Pikkupiirteitä kulttuurihistoriastamme (1935)

Pikkupiirteitä kulttuurihistoriastamme

Tynniläisten lahtariemigranttien sakki pitää paljon huolta meidän koululaitoksemme ja muun kulttuurityömme tilasta, uskotellen lukijoilleen niiden rämettymistä. Tässä mustaamis- ja parjaamistarkoituksessaan kulakki-emigranttien viheliäinen äänitorvi mielellään käyttää vääristeltynä meidän itsekritiikkiainehistoamme. Samalla tietysti voivotellaan ja valitellaan sen vanhan «kulttuuriperinnön» hukkaantumista. Niinpä eräs kulakkien kynäkonna kulakki-emigranttien lehden kuluneen vuoden syyskuun 7 pvän n:rossa vaikeroitsee, että

”uskonnonvastaiset hedelmät alkavat olla nähtävissä jo Inkerissäkin. Nuori polvi on monin paikoin alkanut vieraantua uskonnosta ja he ovat kadottaneet kunnioituksen isiltä perittyä kirkkoa kohtaan. Esimerkkinä mainittakoon, että nuori väki tuntematta mitään kauhua kokoontuu kirkkoihin tanssimaan.”

Kirjoittaja antaa tunnustuksen meidän uskonnonvastaiselle työllemme. Hänen mielestään se todistaa, että «paholaisella on kiire. Tämän maailman lapset ovat toimeliaat työssään».

Selvää on, että tällainen tilanne saa kulakki-ideologin kauhistumaan, sillä hänen selityksensä mukaan

”luterilainen kirkko on tähän asti ylläpitänyt Inkerissä suomalaisuutta, isiltä perittyä siveellistä maailmankatsomusta ja rehtiä kansalaiskuntoa. Uskonto on opettanut Inkerin nuorisoa pitämään ihanteet korkealla. Uskonto on vaikuttanut sen, että Inkerin suomalainen väestö ei ole hukkunut slaavilaiseen mereen venäläisen miljoonakaupungin liepeillä. Uskonto on pelastanut myös Inkerin kansan vaipumasta kommunistiseen oppiin, jota sille on toistakymmentä vuotta valtiovallan toimesta tyrkytetty kaikilla elämän aloilla”.

Ja nyt tämä kulakkirosvojen ihmeellinen taikakalu on menettämäisillään kaiken tehonsa! Eipä ole ihme siis, jos «ristillisessä rakkaudessaan» uusista rosvoretkistä uneksivat kulakkihurtat ulisten ulvovat.

Kirkko oli tosiaankin aikaisemman porvarillisen kulttuurin, kulakkikulttuurin kaudella tuo sorron- ja riistonalaisten pimityskulttuurin vahvin ja luotettavin tukipylväs. Jokainen kirkko pappeineen oli porvarillisen maailmanjärjestyksen linnake. Ja näitä linnakkeita oli täkäläisen suomalaisen väestönkin keskuudessa monta. Kolmisenkymmentä kivi- ja puukirkkoa olivat papit apureineen nostaneet pystyyn inkeriläisten talonpoikien hikirahoilla. Ja upeat pappilat sekä mahtavat pappilatilat sijaitsivat kaikkialla kirkkojen läheisyydessä. Näissä hämähäkin pesissään vaanien papit kietoivat verkkoihinsa talonpoikien ja muiden työtätekevien koko elämän syntymästä hamaan hautaan asti. Pappi oli kirkonmenoineen ihmisen jokaisella elämän askeleella ja kantoi lihavat maksut «pyhistä toimituksistaan» itsensä säätämän taksan mukaan. Pappi levitti lukutaitoa ja toimitti siveellisyyspoliisin virkaa. Papit kasvattivat lampaitaan «kurituksessa ja herran nuhteessa». Vielä viime vuosisadan lopulla sellainen jykevä kirkkoruhtinas kuin Moloskovitsan rovasti Karl Elvard Palander omakätisesti kepitti seurakuntalaisiaan. Pappila oli todellinen herraskulttuurin tyyssija, jonne työtätekevä talonpoika vain arkaillen ja pakon painamana saattoi jalkansa astua. «Meillä on tänään petojen ruokinta», sanoi Venjoen rovasti A. E. Stråhlman vieraakseen saapuneelle suurtilalliselle, kun kirkonmiehet uuden vuoden päivänä olivat vanhemmilta ajoilta säilyneen tavan mukaan jätetty pappilaan päivälliselle. Ja kirkonmiehet enimmäkseen kuuluivat talonpoikaiston varakkaaseen ja kulakkikerrostumaan. Miten musertavalla halveksumisella saattoikaan pappi siten kohdella köyhiä talonpoikia tai batrakkeja. Sanalla sanoen, pappi jumalankäskyineen ja kristillisine siveysoppeineen, taivas- ja helvettitaruineen oli porvarillisen yhteiskuntajärjestelmän uskollinen ja valpas vartija. Eikä voi kieltää, että kirkko ja papisto suurella taitavuudella suorittivat työtätekevien pimitystyötään. Kirkon kirot ovat vielä tänäkin päivänä yksi ilettävimpiä kapitalismin jätteitä ihmisten tajunnassa, mm. kollektivistiemme tajunnassa. Ja todellisuudessa me olemme uskonnonvastaisen työn alalla hitaasti ja laimeasti toimineet. Muuten saattaisi paljon useampi kirkko olla muutettu todellisiksi kulttuuritaloiksi.

