Maurice Dobb: Imperialistinen talous (1935)

MAURICE DOBB

Imperialistinen talous

Allaolevan esitelmän piti mr. Dobb, joka on kansantalouden dosentti Cambridgen yliopistossa Englannissa, t. v. maaliskuun 28 p:nä vieraillessaan Akateemisen Yhdistyksen kutsusta Lundissa. Sen ensimmäinen osa käsittelee imperialismin taloudellista pohjaa ja osuutta kapitalismin kehityksessä. Toinen osa, joka julkaistaan seuraavassa numerossa, käsittelee imperialismin vaikutusta emämaan poliittisiin ilmiöihin, työväenliikkeeseen ja fashismiin nähden.

Ei ole merkityksetöntä, että klassillinen kansantaloustiede ainakin Englannissa syntyi ja kehittyi arvosteluna 1600- ja 1700-luvun merkantilismia vastaan. Jo sata vuotta sitten oli englantilaisilla taloustieteilijöillä myös selvä käsitys merkantilismin todellisesta luonteesta. Adam Smith sanoi, että »siirtomaiden perustaminen toi mukanaan yksinoikeuden emämaan tavaroille ja kauppiaille». James Mill huomautti, että siirtokunnat olivat »a vast system of outdoor relief for the upper classes» (ylempien luokkien käyttämä laaja apujärjestelmä). »Emämaa», sanoi hän, »saa voittoa pakottamalla siirtomaan tuomaan tavaransa yksinomaan sen markkinoille, koska se olisi saanut maksaa yhtä paljon kuin muut maat, jos siirtomaan asukkailla olisi ollut vapaus myydä tavaransa siellä, missä he voivat saada korkeimman hinnan.» Minä luulen, että meidän päivinämme vain marxilaisuus on muodostanut itselleen selvän käsityksen siitä, mitä uudenaikainen imperialismi on ja esittänyt siitä tyydyttävän arvostelun. Ainakin määrätyissä ulkonaisissa suhteissa on uudenaikaisella imperialismilla huomattava yhtäläisyys 1700-luvun merkantilismin kanssa; ja kun marxilaisuus arvostelee imperialismia, voisi sitä pitää klassillisen kansantalouden tradition jatkajana.

Niiden teoriojen joukossa, jotka koettavat antaa imperialismista taloustieteellisen tulkinnan voi Englannissa eroittaa kaksi päätyyppiä marxilaisen teorian rinnalla. Koska ainakin toinen näistä usein sekoitetaan marxilaiseen tulkintaan, on tärkeätä lähemmin selvittää niiden ero.

Ensiksi on huomattava vapaamielinen imperialistinen teoria, jonka tärkein edustaja ennen v. 1914 oli Norman Angell ennenkaikkea hyvin suositussa ja vaikuttavassa kirjassaan »The Great Illusion» (Suuri harhakuva). Leonard Woolf, joka on suorittanut muutamia arvokkaita selostavia tutkimuksia brittiläisestä siirtomaapolitiikasta, on antanut myöskin ilmaisun tälle teorialle. Lähtien suoraan klassillisen kansantalouden vapaakauppateorian johtopäätöksistä päättelee Norman Angell, että taloudellisesta näkökulmasta katsottuna imperialismi on järjetön. Se edustaa poliittista tarua, ja sen lupaus lisätä imperialistisen maan hyvinvointia perustuu harhakuvitelmaan. Imperialismi ei voi koskaan tuoda voittoa enempää imperialistiselle maalle kuin siirtomaallekaan.

Tästä teoriasta voi lyhyesti sanoa, että sen virhe on siinä, että se sivuuttaa kapitalistisen yhteiskunnan luokkaluonteen. Se ei ota huomioon imperialismin monopolistista (yksinoikeudellista) puolta, eikä näe sitä tosiasiaa, että monopolipolitiikka voi olla eduksi määrätylle luokalle silloinkin kun se ei tuota voittoa, vaan mahdollisesti jopa tappiotakin kansalle kokonaisuutena. Todistuksena siitä, että minkään maan suuret joukot eivät yleensä ja pitemmälle katsoen voi saada mitään etua imperialismista, on tällä teorialla määrätty arvonsa. Mutta imperialismin tulkitsijana se on epätäydellisyydessään virheellinen.

Toista teoriaa voisimme nimittää alikulutusteoriaksi, jota taloustieteilijä J. A. Hobson on käyttänyt samanaikaisesti tulkitsemaan sekä pulia että imperialismia. Ne mielipiteet, joita edustavat eräät Rosa Luxemburgin kouluun kuuluvat marxilaiset, muistuttavat jossain määrin tätä teoriaa, minkä vuoksi se usein sekoitetaan Marxin pulateoriaan. Hobson näkee selvästi, kuinka imperialismin edut ovat määrätyt luokkien mukaisesti, ja tässä kohden hänen teoriansa on edistysaskel Norman Angell’in teoriasta. Teoksessaan »Imperialismi» hän kirjoittaa:

»Koko kansan yhteiset kauppaedut on alistettu määrättyjen ryhmien etujen alaisiksi, ryhmien, jotka ovat anastaneet itselleen luonnonrikkauksien valvonnan ja käyttävät niitä hyväkseen yksityiseen voittoonsa… Vaikka uusi imperialismi on ollut huono liikeyritys kansalle, on se ollut hyvä asia määrätyille luokille ja ammattiryhmille kansan keskuudessa… Ollen järjetön koko kansan näkökulmasta se on kyllin järkevä määrättyjen luokkien näkökulmasta.»

