Eräs “sotaretki” Suomen kirjallisuudessa (1935)

Eräs “sotaretki” Suomen kirjallisuudessa

Itä-Karjalan “vapauttamispyrkimysten” syyt.

H. Ignatiuksen mukaan teoksesta: »Aunuksen retken muistojulkaisu» siv. 7–8.

»Jo vapaussodan aikana nousi kysymys Itä-Karjalan liittämisestä Suomeen. Puhuihan niin moni seikka sen puolesta:

1) oli suurin osa sen asujaimista heimokansaa, joka, vaikka uskonnollisesti kuului kreikkalais-katoliseen maailmaan ja sivistyksellisesti oli meitä alempana, kuitenkin puhui suomenkielen murretta ja kärsi vieraan vallan iestä. Ei niin, että kansa vielä olisi ollut kansallisesti herännyt.

2) tarjosi Itä-Karjalan liittyminen Suomeen meille suuria sekä strategisia että taloudellisia etuja.* Itäinen rajamme on kovin pitkä, ja se voi kehityksen kasvaessa tulla vaikeaksi ja kalliiksi puolustaa. Yhdistämällä Itä-Karjalan Suomeen olisimme saaneet luonnollisen rajan: Syvärinjoen, jonka etelärantaa ympäröivät yleensä läpipääsemättömät suot ja jonka koko pituudelta, Laatokasta—Äänisjärveen, ei johda kuin kaksi maantietä ja yksi rautatie tämän mahtavan joen poikki. Kuinka paljon helpommaksi muuttuisikaan puolustuksemme täten.

3) taloudellisesti olisi Itä-Karjala Suomelle mitä arvokkain: laajat, osaksi koskemattomat metsät, vaahtoavat, vielä käyttämättä olevat kosket tuottaisivat maallemme ja etenkin Itä-Karjalalle itselleen suuria rikkauksia.

Vapaussodan kiirreellinen lopettaminen, joka tapahtui valtiollisista syistä, ennenkuin se päämäärä oli saavutettu, jonka vapaussodan johto oli viitoittanut, esti tämän kysymyksen ratkaisun otollisena aikana.»

* Kaikki kursivoinnit toimituksen.

Karjalan retkikunnan vaiheista.

Lauri Kivisen mukaan teoksesta: »Karjalan puolesta» (muistelmia Vienan-Karjalan toisen retkikunnan vaiheista v. 1919).

1. Retkikunnan kokoonpanosta kertoo kirja mm. seuraavaa: (siv. 23, 159).

»Toisen lähetyksen kokoonpano oli paljon kirjavampi kuin ensimmäisen: oli virkamiehiä, ylioppilaita, konttoristeja, teknikkoja, sanomalehtimiehiä, koululaisia, vieläpä muuan »Parisin» kyyppikin, joka ilahdutti matkatovereitaan vetelemällä yhtämittaa sangen murheellisella äänellä »Iloista leskeä» ym. — tietysti ruotsiksi. Tätä matkuetta Jyvälahteen saattaessamme aloimme jo epäillä, mahtoivatko kaikki tässä ja seuraavissa lähetyksissä saapuvat miehet täyttää ne vaatimukset, joita tällaiselle retkelle lähtijöille oli asetettava. Suuremmitta kommelluksitta tuli tämä joukko kuitenkin perille saakka.

Taas viikon perästä saapui kolmattakymmentä Vöyrin koululaista. Tulivat hyvin urhoollisina ja sotaista henkeä ja ylpeyttä täynnä Vuokkiniemeen, useimmat kauniine olkalappuineen ja muine koristeineen. Selitimme heille annettujen ohjeiden mukaan, että heidän oli Vienaan saavuttuaan otettava Suomen armeijan tunnusmerkit pois, koska he nyt kuuluivat toisiin joukkoihin, ja he tekivätkin niin, vaikka useasta näytti hyvin vaikealta esiintyä tavallisen sotilaan puvussa totuttuaan tähän asti herrastelemaan kersantin tai vääpelin univormuissa. Tämän joukon mukana tuli jo huonoja uutisia sen esiintymisestä tulomatkalla.»

— — —

»Totta on, että joukoissamme oli paljon huonoja aineksia, sairaita, pelkureita jopa huligaanejakin, mutta missä sotajoukossa ei sellaisia ole? Ja oliko tämä epäkohta itse retkikunnan syy?»

