästöjen myyminen. Tässä hommassa huomattavana järjestäjänä Saksassa oli dominikaanimunkki Tetzel, joka toiminnassaan nojautui ”omalaatuiseen kasaantumisteoriaan”. Marx kuvaa tämän ”teorian” ydinolemuksen näin: ”Monilukuisilla kirkon marttyyreilla ja pyhimyksillä oli niin runsaasti ansioita jumalan edessä, että siitä muodostui varasto (aivan samoin kuin ”lisätyö” kapitalistien esi-isillä), jota näkyvän kirkon päämies — paavi — voi lahjoittaa tai myydä muille uskovaisille, joilla on takanaan vähän ansioita tai vieläpä raskas syntien taakka (miinus).” (III vihko, siv. 57). Synninpäästöjen myynti tapahtui mitä kyynillisimmällä tavalla paikoilla, minne kerääntyi paljon kansaa, ja tuotti suuria tuloja.

Vuonna 1517, kaikkien pyhimysten päivänä, Luther julisti Tetzelille sodan, naulaten Wittenbergin linnankirkon oveen ”95 teesiään”. Tammikuun alussa vuonna 1518 leimahti riita ilmituleen. Tetzel poltti Lutherin teesit, joita laajasti levitettiin Saksassa, Luther menetteli samoin Tetzelin teeseihin nähden. Dominikaanit alkoivat esiintyä ”augustinilaista munkkia” Lutheria vastaan raivokkailla saarnoilla. ”Tämä taistelu, — sanoo Marx, — muuttui nopeasti taisteluksi paavin arvovaltaa ja skolastikkojen auktoriteettia vastaan (biblian rinnalla)” (III vihko, siv. 58). Tässä ei ole mahdollisuutta seurata kaikkia tapahtumia niin johdonmukaisesti, kuin Marx sen tekee. Huomautamme vain, miten Marx selittää sen, miksi uskonpuhdistus sai niin laajaa myötätuntoa, varsinkin ritarien ja ruhtinaiden keskuudessa.

”Uskonpuhdistuksen menestystä, — kirjoittaa Marx, — edistää pääasiallisesti kirkon omaisuuksilla keinotteleminen ritarien ja ruhtinaiden perheiden hyväksi; ja toiselta puolen: ”avioliitto ”hengellisille henkilöille”, jotka ovat siirtyneet uuteen oppiin.” Tartuttavasi vaikutti teutonilaisen ritarikunnan suurmestarin esimerkki Preussissa; häntä pian seurasivat ”kalparitarit”, joille Liivinmaalla, Eestissä ja Kuurinmaalla löytyi paljon maatiloja ja komandööripaikkoja, jotka voitiin saattaa maallisen vallan alaiseksi.” (III vihko, siv. 71).

Marx pysähtyy erikoisesti tähän esimerkkiin. Teutoonilaisen ritarikunnan maisterina oli ”brandenburgilainen Albrecht Ansbachilainen ja Baireitilainen”. Tämä herra tapasi vuonna 1524 Wittenbergissä Lutherin ja Melanchthonin; ja nämä neuvoivat hänen ”saattamaan maallisen vallan alaiseksi Preussin” sen esimerkin mukaan kuin silloin kaikkialla Saksassa meneteltiin luostareihin nähden, myöskin heidän neuvonsa mukaisesti. ”H-ra Albrecht, — kirjoittaa Marx, — anasti tämän ritarikunnan omaisuuden perheelleen; satuttuaan yhteen Puolan kuninkaan Sigismund I:n kanssa, hän järjesti niin, että Preussi siirtyi Saksalta Puolalle.” Tehtyään sopimuksen Sigismundin kanssa Albrecht vuonna 1525 ”julkisesti julisti itsensä evankelisen opin seuraajaksi, teki Preussin herttuakunnaksi, ritarikunnan maatilat — maallisiksi läänitystiloiksi; Sigismundin kanssa tehdyn sopimuksen mukaan osa Preussia jäi puolalaisille, silloin kun osa, joka kuului ritareille, siirtyi 8 huhtikuuta vuonna 1525 (Puolan valtion läänityksenä) läänitysmaaksi entiselle suurmestarille ”Albrechtille”, josta nyt tuli ”herttua”. Näin ollen Albrecht vapautui imperaattorista ja imperiumista ja luovutti Preussin Puolalle, joka Preussin takia oli tähän saakka ollut riidoissa ritarikunnan kanssa. Albrechtin veli herttua Georg Jägerndorfilainen oli jo ennemmin muuttunut luterilaiseksi ja yllytti Albrechtia!” (III vihko, siv. 71).