Syy siihen, miksi »määrätyt luokat ja ammattiryhmät» saavat etua siirtomaista, on tulojen epätasaisesta jakaantumisesta johtuva kulutustavaroiden liian pieni käyttö uudenaikaisessa yhteiskunnassa — n.k. »alikulutus». Hobson jatkaa:

»Kaikki mikä tuotetaan Englannissa, voidaan kuluttaa Englannissa, edellytettynä, että tulot eli ostovoima jaetaan sopivalla tavalla.»

Mistä seuraa, että reformistinen politiikka, joka nostaa palkkoja ja siten joukkojen kulutuskykyä, riittäisi poistamaan sekä kapitalististen pulien että imperialismin syyt. Myöhemmin on G. D. H. Cole kirjassaan »What Marx really meant» (Mitä Marx todella tarkoitti) esittänyt samantapaisen käsityksen (marxilaisuuden nimissä) ja perustanut sille tulkintansa fashismista. Fashismi, sanoo Cole, on kapitalisminvastainen liike pikkuporvariston keskuudessa; jos sen onnistuu pienentää voittoja ja kohottaa alemman keskiluokan ja työväenluokan palkkoja, voi se ehkä myöskin onnistua löytämään ratkaisun pulille ja korvaamaan menestyksellisesti imperialistisen siirtomaapolitiikan politiikalla, joka tähtää kansalliseen autarkiaan. Tämä on mahdollista, kirjoittaa hän:

»jos kapitalistiset itsevaltiaat pystyvät siinä määrin voittamaan vaistomaisen vastarintansa työtätekevien luokkien vaatimukseen nähden, että he jatkuvasti suovat sorretuille työläisille ne yhä suuremmat tulot, jotka vaaditaan saamaan aikaan tavarankulutus, joka vastaa teollisen tuotannon laajuutta. Jos he eivät pysty tähän, tulee vanha kapitalistinen vastakohta palaamaan.»

Toisin sanoen kapitalistien oma etu vaatii, huomioonottaen pitemmät aikamäärät, maksamaan korkeita palkkoja; ja jos he tekevät sen, eivät he tarvitse siirtomaapolitiikkaa. Jos fashismi saa heidät näkemään todellisen etunsa — jos kapitalismi voi yhdistää Hitlerin ja Henry Fordin — silloin fashismista voi tulla kapitalismin ratkaisu — ratkaisu ilman imperialistista laajentumista. Tulee mieleen, kuinka kommunistisessa manifestissa luonnehditaan porvarillista sosialismia:

»Porvarillisen sosialismin ydinkohta on väite, että porvari on porvari, työväenluokan omaksi parhaaksi.» Tämän alikulutusteorian virhe on lyhyesti sanoen se, että se ottaa yksipuolisesti huomioon vain kapitalismin yhden puolen (tavaran vaihto ja markkinat) sensijaan, että se lähtisi kapitalistisesta tuotantoprosessista kokonaisuutena. Jos nähdään prosessi kokonaisuudessaan, täytyy käydä selville, että joskin palkkojen nostaminen lisää määrätynlaatuisten kulutustavarain kysyntää, se nostaa myös kapitalistisen yrittäjän työkustannuksia. Tämä käy yhteen Ricardon vanhan lauseen kanssa: »Jos palkat nousevat, laskee voitto.» Jos työvoiman hinta nousee, täytyy lisäarvon laskea.

