Karl Marx
Hänen kuolemansa 50-vuotismuisto
”Maaliskuun 14 päivänä, neljännestä vaille kolme, on suurin elävä ajattelija lakannut ajattelemasta. Tuskin pariksi minuutiksi yksin jääneenä me tapasimme hänet istuimelleen rauhallisena nukahtaneena — mutta ainaiseksi.” — Näin alotti puheensa maalisk. 17 p. 1883 Highgaten hautausmaalla Lontoossa Friedrich Engels, Marxin elämänikäinen työtoveri, yhdessä hänen kanssaan vallankumouksellisen, tieteellisen sosialismin luoja. Ja kuvaten suuren vainajan elämäntyötä hän jatkoi:
”Mitä Europan ja Amerikan taisteleva proletariaatti, mitä historiallinen tiede tässä miehessä menettivät, se ei ole mitattavissa. Pian kylläkin on tuntuva se aukko, jonka tämän valtavan miehen kuolema on repäissyt.
Kuten Darwin orgaanisen luonnon lain, niin keksi Marx ihmiskunnan historian kehityslain: sen siihen asti ideologisten kasvannaisten alle hautautuneen yksinkertaisen tosiasian, että ihmisten ennenkaikkea täytyy syödä, juoda, asua ja pukeutua, ennenkuin he voivat harjoittaa politiikkaa, tiedettä, taidetta, uskontoa jne; että siis välittömäin aineellisten elintarpeiden tuottaminen ja sen kautta jonkun kansan tai jonkun ajanjakson kunkinaikainen taloudellinen kehitysaste on se perusta, josta asianomaisten ihmisten valtiolaitokset, oikeuskatsomukset, taiteelliset ja itse uskonnollisetkin käsitykset ovat kehittyneet, ja josta käsin ne siis myös täytyy selittää, eikä päinvastoin, kuten tähän asti on tehty.
Eikä siinä kyllin. Marx keksi myös nykyisen kapitalistisen tuotantotavan ja sen synnyttämän porvarillisen yhteiskunnan erikoisen liikuntolain. Lisäarvon keksimisen kautta luotiin tähän äkkiä valo, kun sen sijaan kaikki aikaisemmat niin porvarillisten taloustieteilijäin kuin sosialististen arvostelijainkin tutkimukset olivat harhailleet pimeässä.
Kahden sellaisen keksinnön pitäisi riittää yhden elämän osalle. Onnellinen jo se, jonka on suotu yksikin sellainen tehdä. Mutta joka ainoalla alalla, jonka Marx otti tutkittavakseen, ja näitä aloja oli hyvin monta eikä hän mitään niistä vain pintapuolisesti käsitellyt — jokaisella, jopa matematiikankin alalla on hän tehnyt itsenäisiä löytöjä.
Sellainen oli tieteen mies. Mutta se ei ollut läheskään vielä puoltakaan tästä miehestä. Tiede oli Marxille historiallisesti liikkeelle paneva, vallankumouksellinen voima. Niin puhdas kuin saattoikin olla hänen ilonsa uudesta keksinnöstä jossain teoreettisessa tieteessä, jonka keksinnön käytäntöön sovittaminen ei ehkä vielä ollut nähtävissäkään — aivan toisenlaista iloa tunsi hän, kun oli kyseessä keksintö, joka heti vallankumouksellisesti vaikutti teollisuuteen, historialliseen kehitykseen ylipäänsä. Niinpä seurasi hän keksintöjen kehitystä sähkön alalla ja viimeksi vielä Marc Deprez’in keksintöä.
Sillä Marx oli ennen kaikkea vallankumousmies. Olla mukana tavalla tai toisella, kaatamassa kapitalistista yhteiskuntaa ja sen luomia valtiolaitoksia, olla vapauttamassa nykyajan proletariaattia, jolle hän ensimäisenä oli antanut tietoisuuden sen omasta asemasta ja tarpeista, tietoisuuden sen vapauttamisen ehdoista — se oli hänen elämänsä todellinen kutsumus. Taistelu oli hänen elementtinsä. Ja hän taisteli sellaisella intohimolla, sitkeydellä, menestyksellä, kuin vain harvat. Ensimäinen Reinin Lehti 1842, Parisin ”Vorwärts” 1844, Brysselin Saksalainen Lehti 1847, Uusi Reinin Lehti 1848/49, ”New-York Tribune” 1852/1861 — taistelukirjasia aika joukko, työnsä Pariisissa, Brysselissä ja Lontoossa, kunnes vihdoin syntyi kaiken kruununa suuri Kansainvälinen Työväenliitto, ja tosiaan, se oli taas tulos, josta perustajansa saattoi olla ylpeä, vaikka ei muuten olisi mitään tehnyt.
Ja sen takia oli Marx aikansa vihatuin ja panetelluin mies. Hallitukset, niin itsevaltiaat kuin tasavaltalaiset, karkottivat hänet maastaan. Porvarit, niin vanhoilliset kuin äärimmäis-demokraattiset, kilvan parjasivat häntä. Hän pyyhkäsi kaiken tällaisen sivuun kuin hämähäkin verkon, ei välittänyt siitä, vastasi vain, kun oli äärimmäinen pakko. Ja hän on kuollut, miljoonain työtoverien kunnioittamana, rakastamana, suremana, miljoonain, jotka asuvat Siperian vuorikaivoksista asti yli koko Europan ja Amerikan aina Kaliforniaan saakka, ja minä voin rohkeasti sanoa: hänellä saattoi vielä olla montakin vastustajaa, mutta tuskin yhtäkään persoonallista vihamiestä.
Hänen nimensä on elävä kautta vuosisatojen ja niin myös hänen työnsä!”
Olen tähän suomentanut Engelsin koko puheen, siinä kun lyhyen ytimekkäästi esitetään Marxin merkitys. Ei ole tarketukseni tässä yrittää kaikenpuolisesti kuvata Marxin elämäntyötä. Esitänpähän joitakin piirteitä niistä oloista, joissa hän vaikutti, sekä kuinka hänen oppinsa nyt, puolen vuosisadan kuluttua hänen kuolemastaan, on tullut satojen miljoonain vapautuksen välineeksi.
Marx syntyi toukok. 5 p. 1818 Reinin mailla, siinä osassa Saksaa, joka oli porvarillisin, ”länsimaisin”, ja joka siksi terävimmin reagoi Preussin itsevaltaista korpraalisaapasta vastaan, tämän yrittäessä polkea maahan orastavia vapauspyrkimyksiä. Juutalaisuudesta luopuneen virkamiehen poikana, jonka lahjakkuus aikaisin herätti huomiota, liittyi hän nuorena intelligenttinä vallankumouksellisen demokratian riveihin. Hän oli suorittanut lakitieteen tohtorin tutkinnon, mutta taantumus esti häneltä etenemisen yliopistouralla. Näin joutui hän politiikkaan, sanomalehtimieheksi. Lehdessään käsitteli hän työväen ja köyhän maalaiskansan oloja sellaisella tavalla, että vastustajat julistivat hänet kommunistiksi. Hän tunnusti, ettei vielä kyllin tunne sitä oppia, mutta aikoo tutkia, ja jos se osottautuu oikeaksi, ei mikään mahti voi häntä siitä pois pelottaa. — Hallitus karkotti hänet siihen maahan, joka silloin oli kumouksen ja kommunististen oppien ahjo — Ranskaan, ja siellä hän perehtyi niihin lukuisiin liikkeisiin, jotka valmistuivat tekemään tulevasta Ranskan vallankumouksesta proletariaatin punaisen kumouksen. Mutta hallitus karkoitti hänet sieltäkin ja hän siirtyi Belgiaan, Brysseliin. Työ- ja aatetoverinsa Engels, vanhoillisen teollisuusporvarin kommunistis-kumouksellinen poika, tutustutti hänet Englannin taloustieteilijöihin ja niiden sosialistisiin arvostelijoihin.