Kun vuonna 1530 Augsburgissa imperiumin valtiopäivillä, jotka pidettiin Karl V:n ollessa puheenjohtajana, päätettiin, että kaikenlainen luopuminen roomalaisesta uskosta julistetaan kirkonkiroukseen; tuomitaan protestanttinen uskontunnustus; annetaan määräys palauttaa kaikki vanhaan tilaan; tottelemattomille — imperaattorin kosto, — niin silloin protestantit alkoivat valmistautua aseelliseen vastarintaan.

”Kysymys ei nyt ollut, — sanoo Marx, — niinkään paljon uskosta, kuin ryöstetyn kirkon omaisuuden puolustuksesta ja ruhtinaan vallan puolustamisesta imperaattorin valtaa vastaan.” (III vihko, siv. 76).

Sangen yksityiskohtaisesti Marx pysähtyy ”reformatsion” historiaan Englannissa, kuvaten Henrik VIII:n (Marx nimittää häntä ”kuningassiaksi”), Edward VI:n, Maria Katolilaisen, jota nimitettiin Veriseksi, ja Elisabetin kaikkia urotekoja.

Uskonpuhdistuksen toimihenkilöistä osoitti Marx eniten myötätuntoa Zwinglille, joka, kuten Marx sanoo, ”oli yhtä taitava puheissa ja kirjoituksissa, sekä taistelukentällä”. Marx merkitsee, että Zwingli ei ollut Lutherin oppilas: ”faktillisesti hän esiintyi ennen häntä”. Lutherin taas, jota Marx nimittää ”ruhtinaiden rengiksi” (III vihko, siv. 71), ”tyhmän-fanaattiseksi, piruun uskovaksi joutilaaksi” (III vihko, siv. 70), hän leimaa mielistelystä ruhtinaiden edessä, avoimesta vihamielisyydestä kapinallisiin nähden, pelkurimaisesta käyttäytymisestä taistelussa, hänen vastavallankumouksellisesta politiikastaan. ”Tämä munkki vastusti kaikkea todella progressiivista uskonpuhdistuksessa”, — huomauttaa Marx (III vihko, siv. 74), osoitettuaan, että Luther väittelyllään Zwinglin kanssa herranehtoollisesta ehkäisi saksalaisten luterilaisten yhtymisen Sveitsin saksalaisten kaupunkien kanssa.

Marx leimaa ankarasti tekopyhyyden, ulkokultaisuuden, uskonnollisen petkutuksen, joilla peitettiin inhoittavat väkivaltateot, avoin ryöstö, joukkomittaiset verenvuodatukset, — kaikki se, mistä kokoonpantiin kirkon politiikka, tuon feodaalisen sortovälineen, suunnattoman taantumuksellisen voiman, jota vastaan vallankumouksellisen porvariston täytyi käydä taistelua XIV, XV ja XVI vuosisadoilla. Kas tässä esimerkki, mistä hyvästä Kastilian kuningas Ferdinand III (1230–1252) julistettiin XVII vuosisadalla pyhimykseksi:

”Päinvastoin kuin Alfonso VIII (Kastilian kuningas v.v. 1170–1214. — V. A.), joka suojeli juutalaisia ja muhamettilaisia ja tämän johdosta säilytti maassa väestön ja maanviljelyksen, Ferdinand karkoittaa, sortaa, kiduttaa heitä: tuhansia heitä poistuu Grenadaan, maan kristillinen osa muuttuu autioksi; kulttuuristen ihmisten sijalle tuli haisevia dominikaaneja ja muuta löyhkäävää munkkiroskaväkeä. Juuri tämän takia viidensadan vuoden kuluttua paavi laski Ferdinandin pyhimysten joukkoon.” (II vihko, siv. 35).

Marx luonnehtii paavi Bonifacius IX:n (1389–1404) seuraavalla tavalla:

”Palauttaakseen Rooman valtaistuimen maallisen vallan, hän muutti kaikki julkisiksi kauppavälineiksi. Dietrich von Nimin (saksalainen; oli Urban IV:n sihteerinä) kronikassa on kokonaista kaksitoista lukua täytetty niiden hävyttömien juonien kuvaamisella, joiden avulla Bonifacius useiden vuosien aikana keräsi kolisevaa rahaa kaikkialta Europasta.” (II vihko, siv. 49).

