Ihminen ja yhteiskunta (1959)

Mikä erottaa ihmisen eläimestä?

Kysymys on hyvin aiheellinen, kun haluamme selvittää itsellemme ihmisyhteiskunnan kehityksen ”salaisuuden”. Mutta vastauksen antaminen tähän kysymykseen näkyy tuottavan suunnattomia vaikeuksia niille, jotka näkevät niin ihmisessä kuin eläimessäkin pelkän biologisen olion ja ummistavat silmänsä näkemästä niitä yhteiskunnallisia ja historiallisia seikkoja, jotka tekevät ihmisestä ihmisen.

Vanhan ajan suuri filosofi kuuluu määritelleen ihmisen ”politikoivaksi eläimeksi”. Tuollainen määritelmä on enemmän hupaisa kuin tarkka, ja se lienee ollut sanojan tarkoituskin. Tottakin siinä on sen verran, että eläimet eivät tiettävästi harrasta politiikkaa, hyvin monet ihmiset harrastavat. Yhtä totta olisi, jos ihminen määriteltäisiin keittotaitoiseksi, runoilevaksi tai huulipunaa käyttäväksi eläimeksi, sillä muilla luomakunnan edustajilla ei tiedetä havaitun tämänlaisia kulttuuriharrastuksia. Ihmissuvun historia on kuitenkin vanhempi kuin politikointi, keittotaito tai huulipunan käyttö, joten niillä ei ole mitään tekemistä ihmisen synnyn kanssa.

Asian ytimeen osui nerokas amerikkalainen Benjamin Franklin, joka määritteli ihmisen ”työkaluja valmistavaksi eläimeksi”. Apinakin saattaa käyttää kepakkoa tai kiveä kätensä jatkona, mutta ei pysty sellaistakaan ”työkalua” valmistamaan. Työvälineiden valmistus ja niiden avulla suoritettava työ erottaa ratkaisevasti ihmisen eläimestä. Työn prosessissa muodostuu myös ihmiselle yksinään ominainen puhekieli. ”Työ loi ihmisen” (Engels).

Tähän sanotaan, että tekeväthän eläimetkin työtä. Katsokaa, kuinka taidokkaasti hämähäkki kutoo verkkonsa ja kuinka ahkerina muurahaiset ja mehiläiset hyörivät päivät päästään! Ihmistyön ja niin sanotun eläinten ”työn” välillä on kuitenkin helposti havaittavissa hyvin oleellinen ero. Eläinten ”työ” on itse asiassa vain pelkkää vaistomaista ympäristöön mukautumista, jossa eläin käyttää hyväkseen luonnon antimia sellaisina kuin ne sille tarjoutuvat. Ihminen sen sijaan pystyy muuttamaan luontoa, muokkaamaan ja jalostamaan luonnon esineitä mieleisikseen. Voidaan huomauttaa, että muuttaahan pääskynenkin luontoa pesäänsä rakentaessaan jne. Leikinlaskijat voisivat myöntää, että todellakin, lehmäkin ”muuttaa luontoa” ruohoa syödessään tai muuten maisemaa pilatessaan. Mutta vakavasti asioihin suhtauduttaessa nähdään, että eläinten suorittama ”luonnon muuttaminen”, hämähäkin verkonkudonta, muurahaisen ”rakennustyö” jne. on alati samanlaisena toistuvaa eikä siis ole rinnastettavissa ihmisen määrätietoiseen toimintaan, joka luo jatkuvasti jotakin uutta. Eläinkunnan soveltama ”tekniikka” pysyy samana vuosisadasta ja vuosituhannesta toiseen, kun taas ihminen kehittää tuotannonvälineitään lakkaamatta alistaen luonnonvoiman toisensa jälkeen palvelukseensa. Ihmisille ilmaantuu jatkuvasti uusia tarpeita, niin henkisiä kuin aineellisiakin, kun taas eläinten tarpeet pysyvät samoina, pelkkinä biologisina, ”ruumiillisina” tarpeina.

Yhtä selvä ero on havaittavissa eläinten yhteiskunnan ja ihmisyhteiskunnan välillä. Eläinten yhteiskunnat ovat tietystikin muodostuneet kehityksen tuloksena, mutta monien tuhansien vuosien kuluessa ei niissä ole tapahtunut havaittavia muutoksia, kun taas ihmisyhteiskunta muuttaa muotoaan lakkaamatta. Se on parin vuosituhannen aikana siirtynyt alkukantaisesta yhteisöstä orjanomistusjärjestelmään, siitä edelleen feodaaliseen ja sitten kapitalistiseen järjestelmään ja on nyt menossa sosialistiseen ja kommunistiseen järjestelmään. Ei pidä siis ihmetellä, että eräät porvarilliset filosofit selittävät joidenkin eläinten, esimerkiksi simpanssien ja mehiläisten yhteiskunnan edustavan ”korkeampaa sosiaalisuutta” kuin ihmisyhteiskunnan. Filosofia joka esittää simpanssien yhteiskunnan esikuvaksi ja ihanteeksi ihmisille, sopiikin erinomaisesti niin sanottujen yhteiskuntaa säilyttävien ja rakentavien voimien uskonnoksi, sillä onhan ”isiltä peritty” simpanssien yhteiskuntajärjestelmä juuri se tuhatvuotinen valtakunta, jossa ei tapahdu vallankumouksia.