Varustettuina ajan parhaalla teorian aseella, dialektisella metodilla (mullistavalla tutkimustavalla) nämä toverukset nyt suorittivat kaikkien vanhain arvojen uudestiarvion ja — löysivät kumouksellisen proletariaatin. Monenlaiset ”valistajat” koettivat silloin valjastaa sen voiman omain erikoisten aatevaunujensa veturiksi. Yksi kehotti perustamaan osuuskuntia, mutta varotti lakoista; toinen kehotti äänestämään, mutta kielti kapinoimasta; kolmas selitti poliittisen toiminnan turhaksi ja suositti pelkkää ammattiyhdistysliikettä. Taantumukselliset ”sosialistit” kehottivat palaamaan ”vanhaan hyvään aikaan”, ammattikuntaisen sääty-yhteiskunnan oloihin. ”Todelliset sosialistit” koettivat saarnata ”järkeä” porvareille, tai vetosivat näiden ”ihmisyyteen”, jotta ne hyvällä ”antaisivat” reformeja. Väliin tällaiset jopa pelottelivat valtaherroja työkansan hävittävällä vihalla, ”vallankumouksellakin”, sillä totta tarkottamatta, ja sitä peläten itsekin.
Marx esitti rohkeasti, että proletariaatti on ainoa voima, joka kykenee porvarillisen yhteiskunnan kääntämään ylösalasin. Eikä siinä kumouksellisessa hävityksessä mitään pelottavaa olekaan, päinvastoin — se sama proletariaatti, uusiintuneena kumouksellisen taistelun tulessa — oli tuleva uuden yhteiskunnan perustaksi, luova sen oman kirkastuneen kuvansa mukaan, työn yhteiskunnaksi.
Ja nyt kehittivät Marx ja Engels sen maailmankatsomuksen ja käytännöllisen taistelun opin, joka on tunnettu marxismin nimellä.
Sen maailmankatsomus on dialektinen materialismi — erotukseksi porvarillisesta pintapuolisesta materialismista. Kun silloinkin, 1840-luvulla, jotkut papilliset lörpöttelivät kristinuskon ”yhteiskunnallisista periaatteista”, asettaen ne kommunismia vastaan, iski Marx niitä huomauttaen, että kristinuskon yhteiskunnalliset periaatteet ovat pyhittäneet vanhan ajan orjuuden ja keskiajan maaorjuuden sekä puolustavat työväen polkemista. Ne saarnaavat ylä- ja alaluokan välttämättömyyttä. Ne lykkäävät harrasruokottomuuksien selvityksen taivaaseen ja puolustavat niitä siten maan päällä. Ne selittävät sortajien kataluudet synnin palkaksi tai ”herran koettelemuksiksi”. Ne saarnaavat raukkamaisuutta ja alistuvaisuutta. ”Kristinuskon yhteiskunnalliset periaatteet ovat matelevia ja proletariaatti on vallankumouksellinen” — näin ruoski Marx papillista teeskentelyä ja petosta.
Reformistit ovat koettaneet tulkita Marxin kehittämää materialistista historiankäsitystä siten, kuin olisi kyseessä vain ”taloudellinen” historian ja yhteiskunnan selitys, jonka mukaan tuotanto-olot, aineelliset elämänehdot vaikuttavat, jopa määräävästi, valtiollisiin oloihin ja luokkien (puolueiden) ohjelmiin, mutta että tämän ohella on, muka materiaalisista oloista riippumattomia ”henkisiä arvoja”, ”aatteellisia” tekijöitä, jotka myöskin vaikuttavat. Tällä tavalla rikotaan sosialismin tieteellinen pohja, jätetään tie auki kaikenlaisille porvarillisille opeille tunkeutua työväkeä pimittämään, jopa annetaan kannatus kirkon törkeille katkismuksille, puhumattakaan monenmuotoisista hienommista, filosoofisista petkutuskeinoista. Joku näistä väärentäjistä yrittää vielä väittää, että Marx ja Engels olisivat muka myöhemmin luopuneet materialismista, mikä tietysti on törkeä valhe.
Brysselissä ollessaan toimi Marx työväen järjestöissä ja piti esitelmiä, mm. ”Palkkatyö ja pääoma” (on suomennettu). Engels teki myös propagandatyötä Pariisissa, Brysselissä ja Englannissa. Erikoisella jännityksellä seurasivat he proletariaatin luokkataistelun alkuotteita Saksassa. Schlesian kankurikapinasta kirjoitti Marx 1848, että ”ei yhtään lakkoa Englannissa ole taisteltu niin urheasti, harkitusti ja sitkeästi”. Hän ihailee ”Kankurien laulua”, jossa tulkitaan sitä, kun ”proletariaatti ilmaisee vastakohtansa yksityisomistuksen yhteiskuntaa vastaan iskevällä, terävällä, häikäilemättömällä tavalla”. Panee merkille, että liike kohdistuu — ei vain ”teollisuusherraa, näkyvää vihollista vaan myöskin pankkiherraa, piiloutuvaa vihollista vastaan”.
Maailmankaupungeissa, Lontoossa, Pariisissa, niin myös Brysselissä ym. oli joukko muista maista tulleita työläisiä ja vallankumouspakolaisia. Näiden kumouksellisten eturivin työläisten kanssa perustivat Marx ja Engels v. 1847 Kommunistiliiton ja kirjoittivat sille manifestin, joka tänä päivänä on miljoonain raatajain rakkain käsikirja. Liiton säännöissä selitetään, että ”Liiton tarkoituksena on porvariston kukistaminen, proletariaatin valta, vanhan, luokkavastakohdille perustuvan porvarillisen yhteiskunnan hajottaminen ja uuden yhteiskunnan perustaminen ilman yksityisomistusta”. Ja voimakkaina kaikuvat yhä, tänään voimakkaammin kuin koskaan, Kommunistisen manifestin loppusanat: ”Vaviskoot valtaluokat kommunistisen kumouksen koittaessa. Proletaareilla ei siinä ole muuta menetettävänä kuin kahleensa. Heillä on maailma voitettavana. Kaikkien maiden proletaarit yhtykää.”
Silloin, v. 1848 kumousten aattona, olivat kommunistit vain piskuinen joukko. Mutta he olivat eturintaman taistelijoita, työväen ”päättävin, muita eteenpäin ajava osa”, jolla oli selvillä ”liikkeen edellytykset, kulku ja yleiset tulokset.” Nyt ovat kommunistit miljoonaisten joukkojen vallankumouksellisen taistelun etujoukko ja johtaja.