Marxin pulateoria on johtopäätös siitä, mikä muodostaa »Pääoman» kolmannen osan »kulmakiven»: teoria voitto-osingon alenemispyrkimyksestä. Tämä voitto-osingon taipumus laskea sitä mukaa kuin pääoman syntyminen lisääntyi oli saanut klassilliset taloustieteilijät ymmälle. Ricardo oli selittänyt sen johtuvan maan vähenevän tuottavuuden ja maankoron kohoamisen laista. Marx katsoi tällä taipumuksella olevan ratkaisevan merkityksen: se aiheuttaa pulat ja on syynä siihen, että kapitalismi tasaisin väliajoin panee rajoja tuotantovoimien jatkuvalle kehitykselle ylläpitääkseen voittotason. Hän ei kuitenkaan katsonut, että tämä taipumus vaikutti aivan mekaanisesti. Päinvastoin se oli taipumus joka aiheutti vastapyrkimyksen, ja tästä dialektisesta liikkeestä syntyi siten kapitalistisen yhteiskunnan luonteenomainen rytmi. Lyhyesti sanoen, Marx selitti tämän voitto-osingon alenemispyrkimyksen johtuvan kahdesta pääsyystä. Ensimmäinen oli muutos »pääoman kokoonpanossa» tuloksena teknillisestä kehityksestä: koska käytäntöön otetun pääoman suuremman prosentin muodosti »konstantti (pysyväinen) pääoma», antoi määrätty lisäarvo tai määrätty lisäarvo-osinko, joka perustui määrättyyn työvoiman riistoon, alemman voitto-osingon, silloin kun se jaettiin koko pääoman perusteella. Toiseksi, siinä määrin kuin pääoman runsaus pyrkii tyhjentämään saatavilla olevaa työvoiman varastoa (vastaten saatavilla olevaa riistämisaluetta), aiheuttaisi siitä syntyvä kilpailu työvoimasta (joka on nyt suhteellisesti niukka) pyrkimyksen kohottaa työvoiman hintaa lisäarvon ja siten voiton vahingoksi.

Marx huomautti kuitenkin, että tätä pyrkimystä vastaan vaikuttivat toiset pyrkimykset, ja yksi sellainen syntyi ulkomaankaupan tuottamista ylimääräisistä voitoista. Tämä tekijä esitti epäilemättä jonkinlaista osaa brittiläisessä kapitalismissa 1800-luvun puolivälissä. Englannin teknillinen etumatka antoi todellisuudessa maalle »monopolin» maailman markkinoilla ja teki siten mahdolliseksi poikkeuksellisen suotuisat kauppamaksut toisten maiden kanssa. Tämä tekijä myöskin selittää yhteyden kaupan kukoistuksen ja palkkojen nousemisen välillä viisikymmen- ja kuusikymmenluvuilla. Mutta vuoden 1870 jälkeen tämä vaikutus alkoi heikentyä. Suurbritannian teknillinen yliote alkoi ensimmäisen kerran heikentyä Ranskan ja Saksan teollisoitumisen ansiosta, ja joukko käänteentekeviä keksintöjä rauta- ja terästeollisuudessa alkoi ryöstää maalta sen aikaisempaa etuoikeutettua asemaa valmistajana ja viejänä »raskaan teollisuuden» alalla. Ja tämä oli tärkeä syy siihen kauppapulaan, joka syntyi Suur-Britanniassa 70- ja 80-luvuilla. Vakavin pula mikä brittiläisellä kapitalismilla on ollut Napoleonin sotien jälkeen ja mikä ensimmäisen kerran sai teollisuudenharjoittajat valittamaan »ulkomaista kilpailua». Tähän aikaan myös Englannin kapitalismin kasvavan kilpailun uhatessa Euroopan markkinoilla se suuntautui uudelleen solmimaan taloudellisia siteitä Europan ulkopuolella olevien maiden kanssa. Tähän aikaan tuli ensimmäinen vakava hyökkäys vapaakauppaoppeja vastaan, ja nyt tehtiin myös ensimmäisen kerran propagandaa suojelustullien puolesta. Tähän aikaan uusi siirtomaapolitiikka pääsi hämmästyttävän nopeasti ja samanaikaisesti valtaan sekä Englannissa, Ranskassa että Saksassa. Se ilmeni vuosien 1880 ja 1890 välillä »kilpajuoksuna Afrikasta», pian sen jälkeen Kiinan jaossa etupiireihin sekä tunkeutumisessa taloudellisessa tarkoituksessa Keski- ja Etelä-Amerikkaan.

Siirtomaakauppa voi tietysti olla mahdollinen ilman imperialismiakin ja sellaista se oli ollutkin ennen v. 1880. Se mikä merkitsee imperialismin syntyä poliittisesti määrätietoisena siirtomaiden hankkijana, on poliittisten keinojen käyttäminen saavuttamaan määrätty kauppamonopoli jonkun siirtomaa-alueen sisäpuolella valtauksen tehneen maan kauppapääoman hyväksi. Tässä ilmenee selvimmin yhtäläisyys merkantilismin kanssa, ja sellaiset etuoikeutetut kauppaseurat kuin Nigeria-yhtymä ja etelä-afrikalainen yhtymä todistavat, mitä osaa tämä esittää uudenaikaisen imperialismin aikaisemmissa vaiheissa. Mutta uudenaikaisen imperialismin luonteenomainen piirre, joka eroittaa sen kaikista aikaisemmista historiallisista muodoista, ilmenee pääoman maasta viennissä, ja sen ohessa reaalipääoman viennissä siirtomaihin.