Mihin tuo edellä luonnehdittu laadullinen ero eläinyhteiskunnan ja ihmisyhteiskunnan välillä perustuu? Selityksen juuri on siinä, että ”ihminen on työkaluja valmistava eläin”. Yhteiskuntamuodot perustuvat ratkaisevasti aineellisten hyödykkeiden tuotantotapaan, ja tuotantotavan muutokset vuorostaan riippuvat ensi sijassa työvälineiden kehityksestä. ”Taloudellisia aikakausia ei erota toisistaan se mitä tehdään, vaan se miten tehdään, millaisilla työvälineillä tehdään. . . Uusia tuotantovoimia hankkiessaan ihmiset muuttavat tuotantotapaansa, ja muuttaessaan tuotantotapaansa, elämänsä ylläpitotapaa, he muuttavat kaikki yhteiskunnalliset suhteensa. Käsimylly tuo mukanaan feodaaliherrojen yhteiskunnan, höyrymylly teollisuuskapitalistien yhteiskunnan.” Tätä Marxin ajatusta edelleen kehittäen Lenin sanoi vuonna 1920, että ”kommunismi on neuvostovalta ynnä koko maan sähköistäminen”.

Historian tekijät

Niin suuri merkitys kuin työvälineillä tuotannon kehityksessä onkin, ei tuotantoa synny ilman ihmistä, joka on tuotantovoimista tärkein. Vain ihmisen suorittama elävä työ esittää tuotannossa aktiivista osaa, vain se voi Marxin sanojen mukaan ”herättää kuolleista” tuotannon välineet ja työn kohteet. Ihmiskunnan historia on pohjimmiltaan tuotannon historiaa, mutta tämän historian varsinaisia luojia ovat aineellisten hyödykkeiden tuottajat, työntekijät, kansanjoukot.

Ihmiskunnan historian tapahtumat eroavat luonnon historian tapahtumista siinä, että näiltä puuttuu se määrätietoinen, subjektiivinen aines, joka lyö leimansa kaikkiin ihmiskunnan historian tapahtumiin. Luonto ei voi vaikuttaa omaan kehitykseensä. Siinä tapahtuvat kehitysprosessit ovat puhtaasti objektiivisia, mistään subjektista eli Minästä riippumattomia. Ihmiset sitävastoin tekevät itse historiaansa. Ihminen ajattelee, ilmaisee ajatuksiaan, tahtoo, asettaa itselleen tavoitteita, toimii ja taistelee. Tämä merkitsee, että hän tuo maailman menoon subjektiivisen aineksen.

Pahasti erehtyvät ne jotka sanovat marxilaisuuden kieltävän subjektiivisten tekijäin — ajattelun, tahdon ja määrätietoisen toiminnan — merkityksen historiassa ja rakentavan kaiken toivonsa pelkkiin talouselämän lainmukaisuuksiin ja kapitalistisen järjestelmän automaattiseen romahtamiseen. Marxilaisuus lähtee päinvastoin siitä, että ihmiskunnan historia on työn ja taistelun historiaa, ja luokkayhteiskunnassa elettäessä nimenomaan luokkataistelun historiaa. Mutta se ei jätä ensinnäkään huomaamatta sitä seikkaa, että ihmiset toimivat ja taistelevat tietyissä puitteissa, tiettyjen mahdollisuuksien rajoissa, konkreettiseen tilanteeseen, aikaan ja paikkaan sidottuina. ”Mies taitaa aatella itsensä koko maailman herraksi tahi tönkeileväksi sontiaiseksi”, mutta hän voi toteuttaa ”aatoksensa” vain sikäli kuin siihen on tilaisuutta. Luonto synnyttää kananpojan, mutta tämä ei lennä itsestään paistettuna ihmisen suuhun. Historian kulku luo mahdollisuuksia, joista toimivat ihmiset tekevät todellisuutta. Yksilöt ja luokat käyttävät yhteiskuntaelämän tarjoamia mahdollisuuksia eri tavoin, kiskovat eri suuntiin, mutta kiskovat sittenkin vain siitä mikä on olemassa, eikä siitä mitä ei ole.

Niin itsestään selvää kuin kaikki edellä sanottu jokaiselle järki-ihmiselle onkin, ei se riitä vakuuttamaan niitä, jotka välttämättä haluavat ”aatella itsensä koko maailman herraksi”. Heidän täytyy ehdottomasti juosta päänsä mäntyyn, ennen kuin uskovat.