Mutta proletariaatti ei voittanut v. 1848 vallankumouksissa. Porvaristo osti avukseen taantumuksen kaikki pimeät voimat. Petkutti talonpojatkin puolelleen. Sovittelijat lamauttivat työväen taisteluvoimaa. Hallitus kukisti kapinat ja hääti henkiin jääneet, vankilan välttäneet taistelijat maanpakoon. Marx joutui Englantiin, jossa heti ryhtyi takomaan aseita uutta taistelua varten. Hän kirjoitti ”Pääoman”, jonka ilmestymisen 65-vuotismuistoa on äsken vietetty. Tässä ei ole tilaisuutta lähemmin selostaa tätä suurteosta; siitä on olemassa yhteenvetoja (kts. Lenin, ”Marx ja marxilaisuus”). Suomeksi ilmestyi sen ensi osa 25 vuotta sitten ja kohdakkoin julkaisee ”Kirja” sen kokonaan. Terävästi paljastaa siinä Marx kapitalismin riisto-olemuksen, osoittaa kuinka se alkoi talonpoikia rosvoamalla: ”Suurilta ihmisjoukoilta riistetään äkkiä ja väkivaltaisesti heidän elämisvälineensä ja heidät heitetään kodittomina proletaareina työmarkkinoille”. Totisesti on ”pääoma tullut maailmaan joka huokosestaan, kiireestä kantapäähän asti, tihkuen verta ja saastaa”. Askel askeleelta osottaa Marx kapitalismin ristiriitaisuuksien kehityksen yhä kärkevämmiksi, kunnes ne puhkeavat yleiseksi kriisiksi ja johtavat kapitalismin kukistamiseen, joka on tapahtuva vallankumouksen kautta; siitä oli Marx elämänsä loppuun saakka vakuutettu. Teos jäi Marxilta keskeneräiseksi. Hänen kuolemansa jälkeen valmisti Engels painokuntoon teoksen II ja III osan. Julaistiin myös Marxin sitä varten suorittamain esitutkimusten vihkot, joista tuli neljä kirjaa (”Teorioja lisäarvosta”). Ja nyt tulee Marx-Engels-Lenin Instituutin toimittamassa Marxin ja Engelsin teosten kokoelmassa julaistavaksi Marxin ”Pääomaa” varten kirjoittamia kappaleita, kuulemma ainakin vankan nidoksen verran lisää.
Kommunistisessa Manifestissa oli jo sanottu: ”Mutta jotta voisi sortaa jotakin luokkaa, täytyy tälle olla turvattu sellaiset edellytykset, että se niiden puitteissa voi ylläpitää ainakin orjanelämäänsä… Nykyajan työläinen, sen sijaan että kohoaisi teollisuuden edistyessä, vajoo yhä syvemmälle oman luokkansa elämänedellytysten alapuolelle… Täten on ilmeistä, että porvaristo on kykenemätön jäämään enää pitemmälti yhteiskunnan vallitsevaksi luokaksi… Se on kykenemätön turvaamaan orjilleen toimeentuloa edes hänen orjuudessaan… Yhteiskunta ei enää voi elää porvariston alaisena.”
Ja ”Pääomassa” sanoo Marx: ”Pääomavaltiaiden luvun yhä vähetessä, niiden jotka valtaavat ja monopolisoivat kaikki tämän uudistusprosessin edut, kasvaa kurjuuden, sorron, orjuutuksen, turmeluksen, riiston määrä, mutta myös tyytymättömyys yhä lisääntyvässä ja itse kapitalistisen tuotantoprosessin koneiston kouluuttamassa, yhdistämässä ja organisoimassa työväenluokassa. Pääomamonopooli käy tuotantotavan kahleeksi… Tuotannonvälineiden keskitys ja työn yhteiskunnallistuttaminen saavuttavat pisteen, jolloin ne käyvät yhteensopimattomiksi kapitalistisen kuorensa kanssa. Tämä räjähtää rikki. Kapitalistisen yksityisomistuksen hetki lyö. Riistäjien omaisuus riistetään pois.”
Mutta ei takonut Marx vain teorian aseita. Hän selitti, että ”kritiikin ase ei tee aseitten kritiikkiä tarpeettomaksi”, ja että ”aineellinen väkivalta on murrettava aineellisella väkivallalla.” Europan kansat nousivatkin v. 1848 taisteluun. Hallituksia kumottiin Ranskassa, Saksassa, Itävallassa ym. Marx ja Engels riensivät kotipuoleensa, Reinin maille, jossa joutuivat ”Uuden Reinin Lehden” toimitukseen ja vallankumousjärjestöihin toimeen.
V. 1848 oli Saksassa samanlaisia ”demokraatteja” kuin olivat Venäjällä v. 1917 menshevikit ja eserrät. Ne istuivat Saksan eri valtioiden hallituksissa, kutsuttiinpa Frankfurtiin ”kansalliskokouskin”, jonka piti laatia Saksalle demokraattinen perustuslaki. Se kulutti pitkät ajat ”päiväjärjestyksen” laatimiseen ja valedemokraatit kehoittivat kansaa odottamaan siltä hyvää. Marx taisteli lehdessään tätä petkutusta vastaan ja vaati kansan aseistamista. Hän sanoi, että ”mitä merkitsee paraskaan päiväjärjestys, kun hallitus sillä aikaa panee pistimet päiväjärjestykseen.” Kun Preussin hallituksen ruokottomuudet kävivät yhä julkeammiksi, niin että Berlininkin eduskunta päätti kieltää verot hallitukselta, julkaisi Marx tovereineen julistuksen, jossa kehotti ase kädessä estämään verojen kannon. Heidät haastettiin oikeuteen. Marx ruoski puolustuspuheessaan hallituksen ruokottomuutta ja porvarien raukkamaisuutta. Lautakunta julisti vapauttavan tuomion.
Mutta vallankumous joutui vaaraan. Porvariston petoksen ja väliluokkain, pikkuporvarien ja talonpoikain, horjuvaisuuden takia pääsi taantumus lujittamaan asemiaan ja hyökkäsi. Marxin lehti lakkautettiin ja hänet karkotettiin. Puolue lähetti hänet Parisiin neuvottelemaan yhteistoiminnasta. Engels lähti Baden-Pfaltzin vallankumousarmeijaan, ottaen päällikön adjutanttina osaa sen viimeisiin taisteluihin. Hallitus voitti ja vallankumousjoukkojen jätteet siirtyivät yli rajan Sveitsiin. Tämä tapahtui vuoden lopulla 1849.
Kumous oli lyöty maahan. Mutta vain väliaikaisesti arveli Marx. Hän siirtyi Lontooseen, jossa tovereineen valmistautui uutta vallankumousnousua varten, jonka laski tulevan, olivathan polttavat kysymykset yhä ratkaisematta ja kriisi jatkui.
V. 1850 maaliskuussa kirjoittaa Marx Kommunistisen Liiton keskusjohdon nimessä kirjeen liiton jäsenille Saksaan (on suomennettu). Hän toteaa siinä, kuinka v. 1848–49 vallankumousvuosina liitto on kunnialla kestänyt kokeensa. Sen jäsenet ovat ”lehdissä, barrikaadeilla ja taistelukentillä seisoneet ensi riveissä aina ratkaisevasti vallankumouksellisen luokan, proletariaatin kanssa”. Kommunistisessa Manifestissa esitetyt käsitykset ovat osoittautuneet ainoiksi oikeiksi. Saksassa ovat eräät jäsenet tehneet virheen, rakentaneet kaikki julkisen toiminnan varaan, joka ei nyt yksin riitä. Näin löyhtyi puolueen järjestö ja liike joutui pikkuporvarillisen demokratian vanaveteen. Työväen itsenäisyys täytyi palauttaa. Sitä varten on keskusjohto lähettänyt Saksaan lähettejä.