Siispä juuri pääomansijoitus siirtomaihin pikemmin kuin kulutustarvikkeiden kauppa on nykyaikaisen imperialismin tuntomerkki, ja kun tällaisia sijoituksia tapahtuu kyllin suuressa mittakaavassa, voi sanoa imperialismin sanan täydessä merkityksessä olevan toteutetun. Tällä pääomansijoituksella juuri on vahva poliittinen vaikutuksensa siirtomaan sisäiseen talouteen, mikä seikka on leimaa-antava piirre nykyisten kapitalististen maiden siirtomaapolitiikassa. Kaupan monopolisointi edellyttää määrättyä poliittista kontrollia siirtomaa-alueiden ulkomaisiin kauppasuhteisiin nähden, kenties myös suojelua siirtomaan teollista kilpailua vastaan, kuten oli laita Englannin amerikkalaisten siirtokuntien 1700-luvulla. Mutta koska pääomanvienti merkitsee sijoitusta siirtomaahan, tarvitaan vielä paljon suurempaa vaikutusta sisäisiin asioihin. Tarvitaan poliittinen kontrolli, ei ainoastaan »suojaamaan vierasta omaisuutta», vaan myös luomaan ja suojelemaan mahdollisuuksia tuottaville pääomasijoituksille. Viimemainittuun päämäärään pyritään osittain takaamalla poliittista painostusta käyttäen imperialistisen vallan finanssipääomalle »sopimuksia» ja »lainaetuisuuksia», osittain luomalla siirtomaaproletariaatin.

Lenin oli ensimmäinen imperialismin teoreetikoista, joka korosti näiden kahden tyypillisen piirteen hallitsevaa merkitystä nykyisessä imperialismissa: monopoli ja pääomanvienti. Hän määritteli imperialismin kapitalistiseksi politiikaksi sillä monopoliasteella, jolloin se määrätietoisesti kuljettaa pääoman siirtomaiden »rauhoitetuille metsästysmaille». Toisin sanoen, näemme, että sama kapitalismin kehitys, joka kotimarkkinoilla johtaa monopolin luomiseen, jotta järjestelmällisen monopolikontrollin avulla voitaisiin turvata voitto, myöskin pakoittaa kapitalismin etsimään uusia sijoitusmahdollisuuksia maailman ei-kapitalistisilta teollisuusseuduilta, joissa voitto voi olla suurempi. Tämä kehitys, joka samanaikaisesti edistää monopolikapitalismin ja imperialismin kasvua perustuu pääomankeskitykseen ja jatkuvaan muutokseen pääoman orgaanisessa kokoonpanossa emämaissa. Samanaikaisesti luo monopoliyhtymien — suurien trustien, renkaitten, kartellien, finanssiliittojen — syntyminen organisatooriset edellytykset tulokselliselle imperialistiselle politiikalle. Tämä kehitys vahvistaa suurien pääomayhtymien vaikutusta valtiokoneistoon ja varustaa teollisuuden ja suurtalouden niillä organisatoorisilla välineillä, joiden avulla ne voivat käyttää uusia aukenevia mahdollisuuksia ottaakseen haltuunsa uusia monopolisoituja siirtomaaseutuja. Imperialismi voidaan siten lyhyesti määritellä monopolikapitalismiksi, joka käyttää monopoli-metoodeja ulkomailla, ja ennen kaikkea tähtää pääoman sijoitukseen siirtomaa-alueilla — pääoman, joka kotimaassa olisi voitu sijoittaa vain alhaisella voitolla. Tuloksellisesti noudattamalla tuollaista politiikkaa on kapitalistiluokalla tilaisuus hankkia itselleen imperialistinen ylimääräinen voitto.

(Jatkuu seuraavassa numerossa.)

Imperialismi ja fascismi

Alla julkaisemme dosentti Maurice Dobbin t. v. maaliskuussa Lundin Akateemisessa Yhdistyksessä pitämän esitelmän — jonka alkupuoli oli edellisessä numerossa — lopun. Kuten lukijat muistanevat, sisälsi esitelmän alkupuoli selostusta ja erittelyä erilaisista imperialismia koskevista teorioista ja tulkinnoista. Kun kirjoittaja ensin on kumonnut m.m. Norman Angellin ja Colen erheelliset käsitykset, hän selostaa Marxin teoriaa, jota Lenin myöhemmin on täydentänyt. Sen pohjana on »Pääoman» kolmannen osan tärkein teoria: teoria voitto-osingon alenemispyrkimyksestä. Tämä pyrkimys johtaa pääomansijoituksiin siirtomaihin, mikä on imperialismin oleellinen piirre. Esitelmän toinen osa taas erittelee tämän imperialistisen politiikan vaikutusta emämaan oloihin, jolloin m. m. fascismi saa loistavan valaistuksen.

Toimitus.