Koululaitos.

Kun kapitalistisen talouden kehitys alkoi vaatia koulua kirkon rinnalle, olivat täkäläiset suomalaiset papit täysin luokkatehtävänsä tasalla. He panivat kaiken organisaattoritaitonsa liikkeelle, saadakseen hentoa itua ottavan koululaitoksen aivan alunpitäen oman holhouksensa ja valvontansa alaiseksi. Papit perustivat Kolppanan seminaarin jo v. 1863 ja pitivät siellä johtoa lujasti käsissään. Tosin koululaitosta kokonaisuudessaan ei pappien myöhemmin onnistunut yhtä jakamattomasti käsissään pitää. Keisarivallan kouluhallinto seurasi suurella epäluuloisuudella suomalaisten pappienkin hommia, sillä niiden kansallisporvarillinen suunta oli jyrkästi ristiriidassa hallituksen venäläistyttämispolitiikan kanssa.

Kansankoululaitoksen kasvu tapahtui etanan askelin, kuten seuraavasta taulukosta näkyy.

Suomalaisen väestön asuma-alueelle perustettu kouluja:

Siis neljänkymmenenkuuden vuoden kuluessa tuli perustetuksi 229 koulua. Ensimmäisten kolmenkymmenen vuoden kuluessa koululaitoksen kehitys tapahtui sangen hitaasti. Esim. Lyyssin piirikunnan suomenkielisillä seuduilla noiden kolmen vuosikymmenen kuluessa avattiin vain 6 koulua. Kouluverkko alkoi laajeta jonkunverran nopeammin vasta vuosisadan vaihteessa — 1905 vallankumouksen aattona sekä vallankumouksen jälkeisinä vuosina. Eivätkä nämä koulut olleet suomalaisia kansallisia kouluja missään suhteessa — ei oppilaskokoonpanonsa, ei opettajakuntansa enempi kuin opetuskielensäkään puolesta. Oppilaiden kokoonpanosta ei ole tilastoakaan olemassa. Sellaista ei kouluhallitus sietänyt. Epäsuorien ja epäluotettavien päätelmien avulla on laskettu, että sellaisia kouluja, joissa joko kaikki oppilaat tai niiden suuri enemmistö oli suomalaisia v. 1911 oli 139 ja 90 koulua oli sellaisia, joissa suomalaisia oppilaita oli noin puolet tai vähemmän. Samanluontoisten laskelmien mukaan suomalaisten oppilaiden lukumäärä mainittuna vuonna oli lähes 8000. Opettajia oli yhteensä 265, joista suomalaisia 136 ja 129 venäläisiä ja virolaisia. Opetus tapahtui venäjänkielellä ja vain uskontoa sallittiin opetettavan oppilaiden äidinkielellä. Joissain kouluissa saattoi tavata sellaisia suomenkielisiä oppikirjoja, kuten esim. Topeliuksen «Luonnonkirja». Useat oppilaista eivät kansakoulun kurssiakaan päättäneet. Näinollen ei ole ihmeteltävää, että lukutaidottomuuskin usein palautui ja yleensä tulokset koulutyössä olivat mitättömän vähäiset.