Nyt on taas vallankumouksellinen nousu lähellä — niin päätteli Marx yhteiskuntapoliittisten merkkien perusteella ja osotti terävin piirtein toiminnan päälinjan: v. 1848 tuli liberaalinen porvaristo valtaan ja käytti valtaansa työväkeä vastaan. Nyt tulevat tällaisen kavalluksen suorittamaan demokraattiset pikkuporvarit, jotka ovat paljoa vaarallisemmat. Näiden kanssa on yhdessä taisteltu itsevaltiutta ja suurporvaristoa vastaan, mutta valtaan päästyään tahtovat ne murtaa työväen vallankumouksellisen voiman antamalla joitain almuja, mutta sulkemalla työläiset pois hedelmäin korjuusta. Yhtymispyrkimykset niiden kanssa täytyy tarmolla torjua.
Työläisten täytyy muodostaa itsenäisiä keskuksia, kommuunineuvostoja, ja niiden käytettäväksi perustaa omia kaarteja. Missään tapauksessa ei luovuttaa pois aseita. Täytyy rakentaa yhteys maaseudun kanssa. Maatyöväen on varustauduttava ottamaan haltuunsa suurtilat, joita tullaan viljelemään yhteistiloina. Demokraattien esittämän hajallisen federation sijaan on pyrittävä keskitykseen, luotava jakamaton tasavalta. Alussa ei voida esittää suoranaisia kommunistisia toimenpiteitä. Toimeenpantavat reformit on muutettava hyökkäyksiksi yksityisomistusta vastaan. Päästäkseen valtaan on työläisten käytävä läpi pitempi vallankumouksellinen kehityskausi. Vallankumous on tehtävä pysyväksi — permanentiksi. (Huomaa että marxilais-leniniläinen ”permanentti vallankumous” on aivan toista kuin Trotskin v. 1905 samalla nimellä esiintyvä ”teoria”).
Kun edelläesitettyjen Marxin vallankumousneuvojen valossa katsoo Venäjän menshevikkien menettelyä v. 1917 ja Saksan hallitussosialistien (scheidemannien) menettelyä v. 1918, niin käsittää, kuinka nämä menettelivät aivan päinvastoin, ja aivan oikein joutuivatkin siihen, mistä Marx varottaa: porvariston puolelle, kavaltamaan työväen asian.
Mutta vallankumousnousu ei enää tullutkaan. Kriisi päättyi ja taloudellinen nousu lujitti hallitusten ja valtaluokkien asemaa. Silloin julisti Marx äkkijyrkät läheisen kumouksen ennustelut turhiksi puheiksi ja kävi takomaan aseita seuraavaa nousua varten. Sillä kumoukselliselta kannaltaan hän ei koskaan luopunut.
1850-luvun raskaan taantumuksen aikana eli Marx Lontoossa, jatkaen tutkimuksiaan ja valmistellen pääteostaan ”Pääomaa” (Das Kapital). Samaan aikaan kirjoittelee hän erääseen Amerikan lehteen ym. leipätöikseen, mutta suuri puute oli usein vieras hänen kodissaan. Jotta hän voisi jatkaa tieteellistä työtään, mikä oli niin tärkeä puolueelle, auttoi Engels häntä Manchesterista käsin, jossa oli konttoristina isänsä liikkeessä. Engels vihasi tätä ”kauppamieshommaa”, joka supisti häneltä aikaa ja tilaisuutta tehdä tieteellistä ja poliittista työtä, mutta hän alistui siihen ainoana keinona auttaa Marxia ja puoluetta tänä vaikeana aikana. Ja tuloksena olikin, että Marx sai suoritetuksi tutkimuksensa, joilla on ollut niin ratkaiseva merkitys työväen vapautukselle, sekä saattoi myös tehokkaasti auttaa eri maiden työväen vallankumousliikettä kun se taas aikoi voimistua.
Marxin maanpakolaisuutta kesti hänen kuolemaansa asti — yli kolme vuosikymmentä. Kerrottakoon tästä ajasta Marxin vävyn, tri Paul Lafarguen muistelmain mukaan. — Lafargue oli marxilaisuuden edustaja ja saapui Pariisista Lontooseen v. 1865, edellisenä vuonna perustetun Internationalen asioissa. Marx oli sairas, mutta joudutti kuumeisella kiireellä ”Pääoman” ensi osan valmistamista. Otti mielellään vastaan nuoria miehiä, selittäen: ”minun täytyy kouluuttaa miehiä, jotka jälkeeni jatkavat kommunistista propagandaa”. Hänen tunnuslauseitaan oli, että ”tiede ei saa olla itsekästä huvia; ne, jotka ovat kyllin onnelliset antautuakseen tieteelliseen työhön, olkoot myös ensimäiset asettamaan tietonsa ihmiskunnan palvelukseen”. Eikä hän rajoittanut toimintaansa yhteen maahan. ”Olen maailmankansalainen”, sanoi hän, ”ja missä olen, siellä toimin”.
Lafargue kuvaa Marxin työhuonetta; tällöin oli Marx jo saanut sellaisen, ensi aikoina oli perheellä ollut vain kaksi pientä huonetta, joissa isällä oli oikea työrauha vain öisin. Marxin työhuoneen seiniä kiersivät kirjakaapit, joiden päällä, kattoa myöten, oli lehti- ja käsikirjoituspinkkoja. Kaksi pöytää täynnä papereita, kirjoja ja lehtiä. Lisäksi pieni työpöytä ja nojatuoli sekä nahkasohva, jolla Marx välillä lepäili. Uunin reunuksella kirjesäiliöitä, valokuvia ja tupakkaa. Marx oli kova polttamaan ja sanoi kerran, että ”Pääomasta” ei hän ollut saanut sen vertaa tuloja kuin oli kulunut tupakkaan sitä kirjotettaessa.
Marx ei sallinut kenenkään koskea papereihinsa. Sivullisesta vallitsi huoneessa ja pöydillä hirveä epäjärjestys, mutta se oli vain näennäinen. Marx tiesi tarkoin, missä mikin asia oli ja löysi pian tarvitsemansa vihkon tai paperin. Kirjat olivat asiajärjestyksessä ja olivat niiden reunukset täynnä arvokkaita muistiinpanoja. Tieteellisen ja poliittisen työnsä lomassa luki Marx kaunokirjallisuutta. Suuret kirjailijat, munaisen Kreikan runoilijoista, Dantesta ja Shakespearesta Goetheen, Heineen, Burnsiin ym. asti olivat hänelle tutut. Levätessään luki hän romaaneja (Dumas, Walter Scott, Cervantes, Balzac). Hän luki kaikkia Europan kieliä, sanoo Lafargue, ja kirjoitti kolmea: saksaa, ranskaa, englantia. Sanoi: ”Vieras kieli on ase elämäntaistelussa”. 50-vuotisena alkoi hän opetella venäjää ja kuuden kuukauden kuluttua saattoi hän lukea Pushkinia, Gogolia ja Shtshedrinia. Paitsi kirjallisuutta oli hänellä lepokeinona — matematiikka, jota hyvin hallitsi. Hänen kirjastossaan oli toista tuhatta kirjaa, huolella koottuja. Mutta eihän ne mihinkään riittäneet. Päiväkausia istui hän British Museumin mainiossa kirjastossa. Meni myöhään nukkumaan (klo 2–3) mutta oli kello 8 jo jalkeilla, joi mustan kahvin, kävi läpi lehdet ja työhön! Söi vähän. Ruumiinrakenteensa täytyi olla vankka, sillä muutoin ei se olisi kestänyt sellaista kulutusta.