Mutta historian prosessien objektiivisuus ei rajoitu vain ihmisten toiminnan ulkonaisiin puitteisiin, sen edellytyksiin ja mahdollisuuksiin. Se koskee myöskin toiminnan tulosta. Toiminta on subjektiivista, mutta se, mikä siitä syntyy, on objektiivista todellisuutta. Tämä tulos on kokonaan riippumaton siitä, ovatko tekijät itse sitä tahtoneet vai eivätkö. Se muodostuu useinkin heidän sitä tajuamattaan, heidän ”selkänsä takana”.

”Kun alkuyhteisön jotkut jäsenet siirtyivät vähitellen ja hapuillen kivisistä työkaluista rautaisiin, niin he eivät varmaankaan tietäneet eivätkä ajatelleet sitä, millaisiin yhteiskunnallisiin seurauksiin tämä uutuus johtaa, he eivät ymmärtäneet eivätkä tajunneet sitä, että siirtyminen metallisiin työkaluihin merkitsee mullistusta tuotannossa ja että se johtaa lopulta orjanomistusjärjestelmään — he halusivat yksinkertaisesti helpottaa työtään ja saada välitöntä, tuntuvaa hyötyä, heidän tietoinen toimintansa rajoittui tämän arkipäiväisen henkilökohtaisen hyödyn ahtaisiin puitteisiin.” (Stalin.)

Marx ei suotta vertaa porvarillista yhteiskuntaa taikuriin, joka ei enää itse kykene hallitsemaan esille loihtimiaan maanalaisia mahteja. Ottaessaan käytäntöön koneteollisuuden kapitalistit halusivat vain rikastua, mutta eivät varmasti pyrkineet tekemään riistämästään proletariaatista omaa haudankaivajaansa. Todellisuudessa käy kuitenkin näin.

Ellei yhteiskunnallisessa kehityksessä olisi objektiivisia lainmukaisuuksia, jos se olisi vain yksilöiden vapaan tahdon ja mielijohteiden varassa, niin silloin ei mikään tieteellinen yhteiskuntaoppi olisi mahdollinen. ”Fyyrereiden” päähän voi pälkähtää mitä tahansa ja koska tahansa. Historian kulkua arvioidakseen pitäisi valtiomiesten ja kansanjohtajien turvautua povarieukkojen apuun, kuten Suomen tasavallan presidentin kerrotaan viime sodan aikana tehneen.

Tosiasia kuitenkin on, että tieteelliseen ennakkonäkemykseen pystyvä yhteiskuntatiede on olemassa. Se on marxilainen tieteellinen sosialismi. Tarvitsee vain verrata esimerkiksi Kommunistista Manifestia sen julkaisemisen jälkeen tapahtuneeseen kehitykseen havaitakseen, että siinä esitetty ennakkonäkemys on toteutunut.

Luokat ja luokkataistelu

Jotkut sanovat, että he eivät hyväksy luokkataistelua. Yhtä hyvin he voisivat sanoa olevansa hyväksymättä maan vetovoimaa, sillä kummassakin tapauksessa on kysymys vääjäämättömästä tosiasiasta, joka on olemassa kenenkään hyväksymisestä tai paheksumisesta välittämättä. Luokkataistelu on luonnonlakeihin rinnastettavissa oleva yhteiskuntaelämän laki, joka vaikuttaa kaikkialla missä yhteiskunta on jakautunut luokkiin. ”Vapaa ja orja, patriisi ja plebeiji, parooni ja maaorja, ammattikuntamestari ja kisälli, lyhyesti sanoen sortaja ja sorrettu ovat aina olleet vastakkain, käyneet keskeytymätöntä, milloin piilevää milloin avointa taistelua”, sanoo Kommunistinen Manifesti todeten edelleen, että koko porvarillinen yhteiskunta ”jakautuu yhä enemmän kahteen suureen vihollisleiriin, kahteen suureen ja välittömästi vastakkain olevaan luokkaan: porvaristoon ja proletariaattiin”.

Luokkataistelu on vanhempi ilmiö kuin luokkatietoisuus. Taistelua työläisten ja porvariston välillä on käyty kapitalistisen tuotantotavan alusta lähtien, mutta työväestön herääminen luokkatietoisuuteen, luokka-asemansa ja historiallisen tehtävänsä tajuamiseen, on toteutunut vasta sosialismin aatteiden, selvimmin ja ratkaisevimmin marxilaisuuden vaikutuksesta. Porvaristo näkee kaikkialla maailmassa työväen luokkatietoisuudessa itselleen suuren vaaran, jonka torjumiseen kiinnitetään erittäin paljon huomiota, voimia ja varoja. Porvariston palveluksessa olevat ”aatteenmiehet” panevat parastaan yrittäessään sotkea luokkakäsitteitä ja ennen kaikkea himmentää työväen luokkatietoisuutta.