Tässä hommassa Bonifacius IX ei halveksinut suoranaista petkutusta, esimerkiksi hän ”möi saman viran tai kirkollistulon kuusi tai kahdeksan kertaa eri henkilöille” (II vihko, siv. 55).

Paavit kasasivat itselleen ja sukulaisilleen suunnattomia henkilökohtaisia rikkauksia. Esimerkiksi paavi Johann XXII — ennen paaviksi valitsemista minoriitti-munkki Jaques Kagorilainen, — ”ihminen, jolla ei ollut ollenkaan omaatuntoa”, ”tuli kaikkein kuuluisammaksi rohkeilla keinotteluillaan ja taidollaan keksiä uusia tuloja paavin kassaan; hän — keksi paavin hovin kansliataksan, niinkutsutut annatit eli paavin hyväksi poisvedot uusien piispojen tuloista heidän piispuutensa ensimmäiseltä vuodelta, sekä muita rahojen puristamiskeinoja; hän jätti sukulaisilleen kuolemansa jälkeen 17 miljoonaa kultaguldenia, toisten lähteiden mukaan sen lisäksi vielä 7 miljoonan arvosta hopea-astioita ja jalokiviä; Kagorin — koronkiskurien kaupungin ansiokas poika” (II vihko, siv. 9).

Marxin antamat luonnekuvat murskaavat säälimättömästi porvarillisen historiankirjoituksen legendat.

Kas miten hän luonnehtii Englannin kuninkaita:

”Englannissa olivat: Richard II Verinen (kansan ja kerettiläisten murhaaja, oman setänsä murhaaja), Henrik IV Verinen (poltti kerettiläisiä), Edward IV Verinen, Richard III Verinen, Henrik VII Verinen, hirviö Henrik VIII, Edward VI Verinen (joka hakkasi päät poikki vieläpä molemmilta sediltäänkin). Mutta ainoastaan Mariaa nimitetään Veriseksi, koska hän on oka protestanttisten pappien silmässä, samoin kuin myöskin Humella ja kumppaneilla kansallisine kulttuuritaistelun tendenssineen. Luonnoltaan hän tietenkin oli katala lutka (Saumensch) Henrik VIII:n ja espanjalais-habsburgilaisen naaraan Katarinan (synkän tekopyhän) sikiönä.” (III vihko, siv. 135).

Ja kas tässä Marxin esiintuoma luonnehtiminen uskonpuhdistuksesta Englannissa ja erikoisesti Irlannissa; luonnehtiminen kuuluu pääpiirteissään Cobbetille:

”Irlannissa — paitsi ”uskon muuttamista” (”Conversion”) — on suoranainen päämäärä — saada aihetta ryöstöön. ”Uskonpuhdistukselle” oli aivan sen alusta alkaen kirjoitettu otsaan ryöstö; mutta, mitä tulee Irlantiin, niin siellä kaikki oli ryöstöä päästä varpaisiin asti. Irlannissa ”Bess” (Elisabet englantilainen. — V. A.) salli joukkomurhia — keskeytymättä toinen toistaan seuraavia murhia ja verilöylyjä — hän lähetti sinne niitä pappeja, joiden jälkeläisiä on siellä tänäkin päivänä. Ikuisesti veren tahraama miekka turvasi heille kirkollisverot ja kirkon maat. Hänet pakoitettiin saattamaan Englannissa voimaan laki köyhistä (poor Law) (hänen 43:ntena hallitusvuotenaan); mutta ryöstäjiä varten, joiden komennon hänen täytyi vahvistaa, ”Englanti oli paikka, missä he värväsivät armeijoita, lähettääkseen ne Irlantiin päämääriensä saavuttamiseksi”, koska erikoisesti ”näitä englantilaisia armeijoita kiihoitettiin lupauksella, että niille tullaan antamaan lupa ryöstöön.” (IV vihko, siv. 12) (katso Cobbet, yllämainittu kirja, siv. 187).

Paljon huomiota kiinnittää Marx sotilasasiain organisatsioon. Hän koskettelee sitä, minkälainen sotilasorganisatio oli keskiaikana Ranskassa, italialaisten kondotierien sotilasorganisatiota ja sodankäyntimenetelmiä XIV–XV vuosisadoilla; merkitsee, että sveitsiläinen jalkaväki löi perinpohjaisesti itävaltalaiset ritarit Sempachin luona (vuonna 1386); kuinka samat sveitsiläiset, taistellessaan vakavasti saattoivat kauhun valtaan italialaiset kondotierit ja kuinka viimemainittujen sotataktiikka (”shakkitaulun taktiikka”, jota ne sovelluttivat taisteluissa samallaisia ammattisotajoukkoja vastaan) kärsi oikeassa vakavassa sodassa täydellisen vararikon.