2. Suojeluskuntain muodostaminen karjalais-väestön keskuudessa:

Retkikunta, ollen kovin vähälukuinen, perusti toivonsa Karjalan väestöön, »heimoveljiin», joiden puolesta oli sinne tullutkin. Miten tehtävä onnistui käy varsin selvästi ilmi saman kirjan siv. 32, 46, 47, joissa Kivinen kertoo:

»Pidettiinpä kerran suuri kokous, johon oli kutsuttu koko kylän väki. Yksi ja toinen sotilaista selitteli asemaa, mutta kuulijakunta kuunteli vain hyvin kylmänä ja korvat tyytymättömästi luimussa esityksiä, kunnes Hahtolan Matti avasi sanovan suunsa ja antoi sieltä tulla vähän yhtä ja toista. Kuuleman mukaan muuttui mieliala paljon suopeammaksi, mutta mitään tuloksia ei saavutettu. Tarkoituksena oli ollut saada miehet innostumaan suojeluskuntaa perustamaan, mutta koko homma »meni kuuksi». Miehemme kävelivät yhtenään taloissa tsäijyä juomassa ja viilipatoja tyhjentämässä, koettaen aina vaikuttaa vissiin suuntaan esiintymisellään ja puheillaan. Kaikki turhaan. Kostamus oli ja pysyi suomalaisille vieraana huolimatta siitä, että sinne sijoitettu ryhmä oli parasta väkeä, mitä tarkoitukseen voi käyttää: sivistyneitä, harkitsevia ja pelottomia miehiä, joiden esiintymistä vastaan kellään ei voinut olla muistuttamista. Vain muuan kauppias, muistaakseni Pöksynen (= Peksujeff) oli heille suopea, mutta toiset kyläläiset hioivatkin hampaitaan, ehkäpä puukkojaankin, hänen päänsä varalle».

Ja edelleen:

»Kevättalvella oli perustettu Karjalaan suojeluskuntia. Kiväärejä oli niitä varten raahattu Suomesta ei vähempää kuin tuhatkunta — eversti Malm oli optimisti. Vireissä oli suojeluskuntahomma kolmessa paikassa saapuessamme: Uhtualla, Vuokkiniemessä ja Pirttilahdessa. Uhtuan suojeluskuntaan kuului tullessamme toista sataa miestä, muistaakseni noin 120, ja se näytti koko virkeältä. Eikä kumma ollutkaan, että tämä suojeluskunta pysyi voimassa; olihan Uhtua aina ollut suomalaisuuden pesäpaikka Vienassa ja lisäksi se on suurin kylä Keski-Karjalassa. Ja sitäpaitsi oli sillä oma suomalainen ohjaaja ja päällikkö, jollaista puuttui muilta suojeluskunnilta.

Vuokkiniemessä olivat asiat paljon huonommin. Suojeluskuntaan kuului tullessamme noin 60 miestä, mutta jäsenluku kasvoi kesällä 90:ksi. Tämä ei kuitenkaan todistanut sitä, että suojeluskunta olisi voimistunut, päinvastoin oli sen toiminta kaiken aikaa hyvin kehnoa.»

— — —

»Karjalaisten vilkas veri sai aikaan kokouksissa myrskyisiä kohtauksia, jotka jättivät pahan jäljen, ja aiheuttivat epäsopua ja kaunaa saman aatteen ajajissa. — Olojen pakosta kehittyi suojeluskunta siellä, kuten Suomessakin kapinan aikana, kaikkien asioiden käsittelypaikaksi, olivatpa ne mitä laatua tahansa. Joka sunnuntai istuttiin ja pidettiin kokouksia aamusta iltaan Vasili Keynään talossa, jossa myös postitoimisto sijaitsi.

Jotkut asiat ratkaistiin sovinnossa, toisista syntyi tulinen riita. Nuorilla miehillä oli jonkinlaista kaunaa vanhempia johtajia vastaan, osaksi syystä, osaksi syyttäkin. Tämän vuoksi leimahti hyvin pian kiivas väittely, päättyen tavallisesti suureen rähinään ja kokouksen keskeyttämiseen.»