Edellä on jo ollut puhe psykologian professoreista, jotka selvistä tosiasioista piittaamatta väittävät, että porvariston ja palkkatyöväestön välinen luokkavastakohta on pelkkää ennakkoluuloa, epäoikeudenmukaista ja harhaanjohtavaa ”suhtautumiskaavaa”. Samaa maata on se tylsä hokema, että Neuvostoliitossa ja muissa sosialismin maissa on syntynyt ”uusi yläluokka” valtion toimihenkilöistä. Ei ole helppoa kapitalistien palveluksessa olevilla ”aatteellisilla” helppoheikeilläkään: toisaalta pitää väittää, että luokkia ei ole olemassakaan, vaan että niistä puhuminen on pelkkää ennakkoluuloa ja propagandaa, mutta sitten taas käsketäänkin sanomaan, että onhan luokkia olemassa — ei kylläkään kapitalistisissa maissa, vaan sosialismin maissa!

Samaan kekoon kantavat kortensa oikeistososialidemokraatit ja revisionistit selittäessään, että työläisten ja kapitalistien välillä on joskus ollut luokkavastakohta, mutta ei ole enää, koska ”demokratia” (se mitä porvaristo sanoo demokratiaksi) on muka tasoittanut tämän vastakohdan ja työväestö on muka kohonnut tasavertaiseen asemaan muiden kansalaisryhmien (kapitalistien) kanssa.

Tuollaisten väitteiden objektiivisesta merkityksestä ei voi olla epäselvyyttä: ne tähtäävät työväen luokkatietoisuuden sumentamiseen ja niin muodoin myös sen joukkovoiman heikentämiseen. Mutta saattaahan olla joitakin, jotka eivät tätä tarkoita, vaan ovat taipuvaisia pitämään edellä lainattua Kommunistisen Manifestin sanontaa ”kahdesta suuresta vihollisleiristä” ja ”kahdesta suuresta ja välittömästi vastakkain olevasta luokasta” vanhentuneena, liian ehdottomana, jyrkkänä ja suoraviivaisena. Heitä voidaan ymmärtää vain sikäli, että luokkajako ei todellisuudessa esiinny aina ehdottoman ”puhtaana”. Kapitalistisessa yhteiskunnassa on paljon väkeä, joka ei kuulu työväenluokkaan eikä porvaristoon. Mutta puhuminen ”kahdesta suuresta ja vastakkain olevasta luokasta”, työläisistä ja kapitalisteista, vastaa sittenkin todellisuutta, koska se ilmaisee selvästi kapitalistisen yhteiskunnan oleellisimman tosiasian, ratkaisevan luokkavastakohdan, joka lyö leimansa koko yhteiskuntaelämään.

Työläisten ja kapitalistien välisissä suhteissa ilmenee selvimpänä se mikä tekee luokan luokaksi, mikä erottaa luokan toisesta, nimittäin erilainen asema tuotantovälineiden omistukseen nähden. Kapitalistin tekee kapitalistiksi se, että hän omistaa tuotannonvälineet ja riistää niiden avulla työläisiä, jotka omistavat vain oman työvoimansa. Ristiriita työläisen ja kapitalistin välillä on kapitalistisen yhteiskunnan selvin ja jyrkin ristiriita, se on ehdoton ja sovittamaton. Minkä työläinen menettää, sen kapitalisti voittaa, ja päinvastoin.

”Kahdesta suuresta luokasta” puhuminen on oikein senkin vuoksi, että työläiset ja kapitalistit ovat kapitalistisen yhteiskunnan perusluokkia, joita jokaisessa luokkayhteiskunnassa on vain kaksi (orjat ja orjanomistajat, maaorjat ja feodaaliherrat, työväenluokka ja porvaristo jne.). Nämä perusluokat ovat kohtioita, joiden ympärille muut yhteiskuntakerrokset keskittyvät yhteiskunnallisten ratkaisutaistelujen aikana muodostaessaan kaksi jyrkästi vastakkaista leiriä. Vain työväenluokka tai porvaristo voivat esittää nykyisessä yhteiskunnassa johtavaa osaa, ja nykyajan valtio voi olla perimmäiseltä olemukseltaan vain joko porvariston diktatuuria tai proletariaatin diktatuuria.

Ne joiden virkaan kuuluu luokkakäsitteiden sotkeminen, puhuvat paljon sosialismin maissa muka syntyneestä ”uudesta yläluokasta”, toisaalla tavallisten kansalaisten, toisaalla tuotantolaitosten ja valtion johtavien toimihenkilöiden välisistä ”luokkarajoista”. Todellisuudessa ei sosialistisessa yhteiskunnassa voi olla yläluokkaa enempää kuin alaluokkaakaan, koska niin tuotantolaitosten johtajien ja valtion toimihenkilöiden kuin työläisten ja talonpoikienkin asema suurtuotantovälineisiin nähden on sama: kukaan ei omista niitä yksityishenkilönä, mutta kaikki ovat niiden omistajia yhteiskunnan jäseninä.