Vuonna 1422 Milanon herttua Filipp-Maria Visconti valtasi osan Sveitsin aluetta. Hänen palveluksessaan ollut ryövärijoukon päällikkö Annolo de la Pergola valloitti hänen määräyksestään Levantian laakson San Gothardin juurelle saakka. Milanolaisten puolella oli suunnaton ylivoima: heillä oli 6 tuhatta ratsumiestä panssaripuvussa ja 18 tuhatta miestä jalkaväkeä. Sveitsiläisillä oli vain 3.400 miestä (400 tarkka-ampujaa ja 3 tuhatta alebardeilla aseistettua).

”30 kesäkuuta 1422 alkaa taistelu Arbedon luona, — kirjoittaa Marx. — Sveitsiläiset eivät voita, mutta perääntyvät kunnialla (menettivät paljon miehiä); esteettömästi palaavat San Gothardin yli. Tämä ensimmäinen yhteentörmäys kondotierien raskaasti aseistettujenkin ratsumiesten (berittnen) joukkojen, sekä sveitsiläisen kansan jalkaväen (nationalem Fuhsvolk) välillä herättää näissä joukkioissa sellaista kauhua, kuin he olisivat kärsineet tappion. Juuri tässä kärsikin häviön heidän shakkitaulusotataktiikkansa (Schachbrettkriegsführung); heidän päällikkönsä (kondotierit) aina perääntyivät, kun näkivät itsensä voitetuiksi strategisessa suhteessa; sitä paitsi, kun taktillisten näkökantojen mukaan täytyi hyökätä, vallitsi heidän välillään vaitelias (stillvergnügte) sopimus säästää niiden raskaasti aseistettujen henki, jotka hevosen selästä putoamisen johdosta ovat menettäneet taistelukyvyn, koska molempien vihamielisten puolien joukkiot olivat heille heidän tavaransa ja valtansa. Mutta raa’at sveitsiläiset Arbedon luona (lähellä Bellinzonaa) ”aivan epätieteellisesti” tuhoavat (murxen) sekä pystyssä että makuulla olevat, siksi joukkiot kärsivät niin suuren tappion, että koko Italia oli kauhun vallassa!” (II vihko, siv, 98) (Schlosser. IX n. siv. 305–306).

Kas miten käsikirjoituksessa kuvataan sotilasasiain järjestämistä XVII vuosisadalla, kuinka värvättiin sotaväkeä ja millä varoilla sodittiin Kolmikymmenvuotisen sodan aikana:

”Wallenstein [1621] tulee imperiumin sotaneuvoston jäseneksi: kun Tilly pyytää imperaattorin sotajoukoilta apua Kristian IV ja kumpp. vastaan, niin hyväksytään Wallensteinin suunnitelma, jonka mukaan tämä ehdottaa muodostettavaksi: 40–50.000 miehen armeijan ilman erikoisia menoja rahaa tarvitsevan Ferdinand II:sen taholta. Wallensteinin suunnitelmasta sanotaan Kewengüllerin aikakirjoissa: ”hänelle (Wallensteinille) annettiin sotajoukon kokoamista ja harjoittamista varten muutamia piirikuntia Böömissä, näistä piirikunnista ja muilta paikoilta, jonne hän saapui, otti hän niin paljon pakkoveroja, että ei ainoastaan koonnut väkeä (s.o. sotaväkeä), vaan itse rikastui ja rikastutti läheiset tuttavansa ja näin ollen oli ensimmäinen, joka keksi tämän sodankäyntimuodin, kuluttamatta menoihin hallitsijan kukkarosta.” Wallenstein jakoi noin sata sotapäällikköpatenttia ylhäisimmille henkilöille ehdolla, että he itse keräisivät itselleen rivimiehiä ja upseereita; aristokratia piti näitä patentteja, niinkuin nykyään pidetään rautatien osakkeita; jokainen sotapäällikkö vuorostaan jakoi patentteja kapteeneille, viimemainitut taas upseereilleen, kysymättä siitä imperaattorilta. Näin ollen oma maa syöstiin Europan kaikilta ääriltä virtaavan aateliston, seikkailijain mielivallan alaiseksi. Sen jälkeen kun Ferdinand II oli antanut Wallensteinin lentoheinäsirkoille luvan autioittaa Böömiä yli kaiken määrän, ja haluten suojella niiltä omat perintömaansa, hän julkaisi kesäkuun puolivälissä 1625 tuon hävyttömän habsburgilaisen käskykirjelmän, jonka mukaan Wallensteinin verenimijöille annetaan ”värväystä ja majoitusta” sekä pakkoverojen perimistä varten sotanäyttämöltä kaukana olevat Schwabin ja Frankian piirikunnat (….) Wallenstein kiskoi rahaa julmuudella, joka tuli systeemiksi; esimerkiksi hänen kulkiessa Frankian kautta Nürnbergin täytyi maksaa hänelle 100.000 guldenia. Sen jälkeen Wallenstein liikehti alituisesti kasvaneen armeijan kanssa Hessenin, Hannoverin, Braunscweigin sekä Halberstadtin ja Magdeburgin hiippakunnan läpi.” (IV vihko, siv. 68).