Ainoa ruumiillinen harjoitus, jota hän harrasti, oli kävely. Hän saattoi kävellä tuntikausia jutellen tovereittensa kanssa, ja huoneessakin hän työskenteli — kävellen: asteli edestakaisin ajatellen, ja sitten taas kirjoitti. Kävellen tai seisten hän toisillekin kernaasti selitti aatoksiaan. Hänen aivoihinsa oli kätkettynä arvaamaton määrä tietoja. Se oli, Lafarguen mielestä, kuin sotalaiva: aina valmiina lähtemään mille alueelle tarvittiin. Hallitsemistaan aineista kehitti hän helposti aatoksia, mutta niiden monipuolisesta täydellisyydestä, samoin hänen tieteellisestä tunnollisuudestaan, johtui että niiden kirjalliseen muotoon kehittäminen kävi hitaasti. ”Koskaan ei hän ollut työhönsä tyytyväinen, yhä teki hän muutoksia, ja oli aina sitä mieltä, että esitys jää jälelle käsityksestä.” Pintapuoliset lukijat etsivät hänen teoksistaan valmiita määritelmiä, mutta Lafargue sanoo: ”Pääomassa” ei ole ainoatakaan määritelmää, vaan joukko mitä hienoimpia analyyseja (erittelyjä)”. Hän toteaa tosiasian ja lähtee siitä selvittämään sen olemusta. Erikoisen suuri oli hänen tunnollisuutensa. Hän ei tyytynyt toisen käden tietoihin, vaan etsi käsille alkulähteet. Mitään ei hän julaissut, ennenkuin oli sen huolella moneen kertaan muokannut. Lafargue kertoo myös hänestä ihmisenä. Lepohetkinä, kuten sunnuntai-illoin oli hän iloinen isäntä perheensä keskuudessa ja toveripiirissä. Hän oli herttainen isä. ”Lasten täytyy kasvattaa vanhempiaan”, sanoi hän. Hän ei käskenyt, vaan pyysi. Lapsensa pitivät häntä hyvänä ystävänä ja tottelivat vapaasti. Lepopäivänä eivät antaneet hänen työskennellä, vaan veivät ulos, kävelylle, jolloin isä kertoi heille jännittäviä satuja ja kertomuksia.
Vaimonsa Jenny von Westphalen oli uskollinen toveri läpi koko elämän. Hän oli aatelisen perhetuttavan tytär, Marxin lapsuuden ystävä. Karl oli 17 ikäinen, tyttö vähän vanhempi, kun kihlautuivat. Vasta 9 vuoden päästä olivat tilaisuudessa perustamaan perheen. Marxin vaimo jakoi miehensä kanssa vallankumoustaistelijan kaikki vaiheet. Marxin työläistoverit olivat myös hänen tovereitaan. Marx kunnioitti suuresti hänen älyään ja luki hänelle käsikirjoituksensa. Vaimonsa sai kirjoittaa ne puhtaaksi kirjapainoa varten, sillä Marxin käsikirjoitus oli hirveän vaikeaa lukea; vieläkin on hänen käsikirjoituksissaan selvittämättömiä sanoja. — Maanpakolaiselämän puutteissa kuoli 3 lasta. Kolme jäi eloon, tyttäriä kaikki, isänsä aatteellisia apulaisia. — Perheeseen kuului vielä neiti Helene Demuth, talonpoikaistyttö, joka oli tullut taloon palvelijaksi, mutta oli asiallisesti täysin tunnustettu perheen jäsen. Hän seurasi Marxeja läpi elämän, oli käytännöllinen emäntä, joka auttoi selviytymään vaikeuksista. Helene eli Marxien jälkeen ja haudattiin heidän perhehautaansa. Perheen jäseneksi on vielä luettava Engels, eroamaton ystävä työssä, taistelussa ja elämässä. — Marxin vaimo kuoli jouluk. 2 p. 1881, kuten oli elänytkin, kommunistina ja materialistina. Haudattiin ”vihkimättömään maahan” hautuumaan syrjäkulmalla. Engels piti hautapuheen. Marx eli vain toista vuotta vaimonsa jälkeen.
Marx ei maanpakolaisenakaan ollut erillään puolueen toiminnasta. Kun Preussin poliisi v. 1851 toukok. sai vangituksi Kommunistiliiton lähetin ja pääsi salaisen järjestön jäljille, vangiten Kölnin keskusjohdon, jota vastaan alettiin oikeudenkäynti, toimi Marx tarmolla. Hän antoi syytetyille ohjeita, toimitti Lontoosta käsin todistuksia ja paljasti lehdissä yleisen syyttäjän agenttien väärennykset, — nämä olivat muka saaneet käsiinsä Marxin ryhmän ”pöytäkirjat” yms. Asiasta kirjoitti Marx lehtiin ja julkaisi kirjoituksenkin, leimaten tuomion julkeaksi oikeusrikokseksi. (”Paljastuksia Kölnin kommunistijutusta”).
Vaikeuksia johtui myös siitä, että eräs Marxin ryhmästä eronnut sakki ajautui salaliittoilun tielle sekä rikkoi konspiratiota, helpottaen poliisiurkkijain ”todistusten” laatimista. Marx taisteli näitä vastaan järjestöissä ja lehdissä. Hänen puheilleen tunkeutui tuon tuostakin urkkijoita ja hallitukset koettivat niitä sijoittaa järjestöihin, joissa hän toimi. Eräs tsaarin ohrana ”kreivi Potockin” nimellä esiintyvä asiamies, joka piti antikvaari-kauppaa Lontoossa ja näytteli ”vallankumouksellisten ystävää”, pyrki Marxin tuttavuuteen, jopa kirjoitti Pietariin, että hänellä on hyviä toiveita saada Marx pois Internationalen johdosta ja päästä itse siihen vaikuttamaan!
V. 1860 julkaisi Marx laajemman kirjasen ”Herra Vogt”. Tämänniminen 1848:n saksalais-emigrantti, professori ja poliitikko oli julaissut Marxista ruokottomia häväistyksiä, selittäen hänet ”murhapolttaja-joukkion” päälliköksi, joka eli kiristyksillä yms. Marx, joka ei tavallisesti panettelusta välittänyt, tarttui kynään ja kävi parin sadan sivuisessa kirjassa läpi Europan parin vuosikymmenen politiikan ja järkähtämättömällä logiikalla todisti, että tämä ”demokraatti” ja poliittinen kannunvalaja-likakirjoittaja ei voi olla muuta kuin Ranskan huijari-keisarin, Napoleon III:n agentti. Toistakymmentä vuotta myöhemmin, kun Napoleon oli kukistunut ja hänen salaiset arkistonsa avattiin, löytyi sieltä todistus, että hra Vogt oli — juuri v. 1859 — saanut 40,000 frangia. Marxin isku oli sattunut naulan kantaan.
V. 1864 pidettiin Lontoossa kansainvälinen kokous Puolan puolesta, jonka kapinan tsaari oli verisesti kukistanut. Marx istui puhemiehistössä ja valittiin komiteaan valmistamaan kansainvälistä työväen edustajakokousta. Tälle komitealle laati hän julistuksen (”Inauguraaliadressi”) ja sääntöehdotuksen, jotka hyväksyttiin. Niin sai alkunsa ”Kansainvälinen Työväen Yhtymä”, tunnettu nimellä I Internationale. Vaikka siihen kuuluikin erilaisia ryhmiä, joilla oli kovin sekava ideologia ja kirjavat ohjelmat, onnistui Marx kuitenkin enimmäkseen saamaan kantansa läpi ja oli hän lähes vuosikymmenen järjestön sielu. Ammatillisille järjestöille pani hän suuren merkityksen, selitti että ne ovat ”sosialismin kouluja”. Niiden välittömänä tarkoituksena on työväestön jokapäiväisten etujen valvominen, mutta samalla ovat ne proletariaatin luokkataistelun tukikohtia ja on niiden pidettävä itseään välineinä kapitalistisen palkkajärjestelmän kukistamiseksi.