Uusien luokkavastakohtien keksijät yrittävät keinotella sillä seikalla, että hyödykkeiden jako sosialismin asteella tapahtuu työn laadun ja määrän mukaan, mikä ei voi olla johtamatta siihen, että toinen saa enemmän kuin toinen. Siinäpä sitten onkin jo tarpeeksi aihetta kahden maailmanhistoriassa ennen tuntemattoman luokan löytöön: suurempipalkkaisten luokan ja pienempipalkkaisten luokan! Nämä verrattomat keksijät eivät varmasti jää neuvottomiksi silloinkaan, kun sosialistinen yhteiskunta kehittyy kommunismin asteelle, jolloin kullekin annetaan tarpeittensa mukaan, mikä merkitsee, että se jonka työnsuoritus on sekä määrältään että laadultaan heikompi voi saada suuremman osan yhteiskunnallisen työn tuotosta kuin se joka tekee enemmän ja paremmin. Silloin syntyy tietenkin keksijäimme aivoissa uusi luokkavastakohta: suursyömärit ja nättiruokaiset!

Tasa-arvoisuutta siinä kaavamaisessa mielessä, että kaikilta vaaditaan yhtä paljon ja että kaikki saavat kaikkea täsmälleen yhtä paljon, ei tule koskaan olemaan eikä sellaista tasa-arvoisuutta kukaan onneksi tarvitsekaan, koska ihmiset ovat erilaisia niin kykyjensä kuin tarpeittensakin puolesta. Sosialismin vaiheessa toteutettu periaate ”kullekin työnsä mukaan” on valtava askel eteenpäin kapitalismista, missä muodollisesti saatetaan tunnustaa kaikkien yhdenvertaisuus lain edessä, mutta missä Marxin sanontaa käyttääksemme ”ne jotka tekevät työtä, eivät ansaitse, ja ne jotka ansaitsevat, eivät tee työtä”. Mutta täydellisin ajateltavissa oleva tasa-arvoisuus, joka merkitsee kaikille ihmisille yhtäläisiä mahdollisuuksia aineellisten ja henkisten tarpeittensa tyydyttämiseen sekä taipumustensa ja kykyjensä kehittämiseen, on toteutettavissa vasta kommunistisessa yhteiskunnassa.

Lenin ei sano suotta, että ”tasa-arvoisuus on tyhjä fraasi, ellei tasa-arvoisuudella ymmärretä luokkien hävittämistä”. Tie todelliseen tasa-arvoisuuteen kulkee luokkataistelun ja sosialistisen vallankumouksen kautta.

Yhteiskunnan aineellinen perusta ja yhteiskunnallinen tajunta

Yhteiskunnallisella tajunnalla tarkoitamme yhteiskunnan jäsenten keskuudessa esiintyviä aatteita, filosofisia, moraalisia ja uskonnollisia katsomuksia, kirjallisuutta, taidetta jne. Yhteiskunnallisen tajunnan suhde yhteiskunnan aineelliseen perustaan on se, että ”elämä ei määräydy tajunnan mukaan, vaan tajunta määräytyy elämän mukaan” (Engels). Yhteiskunnallisen tajunnan alkulähdettä, sen ”syntyjä syviä” ei ole etsittävä ihmisten päistä, vaan yhteiskunnallisen aineellisen elämän ehdoista. Yhteiskunnallinen tajunta on yhteiskunnallisen todellisuuden heijastumista yhteiskunnan jäsenten aivoissa.

Aineellisten hyödykkeiden tuotanto on kaiken henkisenkin elämän, kaikenlaisen kulttuurin ehdoton edellytys. Tämä oli selvää ja Feuerbachillekin, joka sanoi: ”Jos sinulla nälän ja kurjuuden vuoksi ei ole ainetta ruumiissasi, ei sinulla ole myöskään päässäsi, mielessäsi eikä sydämessäsi ainetta moraaliksi”. Marx arvosteli ”Saksalaisessa ideologiassa” saksalaisia historiankirjoittajia siitä, että he näkivät historiassa pelkkää ”henkisyyttä” eivätkä olleet koskaan vaivautuneet kiinnittämään huomiota historian maalliseen perustaan. ”Kaiken historian ensimmäinen edellytys on se, että ihmisten täytyy elää voidakseen ‘tehdä historiaa’. Mutta elämään kuuluu ennen kaikkea ruoka ja juoma, asunto, vaatetus sekä yhtä ja toista muutakin. Ensimmäinen historiallinen teko oli siis näiden tarpeiden tyydyttämisvälineiden valmistaminen, itse aineellisen elämän tuottaminen, ja tämä onkin historiallinen teko, kaiken historian perusedellytys. . . Ensimmäinen seikka kaikessa historiankäsityksessä on siis, että nähdään tämä perustava tosiasia kaikessa merkityksessään ja koko laajuudessaan ja että sille tehdään oikeutta.”