— — —

»Epäilemättä paras suojeluskunta oli Pirttilahdessa. Siihen kuului nuoria, reippaita miehiä, aivan ensiluokkaisia sotilaita 12, sekä reservinä oman kylän puolustusta varten 7 vanhempaa miestä.»

— — —

»Harjoitukset Vuokkiniemessä jäivät aivan syrjään. En tiedä oliko vika suojeluskunnan perustajissa vai meissäkö, mutta ei vain harjoituksia saatu käyntiin. Kerran saimme kokoon kaksi ryhmää nuorukaisia, toisella kertaa ei löytynyt enää täyttä ryhmääkään halukkaita.»

3. Väestön suhde retkikuntalaisiin.

Missä määrin paikkansa pitävä on se käsitys, että Karjalan rahvas toivoi, pyysi ja odotti apua Suomesta, selvittävät meille jo osittain kirjoittajan lyhyet päätelmät: (siv. 53, 100, 104, 108.)

»Vaikeata oli useiden karjalaisten käsittää, miksi ja mitä varten olimme lähteneet heidän kotimailleen. Kun tästä tuli puhe, säälittelivät he aina sitä, että meidät oli tänne kurjille perukoille lähetetty. Kaikki uskoivat, että olimme Suomen vakinaista sotaväkeä ja kovin sitä ihmeteltiin, kun kerroimme, että olimme vapaaehtoisesti retkelle lähteneet.

Kerrankin olimme muutaman toverini kanssa Tsenan kylän laidalla pistäytyneet venettä odotellessamme muutamaan mökkiin viilipatasia tyhjentämään. Eukko surkutteli meidän kovaa kohtaloamme, tuumi sitten itsekseen ja virkkoi:

»Mintähen työ pojat poloiset ootte tänne tulleet? Mitä työ tiällä ruatta?»

Koetimme parhaamme mukaan selitellä, että olimme tulleet pelastamaan karjalaisia heimoveljiämme Venäjän bolshevikkien hirmuista. Turhaan! Eukko koetti ymmärtää ja suhtautua kyllä meihin suopeasti, mutta ei mitenkään jaksanut käsittää, että olimme tuollaisen asian takia sotajalalla. Ja vielä vapaaehtoisesti.»

Kun retkikunta Jyskyjärvellä lyötiin yllättäen, päättelee kirj. näin:

»Ihmetystä herättää varmaan oloja tuntemattomassa se, että joukkomme voitiin näin täydellisesti yllättää. Tosinhan vihollisemme olivat kaikki karjalaisia — englantilaisia kerrottiin olleen Jyskyjärvelle tullessa mukana 22 miestä — mutta sittenkin. Ainoa oikea selitys voi olla ja tosiasiassa onkin, että paikkakuntalaiset veivät tarkat tiedot viholliselle retkikuntalaisista. Varsin kauniisti tehty meitä kohtaan, jotka olimme tulleet heille avuksi ja panneet kaikkemme alttiiksi heidän hyväkseen.»

Peläten pakko-nostoa suojeluskuntiin ja englantilaisten värväystoiminnan tuloksena karkasivat miehiset alkuasukkaat kotipaikoiltaan, kuten allaolevasta käy ilmi:

»Meikäläisten vakituisesti asuessa Kostamuksessa ei sieltä suuressa määrin miehiä kadonnut. Mutta heti, kun miehemme sieltä poistuivat, läksivät kyläläiset monen kymmenen miehen voimalla, vieden mukanaan akkoja ja tyttöjä tavaran kuljettajiksi. Tiedustelijamme kertoi, että toisessa edellä mainituista kylistä, en muista kummassa, oli jälellä vain kolme miestä. Kas siinä tulos puolen vuoden käännytystyöstä meidän puoleltamme. Heimoustunne oli voimakas!

— — —

»Syyskuun ensi päivänä saapui Uhtualta »eri mies nostattamaan suojeluskuntalaisia aktiiviseen toimintaan», muistaakseni Kenttijärveltä kotoisin oleva Matti Väisänen. Nostattamisesta nousi ja paistui varsin mehevä pannukakku: uusi nimienkeräyslista jäi puhtaaksi.»

— — —

»Kuten näkyy, väheni auttajiemme luku hyvin pieneksi. Tämä, jos mikään, masensi mieliä.