Mitä on meidän koululaitoksemme tätä nykyä?

Oppivuonna 1933–34 toimi maaseudulla 270 suomenkielistä alkeiskoulua ja 45 alakeskikoulua ja suomalaisia oppilaita oli alkeiskoulussa 13.212 ja alakeskikoulussa 4443. Tämän vuoden oppilasmäärästä ei ole vielä täydellisiä tietoja, mutta vaillinaisten ennakkotietojen mukaan se on todennäköisesti suurempi kuin edellisen vuoden oppilasmäärä.

Koulurakennusten kunnostamiseksi ja uusien huoneustojen hankkimiseksi kouluille on viime vuosina ja varsinkin viime kesänä suoritettu suurenmoinen työ. Melkein kaikilla kouluilla on järjestetty koulutaloudet. Alkeiskoulujen maapalstat vaihtelevat 1–2 ha, alakeskikoulujen 5–6 ha:sta aina 40 ha:iin. Useille kouluille on alettu hankkia kotieläimiä. Koulukaluston ja oppivälineistön hankkimiseen ja täydentämiseen kiinnitetään vuosi vuodelta yhä suurempaa huomiota. Suomenkielisen oppikirjallisuuden luomiseen on viime vuosina tehty ratkaisevia askeleita, ja koulumme ovatkin nyt jo melkein täydelleen oppikirjoilla turvatut. Oppikirjojemme ulkoasu ja sisältö on vuosi vuodelta parantunut.

Opetustyö kouluissamme on mennyt viime vuosina suurin askelin eteenpäin.

Me olemme arvostelleet koulujemme työtä suurella ankaruudella, sillä me tiedämme, että meillä on vielä paljon reserviä hyväksikäyttämättä. Eivätkä lahtariparkojen yritykset käyttää vääristellen tätä aineistoa paisuteltuna ja pullisteltuna omiin provokatiotarkoituksiinsa saa meitä vähääkään hämille. Sillä ketä luulevat lahtarihylkiöt pettävänsä? Omia lukijoitaan, oman lehtensä lukijoita ennenkaikkea he pettävät…

Otamme vaikkapa sen aineen, jossa meillä on suurinta jälellejääneisyyttä — venäjänkielen. Kolppanan seminaarissa melkein kaikki aineet opetettiin venäjänkielellä. Mutta eipä siinä ihmeellisiin saavutuksiin päästy. Muistan käynnin eräällä koululla, jossa opettajana oli Kolppanan seminaarin päästökäs samalta kurssilta kuin minäkin (A. Raikkerus). Tämän opettajan laatimassa venäjänkielisessä tuntitaulussa oli toistakymmentä virhettä. Tietysti meidän kouluissamme tällä erää on opettajia, joilla on hyvin puutteellinen venäjänkielen taito. Mutta on otettava huomioon, miten nopeasti meidän on opettajakaadereita täytynyt valmistaa. Ja mikä on pääasia — me voimme mennä takuuseen siitä, että opettajistomme venäjänkielen taidon me parannamme mitä lyhimmässä ajassa — parin, kolmen vuoden kuluessa. Opettajistomme valmistuneisuus äidinkielessä ja matematiikassakin on parempi kuin venäjänkielessä. Ja kumminkin me tiukasti asetamme vaatimuksen, että opettajistomme näissä sekä kaikissa muissakin aineissa tarttuisi sangen lujasti opiskeluun käsiksi, hankkisi itselleen perustavat yleissivistävät tiedot sekä omaksuisi metodisen ja pedagogisen mestaruuden. Ja me sen saavutamme! Mikä sen tekee meille mahdolliseksi? Ennenkaikkea — meidän sosialistisen rakennustyömme yleinen luonne. Se, että tämä rakennustyö on suurten joukkojen asia. Se, että Leininin, Stalinin puolue johtaa tätä työtä. Se, että sosialistinen kilpailu ja iskuruus sosialistisina työmuotoina yhä enemmän voittavat jalansijaa, syventyvät ja laadullisesti parantuvat. Se, että me pelvottomasti käytämme bolshevistista itsekritiikkiä ja sen avulla poistamme puutteita sekä lujitamme voittojamme.

