Työnantajien, sosialifasistien ja fasistien taktiikasta ja manöövereistä proletariaatin lakkoliikkeessä (1932)

Työnantajien, sosialifasistien ja fasistien taktiikasta ja manöövereistä proletariaatin lakkoliikkeessä

LAKKOLIIKKEEN nouseva aalto kapitalistisissa maissa pääoman hyökkäystä vastaan yhdeltä puolen ja kommunistipuolueiden ja vallankumouksellisen ammatillisen liikkeen vahvistunut johto tässä liikkeessä toiselta puolen pakoittavat porvaristoa ja sen agentteja yhä aktiivisempaan toimintaan ja käyttämään yhä kierompia manööverejä lakkojen estämiseksi ja murtamiseksi.

Tämä työnantajien, valtiokoneiston, sosialifasistien ja fasistien vihollisrintama saattaa proletariaatin taloudellisen ja poliittisen taistelun äärimmäisen vaikeaan asemaan. Ja mitä aktiivisempi proletariaatti esiintymisissään on, mitä voimakkaampi on kommunististen puolueiden ja vallankumouksellisten ammatillisten järjestöjen vaikutus ja johto, sitä kierompien manööverien avulla yrittää vihollinen sitä kahlehtia.

TYÖNANTAJIEN TAKTIIKKA JA MANÖÖVERIT

Työnantajien taktiikalle on tunnusomaista manööverien suuri kirjavuus konkreettisten paikallisten olosuhteiden ja luokkavoimien ryhmityksen mukaan. Heillä ei missään maassa ole pysyvää järjestelmää; samankin lakon aikana he usein muuttavat taktiikkansa mukautumalla joustavasti taistelun kuluessa muuttuviin olosuhteisiin. Tämän joustavuuden ja manööverien seuraaminen, niiden murtaminen ajoissa suoritetuilla vastatoimenpiteillä on tärkein tehtävä, jonka menestyksellinen ratkaisu suuressa määrin lisää proletariaatin voiton mahdollisuuksia ankarassa taistelussaan.

Työnantajat tarttuvat kaikkiin mahdollisiin menettelytapoihin lakkojen estämiseksi, terrorista ja urkinnasta alkaen aina yhteistyöhön porvariston ja proletariaatin välillä. Erikoisen luonteenomaisia ovat työnantajien manööverit palkanalennuksien alalla.

1931 vuonna oli työnantajien mieluisin taktiikka palottainen palkanalennus, s.o. 3–4 prosentin alennus, joka ei yhdellä iskulla aiheuttanut suuria muutoksia työläisen taloudessa, mutta jonka lopputuloksena, kun sitä oli 5–6 kertaan toistettu, oli erittäin tuntuva palkanalennus. Reformistit käyttivät tätä tilaisuutta siten, että he selittivät työläisille olevan kannattamatonta ryhtyä lakkoon niin pienen palkanalennuksen takia, ja seurauksena oli, että työläiset vasta liian myöhään pääsivät selville tämän manööverin koko vaarallisuudesta ja välttämättömyydestä ryhtyä heti vastarintaan pienintäkin palkanalennusyritystä vastaan.

Myöhemmin työnantajat muuttivat, luopumatta kuitenkaan mainitusta menettelytavasta, hyökkäyksensä kohdetta siten, että he siirtyivät tariffipalkkojen alentamisesta premia-järjestelmän, suoritusnormien, loma-ajan, työväensuojelusmääräyksien jne. huonontamiseen pidättääkseen työläiset siten lakosta. Tänään he käyvät hyökkäystä koko palkkarintamalla, niin tariffipalkkoja kuin ylitariffipalkkoja vastaan, toivoen löytävänsä ulospääsyn talouspulasta työväenluokan kustannuksella.

Samanaikaisesti työnantajat esiintyvät kaikin keinoin inflation puolesta, jonka avulla realipalkkaa alennetaan peitetyssä muodossa, mikä kiihoittaa työläisiä vähemmän kuin avoin ja suoranainen palkanalennus.

Työläisten yhteisrintaman murtamiseksi he käyttävät nyt varsinkin osittaishyökkäyksien menettelytapaa, s.o. hyökkäyksiä yksityisissä työpaikoissa, kuten esim. Lodsin kutoma-alueella tai työpaikan eri osastoissa, kuten Tshekko-Slovakiassa, Tirnaussa olevissa Kobur-tehtaissa tai Ranskassa Renaultin autotehtaissa, jossa tämä järjestelmä on voimakkaimmin kehittynyt. Renault alotti hyökkäyksen palkkoja vastaan marraskuussa 1931 pienessä 150-miehen viilaamossa ja kehitti sitten hyökkäyksiään yksinomaan pienimmissä osastoissa. Vasta sitten kun hänen kahden kuukauden taistelun jälkeen oli onnistunut ajaa läpi palkanalennus useimmissa pienissä osastoissa, hän ryhtyi hyökkäykseen suurissa osastoissa. Estääkseen liikkeen laajenemisen toisille osastoille, Renault eristi järjestelmällisesti osastot toisistaan, tässä hän ei kaihtanut lakossa olevien osastojen ympäröimistä piikkilanka-aidalla, ovien sulkemista ja rautaisilla ketjuilla barrikoitujen maanalaisten käytävien rakentamista. Tunnusomaista on, että samanlaista osastojen eristämisjärjestelmää lakon estämiseksi käyttivät aikoinaan venäläiset tehtailijat, kuten esim. Prohorovit Trehgornaja Manufakturassa (kutomatehdas) Moskovassa imperialistisen sodan aikana. Jos Renaultin jossakin osastossa puhkesi lakko, eristettiin kysymyksessäoleva osasto heti (ja usein myöskin ennen lakkoa, sen estämiseksi).

Työläiset asettivat tätä työnantajataktiikkaa vastaan vaatimusten asettamisen eri osastoja varten ja nopean kiivaan puolustuksen, pääasiassa lentävän lakon muodossa työpaikassa kokouksineen, mikä ei heitä kuitenkaan estänyt asettamasta kaikille yhteistä tunnusta, kuten vaatimusta työehtosopimuksesta, jonka oli turvattava tähänastisen palkkatason pysyttäminen. Tällaista hyökkäysjärjestelmää vastaan ovat osittaistaistelut varmin taistelukeino ja niiden aliarvioiminen eräiden toverien taholta johtaa työläiset usein tappioon mahdollisen voiton asemasta.

