Pikku paloja tarunomaisen retken todellisuudesta
Tänä vuonna tammi- ja helmikuun vaihteessa suoritetulla Kiimasjärven hiihdolla oli mukana myös yhdeksän v. 1922 Leningradin kansainvälisen sotakoulun tarunomaisen retken osanottajaa. Ja mikä mielenkiintoista: useimmat heistä olivat v. 1922 samassa konekiväärijoukkueessa. Useimmat heistä ovat sitäpaitsi palvelleet Puna-armeijassa aina sen perustamisesta alkaen ja joutuneet jakamaan yhdessä monien taisteluitten ja koettelemusten vaivat. Mielenkiintoista, karaistunutta joukkoa!
Tov. O. Oinonen, joka osallistui Kiimasjärven hiihtoon Karjalan kirjailijaliiton lähettämänä, haastatteli matkan varrella vn. 1922 retken osanottajia, merkitsi mielenkiintoisimmat momentit kertomuksista muistiin — ja niin syntyi tämä historiallisten pikkumuistelmien sikermä.
Kuormaston kanssa tiedustelemassa
Vaikkapa ottaisimme sen tapauksen, kun me olimme kuormaston kanssa tiedustelemassa — tosin erehdyksen takia.
Se sattui retken loppupuolella. Tov. Heikkonen lähetti minut kolmen muun miehen kanssa kuormaston mukana suojeluksena Vuokkiniemestä Ponkalahteen. Meidän piti mennä tietä myöten, joka tekee pitkän kierroksen erästä järveä. Heikkosen miehistön kanssa piti oikaista tietöntä saloa ja ehtiä ennen meitä Ponkalahteen menevälle tielle. Määräyksen mukaan oli meidän jatkettava matkaa niin kauan kuin kohtaamme kolonnan.
Kuljemme. Tulee pimeä. Kolonnaa ei näy eikä kuulu.
Aavistelen, että jotakin on vinossa, ja ehdotuksestani järjestämme kärkimiehet kuormaston edelle.
Saavumme vihdoin, illan pimeässä, eräälle torpalle ja tiedustelemme, onko näkynyt liikkumassa sotilaita.
Oli. Valkoisia oli näkynyt. Ne olivat lähteneet edellisenä päivänä. Sensijaan punaisia ei ollut seudulla liikkunut — selitettiin torpassa.
Myöskään tiellä ei näkynyt verestä jälkeä.
Mutta jatkoimme matkaamme määräyksen mukaisesti.
Kunnes kuulemme takanamme huudon:
— Seis!
Pysähdymme. Perästämme tulee kiireesti kaksi tov. Heikkosen lähettämää miestä.
— Älkää menkö, muuten joudutte lahtareitten suuhun! he selittävät. Edessä ei ole ketään.
Niin olikin vähältä käydä. Kolonna oli myöhästynyt. Se oli takanamme. Ja heti kun sieltä lähetettiin tiedustelu edellemme, se joutui laukaustenvaihtoon lahtareitten vartioston kanssa.
Tuo vartiosto pakeni, ja samana yönä tiedustelijamme valloittivat Ponkalahden.
Erkki Ojala.
Kuulatuiskussa Aijonlahden jäällä
Sumuinen pakkasaamu.
Saavumme järven rantaan Aijonlahden vastapäätä.
Tehtävänämme oli suorittaa tiedustelu ja siinä tapauksessa, että lahtarit olisivat kylässä, karkoittaa ne sieltä.
Panimme toimeen tulitiedustelun. Valkoiset vastasivat harvalla tulella. [Tämä seikka kerrotaan myös siten, etteivät lahtarit vastanneet punaisten tulitiedusteluun. — O. O.]
Silloin kuului kylästä karkea huuto:
— Ettekö te, perkeleet, usko, ettei saa ampua!
Ja ammunta lakkasi.
Kylästä kuului kumminkin vielä ääniä. Siellä kumotti joitakin tulenroihuja. Mutta sumu on sakea, ja on mahdoton nähdä, mitä siellä oikeastaan tapahtuu.
Päivä valkenee. Sumu hälvenee hiukan. Äänet kylässä vaikenevat.
Lähdemme etenemään kylään — n. 400 metriä edellämme nelimiehinen kärkijoukko.
Lahtarit päästävät etummaiset kärkimiehet kylään asti — vasta sitten kaappaavat heidät.