Marxilainen teoria erottaa toisistaan yhteiskunnan perustuksen ja päällysrakenteen. Perustukseksi se nimittää yhteiskunnan aineellista, taloudellista, tuotannollista pohjaa, päällysrakenteeksi yhteiskunnallisen tajunnan erilaisia muotoja ja niitä vastaavia laitoksia: aatteita, filosofiaa, moraalia, taidetta, uskontoa, kirkkoa, valtiota, poliittisia puolueita jne.

Ne jotka tietävät marxilaisuudesta vain sen, että se korostaa taloudellisen perustan tärkeyttä yhteiskunnan kehityksessä, eivät jaksa ymmärtää, miksi marxilaisuus antaa niin suuren arvon aatteille, ihmisten subjektiivisille pyrkimyksille ja määrätietoiselle toiminnalle. He sanovat: jos sosialistisen yhteiskunnan tulo kapitalistisen tilalle on taloudellinen ja historiallinen välttämättömyys, jos se on yhtä varmaa kuin kevään tulo talven jälkeen, niin miksi pitää sitten touhuta niin paljon, miksi pitää levittää sosialistisia aatteita ja perustaa puolueita niitä toteuttamaan. Eihän kukaan tee propagandaa eikä perusta puoluetta saadakseen aikaan kevään tulon.

Ihmiset eivät tosiaankaan tee kevättä eivätkä kesää, mutta ihmiset tekevät itse historiaansa. Historian kulku ei toteudu ihmisten ohi, vaan heidän toimintansa kautta. Ihmisten taloudellinen toiminta on aiheuttanut yhteiskunnan jakautumisen luokkiin, luokkajako synnyttää luokkataistelun, ja tämän taistelun tarpeista syntyvät eri luokkien etujen mukaiset teoriat ja aatteet. Millään teorioilla ja aatteilla ei muuteta yhteiskunnallisen kehityksen lakeja, mutta niillä voidaan, jos ne ovat edistyksellisiä, ts. jos ne käyvät yhteen kehityksen etenevän suunnan kanssa, tuntuvasti vaikuttaa kehityksen kulkuun, jouduttaa yhteiskunnallisia uudistuksia, lyhentää ja lieventää uuden yhteiskunnan synnytystuskia. Taantumukselliset aatteet voivat päinvastoin esittää huomattavaa osaa kehityksen jarruttajina.

Yhteiskunnan jäsenten taloudellisilla eduilla, heidän luokka-asemallaan, on ensisijaisesti määräävä merkitys heidän yhteiskunnallisen tajuntansa muodostumiselle. Jo Feuerbach oli tehnyt havainnon, että ”palatseissa ajatellaan toisin kuin hökkeleissä”. Mutta yhteiskunnallisen tajunnan riippuvuus taloudellisista eduista ei ole tietenkään aina välitöntä eikä suoraviivaista. Ei ole ilman muuta selvää, että jokaisen työmiehen ajatusmaailma vastaa hänen luokka-asemaansa tai että jokainen porvari on auttamattomasti taantumuksellinen mielipiteiltään. Joku on väittänyt, että kokoomuspuolueeseen lukeutuu eräs työmieskin. Se kuulostaa uskomattomalta, mutta saattaa sittenkin olla totta. Yhteiskunnallisen tajunnan muodostuminen on hyvin monivaiheinen tapahtuma. Sen lähtökohta on joka tapauksessa yhteiskunnallinen todellisuus, mutta tie tästä lähtökohdasta nykyisen yhteiskunnan jäsenen aivoihin on saattanut käydä hyvin monen mutkan kautta. Aikaisemmilta sukupolvilta, periytyneet uskomukset, kansalliskiihkoinen ja muu poliittinen propaganda, kasvatus, taloudellinen ja henkinen painostus yms. seikat vaikuttavat usein hyvinkin voimakkaasti työtätekevien kansankerrosten mielipidemuodostukseen tavalla, joka sotii niiden luokkaetua vastaan.