Meillä on joukoissa mitä valtavin pyrkimys kulttuurielämään, mitä voimakkain tiedonnälkä ja meillä ovat myöskin rajattomat mahdollisuudet työtätekevien kulttuuritarpeiden tyydyttämiseen.

Meidän ei tarvitse kulakkilahtarien lehtipahasen tavoin tuikutella, että

”monet ovat ne yleisesti tunnetut syyt, jotka estävät kaikkia halukkaita (kysymys on kulakki-emigranttinuorisosta) astumasta opintielle. Yhä edelleenkin vallitseva taloudellinen puristus on estänyt valtiovaltaa antamasta niin paljon varoja tähän tarkoitukseen kuin olisi tarvittu ja yksityisten on entistä vaikeampi tukea vapaaehtoisesti tätä työtä. Opiskeluavustuksia jakaville pakolaisjärjestöille saapuvien anomusten lukuisuus ylittää moninkertaisesti sen määrän, mikä näillä on avustuksiksi jaettavanaan eikä tätä taloudellista tukea voida siten myöntää kuin muutamille”. (”Vapaa Karjala ja Inkeri” N:o 36 v. 1934.)

Mikä on totta, se on totta.

Synkkä ja toivoton on tulevaisuus kulakkiemigranttinuorisolla Suomessa. Valoton on sen nykyisyys.

Toisin on meillä.

Ei ole mitään «yleisesti tunnettuja syitä», jotka estäisivät meidän työläis- ja kollektivistinuorisoamme astumasta opintielle. Ei ole «taloudellista puristusta», joka estäisi neuvostomaiden valtiovaltaa antamasta täydessä määrässä taloudellista tukea opinhaluisille — eikä vain nuorisolle, mutta täysi-ikäisille ja vanhoillekin. Yleistä pakollista seitsenvuotista opetusta toteutetaan Neuvostoliiton suomenkielisenkin väestön keskuudessa. Samoin Karjalassa. On laskettu perustus inkeroisten ja vepsäläisten omalle kirjakielelle.

Yleinen seitsenvuotinen pakollinen opetus!

Kuka täkäläisistä olisi parikymmentä vuotta taaksepäin osannut kuvitella tämän mahdolliseksi! Ja että tämä koulu on äidinkielinen koulu! Ja että meillä ovat omat, meillä julkaistut oppikirjat tätä koulua varten! Ja monta, monta muuta kohtaa voisi osottaa.

Ennen Lokakuun vallankumousta Kolppanan seminaari oli ainoa korkeampityyppinen koulu, joka oli tarkoitettu meidän suomenkielisen maaseutuväestömme poikia varten. Mutta ei tyttöjä varten, herra paratkoon! «Evan sukua» ei sopinut päästää sellaiseen papilliseen laitokseen. Millaiset olivat määrällisesti Kolppanan seminaarin työn tulokset?