Avaavat yhtäkkiä kiivaan tulen ensin jälkimmäistä kärkimiestämme kohti — hän on vielä jäällä, hän yrittää kääntyä takaisin, mutta haavoittuu heti — sitten meitä kohti.
Siitä nousi saakelinmoinen pauhu.
Konekiväärit laulavat, kiväärit rätisevät — molemmin puolin. Lahtareitten tuli on erittäin ankara — niin, enpä muista milloinkaan muulloin mokomassa saunassa olleeni. Kuulat kyntävät lunta, se nousee tupruna ilmaan, jää ulvoo ja vonkuu kuularyöpyn alla.
Mutta tuli ei ole tarkkaa. Kiireimmän kaupalla siinä on kuitenkin raivauduttava aukealta jäältä. Eikä siinä juuri tee mieli päätänsä nostaa. Kukin koettaa ryömiä mitä matalampana taitaa. Ja omituiset, ilkeät väreet käyvät pitkin selkää. On kumminkin vaikeata perääntyäkin ja jättää tovereita sinne lahtareitten käsiin. Mutta ei auttanut.
Pääsimme jäältä aivan vaurioitta. Ja ehdimme perääntyä juuri parhaaseen aikaan, sillä eräs lahtarijoukko oli kiertämässä selkämme taakse.
Toivo Suotaila.
Kyttäystä ja ajankulutusta lumihangessa
Seuraavana päivänä ensimmäisen Aijonlahteen tekemämme hyökkäyksen jälkeen lähti tiedustelumme jälleen kylää kohti. Etenimme järven ja erään kukkulan välistä tasannetta. Yhtäkkiä huomasimme läheisyydessämme lahtarijoukkoja — niitä oli n. 150 metrin etäisyydessä kukkulalla meistä oikealle ja n. 50 metrin etäisyydessä edessämme.
Mitä tehdä?
Joukkomme oli liian pieni ryhtyäksemme hyökkäykseen.
Jäimme asemiin lumikuoppiin, koettaen lahtareita houkutella hyökkäykseen. Mutta he eivät hyökkää.
Vihdoin alamme edetä ryömien lumessa — ikäänkuin hyökkäisimme. Silloin lahtarit vähän perääntyvät. Mutta kun me taas peräännymme, he puolestaan etenevät, samoin lumessa kontaten — varsinaiseen hyökkäykseen emme kuitenkaan saa heitä millään.
Semmoista peliä: toistemme härnäämistä, jatkui koko päivän.
Vihdoin ryhdymme kuluttamaan aikaa ja pitämään itseämme lämpiminä leikittelemällä keskenämme: kaivamme tunneleita lumen lävitse naapureittemme luokse, tartumme heitä jalkaan; kun kuulemme naapurin kahinaa lumen sisältä, iskemme yllättäen siihen kohtaan kädellä tai jalalla.
Siten tarkenee lumessa 40 asteen pakkasesta huolimatta siedettävästi. Mutta tuo kyttäys käy kumminkin ajan mittaan kovin ikäväksi, kiusalliseksi. Tulisi vain jonkinlainen ratkaisu!
Illalla saapuu paikalle tov. Antikainen — vaikka lahtareita on jo ehtinyt myös selkäpuolellemme, on renkaassa niin paljon aukkoa, että sitä voi käyttää hyväksi. Saamme käskyn vetäytyä takaisin Ponkalahden kylään.
Yöllä joudun erään toverin kanssa patrulloimaan kylän edustalla. Lahtarit ovat edenneet aivan kylän luo metsän reunaan — siitä kuuluu heidän liikkeensä kahina. Huutelemme, että tulkaahan vain tänne, lahtarit, niin saatte hiukan löylytystä lämpimiksenne. Mutta kieltämättä on tilanne aika jännittävä, sillä meidän on patrulloitava aukealla.
Myöhemmin yöllä saapuu kylään kuormastomme, ja sen aiheuttama kahina karkoittaa vihollisen kylän liepeiltä — he kai luulivat, että meille saapui lisäjoukkoja ja että ryhdymme hyökkäykseen.
Kaarlo Ahonen.