Toinen työnantajien manööveri, jonka tarkoituksena myöskin on yhteisrintaman murtaminen, on eräiden ryhmien palkanalennus korottamalla samanaikaisesti palkkaa toisille. Niinpä Ranskassa Stacklerin kutomatehtaassa Sedanissa, kun työläisten tyytymättömyys kasvoi, työnantaja, joka oli alentanut apretuuriosaston työläisten palkkoja, korotti samanaikaisesti kutojattarien palkkoja 2 frangilla päivässä ja käärijäin 0,15 frangilla tunnissa. Saman tarkoituksen työnantajat yrittävät saavuttaa palkkojen poliittisella erilaistuttamisella, maksamalla eri poliittisille ryhmille, kuten esim. sosialidemokraateille, kansallissosialisteille tai eräille toisille korkeampia palkkoja muiden työläisryhmien palkkoihin verrattuna. Useinkaan työnantajat eivät ala palkkahyökkäystään suurissa teollisuuskeskuksissa, vaan maaseudulla, jossa he toivovat kohtaavansa heikompaa vastarintaa työläisten taholta, saavuttaakseen sitten jälkeenpäin tarkoituksensa koko maan mittakaavassa. Tämä pyrkimys on nyt erikoisen tunnusomainen Saksassa.

Hyvin tunnusomainen ja viime aikoina levinnyt työnantajien manööveri on liioitellun palkanalennusvaatimuksen esittäminen useinkin yhteisymmärryksessä sosialifasistien kanssa, joille tässä yleensä avautuu laaja manöveerausala. Työnantajat laskevat, että antaessaan neuvotteluissa perään, he tällä tavalla varmemmin ajavat läpi tosiasiassa tarkoitetun palkanalennuksen ja samalla rauhoittavat työläisiä, joissa herää harhaluulo saavutetuista osittaisvoitosta. Ford Yhdysvalloissa ei häpeä, voidakseen huomaamatta toteuttaa palkanalennuksen, erottaa vanhempia työläisiä, ottaakseen heidät sitten alemmalla palkalla jälleen työhön. Niinpä Ford vuonna 1928, kun tehtaat keskeytyksen jälkeen jälleen aloittivat toimintansa, otti vanhat työläiset työhön 5 dollarin päiväpalkalla aikaisemman 8–10 dollarin asemasta. Tällä tavalla herätetään mielikuva niinkuin ei mitään palkanalennusta olisikaan toimeenpantu; vanhat työläiset yksinkertaisesti eroitettiin ja uudet, jollaisina vanhat jälleen työhön otettiin, saivat vastaavan palkan.

Kuvaavaa on työnantajien manööveeraaminen työehtosopimuksilla. Ennen pulaa, kun sopimukset olivat pitkäaikaisia, työnantajat huolehtivat huolellisesti siitä, että niiden päättymisaika tärkeimmillä teollisuusaloilla, kuten kaivos- ja metalliteollisuudessa, ei sattunut samaan aikaan; mutta jos se sattui samaan aikaan, silloin pidennettiin varmasti toinen näistä työehtosopimuksista, jotta ei kahdella suurella teollisuusalalla olisi yhtäaikaa tarvinnut taistella. Korkeiden konjunktuurien vallitessa työnantajat yleensä pitivät kiinni pitkäaikaisista sopimuksista, koska siten määrättyä aikaa varten vakiinnutettiin määrätty palkkataso, samalla kun reaalipalkkaa työtehoa kiristämällä alennettiin ja työnantajat tällä tavalla kykenivät menestyksellä säilyttämään kilpailukykyisyytensä markkinoilla.

Pulan kärjistyttyä työnantajat ovat siirtyneet lyhytaikaisten sopimusten järjestelmään ja tänään he ovat sopimusten ehdottomuutta vastaan, mahdollisimman suuren joustavuuden puolesta, joka jättää heille mahdollisimman vapaan pelikentän. Saksan suurtyönantajien äänenkannattaja Saksan Kaivoslehti puhuu tästä täysin avomielisesti artikkelissa Missä on ulospääsy hädästä. Lehti kirjoittaa: “lyhyesti sanottuna on tehtävä kaikki, jotta pakkotalous voitetaan, nimittäin työehtosopimus- tai pakkopalkka. (Jotta yksityinen työnantaja jälleen voi tehdä laskelmansa ja yrittää senmukaisesti myydä ja sitten jälleen ottaa palvelukseen väkeä hänelle mahdollisella palkalla)”. (Saksan Kaivoslehti 36, 1932.). Työnantajat haluavat siis muuttaa työehtosopimuksia siten, että heidän on mahdollista käyttää niitä omiksi eduikseen ja että velvoitukset eivät heitä estä alentamasta palkkoja mielensä mukaan. Saksassa esim. voidaan viime aikoina merkitä joukko tapauksia, joissa työnantajat ovat suoranaisesti rikkoneet työehtosopimuksia. Mitä työehtosopimuksiin tulee, he kaikki yksimielisesti puhuvat niitä vastaan ja yrittävät ne likvidoida.

Mutta työnantajat eivät rajoitu manöveeraamiseen palkoilla ja työehtosopimuksilla, vaan käyttävät myöskin lakkojen estämiseksi yhteistyön menettelytapaa, luokkien yhteistyötä, työläisten luokkatietoisuuden sumentamiseksi ja nukuttamiseksi. Niin maksetaan Leunan tehtaissa Keski-Saksassa työläiselle erotettaessa 200–500 markan hyvityssumma työssäoloajan ja perheolojen mukaan, kuitenkin vain sillä ehdolla, ettei erottaminen johdu lakosta. Tätä hyvityssummaa ei ole edellytetty missään sopimuksessa, jonka puolesta työläisten pitäisi taistella. Monet työnantajat Saksassa alentaessaan palkkoja perustavat samanaikaisesti työläisille keittiöitä, järjestävät matkoja Sveitsiin jne. Viennen kaupungissa Ranskassa työnantajat yrittivät kutomatyöläislakon valmistamisen aikana solmia työläisten kanssa ulkopuolella työajan toverillisia suhteita osallistumalla yhteisiin peleihin ja alkamalla heitä “sinutella”. Viennen työläiset eivät kuitenkaan langenneet tähän juoneen. He osallistuivat yhtenä joukkona lakkoon ja osoittivat siten käytännössä, että yhteisrintaman vahvistaminen on proletariaatin paras taistelun menettelytapa petoksellisia luokkien yhteistyön yrityksiä vastaan.