Porvaristo hallituksineen vainosi Internationalea, nähden sen johtavan käden kaikissa niissä vallankumouksellisissa liikehtimisissä, joita alkoi esiintyä eri maissa ja joiden huippuna oli Pariisin Kommuuni v. 1871. Tunnetut ovat Marxin laatimat Internationalen julistukset Kommuunin johdosta (”Kansalaissota Ranskassa”), joissa Marx kohottaa korkealle Pariisin proletaariaatin sankaruuden taistelussa sellaisen vallan puolesta, jonka Engels selitti proletariaatin diktatuuriksi ja jota Lenin on käsitellyt useissa kirjoituksissa. Kommuunin kokemusten perusteella Marx myös kehitti valtio-oppiaan, osotti kuinka proletariaatti ei voi ottaa käsiinsä vanhaa valtiokoneistoa, vaan on se murskattava, ja on proletariaatin sen tilalle rakennettava oma, proletaarisen diktatuurin koneisto. (Kts. Lenin ”Valtio ja vallankumous”). — Kommuunin kukistumisen jälkeen kävi Internationalen asema Europassa vaikeaksi. Sitä myös sisältäpäin hajotti Bakuninin juonittelu. Sen johto siirrettiin v. 1872 Amerikaan ja lakkasi se sitten toimimasta.
Kirjassa ”Kansalaissota Ranskassa” käsitteli Marx myös talonpoikaiskysymystä. Hän oli siitä kirjoittanut eri yhteyksissä, mm. vuoden 1848 vallankumoustaistelua koskevissa kirjoituksissaan (”Napoleon III:n valtiokaappaus” ym.), joissa osotti, millä keinoin porvaristo oli petkuttanut puolelleen talonpojat, marssittaen ne työväkeä vastaan, sitten niitä armottomasti riistääkseen. Marx kirjoittaa: ”Kommuuni oli täysin oikeassa huutaessaan talonpojille: Meidän voittomme antaa toivon teille… Kommuuni olisi vapauttanut talonpojat veriverosta, antanut hänelle vahvan hallituksen, pannut hänen verenimijäinsä, notaarin, asianajajan, oikeuden palvelijan ym. tuomioistuinten verenimijäin tilalle palkatut kommuunin palvelijat, jotka hän itse valitsisi, ja jotka olisivat hänelle vastuunalaiset. Se olisi vapauttanut hänet maalaispoliisin, santarmien ja piiripäällikön mielivallasta; se olisi pappien pimityksen tilalle asettanut opettajain jakaman valistuksen.
— Mutta porvarit, jotka ymmärsivät mitä siitä tulee, jos työväki ja talonpojat pääsevät yhtymään, eristi piiritysrenkaalla Pariisin työväen maaseudun talonpojista, joille se levitti valheita Kommuunin tarkotuksista.
Kansallisuuskysymyksessä kuvaa Marxin kantaa lause: ”Ei ole vapaa se kansa, joka toisia sortaa”. — Hän kannatti sorrettujen kansojen taistelua sortajia vastaan — irlantilaisia Englantia vastaan, puolalaisia tsaaria vastaan jne. Kirjoituksissaan kansallisuuskysymyksestä vetoaa Lenin usein Marxin lauseisiin sellaisia vastaan, jotka eivät ymmärtäneet, mikä merkitys sorretuilla kansallisuuksilla vei olla proletariaatin liittolaisina taistelussa yhteistä sortajaa vastaan.
I:n Internationaalen lakattua astuivat kansainvälisessä työväenliikkeessä esille eri maissa suuret työväenpuolueet, joista etumaisimmaksi pian kehittyi Saksan sosialidemokratia. Marx ja Engels seurasivat tarkasti näiden kehitystä, auttoivat niitä neuvoillaan ja — arvostelullaan. Varsinkin viimemainittu oli suuriarvoinen ja on siitä viimeaikoina, Marx-Engels-Lenin Instituutin julkaisemain asiakirjain kautta, saatu entistä täydellisempiä tietoja. Kun Saksan s-d. puolue v. 1876 hyväksyi kompromissiohjelman, johon oli otettu sekä taloustieteellisesti että valtioon nähden vääriä lassallelaisia kohtia (mm. fraasi ”kansanvaltiosta” porvarillisen demokratian koristeena), kirjoitti Marx siitä säälimättömän arvostelun. Hän tunnusti kyllä Lassallen agitatooriset ansiot, mutta tuomitsi ankarasti hänen poliittisen taktiikkana, hänen pelinsä Bismarckin kanssa, jonka kautta ”Lassalle asiallisesti petti puolueen”. Läpi koko elämänsä taistelivat Marx ja Engels oikealta puoluelinjalta poikkeamisia vastaan. Niinpä he kirjeissään arvostelivat ankarasti W. Liebknechtin, Bebelin, Bernsteinin ja Kautskyn opportunistisia harha-otteita. Marxin kuoltua v. 1883 jatkoi Engels taistelua, mm. ankarasti arvostellen Erfurtin ohjelmassa tehtyjä virheitä. Hänen kuoltuaan v. 1895 alkoi ilmetä horjuntaa marxilaisten riveissä.
Kirjoituksessaan ”Marxin oppien historiallinen kohtalo”, kuvaa Lenin marxismin vaiheet: Ensi kauden (1848–1871) alkaessa ei Marxin oppi ollut yleiseen tunnustettu, vaan oli kaikenlaisia kirjavia oppeja työväen päitä sotkemassa. V:n 1848 vallankumous paljasti nämä opit. Se näytti proletariaatin ainoana johdonmukaisesti vallankumouksellisena ja sosialistisena luokkana. Vapaamielinen porvaristo matelee taantumuksen edessä. Talonpoikaisto tyytyy siihen, että feodalismin jätteet poistetaan, ja horjuu työväen demokratian ja porvarillisen liberalismin edessä. — Toisen kauden (1872–1904) tunnusmerkkinä on se, ettei ole vallankumouksia; länsimailla on porvarillinen vallankumous suoritettu, itäisissä maissa ei vielä alkanut. Marxin oppi voittaa, tulee tunnetuksi. Mutta nyt alkavat sen viholliset esiintyä ”marxilaisina”. Porvarillinen liberalismi esiintyy työväenliikkeessä opportunismin muodossa.
Sitä käsittelee Lenin kirjoituksessaan ”Marxilaisuus ja revisionismi” (1908). (”Kommunisti” v. 1928).