Mukana Pääkönniemen leikissä
Punaisen lipun kunniamerkki annettu tov. Akseli Anttilalle Pääkönniemen taistelusta siitä, että tov. Anttila, huolimatta valkobandiittien ankarasta tulesta, vei oma-aloitteisesti konekiväärinsä lähelle vihollisen juoksuhautoja ja avasi tulen, ja että, huolimatta siitä, että valkobandiittien kuula lävisti häneltä kaksi sormea vasemmasta kädestä, tov. Anttila nousi suksille ja toisten mukana hyökkäsi kylään, jatkaen vihollisen takaa-ajoa.
(Punaisen lipun kunniamerkin kirjasta.)
Kun tulimme jäätä myöten Pääkönniemeen kuului kylästä yksityinen laukaus, joka ei kuitenkaan voinut tarkoittaa meitä. Kylässä ei näkynyt mitään liikettä. Tov. Antikainen määräsi yhden komppanian oikealle, toisen vasemmalle. Jouduin konekivääriosastoineni vasemmalle, hyökkäävän komppanian mukaan. Osastoni oli hyökättävä vasemman sivustan oikealla siivellä aukeata jäätä myöten.
Lähdimme liikkeelle metsän reunasta ja ryhdyimme levittäytymään n. 400–500 metrin päässä kylästä. Mutta juuri silloin alkoi valkobandiittien tuli hyvin lumeen kaivetuista varustuksista.
Heti vihollisen konekiväärien rävähdettyä tov. Kopola ilmoitti haavoittuneensa käsivarteen, mutta kieltäytyi kumminkin jäämästä pois hyökkäävien riveistä.
Annoin komennon:
— Nopeasti ketjuun ja tuli!
Heittäydyin maahan ja aloin valmistaa konekivääriäni ampumakuntoon. Samassa kaatui viereltäni toveri Kopola. Huusin häntä nimeltä, mutta hän ei vastannut. Heti horjahti tov. Moisio toiselta, oikealta sivultani lumeen. Hänkään ei vastannut huutaessani häntä nimeltä.
Avasimme tulen kylään. Mutta ihmisiä siellä ei näkynyt. Voi päätellä vihollisen konekiväärien paikat vain niitten tulesta.
Ihmettelin, miksi oikea sivustamme ei avannut tulta, niinkuin olisi pitänyt.
Ammuttuani kaikki konekiväärin levyt huusin:
— Pojat, tuokaahan levyjä, loppuivat
Tov. Jukka Lappalainen nousi rauhallisesti, toi levollisesti astellen ammuksia ja heitti ne viereeni virkahtaen: ”Siinä on” — tehden tuon kaiken niin vapaasti kuin olisi ollut tukkimetsässä. Vihollinen ampui kahdesta konekivääristä ja kymmenistä kivääreistä. Kohotin vasemman käteni ottaakseni tov. Lappalaisen tuomat ammukset, mutta ne putosivat ehdottomasti takaisin lumeen. Kädessäni ei kumminkaan tuntunut kipua, mutta alkoi se tuntua omituisen lämpimältä.
Samalla alkoi kuulua oikealta sivustaltamme laukauksia ja joitakin huutoja.
Annoin komennon:
— Ylös! Eteenpäin!
Vasta hyökkäykseen lähtiessä huomasin käteni olevan veressä; myös rukkanen oli täynnä verta.
Heti ryntäykseen ryhdyttyämme vihollinen alkoi perääntyä. Ammuin vihollisen jälkeen kaikki kevyen konekiväärini levyt, painuen vielä noin kilometrin sekasorrossa pakenevien perästä. Mutta vasen käteni ei enää toiminut. Heitin oikealla kädelläni konekiväärin puun oksalle ja ammuin siitä.
Kylään palatessani oli käteni aivan veressä, ja se oli liikkumaton. Heti sidonnan jälkeen minut oli lähetettävä Leningradiin.
Akseli Anttila.
Päin vihollisen asemia
Punaisen lipun kunniamerkki, annettu tov. Nante Määtälle Kiimasjärven taistelusta siitä, että tov. Määttä hyökkäsi oma-aloitteisesti aukeata jäätä n. 400 metrin päässä olevia vihollisen asemia vastaan.
(Punaisen lipun kunniamerkin kirjasta)
Olin Kiimasjärven hyökkäyksen aikana keskustassa. Niinkuin tunnettua, oli hyökkäyksen aikana aamuhämärä. Rannassa oli kirkko ja muutamia taloja. Hyökkäsimme niitä kohti. Huomasimme talojen ja kirkon vaiheilla muutamia lahtareita, joista osan kaappasimme, osan päästessä pakenemaan yli järven.