Jos porvariston ei kaikkien näiden manööverien avulla onnistu lakkoa estää, silloin iskee se hallitusterrorin kaikella voimalla lakkolaisia vastaan. Tällaisissa tapauksissa ei valtiokoneisto, joka on porvariston elin, käytä vain tuliaseita, vaan myöskin kaasupommeja, joita heitetään lentokoneista lakkovahteihin ja mielenosoituksiin, kuten Yhdysvalloissa viimeisen kaivostyöläislakon aikana. Belgiassa porvaristo nyt käyttää todellisia sotaesiintymisiä lakkoilevia kaivostyöläisiä vastaan turvautumalla kaikkiin aselajeihin lentokoneihin ja panssarivaunuihin saakka.

Lakon nopeata likvidointia varten työnantajat terrorisoivat työläisiä lähettämällä kirjeitä, joissa uhataan erottamisella tai päinvastoin, jokaisen kotona käydään ja hänelle luvataan, että niille, jotka heti ryhtyvät työhön, maksetaan palkkio (esim. Viennen kutomatyöläislakossa). Varsinkin Saksassa hämätään työläisiä yhä uudelleen lupauksilla tämän tai tuon vaatimuksen hyväksymisestä, joita myöhemmin ei pidetä. Estääkseen lakkolaisilta aineellisen avustuksen työnantajat kiihoittavat pikkukauppiaita lakkolaisia vastaan ja tarttuvat tarpeen vaatiessa myöskin provokatioon. Niinpä Fougeressa Ranskassa nahkatyöläisten lakon aikana, joka kesti yli 5 kuukautta, työnantajalehti Reveille Fougerais julkaisi pikkukauppiaan väärennetyn kirjeen, jossa vaadittiin, ettei lakkolaisille ole annettava mitään tavaroita takuulla.

Työnantajataktiikan koko tarkoitus sisältyy heidän riistämisvapauttaan estävän lakkoliikkeen ehtojen huonontamiseen: Proletariaatin täytyy pienimmänkin palkanalennusyrityksen tai yleensä elinehtojen huononnusyrityksen sattuessa asettua heti ja ripeästi vastarintaan taloudellisten lakkojen muodossa. Työnantajien yrityksiä vastaan murtaa työläisten yhteisrintama osittaishyökkäyksillä työpaikkaosastoissa tai myöskin eri työläisryhmiä vastaan työläisten täytyy asettaa taloudelliset osittaistaistelut ei vain yksityisissä työpaikoissa, vaan myöskin yksityisissä työpaikan osastoissa asettamalla konkreettisia vaatimuksia. Hyökkäykseen tariffeja ja varsinkin työehtosopimuksia vastaan työläisten täytyy vastata järjestetyllä puolustuksella sopimusoikeuden suojaamiseksi. Kaikki työnantajien yritykset luokkien yhteistyöhön täytyy heti ja säälimättömästi paljastaa luokkavihollisen kieroksi manööveriksi, jonka tarkoituksena on luokkatietoisuuden sumentaminen ja lakkojen estäminen. Taloudellisten taisteluiden kehittäminen on luja perusta poliittisen joukkolakon valmistamiseen, joka on eräs kaikkein mahtavimpia aseita proletariaatin taistelussa riistäjiään vastaan.

SOSIALIFASISTIEN MANÖÖVERIT

Sosialifasistien koko käytönnöllinen toiminta lakkoliikkeen alalla vahvistaa jälleen erinomaisen selvästi tosiasian, että he ovat porvariston yhteiskunnallinen päätuki. He eivät häpeä esiintyä avoimesti lakkoja vastaan. Niinpä Englannin kaivostyöläisliiton sihteeri E. Edvards selitti puhuessaan Skotlannissa työpäivän pidentämisen yhteydessä kaivosteollisuudessa kysymyksestä lakosta: “Joka tänään haluaa järjestää lakon lakon vuoksi, hän tarvitsee lääkäriä. Niin huonot kuin nämä työehdot ovatkin, olisi lakko itsemurha.” Erikoisen usein esiintyvät he VAO:n tai punaisten liittojen johtamia lakkoja vastaan. Niinpä reformististen ammatillisten järjestöjen johtojen konferenssi Zürichissä esiintyi päättävästi monttöörien ja putkityöläisten lakkoa vastaan, joka puhkesi tämän vuoden kesäkuussa, ja vaati liittojensa jäseniä “pidättäytymään jokaisesta villin monttöörilakon avustamistoimenpiteestä”. Ja Sveitsin metallityöläisten ja kelloseppien liitto levitti erikoislentokirjasta lakkoa vastaan.

Valtion toimittaman palkanalennusten sattuessa, kuten Saksassa tai Italiassa, sosialifasistit aina esiintyvät lakkoa vastaan sillä perusteella, että se on “laillinen” alennus, jota vastaan ei mitään voida tehdä. Asetukset “laillisesta” palkanalennuksesta annetaan tavallisesti heidän avullaan ja he lohduttavat sitten yhdessä työnantajien kanssa työläisiä sillä, että tavaroiden hintoja alennetaan vastaavasti.

Kaikkialla nousevan lakkoaallon vaikutuksesta he eivät enää tyydy, kuten tähän asti, väittämään, että pula-aikana on yleensä mahdotonta järjestää lakkoja, mutta heidän koko agitatiollaan on kokonaan defaistinen luonne: lakkoon voitaisiin ryhtyä, he sanovat, mutta se olisi hyödytöntä, koska olevissa olosuhteissa työläiset ehdottomasti häviäisivät, ja sentähden on parempi olevassa asemassa tyytyä pienempään pahaan!

“Vasemmistolaisia” manööverejä. Sosialifasistit, jotka työskentelevät yhdessä työnantajien kanssa, tarkoittavat manöövereillaan useimmissa tapauksissa lakon estämistä. Samassa tarkoituksessa, peittääkseen todellisen osansa ja säilyttääkseen luottamuksensa joukkojen keskuudessa, he tarttuvat “vasemmistolaisiin” manöövereihin, jotka vallankumouksellisen nousun kasvamisen mukaan tulevat yhä laajemmiksi ja mutkikkaimmiksi.