Luokkatietoinen porvaristo oivaltaa erittäin hyvin omia etujansa vastaavan mielipidemuokkauksen tärkeyden. Meidänkään maassamme ei säästetä markkoja eikä dollareita, kun kysymys on propagandasta, joka tähtää työväenluokan taistelutahdon heikentämiseen ja murtamiseen. Mahtava propagandakoneisto on kapitalistiluokalla käytettävänään tähän tarkoitukseen. Joskus kuulee puhuttavan tämän koneiston kymmenkertaisesta ylivoimasta työväenluokan käytettävissä oleviin mahdollisuuksiin nähden. Olemme lähempänä totuutta, jos arvioimme porvariston propagandakoneiston määrällisen ylivoiman tuhatkertaiseksi. Ei ole unohdettava, että tähän koneistoon eivät kuulu vain varsinaiset porvarilliset puoluelehdet ja puolue-elimet. Siihen kuuluu tannerilaisten komennuksessa oleva lehdistö, joka muodostaa nykyisin osan kokoomuspuolueen propagandakoneistosta. Kapitalistien hallitsemassa valtiossa ovat myös kirkko, koulu, tiede ja taide alistetut kapitalistiluokan palvelukseen. Kaikki ne levittävät muodossa tai toisessa porvarillista maailmankatsomusta, kapitalistiluokan etuja vastaavia ennakkoluuloja, käsityksiä, ”elämänviisauksia” ja makua. Uskonnon, kansanvalistuksen, viihdytyksen, tieteen ja taiteen puolueettomaan kaapuun verhottu porvarillinen propaganda on monessa suhteessa vielä tehokkaampaakin kuin avoimesti harjoitettu puoluepropaganda. Se näyttää epäpoliittiselta, mutta ajaa porvariston luokkapolitiikkaa suuntaamalla työtätekevien kansanjoukkojen huomion pois niiden elinkysymyksistä, himmentämällä luokkavastakohtia, levittämällä työkansan keskuuteen Herrojen Eevan ajattelutapaa.

Ja kuitenkin on koko tuo mahtava koneisto historiallisesti katsoen verrattavissa siihen hiekalle rakennettuun taloon, joka kaatui ja jonka kaatumus oli suuri. Mikä selittää, että porvariston poliittisen ja epäpoliittisen propagandakoneiston tuhatkertainen ylivoima ei ole pystynyt turvaamaan sille likimainkaan vastaavaa vaikutusta kansan keskuudessa? Miten on mahdollista, että vasemmistolainen työväenliike, sitä vastassa olevan propagandakoneiston tuhatkertaisesta määrällisestä ylivoimasta huolimatta, on jo tähän mennessä valloittanut neljännen osan Suomen kansaa vakaumuksellisiksi kannattajikseen? Tämäkin ”ihme” on luonnollisesti selitettävissä. Se johtuu siitä, että sosialismin ja kommunismin aate vastaa yhteiskunnallisen kehityksen todellista suuntaa ja samalla myös nykyisen yhteiskunnan edistyksellisimmän voiman, työväenluokan, pyrkimyksiä.

”Vahvat miehet”

Se mitä edellä on sanottu aatteiden merkityksestä koskee myös historiallisia henkilöitä. Ihmisyksilötkin voivat esittää historiassa myönteistä tai kielteistä, edistyksellistä tai taantumuksellista osaa. Merkittäväksi voi heidän esittämänsä osa muodostua kuitenkin vain siinä tapauksessa, että heidän ajatuksensa ja toimintansa vastaa suurten ihmisjoukkojen ajatuksia ja tahtoa, että he esiintyvät huomattavien yhteiskunnallisten voimien edustajina. Porvarillinen historiankirjoitus levittää käsitystä, että varsinaisia historian tekijöitä ja napoja ovat niin sanotut suurmiehet, etevät persoonallisuudet, sotapäälliköt ja hallitsijat. Marxilaisuus sitävastoin pitää historian kehityksen ratkaisevana liikkeellepanevana voimana kansaa, työtätekeviä joukkoja, edistyksellisiä luokkia. Maailmanhistoria on ennen kaikkea kansanjoukkojen historiaa. Miljoonien äly, Lenin sanoo, luo yhteiskunnan henkisen ja aineellisen elämän kaikilla aloilla monin verroin suurempia arvoja kuin nerokkaimmankaan ihmisen ennakkonäkemys.

Tämä ei merkitse, että olisi väheksyttävä nerokkaiden ja poikkeuksellisen lahjakkaiden henkilöiden merkitystä historiassa. Kysymys on vain edellytyksistä, jotka ovat tarpeen tuollaisten henkilöiden toiminnan menestymiselle. Ensiksikin on huomattava, että pienen riistävän vähemmistön hallitsemassa luokkayhteiskunnassa saa vain hyvin pieni osa ihmisiä tilaisuuden lahjojensa esteettömään kehittämiseen. Kapitalistinen järjestelmä kuristaa, murjoo ja turmelee lahjakkuuksia joukkomitassa. Toiseksi voidaan todeta, että ns. suurten persoonallisuuksien esiintyminen liittyy aina tiettyyn historialliseen ajankohtaan, jolloin juuri sellaisia henkilöitä tarvitaan. Historian suurmiehet, sekä todelliset että ”suurmiehinä” mainostetut, ovat ensi sijassa yhteiskunnallisen tarpeen tuotteita. Siitä sanoo Engels: ”Se seikka, että juuri tämä suurmies ilmaantuu tähän maahan tiettyyn aikaan, on luonnollisestikin pelkkä sattuma. Mutta jos poistamme tämän miehen, niin hänen korvaamisestaan tulee kysyntää, ja sellainen varamies löytyykin — enemmän tai vähemmän onnistunut, mutta löytyy kuitenkin ajan oloon. Että Napoleonista, nimenomaan tästä korsikkalaisesta, tuli sotilasdiktaattori, joka oli välttämätön sodan näännyttämälle Ranskan tasavallalle, se oli sattuma. Mutta jos Napoleonia ei olisi ollut, niin joku toinen olisi esittänyt hänen osaansa. Tämän todistaa se, että sellainen mies on löytynyt aina kun häntä on tarvittu: Caesar, Augustus, Cromwell jne.”