Niemessä olevasta kylänosasta ja järven takana olevan koulun vaiheilta — koululla oli esikunta — ammuttiin meitä kohti kivääreillä. Mutta silloin en ajatellut muuta kuin sitä, että oli hyökättävä pakenevien lahtareitten jälkeen. Syöksyin jäälle. Muut seurasivat mukana.
Valkobandiittien ammunta lakkasi. Koululla järven takana näkyi kiireistä liikettä. Näkyi, miten sieltä osa pakeni hevosilla Nokeuksen tietä oikealle, kun taas osa pakeni suksilla vasemmalle metsään.
Pääsemme järven yli. Suurin osa miehistämme työntyi koululle. Omasta puolastani seurasin vasemmalle pakenevien lahtareitten latua, haluten tavoittaa heidät.
Yritys oli kumminkin turha. Ja jonkin ajan kuluttua katsoin parhaaksi palata kylään toisten joukkoon.
Nante Määttä.
Pikapiirtoja Kiimasjärven valtauksesta
Haluan kertoa hiukan Kiimasjärven taistelusta, jossa jouduin toimimaan vasemmalla sivustallamme.
Kun, päästessämme kylän reunaan, sieltä alkoi kuulua kirkonkellojen soittoa, luulivat monet, että se oli hälyytys. Mutta tov. Antikainen ei puhunut paljon. Hän sanoi vain:
— Ei muuta kuin suoraan kylään!
Antoi suunnat.
Ja silloin lähdettiin.
Kuljettuamme n. 300 metrin levyisen lahden yli huomasimme erään saunan luona seisovan vahdin. Myös hän huomasi meidät. Mutta valkoiset halaattimme ja se seikka, että tulimme Suomesta päin, teki hänet taipuvaiseksi uskomaan meidät omikseen.
— Älä ammu, sanoi silloin tov. Antikainen, omia ollaan.
Miehen kivääri putosi jalalle. Hän lähti astelemaan taloon päin. Silloin kaappasimme hänet meluttomasti.
Riensimme kirkon ympäri taloon, missä oli valkoisia komppanianpäällikköineen.
Tuli miehiä jostakin esille. Eräs niistä alkoi ampua. Avasimme tulen myös me, ampuen seisoaltamme. Miehet pakenivat. Tarkastimme talon. Sieltä löytyi joukko valkobandiitteja — ken heinien alle, kuka minnekin kätkeytyneinä. Saimme toistakymmentä vankia.
Nopea ja päättävä liike oli turvannut meille voiton.
Viljam Ritola.
Eräs tiedustelumatka
Vaikkapa kertoisin eräästä tiedustelumatkasta. Tosin silloin ei sattunut mitään niin erikoista, mutta tiedustelumatkoilla on aina oma mielenkiintoisuutensa ja jännityksensä, sillä on mahdoton ennakolta varmaan tietää, joutuuko yhteenottoon vihollisen kanssa vai eikö.
Tultuamme Saarenpäähän kysyttiin, kuka haluaisi lähteä tiedustelemaan Suomen rajalle päin Roukkulan kylään, missä pitäisi olla valkoisia. Vaikka olimme väsyneitä, miltei kaikki halusivat lähteä, sillä kaikkien mieli paloi päästä oikein lämpimään yhteenottoon valkobandiittien kanssa.
Meitä lähetettiin kaksikymmentä miestä. Saavuimme Roukkulaan talviyön pimeässä, varovasti, kylän lähellä ketjuun levittäytyen.
Ei näkynyt mitään ulkona.
Mutta tiedossamme oli eräs talo, jossa valkoisten — parikymmentä miestä — pitäisi olla. Lähestyimme sitä kiväärit ampumavalmeina ja käsipommit varalla. Koputimme ikkunaan. Sisällä syttyi valo ja ovi avattiin.
Hyökkäsimme pirttiin. Mutta talossa ei ollut muita kuin eräs karjalainen mies, jolta saimme kuulla, että lahtarit olivat lähteneet — viisi minuuttia sitten. Sellaistakin voi sattua sodassa! Ja voi arvata, että olimme aika tavalla harmissamme. Niin, tunsimmepa itsemme melkein petetyiksi.
Mutta meidän oli joka tapauksessa palaaminen niine hyvinemme Saarenpäähän.
Kaarlo Urponen.
Rintama — N:o 2 — 1935
Marxismi-Leninismi 