Mutta imperialismin luonteen määrittely on vain sikäli tärkeää, kuin se selvittää imperialismin vaikutuksia ja historiallista merkitystä. Meille on tärkeintä eritellä imperialismin vaikutus emämaan oloihin ja siirtomaiden yhteiskunnalliseen ja taloudelliseen rakenteeseen. Mitä tulee imperialismin vaikutukseen imperialistisen maan työväenluokkaan, on tärkeää todeta, että se samalla kertaa on sekä edullinen että vahingollinen. Tarkastelemalla vain toista puolta näistä jätämme huomioonottamatta tärkeän osan imperialismin sisällöstä. Ensin on otettava huomioon, että pääoma viedään siirtomaihin sensijaan että se sijoitettaisiin kotimaahan. Tällöin mahdollisuudet työnsaantiin ja sen ohessa palkkojenkoroituksiin ovat pienemmät kuin muussa tapauksessa olisi asianlaita. T.s. kapitalistiluokka saa kaksinkertaisen voiton imperialistisella politiikalla: siirtomaihin sijoitettu pääoma antaa korkeamman voiton ja samalla kertaa on mahdollisuus ostaa työvoimaa kotimaassa halvemmalla hinnalla kuin muuten. Toisaalta taas, ellei pääomalle olisi olemassa venttiiliä siirtomaihin, olisi kapitalistiluokka todennäköisesti pakoitettu, estääkseen voitto-osingon pienentymisen, pakkotoimenpiteillä alentamaan palkkoja kotimaassa. Niinkuin nyt on asianlaita, huomaa kapitalistiluokka imperialistisessa maassa, samassa suhteessa kuin sen hyvinvointi kasvaa kiitos sen ylimääräisen voiton, jonka se hankkii siirtomaiden riistolla, kykenevänsä tekemään myönnytyksiä työväenluokalle kotimaassa — »lahjomaan» työväenluokan eräillä sosiaalisilla uudistuksilla ja elintason kohottamisella. Tällä tavalla koituu imperialismi myös emämaan työväenluokan hyväksi ja se pääsee määrätyssä suhteessa osalliseksi siirtomaiden ylimääräisestä voitosta. Tämä työväenluokan osuus siirtomaiden tuottamaan ylimääräiseen voittoon on todellinen syy n.k. työläisaristokratian syntyyn Länsi- Europan suurvalloissa. Tätä aikakautta edustaa reformistinen sosialidemokratia ennen maailmansotaa. Tämän ajan ideologia osoittaa jonkinlaista yhteistunnetta työväenliikkeen ja hallitsevan luokan imperialistisen politiikan välillä; ideologia, jonka luonnolliset seuraukset ilmenivät vuoden 1914 tapahtumissa.

Engels oli teoksensa »Työväenluokan asema Englannissa» toisen painoksen esipuheessa (v. 1892) osoittanut, mikä merkitys Englannin asemalla maailmanmarkkinoilla oli Englannin työväenluokalle.

»Englannin teollisen monopolin aikana — hän kirjoitti — on Englannin työväenluokka päässyt osalliseksi eräässä määrässä niistä voitoista, joita monopoli tuotti. Nämä voitot jakautuivat sangen epätasaisesti. Etuoikeutettu vähemmistö sai suurimman osan, mutta suuri massa sai myös silloin tällöin jonkun osan saaliista. Ja tästä johtuu, että Englannissa ei ollut mitään sosialismia senjälkeen kuin owenismi kuoli. Mutta monopolin romahtaessa tulee Englannin työväenluokka kadottamaan etuoikeutetun asemansa ja olemaan samalla tasolla kuin työläiset muissa maissa. Ja tästä syystä tulemme tapaamaan jälleen sosialismia Englannissa.»

Lenin kirjoitti kymmenen vuotta myöhemmin viitaten erikoisesti imperialismin seurauksiin:

»Imperialismin pyrkimys tällä tavalla hajoittaa työläiset, vahvistaa opportunismia heidän keskuudessaan ja aikaansaada väliaikainen pysähdys työväenliikkeessä ilmenee selvästi Englannissa jo 1800–luvun loppupuolella.»

Seuraavan kehitysvaiheen aikana kärsii, siinä määrin kun imperialismi teollistaa siirtomaa-alueita, työväenluokka siirtomaiden teollisuuden ja halvemman työvoiman kilpailusta, minkä esimerkiksi Englannin kutomatyöläiset saavat kokea nykään. Imperialismin lopullisesta erittelystä käy siis ilmi, että se asettamalla uuden proletääriluokan pääoman riistolle alttiiksi koituu samalla työväenluokan vahingoksi imperialistisessa maassa. Imperialismin vaikutus siirtomaiden rakenteeseen on vaihteleva, riippuen konkreettisista seikoista kussakin tapauksessa. Eri tekijät, kuten aikaisemman yhteiskuntamuodon vastustuskyky, vanhan heimoyhteiskunnan sotilaallinen vastarinta, ja maantieteelliset seikat kilpailevien imperialististen valtojen välillä, vaikuttavat ratkaisevasti kehityksen nopeuteen ja lähempään luonteeseen kussakin siirtomaassa. Näitä kehitysvaiheita ei saa käsitellä abstraktisina jäykkiin karsinoihin ahdettuina ilmiöinä. On välttämätöntä tutkia niitä ja saada konkreettinen käsitys kustakin tapauksesta niiden erikoisseikkojen perusteella, jotka määräävät tuon kehityksen erikoisen luonteen. Kuitenkin ilmenee siirtomaapolitiikan kehityksessä kolme yleistä ja selvää vaihetta. Näyttää siltä kuin olisi olemassa jonkinlainen imperialismin sisäinen logiikka, joka pyrkii johtamaan kehityksen varhaisemmasta myöhäisempään, alemmasta ylempään kehitysvaiheeseen.