Viisikymmenvuotisen olemassaolonsa aikana, vuodesta 1863 vuoteen 1913 Kolppanan seminaarista oli päästetty kaikkiaan 220 henkeä, joko kurssin päättäneitä tai sellaisia, joilta oppikurssi oli jäänyt kesken. Ja tämän lisäksi v. 1913 oli seminaarissa oppilaita 32 henkeä. Siis 252 henkeä käsitti koko Kolppanan seminaarin kaaderien valmistustyö puolen vuosisadan ajalta. Jos sitten alkaisimme nimi nimeltä tarkastella seminaarin päästökkäitä, niin helposti huomaisimme, että joukossa on useitakin sellaisia, joiden ainoa ansio «Inkerin kulttuurivainiolla» on siinä, että he jolloinkin opiskelivat seminaarissa. Vielä vähemmän ilahduttava ja mieltä ylentävä on sen suoritetunkin kulttuurityön laadullinen puoli todellisen kulttuurin ja todellisen tiedon kannalta katsottuna. Monet olivat lukkareina koko ikänsä. Ja useimmat niistäkin, jotka uskottelivat olevansa kehityksen ja tieteen etunenässä, osoittautuivat, kuten hyvin tiedämme, hävettävän vararikkoisiksi sellaisen maailman historian ratkaisevan tapahtuman, kuin Lokakuun vallankumouksen edessä. Useat heistä nyt hylkyinä ja tarpeettomina ruopivat ja kukkoilevat sellaisella historian haisevalla rikkatunkiolla kuin inkeriläisten ja karjalaisten kulakkien emigranttipesät Suomessa. Ja tosiasia on se, että nyt, kun meidän on omalta osaltamme ratkaistava ennen kuulumattomia tehtäviä kulttuurityön alalla, Kolppanan seminaarin kasvattama miespolvi on ollut tässä työssä vähempilukuisena mukana kuin mitä se olisi voinut olla. Ja sitten vielä lahtarikonnat ilkeävät ilkkua, että meidän opettajistomme on valmennuksensa puolesta heikkoa. Katalat kulakkipyövelit, jotka tappoivat meidän opettajiamme, kuten tappoivat opettaja I. Monosen, joka kuului siihen Kolppanan seminaarin kasvattamaan vähemmistöön, jolle neuvostovalta oli läheinen ja oma, — nuo kulakkipyövelit nyt tekopyhinä surkuttelevat työntekijäin puutetta meidän kulttuuririntamallamme. Nuo metsärosvot, jotka salamurhaajina vaanivat meidän kulttuuriaktiiviamme ja tappoivat useita sen jäsenistä, kuten Yrjänä Nässin ja nuoren Supposen Miikkulaisista, jotka polttivat meidän koulutalojemme ja kokonaisia kyliä, julkeavat puhua meidän koululaitoksemme «rämettymisestä».

Itse te rämetytte omien ulostuksienne saastaan!

——————

Lukkareita ja kirkkourkureita ei meillä nyt tosin valmisteta. Tässä me olemme menneet taapäin — sen mielellämme myönnämme. Mutta kaikkia niitä kaadereita, joita tarvitaan kulttuurityöhön eikä pimitystyöhön, me valmistamme monin verroin enemmän. Minulla ei ole käytettävissä tilastonumeroita meidän kaaderien valmennustyöstämme. Ja tuskinpa missään lienee valmiina tyhjentävää tilastoaineistoa tältä alalta, vaikkakin tällaisen tilastotutkimuksen suorittaminen olisi erinomaisen mielenkiintoinen ja tärkeä tehtävä. Mutta niin suurisuuntainen ja monipuolinen on se kaaderien valmennustyö, jota suoritetaan suomalaisen väestön keskuudessa täällä, suomenkielisellä linjalla Karjalassa ja nyt viime vuosina varsinkin vepsäläisten ja inkeroistenkin keskuudessa, että pitää olla oikea rantajätkän holtittomuus puheissa, kun yrittää virnistellä tälle jättiläisrynnistykselle, joka nostaa aikaisemmin takapajuiset ja sorretut vähemmistökansallisuudet ensi kertaa sanan täydessä merkityksessä kulttuurikansojen joukkoon.

Pedagogeja ja agronoomeja, polittyöntekijöitä ja neuvostotoimitsijoita, tiedemiehiä ja traktoristeja, kirjailijoita ja sanomalehtimiehiä, ammattiliikkeen toimitsijoita ja näyttelijöitä ja monia, monia muita ammattilaisia me valmistamme suomalais-karjalaisen väestön, työläisten ja talonpoikien keskuudesta.

Käsityksen työmme mittasuhteista entisyyden rinnalla antavat vaikkapa seuraavat numerot, jotka koskevat Leningradin eestiläis-inkerois-suomalaisen pedteknikumin tämänpäiväistä tilaa.