Sama pätee suuriin tieteellisiin ja teknillisiin keksintöihin nähden. Kopernikus, Newton, Marie Curie, Mendelejev, Edison ja monet muut, joiden nimet liittyvät käänteentekeviin keksintöihin, ovat olleet poikkeuksellisen lahjakkaita henkilöitä, eivätkä heidän saavutuksensa muutoin olisi olleet mahdollisiakaan. Mutta huomattava on, että näillä keksinnöillä on esihistoriansa ja edelläkävijänsä; aikaisempi tutkimustyö ja käytäntö ovat luoneet niille edellytykset. Tämä tekee ymmärrettäväksi sen, että suuret tieteelliset ja teknilliset keksinnöt kypsyvät tavallisesti samanaikaisesti ratkaistaviksi eri puolilla maailmaa.

Erityisen selvästi korostuu yksilöiden merkitys kärkevässä taistelutilanteessa. Kaikenlaisen joukkotaistelun, niin sotilaallisen, poliittisen kuin työtaistelunkin, menestyminen edellyttää lujaa ja taitavaa johtoa. Työväenluokka tarvitsee taistelussaan sekä yksityisiä johtajia että johtavaa etujoukkoa, poliittista puoluetta. Mutta niin johtajat kuin työväenluokan puoluekin voivat täyttää tehtävänsä vain sillä ehdolla, että todellakin edustavat työväenluokkaa, sen toiveita ja pyrkimyksiä, ja toimivat erottamattomassa yhteydessä työtätekevään kansaan. Omaa viisauttaan täynnä olevat yksityisajattelijat ja omaa yksilöllistä urheuttaan korostavat minäkeskeiset sankarit eivät kelpaa työväenluokan johtajiksi.

Sillä mitä johtajat tekevät tai jättävät tekemättä, saattaa ”kiperissä” tilanteissa olla suorastaan ratkaiseva merkitys tapahtumain kululle. Mutta johtajat eivät saa olla yksityisajattelijoita, jotka tekevät mitä tahtovat, elleivät halua joutua Hitlerin, Mussolinin ja näiden suomalaisten kumppanien ja jäljittelijäin surkeaan asemaan. Viimemainittujen asemaa kuvaa mm. se että he nykyisin tekevät silloin tällöin pilkkaa omasta Hitleristään, jota he aikaisemmin jumaloivat nerona. Meistä, jotka näimme Hitlerissä narrin jo silloin kun hän istui valtaistuimella, tuntuu tuollainen eilisten jumalien pilkkaaminen tahdittomuudelta. . .

Kuinka vähän kapitalistisen maailman taantumuspiirit ovat itse asiassa oppineet hitlerismin kohtalosta, näkyy siitä, että niin sanotussa ”vapaassa maailmassa” ovat jälleen tulemassa muotiin ”vahvoiksi miehiksi” nimitetyt poliittiset puoskarit. Nämä niin kehutut vahvat miehet uskottelevat voivansa pysähdyttää yhteiskunnallisen kehityksen, lopettaa luokkataistelun ja siirtomaakansojen vapaustaistelun, hävittää kommunismin. Sanalla sanoen he lupaavat tehdä mahdottoman mahdolliseksi — entisen viiksiniekan fyyrerin jälkiä seuraten.

Niin kansainvälisten kuin kotimaistenkin taantumuspiirien ”vahvojen miesten” mahdolliset menestykset ovat aina lyhytikäisiä, tilapäisiä. Heidän ihailijoitaan ja ihailijattariaan odottaa varma pettymys. Syy on selvä: historian valtavirtaus kulkee eteenpäin eikä taaksepäin. Historian suurmiehiä eivät ole ”kommunismin hävittäjät”, vaan ne jotka osaavat nähdä oikein kehityksen suunnan ja joilla on moraalista selkärankaa pitää johdonmukaisesti ja pelottomasti kiinni siitä mikä on uutta ja edistyksellistä. Ne tavalliset ”kadun miehet”, jotka luottavat sosialismin voittoon, osoittavat olevansa päätään korkeammalla taantumuksen ”yli-ihmisiä” historian ymmärtämisessä.