Suurlakon tunnus. Levinnein näistä “vasemmistolaisista” manöövereistä on suurlakon tunnus, jonka he esittävät eri maissa, Puolassa, Saksassa, Ranskassa y.m. osittaislakkojen murtamiseksi. He koettavat vakuuttaa työläisille, ettei kannata osallistua osittaislakkoihin, koska vain suurlakko voi turvata heille taistelussa voiton. Tämän tunnuksen koko periaatteettomuus heidän huulillaan ilmenee jo siinä, että siellä, missä on tarvis, he jättävät tunnuksen ja korvaavat sen osittaislakkojen tunnuksella. Esim. Englannissa, kun osittaislakkojen aalto Lancashiren kutomateollisuudessa uhkasi kasvaa suurlakoksi, reformistit agiteerasivat osittaislakon puolesta keinona käyttää hyväksi vastakohtia eri työnantajaryhmien välillä. Mutta sen jälkeen, kun uhkasi vaara, että joukkojen kuohunnan aalto nousisi yli reformistijohtajien päiden, he eivät epäilleet selittää olevansa valmiit suurlakkoon. Kun enemmistö äänesti lakon puolesta, he selittivät siinä toivossa, että heidän manööverinsä jo olisi jossakin määrässä purkanut jännitystä, julistavansa suurlakon vasta sitten kun 75 % koko työväestöstä on sitä kannattanut ja että lakko voidaan yleensä julistaa vain siinä tapauksessa, kun neuvottelut työnantajain kanssa jäävät tuloksettomiksi. Äänestyksen he toimittavat tavallisesti salaisena, minkä ohessa he herättääkseen epäillyksiä ja hämätäkseen kysymystä antavat jokaiselle työläiselle kaksi äänestyslippua, kuten oli laita Lancashiressä: 1) “Oletko työn lopettamisen puolesta protestina työnantajan työpäivää ja työehtosopimuksen muuttamista koskevaa päätöstä vastaan” ja 2) “Oletko ammattiliittojohtajien neuvottelujen puolesta työnantajan kanssa?” He toivovat tällä tavalla saavansa äänestyksessä enemmistön lakkoa vastaan, mikä heille esim. Ranskassa kaivostyöläislakon valmistelujen aikana helmikuussa 1932 onnistuikin. Meidän toveriemme tehtävä sellaisissa tapauksissa on ei suinkaan boikotteerata äänestystä, kuten oli laita tässä tapauksessa, vaan käyttää äänestystä vallankumouksellisena aseena ja keinona sosialifasistien paljastamiseksi joukkojen silmissä.

Toinen luonteenomainen esimerkki sosialifasistien todellisesta kannasta suurlakkoon on Lodsin kutomatyöläislakko, joka puhkesi työehtosopimuksen merkityksettömäksi julistamisen johdosta. Sen kautta, että VAO oli lakon valmistelussa ottanut oikean suunnan — osittaislakoista suurlakkoon oli — reformisteilta alusta alkaen riistetty mahdollisuus käyttää mielitunnustaan: “Odottakaa suurlakkoa”, ja he olivat pakotettuja suureen aktiivisuuteen manöveerauksessaan. He asettuivat ennen kaikkea sovinnollisiksi VAO:ta kohtaan, puhuivat hyväksyvässä äänilajissa VAO:n työehtosopimuksen puolustamista koskevasta julistuksesta. Mutta sitten he käyttivät tätä samaa tunnusta työntääkseen taka-alalle tunnuksen, joka kutsui taisteluun palkanalennusta vastaan, tällä tavalla kääntääkseen työläisten huomion pääkysymyksestä. He pyrkivät edelleen kaikin tavoin siirtämään lakon julistamisen, he spekuleerasivat pakkovälitystuomiolla ja sillä, että hallitus julkaisee asetuksen, jossa lakot kielletään. Tässä tarkoituksessa he yrittivät kohdistaa työläisten huomion muihin kysymyksiin, kuten esim. Lodsissa kokoontuvan reformistisen ammattiliittokongressin edustajain vaaleihin. Tämän kongressin piti ratkaista kysymys lakosta, mutta tässä kongressissa, johon vallankumouksellisten työläisten edustajia ei päästetty, he siirsivät jälleen, vaikkakin vaivoin, ratkaisun lakosta päätöslauselmalla, jonka mukaan ensin oli käytettävä työnantajia vastaan kaikkia muita pakotuskeinoja, varsinkin neuvotteluja. Kaksi päivää myöhemmin PPS:n johtajat tarttuivat eräässä työläiskonferenssissa uuteen manööveriin: he täyttivät konferenssin työjärjestyksen joukolla vähämerkityksellisiä kysymyksiä ja asettivat kysymyksen suurlakosta viimeiseksi, mikä aiheutti myrskyisen vastalauseen läsnäolijain taholta. Reformistijohtajat kutsuivat paikalle poliisin ja sen jälkeen, kun sali oli puhdistettu, mikä aiheutti uhreja ja vangitsemisia, he hyväksyivät 40 jälellejääneen edustajan kanssa päätöslauselman, jossa ratkaisu lakosta siirrettiin komissionin päätettäväksi. Kun suurlakko kaikista manöövereistä huolimatta julistettiin ja valittiin lakkojohto, reformistijohtajat julistivat, etteivät he ole missään vastuussa lakosta.

Me siis näemme, että sosialifasistit, samalla kun he vaativat työläisiä suurlakkoon, tekevät kaikkensa estääkseen suurlakon siellä, missä se todella on kypsymässä.

Sosialifasistit, jotka manöveeraavat suurlakon tunnuksella, käyttävät sitä myöskin työläisten taistelumielialan purkamiseen siellä, missä se uhkaa puhjeta suuriksi taloudellisiksi taisteluiksi. He järjestävät sellaisissa tapauksissa yksipäiväisiä vastalausesuurlakkoja, koska he siten toivovat voivansa estää todellisen joukkotaistelun kehittymisen. Niin reformistit järjestivät Puolassa maatyöläisten yksipäiväisen suurlakon huhtikuun 18 päivänä estääkseen osittaistaistelujen edelleenkehittymisen VAO:n johdolla ja niiden muuttumisen joukkolakoiksi, kaivaakseen maan VAO:n vaikutuksen alta joukkoihin ja purkaukseen työläisten taistelumielialan. Kysymyksessäolevassa tapauksessa VAO:n tehtävä olisi ollut tämän sosialifasistien “vasemmistolaisen” manööverin paljastaminen ja konkreettisten taloudellisten vaatimusten asettaminen, mutta VAO ei ymmärtänyt tätä ja niin tuli muutaman päivän kuluttua välitystuomio, joka huomattavasti alensi palkkoja ja huononsi työehtoja. Puolan maaliskuun 16 päivän 1-päiväisen suurlakon, joka kommunistisen puolueen vaikutuksesta muodostui mahtavaksi poliittiseksi mielenosoitukseksi fasismia ja sotaa vastaan, proletariaatin diktatuurin puolesta, reformistit niinikään julistivat murtaakseen työläisten taistelumielialan. Tämä on suurlakon “vasemmistolaisen” tunnuksen todellinen rooli, joka tunnus ikävä kyllä on tartuttanut joitakin tovereitammekin sosialifasismin vaikutukselle.