Ensimäisessä vaiheessa on tunnusomaista siirtomaa-alueiden riistäminen kaupan avulla. Tällöin näyttelee kauppapääoma tärkeintä osaa ja kauppa käsittää pääasiassa valmiita tuotteita, joista vastikkeena saadaan siirtomaiden raaka-aineita. Tämä alkuvaihe on tuskin vielä oikeata imperialismia. Toisessa vaiheessa, jolle tunnusomaista on monopolisoitunut siirtomaakauppa, ilmenee selvimmin yhtäläisyys merkantilismin kanssa. Tällöin on imperialistisella maalla jo melkoinen vaikutus siirtomaa-alueen hallintoon. Tämä vaihe on kulta-aikaa monopolistisille kauppayhtymille. Siirtomaa-alueet paloitellaan etupiireihin kilpailevien imperialistivaltojen kesken. Kauppapääoma hallitsee jatkuvasti ja maanviljelijä- ja heimoyhteiskuntaa riistetään edelleenkin pääasiassa kaupan avulla. Samanaikaisesti alkaa pääoman suora sijoitus rauta- ja maanteihin, satamarakennuksiin ja laitteisiin, ja ehkä jossain määrin kaivostyöhön. Tällöin myönnetään myös lainoja paikallisille hallitsijoille konsessioita vastaan. Tämän edellytyksenä on proletariaatin syntyminen tai mahdollisuus pakolla hankkia työvoimaa tai työsopimuksia. Esimerkkinä tästä vaiheesta ovat Brittiläinen Länsi-Afrikka ja ranskalainen siirtomaatoiminta Pohjois-Afrikassa ennen sotaa sekä nykyiset ranskalaisten, englantilaisten ja italialaisten tunkeutumiset Somalimaahan ja Abessiniaan.

Kolmas vaihe käsittää siirtomaiden osittaisen teollistamisen. Imperialistinen pääoma sijoitetaan suuriin plantaasheihin ja teollisuusyrityksiin ja riistäminen muuttuu suoranaiseksi siirtomaa-proletariaatin nylkemiseksi imperialistisen pääoman avulla. Tämä edellyttää teollisen proletariaatin muodostumista siirtomaassa, minkätähden siirtyminen toisesta vaiheesta kolmanteen vaatii alkuperäisen pääoman kasaantumisprosessin, mikä ilmenee suoranaisessa omaisuuden riistossa. Samalla hävitetään vanhempia taloudellisia muotoja ahdistamalla eri tavoin talonpoikia ja heimoja tarkoituksella jouduttaa proletarisoitumisprosessia. Esimerkkeinä tästä kolmannesta vaiheesta on meillä erikoisesti Brittiläinen Itä-Afrika, Etelä-Afrika, Intia, Keski-Amerika, Kiinan teollisoitu rannikkoseutu ja ennenkaikkea japanilainen imperialismi Mandsjukuossa.

Vähitellen, kun tämä kehitys on jatkunut, tapahtuvat seuraavat muutokset siirtomaiden yhteiskunnallisessa rakenteessa. Ensiksi heikonnetaan tai hävitetään ennen vallinneet taloudelliset muodot. Toiseksi vaihto- ja rahatalouden voimaansaattamisesta syntyy luokkajako talonpoikaisväestön keskuudessa. Kolmanneksi syntyy jonkinlainen pikkuporvaristo enemmän tai vähemmän kiinteässä yhteydessä imperialismin ja varsinkin vieraan kauppapääoman kanssa, (agentit, välittäjät, asianajajat). Neljänneksi alkaa kehittyä kotimainen porvaristo, joka käsittää pääasiassa entisiä maanomistajia ja rikkaampia talonpoikia, jotka nyt perustavat ulkomaisista intresseistä riippuvaisia tehdasyrityksiä. Viidentenä lopuksi eroaa köyhtymisen, omaisuudenriiston ja koronkiskonnan johdosta vanhasta maanviljelijä- ja heimoyhteiskunnasta proletariaatti, joka ei enää saa toimeentuloaan maaseudulla, vaan tungeksii kaupunkeihin.