Sain syyskuun ensi päivänä käskyn lähettää luutn. Väisäselle toimintaohjekirjeen sekä panoksia. Omat miehemme eivät osanneet Kenttijärvelle eivätkä olisi joutaneetkaan. Koetin siis kylältä kysellä miestä tai kahta tähän toimeen. Siinä olikin työpaikka. Joka ainoalla oli kiire: millä oli peltotöitä, millä nuotanvetoa, s.o. kaikki pelkäsivät, vaikka oli päivänselvää, ettei vaaraa vielä ollut. Neuvottiin kysymään akkoja, tein työtä käskettyä. Näki selvästi, että akkoja miellytti lupaamani hyvä päiväpalkka, mutta: »emmä myö ruohi», tuli lopuksi vastaukseksi. Suuren kiusaamisen ja tinkimisen jälkeen sain pari miestä matkalle, ja hyvin heidän käyntinsä onnistuikin.»

4. »Me sankarit…»

Retkikuntalaisten paljon ylistetystä »sankaruudestakin» antaa kirjoittaja muutamalla rivillä kuvan, tietysti verrattain edullisen: (siv. 78, 118, 145.)

»Vähitelleen siirtyi puhe niihin rettelöihin, mitä retkikuntalaisista jotkut olivat aiheuttaneet ja jotka alkoivat herättää kiusallista huomiota. Niitä oli sattunut useita: oli varasteltu matkan varrella olevista taloista, samoin tovereilta, esiinnytty sopimattomasti karjalaisia kohtaan j.n.e. V.t. ylipäällikkömme oli katsonut parhaaksi lähettää pahimmat rikolliset koppirangaistuksen kärsittyään takaisin Suomeen. Rangaistuksista huolimatta jatkuivat rikokset. Karkaaminen oli tullut myös hyvin muotiin, muistaakseni toistakymmentä miestä oli siihen mennessä livistänyt takaisin mamman luokse. Komppanianpäällikkömme vannoivat lopettavansa lyhyeen tällaisen kurittomuuden. »Ei yhtään miestä, joka kerran tänne on tullut, saa laskea Suomeen, vaikka hän olisi itse Savinainen.» — Hiekkasäkki kuulusti saavan kantajia, pimeä koppi asukkaita.»

— — —

»Sairaita oli alkanut ilmestyä yhä useammin. Jotkut sairastivat jo tulleessaan »espanjalaisesta» alkaen kaikkia mahdollisia tauteja, toiset, huomattuaan etteivät olot Vienassa olleet niin ihanteelliset, kuin he olivat kuvitelleet, havaitsivat itsessään ruumiinvammoja, menivät lääkärin puheille tarkastettaviksi ja anoivat vapautusta retkikunnasta. Monet sen saivatkin. Vain ne sairaat, joiden taudit ja viat voitiin siellä parantaa, saivat jäädä. Usein keksittiin tekosyitä, jotta vain päästäisiin pois piinan paikasta ennenkuin jääkärit tulivat, sillä uskottiin, ettei sitten enää pääsy ollut ainakaan niin helppoa.»

— — —

»Illalla tapahtunut välikohtaus, josta kuulimme laukauksia, oli tapahtunut seuraavasti: vartija oli heti lähdettyämme mennyt aidan sisäpuolelle ja sulkenut portin; kohta huomasi hän kolmen tai neljän vihollisen ryömivän pitkin tietä postin luokse; yksi hyppäsi aidan yli pellolle, jolloin vahti täräytti kolme kuulaa sitä kohti. Vihollinen jäi mitään sanomatta paikalleen, toiset juoksivat karkuun. Vahti otti myös jalat alleen, kipaisi lähimpien vartijain luokse tukka pystyssä ja kertoi tapahtuman. Nämä kehoittivat häntä menemään takaisin paikalleen, mutta hän uskalsi lähteä vasta sitten, kun tarkastava ryhmänjohtaja vei hänet sinne. — Uutta hyökkäystä ei kuulunut ja aamulla mentiin tutkimaan kaatunutta. Tällä kertaa se oli — lammas.