Säilyttääkseen auktoriteettinsa sosialidemokraatit eivät säästä “vasemmistolaisia” tunnuksia. Tshekko-Slovakiassa he viimeisen kaivostyöläislakon aikana asettivat demagoogisesti kaivosteollisuuden kansallistuttamisen tunnuksen ja yrittivät saada työläiset jälleen ryhtymään työhön ja odottamaan, kunnes he ovat tämän toimenpiteen parlamentin avulla toteuttaneet. Samanlaista tunnusta käyttivät sosialidemokraatit viimeisinä päivinä Belgiassa estääkseen Borinage-alueen kaivostyöläislakon.

Heidän kannanottonsa lakkojohtoihin on tunnusomainen. Kun sosialifasistit aikaisemmin aina esiintyivät kiivaasti lakkojohtoja vastaan, on heidän taktiikkansa tänään lakkojohtoja kohtaan muuttunut sen johdosta, että tämä muoto on tullut hyvin kansanomaiseksi ja on levinnyt joukkojen keskuudessa. Esimerkiksi Dombrova-Krakaun kivihiilialueen kaivostyöläisten lakossa he eivät vain olleet taistelematta tätä tunnusta vastaan, vaan he suorastaan lähettivät pamppunsa lakkojohtoihin, joita he käyttivät mahdollisuutena taistelurintaman hajoittamiseen ja lakon murtamiseen. On huolellisesti seurattava sosialifasististen johtajien muuttunutta taktiikkaa, paljastettava heidän osansa ja heitettävä heidät ulos lakkojohdoista.

Kun yhteenotossa poliisin kanssa Dombrovassa kommunistisen puolueen ja VAO:n huomattavia johtajia tapettiin, PPS julkaisi pää-äänenkannattajansa ensi sivulla negrologin mainitsematta sanallakaan heidän kuuluvaisuuttaan kommunistiseen puolueeseen, koettaen esittää heidät yksinkertaisesti rehellisinä työläisinä, jotka ovat taistelussa kaatuneet, siten osoittaakseen kiintymystään työväenluokkaan.

Sosialifasistit käyttävät myöskin välityskomissioneja pitääkseen niissä “vasemmistolaisia” puheita ja painostaakseen itseään työväenluokan puolustajina. Heidän puheensa välityslaitoksen lujittamisesta ja laajentamisesta proletariaatin suojelemisen etujen nimessä ja taistelua varten työnantajia vastaan on työläisten pettämistä, koska välityskomissionit heidän käsissään ovat olemukseltaan lakkoliikkeen estämisen ja rajoittamisen välikappaleita. Työriitojen ratkaisemisen menettelytapa välitystuomiolla ilman lakkoa on sosialifasistien eräs tärkeimpiä manööverejä proletariaatin taloudellisen taistelun alalla. Suurinta aktiivisuutta tässä osoittavat Saksan sosialidemokraatit, joiden esimerkit kuitenkin ovat tyypillisiä muissakin maissa. Välityslaitoksen edelleen kehittäminen ja sen “hienostaminen” on heidän pyrkimystensä pysyväinen päämäärä ja konferenssineuvottelujen kohde. “Me emme tosin ole kirjaimellisen laintulkinnan kannattajia, vaan sosiaalisen laintulkinnan kannattajia, mutta voimassaolevien lakien ja työehtosopimusten pohjalla”, sanoi Nörpel, Saksan yleisen ammattiliiton sihteeri Saksan 14 ammattiliittokonferensissa, joka oli Frankfurt am Mainissa syyskuussa 1931. Kun hän alkoi puhua välityslaitoksen merkityksestä työväenluokalle, hän selitti: “Ne (välitysoikeudet) ovat nykyisenä vaikeana aikana vielä enemmän kuin aikaisemmin tulleet rauhoittavaksi navaksi”.

Mitä tämä “rauhoittava napa” työläisille merkitsee, se näkyy siitä, että useimmissa tapauksissa välityskomissionin välitystuomion seurauksena on palkanalennus. Puolassa sosialifasistit, jotka “hienostavat”’ välitystuomiolaitosta, yrittävät lisätä instanssien lukumäärää viivyttääkseen työriitojen ratkaisua ja purkaakseen jännitystä ilmassa. Esimerkkinä voidaan mainita ylimääräisen keskuskomissionin koollekutsuminen maatyöläisten huhtikuun työriidan aikana.

Huolimatta kaikista manöövereistä sosialifasistien on kuitenkin joukkojen painostuksesta usein pakko julistaa lakkoja ja asettua niiden johtoon, mutta he tekevät sen siten ja siinä tarkoituksessa, että niin pian kuin mahdollista voisivat murtaa ja likvidoida lakon. Kun he asettuvat lakon johtoon, he tekevät sen teilatakseen lakon. Dombrova-Krakaun kivihiilialueen kaivoslakon, jonka reformistit julistivat, mutta jossa huomattavassa määrässä tuntui kommunistisen puolueen ja VAO:n vaikutus, sosialifasistit murtivat järjestämänsä ja johtamansa lakonrikkuriuden avulla. Julistettuaan Puolan maaliskuun 16 päivän suurlakon, he heti rajoittivat sitä jättämällä lakon ulkopuolelle joukon työläisryhmiä ja juuri valtion ja kunnan virastojen ja laitosten työläiset, minkä kautta Puolan proletariaatin vallankumouksellisen esiintymisen tehoa heikennettiin. Joukkojen taistelumielialan vaikutuksesta reformistien täytyi Ranskassa julistaa Foueresin nahkatyöläisten lakko, joka vielä tänään jatkuu, ja asettua sen johtoon. Tämä lakko kuvaa sitä taktiikkaa, jota sosialifasistit heidän johdossaan olevissa lakoissa käyttävät. He antoivat Foueresin nahkatyöläisten odottaa passiivisina viisi kuukautta työnantajan kanssa käytävien neuvottelujen tuloksia, kunnes yhtenäisyysliitto johti työläiset kadulle mielenosoituksiin ja muihin vallankumouksellisiin esiintymisiin.