Tässä kolmannessa vaiheessa syntyy myös tavallisesti siirtomaanationalismi. Ja tässä nationalismissa näyttelee porvaristo huomattavaa osaa, esittämällä poliittisen ohjelmansa, joka sisältää eri vaatimuksia kuten: tullisuoja siirtomaan teollisuudelle, itsenäinen pankkilaitos ja rahatalous, itsehallinnon luominen j.n.e. Samanaikaisesti alkaa imperialistista riistoa vastaan esiintyä vakavia kansankapinoita, joissa päätekijöinä ovat proletaarit, riistetyt talonpojat ja pikkuporvariston enemmistö; näin syntyy kapinaliike, jolla on tavaton joukkokannatus. Näitä kapinoita voi myös syntyä imperialismin varhaisemmalla kehityskaudella — siirtymiskaudella toisesta kolmanteen vaiheeseen — talonpoikais- ja heimokapinoitten muodossa alkuperäistä pääoman kasaantumista vastaan. Varhaisemman ajan talonpoikaiskapinat Birmassa ja Indokiinassa ovat todennäköisesti tämäntyylisiä esimerkkejä. Ne ovat yleensä lyhytaikaisia, vailla teoreettista ja organisatorista johtoa.

Lopuksi viittaan kolmeen yleiseen imperialismin seuralaiseen, jotka suuresti luonnehtivat nykyistä kehitystä.

Ensiksi on Leninin johtopäätös imperialismin erittelystään, johtopäätös, joka kuten hän itse sanoo, muodostaa ytimen hänen poliittisissa teorioissaan. Imperialismi samoinkuin kapitalismin uudet muodot tämän monopolistisella aikakaudella synnyttävät uuden ja monimutkaisemman luokkataistelumuodon paljon laajemmalla rintamalla kuin Marxin kuvaileman klassillisen muodon. Kahdeskymmenes vuosisata tulee näkemään siirtomaanationalismin imperialisminvastaisen taistelun, joka tapahtuu neljällä mannermaalla t.s. sulkee piiriinsä koko maapallon. Tämä taistelu merkitsee tosin tavallansa palautumista vallankumouksellisiin liikkeisiin Europassa vuosina 1789, 1830, 1848, siinä mielessä, että se tapahtuu porvarillis-demokraattisella tasolla. Mutta imperialismin aikakaudella tuli tämä taistelu todellisuudessa tekemään asian yhteiseksi proletariaatin taistelun kanssa sosialismin puolesta, koska se oli suunnattu samaa mahtia vastaan, jota vastaan proletariaatti Länsi-Europassa taisteli, nim. imperialistista kapitalismia. Sentähden ei Länsi-Europan proletariaatti saa katsella tätä taistelua kuin jotakin historiallista jätettä ja olla ymmärtämättömänä sen suhteen, vaan sen täytyy päinvastoin liittoutua sen kanssa luomaan anti-imperialistinen taistelurintama, joka käsittäisi koko maailman. Jos proletariaatti tekee tämän, vahvistuu se uusilla liittolaisreserveillä. Ja nämä imperialisminvastaiset voimat olisivat äärettömästi suuremmat kuin yhdeksännentoista vuosisadan klassillisen käsityksen mukaan. Mutta sen lisäksi Lenin arveli, ja tämä on leninismin kaikkein merkityksellisin periaate, että siirtomaiden proletariaatin piti heti alusta alkaen ottaa käsiinsä siirtomaiden anti-imperialistinen taistelu, vaikka se tapahtuikin puhtaasti porvarillis-demokraattisin eikä sosialistisin tunnuksin. Siinä määrin kuin proletariaatin yhdessä talonpoikien ja eräitten pikkuporvariainesten kanssa onnistuisi saavuttaa tämä johtoasema, olisi mahdollista nopeasti siirtyä porvarillisesta demokratiasta sosialistiseen vallankumoukseen, ilman mitään porvarillista luokkaherruusväliaikakautta, ja siten yhdistää kaksi historiallista aikakautta.

Toiseksi, edelliseen loppupäätelmään liittyy läheisesti periaate kapitalistisen kehityksen sekalaisesta luonteesta imperialistisessa vaiheessa. 1800-luvulla oli ilmeisesti oikein väittää, että kapitalismi pyrki tasoittamaan eroavaisuudet eri maiden kehitystasossa. Mutta imperialismi on tuonut uuden eroavaisuuden eri maiden välille. Edistyneimmät kapitalistiset maat, jotka varemmin ja menestyksellisimmin omistautuivat siirtomaapolitiikalle, kykenivät siirtomaista hankitun ylimääräisen voiton avulla alkamaan uuden hyvinvoinnin ja jonkinverran tasotettujen luokkavastakohtien aikakauden. Ja sentähden proletaarinen vallankumous ja sosialismi eivät olleet välttämättömiä vanhimmille ja pisimmälle kehittyneille kapitalistivaltioille, kuten taas oli laita niissä maissa, jotka olivat kehityksessään ikäänkuin edistyneimpien imperialististen valtojen ja teollisoimattomien siirtomaiden välillä. Tämä selittää sen tosiasian, jota joskus sanotaan »marxilaisuuden paradoksiksi», että sosialismia ensin on alettu toteuttaa puolittain teollisoidulla ja puoliaasialaisella Venäjällä, eikä esimerkiksi Englannissa tai Amerikassa. Tämä seikka kumoaa myös Kautskyn esittämän »yli-imperialismin» mahdollisuuden. Vaikka ytimenä imperialismissa on monopoli, ei monopoli edusta mitään yhdistävää synteesiä, joka poistaisi kilpailun ja tasoittaisi vastakohdat.