”Ei ole ihme, sanoo hän, että Marxin opin on täytynyt taistellen ottaa jokainen askel elämänsä tiellä”. Ja hän selittää, mikä sisältö oli näillä Marxin ”oikaisemis”-puuhilla. Filosofian alalla revisionistit liukuivat tieteen mataloitumisen suohon, asettivat kumouksellisen dialektiikan tilalle ”rauhallisen kehityksen” (dialektiikka on oppi ”luonnon, ihmisyhteiskunnan ja ajattelun liikunnan ja kehityksen yleisistä laeista”, sanoo Engels). Taloustieteen alalla selittivät revisionistit, että kriisit ovat tulleet heikommiksi, sattuvat harvemmin ja saattavat trustit ne tyyten poistaakin. Sitten selittivät revisionistit, että suurtuotanto ei voitakaan eikä huonone työväen asema, kuten Marx ennusti. Ja politiikan alalla revisionistit tahtoivat kuohita opin luokkataistelusta ja asettaa sen tilalle luokkien sovinnon sekä yhteistoiminnan porvaripuolueiden kanssa. — Kuten ennen Marx ja Engels, niin heidän jälkeensä Lenin ym. marxismille uskolliset, taistelivat tällaista työväen pettämistä vastaan. Samoin kuin sitä ”revisionismia vasemmalta” vastaan, joka yritti ”oikaista” marxismia äkkijyrkillä sanoilla, muka Marxia ja Leniniä vallankumouksellisemmalla taktiikalla. Näitä horjumisia oikealle ja vasemmalle on ilmennyt koko marxismin olemuksen ajan. Niitä on ilmennyt Kominternissäkin, joka on jyrkästi ja päättävästi ne torjunut, erottaen keskuudestaan parantumattomat opportunistit.
Mutta tuskin ennättivät Marxin opin korjaajat, revisionistit, kerskua kehityksen rauhallisuutta, kun idässä alkaa myrsky, jatkaa Lenin edellä selostettua esitystään. Venäjän, Turkin, Persian, Kiinan vallankumoukset järkyttävät esikapitalistisia oloja ja itsevaltaisia hallituksia. Marxismi saa uusia voittoja. ”Mutta vielä suuremman voiton takaa marxismille, proletariaatin opille, edessä-oleva historiallinen kausi”, ennusti Lenin silloin, v. 1913.
Leninin ennustus on toteutunut. Mutta — ennenkuin marxismi pääsi näihin uusiin, suuriin voittoihin, täytyi sen läpikäydä historiansa ankarin koetus. Imperialistinen sota (1914–18) paljasti maailman työväenpuolueissa hirveän rappion ja mädän, joka oli päässyt niihin syöpymään ”rauhallisen” kauden parlamenttaarisessa, ammatillisessa yms. toimiskelussa. Suurten imperialististen maiden sosialistipuolueiden johdot, ja v. 1889 perustetun II:n Internationalen johto, siirtyivät porvariston puolelle, rikkoivat puolueidensa ja kansainvälisten kongressien päätökset. Kansainvälisessä työväenliikkeessä esiintyi kolme virtausta, jotka Lenin luonnehtii seuraavasti: 1. Sosialishovinistit, jotka kannattavat imperialistisen ”isänmaan” puolustusta; ne ovat kavaltajia, luokkavihollisia (Plehanov, Scheidemann ym. kumppaneineen). — 2. ”Keskusta”, joka horjuu sosialishovinismin ja internationalismin välillä. Tämän johtaja Karl Kautsky, ”II:n (1884–1914) Internationalen näkyvin auktoriteetti, marxismin täydellisen romahduksen, kuulumattoman luonteettomuuden, mitä surkeimpien horjumisten ja v. 1914 elokuun petosten esikuva”. — 3. Internationalistit teossa. — ”Zimmervald-vasemmisto”: bolshevikit, Karl Liebknecht tovereineen Saksassa ynnä eräät muut.
Kun Lenin puhuu ”marxismin romahduksesta”, niin tarkottaa hän tietysti Kautskyn yms:n marxilaisina esiintyneiden ”marxismin” romahdusta. Kautskysta selitti Lenin, että hän v:een 1909 oli ollut marxilainen, vaikka hänellä sellaisena oli pahojakin kompastuksia. Sitten alkaa hän horjua ja nousevat häntä vastaan ”vasen-radikaalit”, Rosa Luxemburg ym. Niilläkin oli suuria heikkouksia, joiden takia bolshevikit voivat niitä kannattaa vain vakavin varauksin, samalla niitä arvostellen ja tolalle auttaen (kts. Stalinin kirje ”Muutamista bolshevismin historian kysymyksistä”, ”Kommunisti”, 1931).
Todellisen, väärentämättömän vallankumouksellisen marxismin edustajina II:ssa Internationalessa olivat vain bolshevikit. Leninin johdolla taistelivat ne ennen kaikkea oman maansa opportunisteja (menshevikkejä) ja keskustalaisia (trotskilaisia) vastaan sekä tekivät niistä pesäeron. Ja omassa puolueessaan ovat bolshevikit johdonmukaisesti ja järkähtämättä, taistelleet kaikkinaisia marxilaiselta linjalta poikkeamisia vastaan.
Kirjassaan ”Vasemmistolaisuus” kertoo Lenin, kuinka Venäjän edistysaatos, tsarismin hirvittävän sorron alaisena, yli puolen vuosisataa etsi oikeata teoriaa, Europan ja Amerikan ”viimeistä sanaa”. Ja kuinka ”Venäjä, totisesti kärsimyksin omaksui marxismin, ainoan oikean vallankumouksellisen teorian, kuulumattomien kärsimysten ja uhrausten, ennen tuntemattoman vallankumouksellisen sankaruuden, uskomattoman tarmon ja alttiin etsinnän, opiskelun, käytännössä koettelemisen, pettymysten, tarkistusten, Europan kokemusten vertailun puolivuosisataisella historialla”.
Heittäkäämme tässä lyhyt katsaus marxismin vaiheisiin Venäjällä. Venäjän vallankumouksellisen sivistyneistön edustajat, joita oli emigrantteina ja tutkijoina Europan eri maissa, missä ottivat osaa vallankumousliikkeisiin, tutustuivat siellä myös marxismiin, alkaen 1840-luvulta. Esim. Bakunin oli ensin Marxin kannattaja, vaikka sitten kääntyi vastustajaksi. Useat narodovoltsit olivat kirjeenvaihdossa Marxin ja Engelsin kanssa. Nämä odottivat kiihkeästi Venäjän vallankumousta, joka oli kukistava tsarismin, Europan santarmin ja antava sysäyksen proletaariselle vallankumoukselle länsimaissa. Pariisin Kommuunin lähettinä tuli Marxin luo Peter Lavrov. ”Mustan maanjaon” ryhmän joukosta omaksuivat useat marxismin (Plehanov.) 1883 perustetaan Työn Vapautusryhmä, joka julkaisee marxilaista kirjallisuutta. Venäjällä perustetaan marxilaisia kerhoja. 1890-luvulla tulee marxismin etevimmäksi esitaistelijaksi Lenin saaden julaistuksi legaalisia marxilaisia kirjoja ja aikakauslehtiä. Venäjän vallankumouksellinen intelligenssi ja työväki tutkivat marxismia laajemmin ja huolellisemmin kuin minkään muun maan. Marxismin oikeasta ymmärtämisestä ja sovelluttamisesta käydään kiivaita taisteluita. Lokakuun vallankumous teki marxismin vallitsevaksi ideologiaksi Neuvostoliitossa. Ja tänä hetkenä on SSSR verrattomasti etualalla marxilaisen kirjallisuuden julkaisemisessa. Yksin v. 1931 julaistiin ”Pääoma” 150.000:n painoksena. Täällä on Marx-Engels-Lenin Instituutti, jonka toimesta Marxin ja Engelsin teokset toimitetaan julkisuuteen tieteellisesti pätevänä mallipainoksena. On kuvaavaa, että II Internationale ei mahtavuutensa päivinä toimittanut julaistavaksi tieteellisen sosialismin luojien kaikkia teoksia, vaan antoi niiden tomuttua arkistoissa.