Vallankumoukselliset esiintymiset eivät kuulu sosialifasistien suunnitelmiin, sentähden he työskentelevät yhdessä poliisin kanssa niiden murskaamiseksi. Tämä on heille helpompaa varsinkin siellä, missä heillä on enemmistö kunnanvaltuustoissa. Niinpä Liennen kutomatyöläisten lakon aikana “sosialistinen” maistraatti julisti piiritystilan myrskyisän, barrikaaditaisteluihin johtaneen mielenosoituksen jälkeen. Zürichin viranomaiset, joiden johdossa on sosialidemokraatteja, vastasivat niinikään mitä raaimmalla terrorilla työläisten vallankumouksellisiin esiintymisiin äsken päättyneen monttöörien ja putkityöläisten lakon aikana. Kuten Neue Züricher Zeitung kesäkuun 30 p:nä kertoo, selittivät sosialidemokraatit kaupungin neuvostossa, että kaupungin hallitus tulee vastedeskin ylläpitämään järjestystä kaikin käytettävissä olevin keinoin ja tulee sitä varten huolehtimaan poliisin paremmasta aseistuksesta.

Puolassa PPS:n johtajat asettuvat usein yhteyteen työpaikoissa olevien poliisiosastojen kanssa. Työväestön vallankumouksellisten esiintymisten sattuessa he heti pyytävät poliisin apua ja poliisi palauttaa kiväärein ja pommein “järjestyksen” lakkolaisten keskuuteen. Petrokov Hortensia — tehtaan lakon aikana, Dombrova-Krakaun kivihiilialue, Lods, Varsova ja muut kaupungit ovat viime aikoina olleet useamman kuin yhden kerran veristen, sosialifasistien kutsuman poliisin kanssa sattuneiden yhteenottojen näyttämönä.

Belgiassa taistelevat sosialifasistien aseistetut joukot kaduilla lakkolaisia vastaan ja hajoittavat työläisten mielenosoituksia.

Pyrkien likvidoimaan lakon niin pian kuin mahdollista sosialifasistit käyvät kulissien takana neuvotteluja työnantajan kanssa, hyväksyvät palkanalennuksen ja salaavat näiden neuvottelujen sisällön ei vain työläisiltä, vaan usein myöskin toimitsijoilta.

He esiintyvät avoimesti lakonrikkureina vaatimalla puolueensa jäseniä lakonrikkuriuteen ja järjestämällä erikoisia osastoja lakkojen murtamiseksi. Zürichin monttöörilakon aikana reformistinen metallityöläisten liitto ei kaihtanut työttömien kutsumista Sveitsin muilta paikkakunnilta Zürichiin työhön. He yrittävät samalla terrorisoida lakkolaisia kieltämällä enemmän aineellisen avustuksen, kuten oli laita esim. Hollannissa Trentin kutomatyöläisten lakossa ja Viennessä. Belgialaiset reformistit yrittivät aivan samalla tavalla tätä menettelytapaa käyttämällä hajoittaa lakossa olevien kaivostyöläisten taistelurivit.

Sosialifasistit tekevät yhdessä työnantajien kanssa kaikkensa työläisten taistelurintaman murskaamiseksi, eivätkä kavahda edes Venäjän tsarismin mielikeinoa, kansallisen vihan lietsomista eri työläisryhmien välillä. Reformistijohtajat Ranskassa yrittivät siten kylvää vihamielisyyttä ranskalaisten ja belgialaisten työläisten välille kutomatyöläislakossa 1931 lopussa, samalla kun belgialaiset johtajat puolestaan tekivät samaa Belgiassa.

Näiden työväenluokan “puolustajien” koko käytännöllinen toiminta ja taktiikka osoittaa täten “vasemmistolaisista” manöövereistä huolimatta riittävän selvästi heidän petoksensa ja todellisen suhtautumisensa lakkoihin. Sosialifasistien leppymätön luokkatietoinen paljastaminen porvariston yhteiskunnalliseksi päätueksi ja sen agenteiksi työväenluokan leirissä ja varsinkin heidän “vasemmistolaisten” manööveriensa paljastaminen taistelun aikana ja päättyessä on eräs proletariaatin taloudellisen ja poliittisen taistelun perustehtäviä. Mitä mutkikkaampia ja kierompia nämä heidän manööverinsä ovat, sitä kiinteämmin ja vahvemmin täytyy työläisten vallankumouksellisen yhteisrintaman olla, sillä se on paras taistelumenettelytapa ja varmin keino reformistijohtajien petoksellisen taktiikan voittamiseen.

SAKSAN FASISTIEN (KANSALLISSOSIALISTIEN) TAKTIIKKA JA MANÖÖVERIT

Fasistit yrittävät ennen kaikkea tukahduttaa lakkoliikkeen. Niissä maissa kuitenkin, joissa heillä ei ole valta käsissään, mutta joissa he ovat asettaneet valtiovallan valtaamisen päämääräkseen, kuten esim. Saksassa, heidän täytyy luovia ja ryhtyä lakkoihin nähden erilaisiin manöövereihin ja temppuihin laajentaakseen vaikutustaan työväenluokan joidenkin piirien keskuudessa. Tässä suhteessa on Saksan kansallissosialistien taktiikka selvimpänä ja opettavimpana esimerkkinä.

Saksan kansallissosialistit ovat luonnollisesti ja ehdottomasti jokaista lakkoa vastaan. Hallitusmuotoehdotuksessa, jonka Hitler vuonna 1932 on laatinut, sanotaan pykälässä 13: “Sulusta ja työn lopettamisesta rangaistaan kuolemalla. Sama rangaistus kohtaa jokaista, joka siihen vaatii, neuvoo tai koettaa vietellä”.

Mutta samalla, kun he ovat lakkoja vastaan, he kuitenkin, saavuttaakseen kannatusta työväestön keskuudessa ja erottaakseen heidät sosialidemokraateista ja kommunisteista, määrittelevät kantansa lakkokysymykseen ja jopa järjestävät ajoittain paraatilakkoja proletariaatin luokkatietoisuuden sumentamiseksi.