Vahtimiehet saivat sinä yönä seisoa yhdeksän tuntia paikoillaan. Eikä se ollut ainoa kerta. Hälyytys oli johtunut, samoinkuin parina yönä jälkeenpäin, muka nähdyistä vihollisen valomerkeistä, jotka luultavasti olivat vain kiihtyneen mielikuvituksen aiheuttamia näköhäiriöitä.»

— — —

»Kylä on aivan tyhjä, joku akka silloin tällöin pistäytyy kiireen kaupalla asioillaan.

Eletään pari päivää rauhassa. Kaivetaan muutaman punikkipäällikön pellosta perunoita, syödään kerrankin kunnollista lihasoppaa ja — pidetään vahtia; kaksi tuntia vahtia, neljä lepoa, usein kaksi kumpaakin. Tätä menoa jo neljättä viikkoa; milloinhan loppunee.»

— — —

»Iltaisin ryhmänjohtajain pirtissä keittää Liuski tsaijua kolmen sokeripalan palkalla. »Taiteilija Titaani» (á la Kianto) kokkailee ja syö, syö ja kokkailee, hyvässä lihassa pysyykin.

Vähän väliä viriää »kansallislaulu»:

»Anianpellon markkinoilla,
himpampimpampilijalilei, sano
Anianpellon markkinoilla
näin minä pitkän piian.
Aa-a, soo-soh, oh-hoh -hoh, sano
näin minä pitkän piian» j.n.e.

Miehet ovat puolittaisen tylsyyden tilassa. Tiheistä apelleista huolimatta pyrkivät vaatteet ja lattia »elämään». Parta rehottaa, saippuata ei ole — —. Puvussa on ainoana merkkinä sotamiesten omasta kansallisuudesta lakki, kaikki muu ryssiltä saatua sotasaalista: saappaat, sinelli, toppahousut, takit, vyöt… »Karjalan puolesta»-nauha on aikoja jäänyt pois käytännöstä.»

— — —

Kirjassa »Me sankarit» kirjoittaa Urho Torikka:

»Sankarit» menevät taloon ja tappavat haavoittuneen punasotilaan.

»Hei, nouse ylös», komentaa kersantti ja tyrkkää mauserinpiipulla haavoittuneeseen kylkeen.

Mies voihkaisee, aukaisee silmänsä ja laskee kätensä suojaksi haavan kohdalle.

Isäntä hätääntyy: »Älä, hyvä veli, koske poloista.»

»Suu kiinni, äijä. No, ryssä, pääsetkö siitä.»

Poika nousee vaivalloisesti istumaan, hänen silmistään kuvastuu kauhu, ällistys ja tuska.»

— — —

»Papereista käy ilmi, että mies on Samaran läänistä, kahdeksantoistavuotias, mobilisoitu. Itse hän väittää olevansa neuvostovallan vastustaja. Siitä syystä muka toiset jättivätkin hänet tänne. Olivat sanoneet: »Jää aateveljiesi luo, eivät he sinua tapa.»

»Valehtelee», ärjäisee kersantti. »Eikä meillä tässä ole aikaa ruveta häntä tutkimaan. Kivekäs, vie mies tuonne saunan taa ja ammu kuula kalloon.»

— — —

»Nyyhkyttäen ja katkonaisesti vaimo kertoo seuraavaa:

Hän on sukulaistensa luota hakemassa kauroja ja karhun lihaa. Paluumatkalla, keskellä järven jäätä tulee vastaan »pahoja miehiä», suomalaisia sissejä, heillä on »vintovkat» ja »revolverat». He ottavat »hebosen», »suanit» (= reki), lihat ja »kagrat» ja jättävät hänet lapsineen jäälle. Ja matkaa on tähän kylään, lähimpään, kaksikymmentä virstaa. Tie kulkee suurimmaksi osaksi järvien jäitä pitkin. Pakkanen on kova ja tuuli puhaltaa tien umpeen. Kulkeminen on hankalaa. Tyttönen valittaa väsymystä ja vaimon itsensäkin tekee mieli paneutua lumeen pitkälleen. — Pikku lapsi itkee alkumatkalla, äiti antaa hänelle pakkasessa rintaa. Ja kun lapsi alkaa taas itkeä, syöttää hän sitä uudelleen. Viimein lapsi vaikenee ja äiti luulee, että se on nukkunut.