Teknikumin suomenkielisellä osastolla on 312 oppilasta, joista suurin osa tyttöjä. Tämän lisäksi on inkeroisten osastolla 27 oppilasta. Yhteensä siis runsaasti kymmenen kertaa enemmän oppilaita kuin mitä oli Kolppanan seminaarissa v. 1913. Kolppanan seminaarissa vain osa oppilaista sai ylöspidon. Minun siellä opiskellessani noita seminaarin ylöspidossa olevia n.k. sisäoppilaita oli 12 henkeä kolmestakymmenestä. Ulko-oppilaat saivat itse kustantaa ruokansa samoinkuin kaiken muunkin ylöspitonsa. Oppikirjat oli kaikkien oppilaiden lunastettava itsensä. Lääkärinavusta tai muusta sellaisesta ei voinut olla puhettakaan. Uusien oppilaiden vastaanotto tapahtui aina neljän vuoden kuluttua.

Nyt teknikumimme oppilaskunta saa aivan poikkeuksetta teknikumilta ilmaisen ravinnon. Kaikki oppilaat myöskin asuvat teknikumin yhteisasunnoissa, joista suurin osa on viime kesänä erinomaisesti kunnostettu. Ja muutenkin teknikumin huoneuston remonttiin on viime kesänä käytetty useita kymmeniä tuhansia ruplia. Kaikki oppikirjat oppilaat saavat teknikumin puolesta ilmaiseksi. Kirjaston täydentämiseen ja oppikirjojen hankkimiseen on tämän vuoden määräraha yli 11.000 ruplaa ja vuoden lopulla myönsimme tähän tarkoitukseen vielä 1000 ruplaa lisää. Meidän kirjastomme käsittää tätä nykyä noin 50.000 nidettä. Tämä kirjafondi sijaitsee verrattain isossa huoneessa ja työskentelee kirjastossa kaksi vakinaista kirjastonhoitajaa. Kirjaston kanssa läheisessä yhteydessä toimii tästä syksystä alkaen tilava lukusali.

Kolppanan seminaarin kirjasto minun opiskeluaikanani sijaitsi yhdessä kaapissa, joka oli luokan urkunurkassa uunin takana. Mitään kirjastonhoitajaa ei ollut eikä sellaiselle kirjastolle sitä liioin tarvittukaan. Kirjojen joukossa oli sellaisia nuorille opiskelijoille «tuiki tärkeitä» teoksia, kuten «Sielun aarre» ja «Taivaan tie» jne. Me oppilaat verotimme itseämme kolmella kopeekalla viikossa, ja näin kootuilla rahoilla johtaja osti sitten joitain teoksia uudemmasta suomenkielisestä kaunokirjallisuudesta.

Meillä teknikumilla on useampia kabinetteja, jotka täydelleen vastaavat koulukabinetin vaatimuksia. Meillä on erinomainen kemian kabinetti, täysin tyydyttävät fysiikan ja luonnontieteen kabinetit, viimeisen parin vuoden aikana kunnostetut ja sähköistetyt työverstaat, fyyskulttuurisali ja kaikki fyyskulttuurivälineistö, musiikki- ja piirustuskabinetit jne.

Mitä oli meillä Kolppanan seminaarissa? Ei mitään. Tai tarkemmin sanoen — oli urku, oli piano, oli työhuoneessa puolenkymmentä höyläpenkkiä.

Teknikumin suomalaisella ja inkeroissektorilla työskentelee tätä nykyä 25 opettajaa, jotka ovat todella spesialisoituneet ja spesialisoituvat edelleen omissa aineissaan.

Kolppanan seminaarissa oli aikaisemmin kaksi ja myöhemmin kolme opettajaa.

Teknikumimme palveluksessa on nyt lääkäri, ja sanitäärisisar valvoo kyökin ja ruokalan toimintaa. Useat teknikumin oppilaat, opettajat ja muut työntekijät ovat käyneet terveyttään vahvistamassa sanatorioissa ja lepokodeissa.

Voiko jostain tällaisesta olla Kolppanan seminaarin elinaikana puhetta. Se oli mahdotonta seminaarin oppilaille ja varsin harvinaista se oli seminaarin päästökkäille heidän myöhemmällä opettajaurallaankin. Kun Pietarin erään suomalaisen kirkkokoulun opettaja Sakki Putro kävi kesäänsä viettämässä Naantalin kylpylaitoksessa, piti hän itsekin sen niin merkillisenä tapahtumana, että katsoi välttämättömäksi, vanhan «Inkeri»-lehden palstoilla kertoa koko sivistyneen maailman tietoon, mitenkä hänet siellä muovattiin saviukoksi. Ja niin mieleenpainuva asia se olikin, että muistan minäkin sen vielä tänäkin päivänä.