Kansallissosialistit, jotka määrittelevät kantansa lakkoihin ja jakavat lakot oikeutettuihin ja epäoikeutettuihin, sekottavat tarkoituksellisesti kysymyksen, samalla kun ne todellisuudessa antavat työnantajille ja poliisille suoranaista apua ja tukea lakkoliikkeen kukistamiseksi. Eräs heidän johtajansa, Derbowen, antoi Essenin kaivostyöläislakon aikana lokakuussa päiväkäskyn, jossa sanottiin: “Puolueen on oltava valmiina asettumaan tarpeen vaatiessa poliisin käytettäväksi taistelussa lakkoilevia kaivostyöläisiä vastaan.”

Lakonrikkurius. Kansallissosialistit käyttävät työnantajia auttaakseen laajassa mitassa lakonrikkuriutta, jonka he usein yrittävät teoreettisestikin tehdä oikeutetuksi. Niinpä eräs natsien työpaikkajärjestön johtaja Pfister selitti eräässä VAO:n koollekutsumassa kokouksessa kantaansa lakonrikkuriuteen seuraavalla tavalla: “Käsitys lakonrikkuriudesta on kommunistien ja kansallissosialistien kesken täysin erilainen. Eihän toki voida väittää, että se, joka ei ole osallistunut lakkoon, ei siis työskennellyt työpaikassa ennen lakon puhkeamista, olisi lakonrikkuri, jos hän lakon aikana ryhtyy työhön.” Lakonrikkuriuden järjestämisessä kansallissosialistit tavallisesti vetävät mukaan puoluejäsenensä ja näiden järjestämät työläiset hankkiakseen heille työtä ja lujittaakseen asemiaan työpaikassa. Kansallissosialistien kirjapainossa Welzelissä (Saksissa) olleessa aputyöläisten lakossa he esim. lähettivät työpaikkajärjestön nimessä käskyjä ohjeella heti ilmoittautua työhön kysymyksessä olevaan kirjapainoon. Rote Fahnen mukaan kieltäytyi eräs paikkakunnalle matkustanut työläisnainen, saatuaan tietää asian oikean laidan, ryhtymästä lakonrikkuriksi ja antoi hänelle lähetetyn kehoituksen lakkovahdille.

Samalla kun natsit siis kaikin voimin yrittävät kukistaa lakkoliikkeen ja antavat siinä apua työnantajille ja poliisille, he toiseltapuolen koettavat näytellä proletariaatin puolustajan, jopa lakkojen järjestäjän osaa puolustaakseen nimeään “työväen” puolueena ja voittaakseen vaikutusta työväenluokan keskuudessa. He luovat kokonaisen työpaikkaryhmien verkoston, jotta, kuten he lausuvat, “kansallissosialistien propaganda löytäisi tiensä tehtaiden ja konttorien viimeiseenkin nurkkaan.» (Angriff, 9. VI. 1932).

Natsien työn luonteesta ja tehtävistä työpaikoissa antaa eräs natsien salainen kiertokirje täyden selvyyden. Tämä kiertokirje sisältää esim. seuraavan kohdan:

1. Työnantajia ei ole arvosteltava, elleivät he ole juutalaisia. Arvosteltava vain kun se on väistämätöntä (työläisten mielialan takia), sellaisissa tapauksissa säästeliäästi.

2. Lakkojen julistamista vastaan on asetuttava.

3. Marxilaisten toimitsijain nimet ja osotteet on otettava selville, heidät on valokuvattava jne.

Tämä todistaa, että heidän työpaikkaryhmiensä tehtäviin kuuluu ennen kaikkea ja kokonaan työnantajien avustaminen työläisiä vastaan.

Vielä suurempaa demagogiaa kansallissosialistit harjoittavat lakoissa, joiden järjestämisen he usein katsovat välttämättömäksi todellisen osansa peittämiseksi. He julistavat lakkoja säännöllisesti pientyöpaikoissa ja merkityksettömillä teollisuusaloilla, mutta jokainen näistä lakoista on paraati, jota he lehdistössään komeasti mainostavat. Kaikissa sanomalehdissä ja aikakauslehdissä julkaistaan sellaisissa tapauksissa kuvaus lakosta demagoogisin päällekirjoituksin, julistuksia annetaan, kuvia lakkovahdeista, jotka seisovat tehtaan porteilla jne. Aikakauslehti Arbeitertum esim. kertoi lakosta Badenian konetehtaassa Badenissa ja julkaisi julistuksen, joka oli ollut Badenin kansallissosialistien äänenkannattajassa:

“HUOMIO!” “LAKKO!”

Badenian konetehtaassa Weinheimissa on puhjennut kaavurien lakko suurien palkkaerimielisyyksien takia. Kansallissosialistien työpaikkasolun jäsenet! Yksi kaikkien, kaikki yhden puolesta. Tukekaa lakossa olevia puoluetovereitanne… Käykää lakkoa NSBO:n (kansallissosialistisen työpaikkasolujärjestön) johdolla palkanalennusta ja kansan riistämistä vastaan!” (Arbeitertum 1. III. 1932.).

Völkische Beobachter kertoo toisesta paraatilakosta, nim. Berlinin makkaratyöläisten lakosta. “Makkaratyöläiset tarttuivat voitonnälkäistä työnantajistoa vastaan lakon terävään aseeseen. Näitä tosiasioita vastaan särkyy vastustajiemme raivoisa agitatio kuin lasi” — kirjoittaa artikkelintekijä. Loistavin värein hän kuvaa makkaratyöläisten yksimielisyyttä lakossa 15-prosenttista palkanalennusta vastaan. Lakkovahdit seisovat hänen kertomuksensa mukaan väsymättöminä tehtaan portilla, naispuoliset puolueenjäsenet työskentelevät lakkolaisia varten erikoisesti perustetuissa keittiöissä, iltaisin järjestetään työläisten hyväksi keräyksiä jne. On kuvaavaa, että natsit ovat käyttäneet tätä lakkoa hyökkäyksiin sosialidemokratiaa vastaan vetääkseen puolelleen sosialidemokraattisia työläisiä.

Völkische Beobachter kirjoitti:

“Juuri reformistiset ammatilliset järjestöt voivat nähdä tässä lakossa esimerkin siitä, mitä merkitsee ei suulla, vaan teoin ja uhrautuvaisuudella toimia niiden hyväksi, joiden pitäisi olla nyt hallitsevan kapitalismin riistoesineen”. (Völkische Beobachter 4. VI. 1932).