He kulkevat, lepäävät ja lähtevät uudelleen liikkeelle. Jalat tuskin nousevat. Pikku tyttö kulkee ajoittain konttaamalla. Ja itkee. Vihdoin kylän valot alkavat näkyä.

Ja nyt täällä sisällä äiti vasta huomaa, että hän on kantanut sylissään kuoliaaksi paleltunutta lasta.»

— — —

Sotakirjeenvaihtaja kirjoittaa tapahtumasta seuraavaa:

»— — — ja karjalainen väestö osoittaa mitä suurinta myötämielisyyttä ja apua suomalaisille vapaustaistelijoille. Kauniina esimerkkinä mainittakoon, että eräskin vaimo luovutti vastaantuleville väsyneille vapaaehtoisille hevosensa kävellen itse jalkaisin kahden pienen lapsensa kanssa yli kahdenkymmenen kilometrin matkan ankarassa pakkasessa.»

— — —

»Sielulliseen tylsyyteen». (Sissin muistelmista.)

»En itke, kun avuttomat vangit kaatuvat edessämme kivääriemme kuulista, pysyn kylmänä karjalaisten vaimojen valittelulle, kun viemme heidän viimeiset leivänpalansa, en tunne sääliä, kun vangittua punasotilasta kidutetaan. Tiedän: ellen vaipuisi sielulliseen tylsyyteen, tulisin hulluksi.»

Interventionistit mielityössään.

»Makko tarkastelee vangitun punasotilaan pistimenkärkeä». Hän koettaa sitä sormellaankin ja hymähtää:

»Tylsänpuoleinen kynsi. Kuule toveri, sinun olisi pitänyt tämä pistin teroittaa. Nyt saat kärsiä huolimattomuudestasi.»

»Ja ennenkuin ehdimme edes arvata Makon aikomusta, on hän iskenyt pistimen isomman vangin oikeaan kylkeen hihkaisten samassa:

»Siinä on Karl Marxin nimeen.»

»Vangin silmät revähtävät selälleen ja alkavat verestää. Hän päästää suustaan hirvittävän huudon: »Auttakaa! — Auttakaa!» tarttuu molemmin käsin kiväärinpiippuun, ponnistaa ja työntää pistimen ulos. Makko horjahtaa, mutta iskee kohta pistimen vasempaan kylkeen ja taas hihkaisee iloisena:

»Siinä on isänne Leninin nimeen.»

»Mies tarttuu uudelleen kiväärinpiippuun, ei jaksa enää. Hän lysähtää polvilleen ja huutaa koko ajan.

»Makko asettaa nyt pistimen vangin leuan alle ja sanoo:

»Ylös, ylös, ei nyt ole aikaa rukoilla. Vielä täytyy antaa kominternin, maailmanvallankumouksen ja hapankaalin nimeen.»

»Hän nostaa pistintä ja vanki yrittää kohottautua jaloilleen. Silloin kuuluu viereltäni laukaus; Jaakko on ampunut uhrin. Mies vaipuu takaisin polvilleen, kaatuu hiljaa oikealle kyljelleen lumeen. Hän ei huuda enää.»

— — —

Tällainen on Toivo Antikaista vastaan nostetun oikeusjutun »valkoinen» tausta.

Häviö ja sen syyt.

Retkikunnan surullisesta häviöstä ja sen syistä sanoo kirj. (Kivinen) seuraavaa: (siv. 159.)

»Rajaa sai Vienan Karjalan retkikunta vartioida lokakuun lopulle, jolloin päästiin laskemaan alas koskia ja järviä Kajaaniin. — Marraskuun lopulla hajoitettiin »Kuisman retkikunta» lopullisesti.»

— — —

»Viena on menetetty, 70–80 suomalaista kaatunut. Yleisölle ja pelastuneille retkikuntalaisille ilmoitetaan, että »koko silloinen Suomalainen Retkikunta oman rappiotilansa takia» on särkynyt sirpaleiksi. (Kianto: »Suomi suureksi — Viena vapaaksi.»)

Taistelumme oli sissisotaa, missä paikallistuntemus on äärettömän tärkeätä. Vihollisylivoima ainakin kymmenkertainen, paikkakunnan väestön suurin osa vihollisemme puolella ja auttajana. Käsittääkseni olivat nämä seikat syynä häviöömme.»