Ja voisihan näitä rinnasteluja jatkaa edelleen. Mutta jääköön Kolppanan seminaari.

Muut kulttuurityön alat.

Viittaamme vielä muutamille kulttuurityön aloille.

Lukutuvat ja punanurkat, klubit ja kansantalot olivat ennen Lokakuun vallankumousta tuntemattomia niin suomalaisen väestön kuin muidenkin kansallisuuksien työtätekevien luokkien keskuudessa.

Nyt meillä on näiden laitosten laaja verkosto. Ja kyllä ne tekevät kulttuurityötä — kuulkaa lahtarit — kyllä ne tekevät sellaista kulttuurityötä, että se jälkeä jättää, vaikka me niitä usein ankarastikin arvostelemme.

Esikoulukasvatuslaitosten — lastenseimien, lastentarhojen ituakaan ei ollut ennen Lokakuun vallankumousta. Nyt me erityisesti valmistamme kaadereita tälle alalle ja annamme heille yhtä perusteellisen tietotason kuin opettajillekin.

Entä kirjallisuus. Katkismukset ja virsikirjat, biblian historiat ja raamatut, uudet testamentit ja saarnakirjat, Genovevat ja Pramian piian laulut, Sibyllan ennustukset ja Huobergin äijät saivat täkäläiset kirjallisuuden käyttäjät Suomesta. Toisin sanoen — se kirjallisuus, mitä levitettiin meidän suomenkielisen talonpoikaistomme keskuudessa, oli kauttaaltaan roska- ja pimityskirjallisuutta.

Sellaista kirjallisuutta, jolla oli todellakin jotain arvoa kirjallisuutena, oli vain harvoissa kulakkikodeissa ja papiston valvonnan alaisissa seurakuntakirjastoissa, joihin kirjat hankittiin seurakuntalaisilta kootuilla varoilla. Näiden kirjastojen hoitajina toimivat tavallisesti lukkari tai suntiot. Kirjoja niistä lainattiin sunnuntaisin jumalanpalvelusmenojen jälkeen, ja olivat ne papeilla hyvänä syöttinä vetämään kirkolle niitäkin, jotka eivät erityisemmin kirkonkipeitä olleetkaan.

Miten papit pitivät huolta näiden kirjastojen täydentämisestä, osottaa vaikkapa sekin jupakka, jonka K. Tynni aikoinaan nosti toimittamansa lehden palstoille asessori Otto Rokkasta vastaan, kun viimemainittu oli säästänyt taakseen tai laskenut tuulelle seurakunnalta kokoamiaan kirjastorahoja useita satoja ruplia, mutta kirjoja vaan ei ostanut.

Mutta se oli silloin, kun K. Tynni ajoi tällaisia asioita… Nyt hän on kai jo kymmeniä kertoja kyynelin katunut tämänkin nuoruutensa «synnin».

Julkaistiin vielä yhtä tai kahta sanomalehtipahasta ja kustannettiin joka vuosi «Kansan kalenteri».

Ja siinä se sitten olikin.

Miten valtava ja miten kunniakas ja miten uraa uurtava on ollutkin meidän kustannusliikkeemme «Kirjan» työ tuon entisen rinnalla. Ja mikä vertailu voisi tulla kysymykseen!

Me olemme julkaisseet suomenkieliset kirjallisuuslukemistot, joille johdonmukaisuutensa ja perusteellisuutensa puolesta ei ole vertaisia Suomen rajan tuolla puolen. Marxin «Pääoma» ja Fr. Engelsin «Anti-Dühring», Leninin ja Stalinin teokset, nykyaikaisen neuvostomaiden kaunokirjallisuuden perustavimmat tuotteet, sellainenkin teos kuin Aleksis Kiven «Seitsemän veljestä», meidän omien neuvostokirjailijaimme tuotanto, poliittinen sekä tuotannollinen joukkokirjallisuus, lasten- ja nuorisokirjallisuus, aikakausjulkaisut, sanomalehdet ja — kuten ylempänä on mainittu — melkein kaikki tarvittava oppikirjallisuus koulujamme varten — siinä vain eräitä puolia meidän kirjallisen tuotantomme alalta.