On olemassa vielä eräs tämän periaatteen seuraus, joka merkitsee paljon fascismin tulkinnalle. Jotkut saattavat pitää selittämättömänä sitä, että miksi fascismi on syntynyt ja päässyt valtaan juuri niissä maissa, missä se on sen tehnyt eikä muualla tai ainakin, että ei fascismin esiintymistä näissä maissa voida selittää objektiivisten taloudellisten tosiasioiden avulla. Tähän voidaan melko yleispätevästi vastata, että fascismi ensiksi syntyi sellaisissa maissa, jotka olivat epäonnistuneet siirtomaapolitiikassaan. Esimerkkeinä ovat Italia tyydyttämättömine siirtomaatarpeineen sekä Saksa ja Itävalta, jotka Versailles’in sopimuksessa menettivät aikaisemmat siirtomaansa. Tätä voitiin juuri odottaa, koska kapitalismin, jolta puuttuu siirtomaiden tuottaman ylimääräisen voiton tuki, välttämättömästi täytyi tarttua tähän keinoon laskeakseen palkkatasoa kotimaassa t.s. täytyi murtaa työläisten vastarinta; (tämähän on fascismin oleellinen merkitys). Sitäpaitsi siirtomaamonopolipolitiikan mahdollisuuden puuttuessa lisääntyy voimaperäinen monopolipolitiikka oman maan rajojen sisäpuolella. Juuri fascistinen talouspolitiikka (taloudellinen nationalismi, autarkia, korporatiivinen valtio) käsittää monopolikapitalismin paremman järjestämisen valtion avulla. Samalla kertaa tämä selitys osoittaa, että fascistinen maa toteuttaessaan taloudellista autarkiaa koettaa myös etsiä siirtomaaventtiileitä pääomalle. Todellisuudessa me näemme Saksan ja Italian nykyisin ajavan siirtomaapolitiikkaansa vielä tietoisemmin ja julkisemmin kuin niiden kilpailijat, mikä taas selittää niiden mahtipontisen sotilaallisen esiintymisen maailmanpolitiikassa. Minä en tahdo väittää, että tämä objektiivinen tekijä no ainoa fascismin synnyttäjä. Myös työväenliikkeen kehitys on suurimerkityksellinen tekijä. Mitä brittiläiseen kapitalismiin nykyisin tulee, on fascismin kehittyminen varmaan läheisessä suhteessa Suur-Britannian mahtiaseman hajoamisen kanssa. Tämä hajoamisprosessi on ollut jo syynä vaikeisiin taloudellisiin kriiseihin Englannissa sekä toiselta puolen kansallisen hallituksen muodostumiseen ja toiselta puolen työväenluokan radikalisoitumiseen.

Ankara kriisi pakottaa kapitalistit pääkaupungissa supistamaan elintasoa aikaisemmin etuoikeutetulta työläisaristokratialta (mitä jo ennustaa nykyisen hallituksen tullitaksat ja supistussuunnitelmat). Samanaikaisesti syntyy »työtön keskiluokka» pikkuporvariston piiriin, joka aikaisemmin oli toimeentulostaan riippuvainen maan imperialistisesta mahtiasemasta, ja tällä tavalla syntyy sopivaa ainesta fascismille — tulevia rekryyttejä fascistisissa hyökkäysosastoissa. Kumman Englanti nyt, mikäli tilanne kehittyy, valitsee, fascistisen tien vai vallankumouksellisen sosialismin, riippuu subjektiivisesta tekijästä: Englannin työväenluokan vallankumouksellisesta kehityksestä. Englannin maailmanvallan hajoaminen valmistaa vallankumouksellista mielialaa Englannin työväenluokan keskuudessa heikontamalla työläisaristokratian asemaa. Mutta nykyään Labour Partyn ja ammattiyhdistysbyrokratian ideologia, politiikka ja kuriin totutetut järjestöt, sekä menneen ajan työläisaristokratian jäännökset ja yhteisetutunne imperialistisen politiikan ja kapitalistiluokan kanssa vaikuttavat taas päinvastaisella tavalla työväenluokkaan. Siinä määrässä kuin onnistutaan murtamaan tämä vanhentunut ideologia ja politiikka sekä luomaan positiivinen vallankumouksellinen joukkoliike, joka voi vetää puoleensa pikkuporvaristosta ja älymystöproletariaatista suuret joukot, saattaa Englanti löytää tien, joka johtaa sosialismiin ja työtätekevän luokan johtoasemaan. Mutta jos ennen sotaa vallinnut vanha reformistinen ideologia ja politiikka jatkuvasti pitää englantilaisia työläisiä lumoissaan, kuten sosialidemokratia teki Saksassa, niin fascismi valloittaa myös Englannin, yhtä varmasti kuin se aikaisemmin on valloittanut Keski-Euroopan.