Niissä tapauksissa, missä kielto lakkoon osallistumista vastaan olisi merkinnyt joukkoeron vaaraa puolueesta, kansallissosialistit tukivat sellaisiakin lakkoja, jotka punaiset liitot tai VAO oli järjestänyt. Tämä heidän kuitenkin on täytynyt porvaristolle selittää. Niinpä Hitlerin täytyi, kun natsi-järjestöihin kuuluvat työläiset johtajiensa vaatimusta seuraten osallistuivat 2000 miehen voimalla Berlinin metallityöläislakkoon 1932, ei vain pyytää anteeksi työnantajilta selittämällä, että tämän manööverin tarkoituksena oli estää työläisten siirtyminen sosialidemokratiaan, vaan julkaista kokonainen artikkeli puolustuksekseen…

Kun tämän vuoden alussa Münchenissä rakennustyöläiset punaisen liiton johdolla ryhtyivät lakkoon, johon noin 1000 työläistä osallistui, eivät tätä lakkoa lujan yhteisrintaman takia hyväksyneet vain sosialidemokraatit, vaan se sai tukea myöskin kansallissosialisteilta, jotka käyttivät sitä, kuten tavallista, demagoogisiin tarkoituksiin. Völkische Beobachter kirjoitti tästä lakosta:

“Jos mikään lakko on oikeutettu, niin tämä lakko on. Puolustaessaan itseään tätä tavatonta hyökkäystä vastaan työtätekevien kansantoverien tulo- ja sen kautta elinehtoja vastaan, saavat puolustautuvat kansantoverit jokaisen kunniallisen ihmisen hyväksymisen ja tuen.” (Völkische Beobachter 14. V. 1932).

Tätä kansallissosialistien vertaansa vailla olevaa demagogiaa vastaan Münchenissä on heidän lakonrikkuriutensa Leipzigissä. Samalla kun he Baijerissa vaativat tukemaan rakennustyöläisten lakkoa, he järjestävät Saksenin rakennustyöläisten lakossa lakonrikkuriutta julkaisemalla lehdessään Leipziger Tageszeitung lakon alettua seuraavan työnantajien kuulutuksen:

“Työnhaluiset muurarit, kirvesmiehet ja aputyöläiset saavat heti työtä. Ilmoittauduttava Leipzigin rakennustyönantajain liiton jäsenten luona.” (Leipziger Tageszeitung 4. V. 1932.).

Kansallissosialistit osallistuivat myöskin rakennustyöläisten lakkoon Seidenbachtalin rakennustyömaalla, jonka lakon VAO järjesti, saaden natsityöläiset päivittäin 1.52 markan avustuksen. Aikakauslehti Arbeitertum, joka ylistää heidän yksimielisyyttään, kirjoittaa lopuksi:

“Meidän päättävä esiintymisemme on jättänyt marxilaisen työväestön keskuuteen pysyväisen vaikutuksen, niin että NSBO-työmme ei voi jäädä ilman tuloksia.” (Arbeitertum 9, 1932).

Kansallissosialistien demagogia menee niin pitkälle, että he tekivät Württenbergin maapäivillä kyselyn poliisin menettelystä työläisiä vastaan, poliisi kun hajoitti Eitingen-Tutlingenin rautatierakennuksella lakkoilevat työläiset.

Mutta vielä suurempaa demagogiaa he harjoittavat siellä, missä kansallinen momentti näyttelee osaa. Saksan hakaristiläiset tukivat aktiivisesti Tshekko-Slovakian kaivostyöläisten lakkoa, mikä johtui heidän suhtautumisestaan kansalliseen vähemmistöliikkeeseen valtiovaltaa vastaan. Tässä he kuitenkin yrittivät työntää taistelun työnantajia vastaan taka-alalle tehostamalla taistelua valtiota vastaan, mutta kommunistit paljastivat heidät ajoissa. Saksan fasistisella kaivostyöläisliitolla oli, vastakohtana tshekkiläisille fasisteille, ei vain edustajansa keskuslakkojohdossa, vaan se osallistui myöskin joukkojen painostuksesta tosiasiallisesti lakon käymiseen ja johtoon. Fasistinen edustaja lakkojohdossa, liiton sihteeri Proske, selitti demagoogisesti yhtenäisyyskonferenssissa maaliskuun 27 päivänä, että hän, samoinkuin hänen liittonsa ja puolueensa, on kokonaan lakkolaisten puolella ja että liiton koko koneisto asetetaan lakon laajentamisen ja sen johtamisen palvelukseen. Konferenssissa huhtikuun 5 päivänä toisti hän vielä suuremmalla demagogialla: “Tänään minä uudistan vakuutuksen olla kanssanne, voittaa kanssanne ja kuolla kanssanne”. Vasta välittömästi ennen lakon murtamista natsien taktiikka muuttui ja he liittoutuivat täydellisesti tshekkiläisten fasistien ja reformistien kanssa kaivostyöläislakkoa vastaan.

Kun kansallissosialistien järjestöihin kuuluvat työläiset ovat rehellisesti lakoissa mukana, ovat lakot johtajille vain paraateja, joiden avulla he salaavat todellisen osansa ja samalla yrittävät eroittaa työläisiä sosialidemokraateista ja kommunisteista. Työväenluokan “suojelijan” ja lakonjärjestäjän naamion taakse kätkeytyy luokkavihollisen kasvot, työväenluokan verivihollisen, joka on valmis kaikin keinoin kukistamaan taistelevan proletariaatin aina fyysilliseen tuhoamiseen ja joukkomurhiin saakka. On jatkuvasti, jokapäiväisessä työssä paljastettava työläisille kansallissosialistien koko demagogia.

Saksan työväenluokan täytyy asettaa fasistien taantumuksellista taktiikkaa vastaan yhtenäinen fasisminvastainen rintama kommunistisen puolueen johdolla ja poliittinen joukkolakko tärkeimpänä taistelukeinona fasismia vastaan.

Kapitalististen maiden proletariaatti käy luokkavihollisen lukuisten manööverien ympäröimänä sankarillista taisteluaan taloudellisen asemansa parantamiseksi ja sosialismin puolesta äärimmäisen vaikeissa olosuhteissa. Mutta kaikesta huolimatta se tulee selviytymään tästä taistelusta vallankumouksellisella kommunistisella johdolla ja yhteisrintaman perustalla voittajana ja kulkemaan suljetuin rivein maailman Lokakuun tietä.

Kommunisti — NKP(b):n Leningr. ja Karjalan aluekomit. poliittistaloudellinen kuukausijulkaisu — No 21 (105) Marrask. 15 p:nä 1932 ja No 22 (106) Marrask. 30 p:nä 1932