Marxin ”Kronologisista otteista” näkyy erikoisen selvästi, että hänen historiankäsityksellään ei ole mitään yhteistä minkäänlaisen kaavallisuuden kanssa, että se vihaa kaikkia etukäteen laadittuja kaavoja. Historiallista prosessia Marx tutkii konkreettisena prosessina, jota luodaan ihmisten toiminnalla. Marxin suorittamat yleistämiset johtuvat ”ainoastaan jokaisen eri aikakauden reaalisen elämänprosessin ja indiviidien toiminnan tutkimisesta” ¹. Hän pysyy koko ajan ”todellisen historian pohjalla” ², ja hänen lyhyesti muodostamat yleistämiset, jotka mahtuvat vain muutamille riveille, nojautuvat tosiasioihin, joiden esittäminen vie satoja sivuja suppeassa konspektissa.

¹ K Marx ja F Engels, ”Saksalainen ideologia”. Koot. t. IV siv. 18.

² Sama, siv. 28.

Kas tässä eräs näyte siitä, miten lakoonisesti Marx tekee yleissilmäyksensä. Tähän yleissilmäykseen hän ottaa sen sisällön XV vuosisadan Europan (erikoisesti Italian, Espanjan, Ranskan, Saksan) historian tositapahtumista, mikä käsittää toisen vihkon koko toisen puoliskon ja kolmannen vihkon alun.

10 joulukuuta vuonna 1508 solmittiin Cambraissa sopimus Saksan imperaattorin (Maximilian I), Aragonian kuninkaan (Ferdinand V Katolilainen), Ranskan kuninkaan (Ludovik XII) ja paavin (Julius II) välillä, muodostettiin niinkutsuttu ”cambrailainen liiga”, joka oli suunnattu Veneziaa vastaan.

Kolmannessa vihkossaan Marx kirjoittaa tämän tapahtuman johdosta:

”Pitkän ajan oli Venezialla ollut ”europalaisena valtana” suurempi merkitys kuin Saksalla: tämä suututti Maxia, samoin kuin Aragonian ja Ranskan kuninkaita sekä paavi Julius II:sta; kas siinä syy cambrailaisen liigan syntymiseen Veneziaa vastaan; mannermaan monarkian taistelu oligarkista kauppatasavaltaa vastaan. (Tämä monarkian taistelu mahtavaa kapitaalia vastaan, joka oli ruumiillistunut Venezian muodossa, sattuu juuri siihen aikaan, kun alkoivat toimia aivan toisenlaiset tekijät (Amerika jne., kulta- ja hopea-alueiden löytäminen; siirtomaat jne.; itsessään maassa puute rahoista vakinaiselle armeijalle jne.); taistelua käytiin kapitaalin, se on porvariston vitsauksen monarkian, jossa sen johdosta, kun se on syntynyt feodaalisesta valtiosta, on vielä näkyvissä feodaalisia täpliä, kukistamiseksi tämä saa uskonnollisen ilmaisunsa paavilaisuuden ja uudistuksen taistelussa)” (III vihko, siv. 37).

Edelleen, III ja IV vihkossa, esitetään uskonpuhdistuksen sekä XVI vuosisadan ja XVII vuosisadan ensipuoliskon sotien historiaa. Juuri tämä onkin historiaa taistelusta monarkian kukistamiseksi, joka syntyi feodaalisesta valtiosta, ”kapitaalin, se on — porvariston vitsauksen” kukistamiseksi.