Luulevatko kulakkien epäsikiöt tämän työn käyvän tehottomaksi, jos he alkavat uskotella itselleen ja lukijoilleen, että koko tätä työtä ikäänkuin ei olisikaan?

Turhia toiveita!

Kyllä se kaikki vaikuttaa! Eikä luterilainen kirkko, ei muutkaan uskonnot enempi kuin pappien ja piispojen rukoukset tai kulakkihurttien hätähuudotkaan voi estää täkäläistä suomenkielistä työtätekevää «kansaa vaipumasta kommunistien oppiin».

Se on siihen jo vaipunut.

Myöhään hätäilette, lahtariparat!

Meidän suomenkielinen talonpoikaistomme yhdessä miljoonien ja miljoonien Neuvostoliiton talonpoikien kanssa oppii kommunismia ja rakentaa kommunismia.

Lopuksi pari sanaa teatterista. Tällä alalla meidän työmme ennen vallankumousta rajoittui seuranäytelmiin. Ja niidenkin esittäminen oli monasti niin vaikeata, että voisi sanoa: «helpompi on kamelin päästä neulansilmän lävitse» kuin oli keisarivallan aikana saada näyttämölle toisinaan suomenkielistä näytelmäkappaletta.

Kerran Toksovan puolen nuorisosakilla syntyi ajatus esittää Minna Canth’in «Roinilan talossa» Haapakankaalla. Se oli Pietarin piirin eli ujestin silloisille poliisiherroille niin harvinainen ja outo asia, että allekirjoittanut sai olla kokonaisen viikon tuon «viattoman kappaleen» esittämislupaa kiskomassa. Sillä kertaa se tosin saatiin. Mutta ei niitä usein saatu.

Yleensä seuranäytelmäaineisto, joka oli silloin käytettävissämme, oli sen ideologisesta puolesta puhumattakaan — niin mautonta ja väritöntä, ettei se silloinkaan ketään tyydyttänyt. Sellaiset tapaukset jolloin saimme jotain vähän eloisampaa aikaan, olivat sangen harvinaisia.

Nyt meillä on suomenkielinen Valtion teatteri, joka esittää suurten näyttämöjen kappaleita, joka esittää Kiven suuria teatteriluomia, jota ohjataan ja autetaan toverillisesti niiden venäläisten teatterikollektiivien taholta, jotka ovat itselleen hankkineet maailmanmaineen, jotka tunnustetusti edustavat meidän aikamme näyttämötaiteen korkeinta tasoa. Suomenkielisille työläisille, kollektivisteille, opiskelijoille tarjotaan näyttämöesityksiä sellaisessa salissa ja sellaiselta lavalta kuin Viipurin puolen kulttuuritalon sali lavoineen on.

Ja meidän nuori teatteriseurueemme on jo täysin tuollaisen lavan arvoinen.

——————

Tämäkö on rämettymistä?

Ei. Rämettymistä on se, kun historian raihnaisimmat hylkyoliot rypistävät silmänsä kiinni ja itseviisaasti nalkuttelevat: Eihän siellä neuvostomaassa mitä kulttuurityötä voi olla.

No, saatte rämettyä edelleenkin!

Onnellista jatkoa vaan!

——————

Mutta nämä kulakkirosvojen nalkutukset meidän kulttuurityömme «rämettymisestä» tulee koulujemme kaikkien opettajien ja oppilaiden, koko meidän kulttuuririntamamme työntekijäin ottaa vastaan, kuten vihollisen taisteluhaaste ja erityisellä vastuunalaisuuden tunnolla ja teholla tehtävänsä suorittaa.

Siten parhaiten täytämme velvollisuutemme kulttuurivallankumouksen rintamalla. Siten parhaiten vastaamme kaikkiin uusiin rosvohankkeisiin.

Meidän kulttuurityömme viitat ovat selvät. Ne on viitottu Leninin ja Stalinin johdolla, Leninin ja Stalinin puolueen johdolla. Ja se työ mitä tehdään NKP(b):n johdolla ei rämettymään pääse.

M. Kaasolainen.