Jo v. 1902 kirjoitti Lenin kirjassaan ”Mitä tehdä?” (1902) ”Historia on asettanut venäläisten marxilaisten eteen lähimmän tehtävän, joka on kumouksellisempi kuin minkään muun maan proletariaatin tehtävät, tehtävän, jonka suorittaminen — ei vain europalaisen vaan myös aasialaisen taantumuksen mahtavimman tuen tuhoaminen — tekisi Venäjän proletariaatista kansainvälisen vallankumouksellisen proletariaatin etujoukon”.
Historia on täysin vahvistanut tämän Leninin ennustuksen. Bolshevikkipuolueen johdolla on Venäjän monilukuisten kansojen proletariaatti, kansainvälisesti järjestyneenä, suorittanut maailman historian mainehikkaimman vallankumouksen, pystyttänyt ja pitänyt pystyssä proletariaatin diktatuurin jo puolentoistakymmentä vuotta. Sinä aikana, marxismin-leninismin teoriaa kirkkaana pitäen, päässyt niin pitkälle, että sillä on jo sosialismin perusta pantuna ja käy jo — toisen 5-vuotisplaanin kautta — rakentamaan luokatonta yhteiskuntaa.
Tämän taistelun johdossa on bolshevikkipuolue kehittänyt edelleen marxismin teoriaa, uusien olojen pohjalla, niiden asettamain kysymysten ratkaisemiseksi. Leninin nimeen liittyy marxismin rikastuttamain kysymysten teoreettisen selvittämisen ja syventämisen kautta: imperialismi ja proletariaatin taktiikka imperialististen sotien aikana, proletaarisen vallankumouksen ja proletariaatin diktatuurin teoria, kansallisuus- ja siirtomaakysymys, proletaarisen valtion tehtävät siirtymiskautena, neuvostojärjestelmä, puolueen osuus, sen oikea rakentaminen, ryhmitysten voittaminen ja taistelu kahdella rintamalla.
Leninin, Marxin etevimmän oppilaan, kuoltua on tov. Stalin edustanut marxismin edelleen kehittämistä. Jo VI:ssa puoluekokouksessa (1917) sanoi tov. Stalin: ”On dogmaattista marxismia ja luovaa marxismia. Minä olen jälkimäisen kannalla”. Ja hän on osottanut olevansa luova marxilainen kehittämällä seuraavia kysymyksiä teoriassa: sosialismin rakentaminen yhdessä maassa, Neuvostoliiton teollistuttaminen ja suurtuotannon toteuttaminen maataloudessa täyskollektivisoimisen ja kulakkien luokkana likvidoimisen kautta. Puheessaan marxilaisten maatalousmiesten kokouksessa 27.12.29 valaisi tov. Stalin useita tärkeitä kysymyksiä (kollektiivitalouksien luonne, kaupungin ja maaseudun suhteet ym.). XVII:ssä puoluekonferenssissa v. 1932 asetti NKP(b) teoreettisesti ja käytännöllisesti ratkaistaviksi uusia suuria kysymyksiä (luokkien hävittäminen, valtion kuoleminen, kysymys tasa-arvoisuudesta).
Mutta marxismi-leninismiltä ei vaadita vastausta vain Neuvostoliiton problemien ratkaisuun. Maailman tilanne asettaa maailman proletariaatin eteen myös kysymyksiä, jotka sen maailmanpuolueen, Kommunistisen Internationalen, on ratkaistava. Ohjelmassaan lausuu Komintern: ”Nojautuen kaikkien mantereiden ja kaikkien kansojen kumouksellisen työväenliikkeen historialliseen kokemukseen on Kommunistinen Internationale teoreettisessa ja käytännöllisessä työssään täydelleen ja ehdottomasti vallankumouksellisen marxismin kannalla, joka on saanut edelleen kehityksensä leninismissä, joka ei ole mitään muuta kuin imperialismin ja proletaarisen vallankumouksen ajan marxismia”.
Kominternin edessä ovat uusina kysymyksinä, jotka vaativat tarkkaa ja oikeaa ratkaisua teoriassa ja käytännössä: kapitalismin maailmanpula ja agraaripula, fasismi ja sosialifasismi, uuden imperialistisen ja interventiosodan sekä kansainvälisen vallankumouksen aktuellit kysymykset. Näitä kysymyksiä ratkaistessaan on Kominternillä marxismin-leninismin teoreettinen asevarasto, joka vasta Marx-Engels-Lenin Instituutin ja kaikkien maiden kommunististen tutkijain työn kautta yhä täydellisempänä on käytettävänämme.
Suomenkielellä ei ole paljon marxilaista kirjallisuutta. Suomessa julaistiin vanhan sos.-dem. puolueen toimesta varsin vähän Marxin ja Engelsin teoksia. Vielä vähemmin niitä järjestelmällisesti tutkittiin mikä tietenkin oli vaikuttamassa siihen, että Suomen vanha sos.-dem. puolue ei kyennyt oikealla tavalla valmistamaan työväkeä ja köyhiä talonpoikia vallankumoukseen eikä sitä oikein johtamaan (kts. O. V. Kuusisen itsekritiikki). V. 1918 jälkeen käytettiin legaalisia mahdollisuuksia aivan liian vähän marxilaisen kirjallisuuden julkaisemiseen ja tutkimiseen. Sosialifasistit eivät tietenkään auta työläisiä tutustumaan marxismiin, vaan sen opetuksia huolella salaavat ja julkeasti väärentävät. ”Kirjan” tehtävänä on kiireellisessä järjestyksessä toimittaa Neuvostoliiton suomalaisille työläisille ja talonpojille marxismin pääteokset sekä muuta marxilaista kirjallisuutta. Ja marxilais-leniniläinen opiskelu on kohotettava arvoonsa.
Jokaisella täytyy olla velvoittavana tietoisuudessa Marxin lause: ”Ei ole leveää valtatietä tieteeseen, ja vain ne voivat toivoa pääsevänsä sen valoisille kukkuloille, jotka eivät pelkää kiivetä sen jyrkkiä kalliopolkuja”.
Marxismin voitto on tällä hetkellä silminnähtävä koko maailmassa. Sen tunnustavat yhä useammat tutkijat. Tänä vuonna on esim. Amerikassa ilmestynyt porvarillisen Edmund Wilsonin kirja, jossa hän käsittelee Amerikan ja maailman oloja. Hän selittää, että Marxin ennustukset ovat toteutuneet ja tutkijain niinkuin politiikkojenkin on sen mukaan orientoiduttava. On selvää, että uhkaa entistä suurempi uusien marxismin väärennysten tulva. Nosket tekevät parhaansa. Ja kaikissa maissa kohottavat fasistit sotahuudon: ”Marxismia vastaan”! Mutta siirtymällä yhä suuremmin joukoin Kominternin lippujen alle julistaa kumouksellinen proletariaatti käytännöllisessä vallankumoustaistelussa marxismin-leninismin voittoa. Marxin kuoleman 50-vuotispäivä koittaa kaikesta päättäen suurten, ratkaisevien taistelujen merkeissä.
9–IX–32
Yrjö Sirola
Sosialistinen kalenteri vuodelle 1933 — Valtion kustannusliike Kirja, Leningrad
Marxismi-Leninismi 