Ylläesitetyssä Marxin yleiskatsauksessa on paljastettu näiden tapahtumien ydinolemus, joiden selostaminen ottaa melkein 2/3 kaikista ”Kronologisista otteista” (XV–XVII vuosisatain historia). Marxin vihkot ovat yhtenä selvimpänä todistuksena siitä, miten jättiläismäinen faktillinen ainehisto on hänen yleiskatsaustensa pohjana, miten huolellisesti hän on tämän faktillisen ainehiston koonnut ja tutkinut sitä.

Tutkiessa Marxin konspektia on otettava huomioon, että tämä työ on tehty itseä varten, eikä tarkoitettu painettavaksi. Näiden ”Kronologisten otteiden” lisäksi on vielä joukko muitakin konspekteja ja otteita kirjoista historian alalta. Mutta tämä käsikirjoitus on korkeimmassa määrin arvokas työ, jolla on aivan poikkeuksellinen merkitys.

”Kronologiset otteet” antavat tavattoman paljon ainehistoa ymmärtääkseen Marxin katsantokantoja historiasta ja miten hän tutki sen konkreettista kulkua. Käsikirjoitus tulee olemaan sangen arvokkaana ohjekirjana näiden historiallisten kausien ja niiden kuluessa tapahtuneiden historiallisten prosessien tutkimisessa, jotka ovat saaneet ilmaisunsa Marxin vihkoissa, ja samalla se auttaa ymmärtämään vielä syvemmin Marxin historian teoriaa, hänen katsantokantojaan yhteiskunnallis-taloudellisista muodostuksista, luokkien taistelusta, henkilön roolista historiassa. Konkreettisesta ainehistosta voi vielä paremmin tutustua, miten Marx tutkii jonkun yhteiskunnallis-taloudellisen muodostuman muuttumisprosessia toiseksi muodostumaksi — feodalismin muuttumista kapitalismiksi — ja miten hän tutkii tällöin tapahtunutta luokkien taistelua, kiinnittäen huomion sekä joukkojen että yksityisten historiallisten henkilöiden toimintoihin.

Käsikirjoituksella on tärkeä merkitys siinäkin suhteessa, että siitä voidaan oppia juuri Marxin työtekniikkaa. Käsikirjoitus antaa meille näytteen siitä, kuinka pitää työskennellä kirjan kanssa. Meille on sangen opettavaista tietää, miten huolellisesti, millaisella innostuksella Marx työskenteli, kun hän oli jo noin 60-vuotias. Marx — uuden maailmankatsomuksen nerokas luoja, proletariaatin suuri johtaja, suurin oppinut — konspektoi mitä huolellisimmin kirjat, joita hän tutkii, kirjoittaa itselleen supistetun sisällön sadoista ja tuhansista sivuista, voidakseen paremmin painaa sen muistiinsa ja sitten, kun on tarvis, katsoen käsikirjoitukseensa, palauttaa mieleen maailman historian kronologiaa ja kronikkaa.

Käsikirjoitukseen tutustuminen auttaa samalla elävämmin tuntemaan itsensä Marxin, minkälainen hän oli ihmisenä. Näkyy, miten innostuneesti, miten intohimoisesti hän tekee työtä. Miten syvä onkaan hänen myötätuntonsa sorrettujen joukkojen kärsimyksiä ja heidän sankarillista taisteluaan kohtaan! Millaisella myötätunnolla hän merkitseekään historiallisten toimihenkilöiden todelliset ansiot, miten tulisesti osaakaan vihata sortajia ja riistäjiä! Samalla hän arvioinneissaan ei nojaa työtätekeviin kohdistuvaan pelkkään abstraktiseen myötätuntoon: hänen johtopäätöksensä pohjautuu reaalisten tosiasioiden huolelliseen tutkimiseen, historian todellisen kulun syvään ymmärtämiseen, historian, jonka luojina ovat itse ihmiset.

Marx on ensimmäinen ihminen, joka kaikinpuolisesti ymmärsi ihmisyhteiskunnan kehityslait, ymmärsi syvästi ihmiskunnan historian. Erikoisen syvästi Marx tutki kapitalismin syntymisen ja kehittymisen aikakautta, sen olemassaolon lakeja ja kiertämätöntä tuhoa. On selvää, minkälaisen arvon saa itse Marxin tekemä katsaus konkreettisiin tapahtumiin pääasiassa niinä vuosisatoina (XIV–XVII), jolloin Europassa alkoi syntyä ja muodostua porvarillinen yhteiskunta.

(”Bolshevik” N:o 24 v. 1936)