T. AN.
BANDIITTIPÄÄLLIKÖN MUISTELMISTA
Karjalan bandiittihyökkäyksen järjestäjänä ja johtajana esiintynyt muuan Ilmarinen (Takkinen) on julkaissut muistelmiaan.
Ensimäisessä osassa hän kuvaa bandiittiliikkeen valmistamisen ja kehittymisen kesällä ja syksyllä 1921. Ne muistelmat ovat kaunomaalausta ”noususta”, mutta niistä selvästi paljastuu, miten häikäilemättä banditismin lietsojat käyttivät valhetta, provokatiota, petosta, saadakseen edes jonkinlaista pohjaa rosvohyökkäykselleen. Toinen osa käsittää varsinaisesti avoimen taistelujen kauden. Siihen teemme tässä eräitä huomioita.
Kun avoin bandiittiesiintyminen oli alkanut, pyrki sen johto saamaan haltuunsa mahdollisimman laajan alueen, suunnitellen rintamaa seuraavasti: Repolan eteläosa—Pieningän salo—Paatenen ja Suontaleen seudut, sekä sitten Seesjärven ja Uikujärven väli.
Tämän laajan rintamamuodostelman perusajatuksena oli, että Suomi antaa aktiivista apuaan; tämän alueen valtaus vaikuttaa paremmin poliittisesti ulospäin; selkäpuoli olisi vapaampaa ja pienillä voimilla olisi voitu pitää puolia keväthankiin saakka, jolloin avustus ulkoapäin olisi ollut voimakkaampaa.
Suunnilleen tällaisen rintaman bandiitit onnistuivat muodostamaankin, kun punaisten joukot Karjalassa silloin olivat perin vähäiset. Rintama laajeni etelään vielä Porajärvelle saakka.
Bandiitit kutsuivat itseään ”metsäsisseiksi” mutta nämä metsärosvot, vaikka niillä oli kaikki edut puolellaan, hyvin heikosti kävivät sissitoimintaan. Vain jonkun onnistuneen väijytyksen saivat järjestetyksi, kuten Lusmavaaran edustalla ja Kellovaaran taistelussa, jossa viitoittivat uuden talvitien joelta nousemaan maalle asemiensa välistä. Tässä taistelussa punaiset kärsivät huomattavan mieshukan.
Puna-armeijan joukkojen siirtyessä varsinaiseen vastahyökkäykseen, ei bandiittien rintama kestänyt. Pohjoisessa, Kokkosalmella ne pitivät sitkeästi puoliaan. Siellä käytiin seitsemän eri taistelua, kunnes ne lyötiin. Etelässä niiden vastustus murtui alkuunsa ja nopeasti punaiset valtasivat Kiimasjärven, missä sijaitsi päämaja. ”Kokkosalmen ja Sohjonansuun menetys pohjoisessa ja Kiimasjärven menetys etelässä muodostavat ajankohdan, jolloin sissien yleinen perääntyminen alkoi”, — toteaa Ilmarinen.
Kiimasjärven menetys oli bandiiteille raskas isku, kuvaten sitä erikoisessa luvussa ”Kiimasjärven katastrofi” ja mainiten: ”Kiimasjärven katastrofi ja sen yhteydessä ilmenneet seikat lopettivat toivon Karjalan vapaustaistelun onnistumisesta”.
Kurssilaisjoukkomme rohkea hyökkäys tuli niin yllättämällä bandiiteille, että vielä kymmenen vuoden kuluttua Ilmarinen sekaannuksissaan kysyy: ”Mistä oli Kiimasjärvelle hyökännyt suomalainen komppania saanut suomalaiset sotilasmurtomaasukset (!) ja Suomessa yleisesti kaupoissa käytetyt vaaleanvihreät metsämiehen reput? Mistä hiihtojoukkoja oli ilmestynyt, kun sisseille oli ilmoitettu, ettei Potojärveltä ollut Repolaan tullut suksijoukkoja?”
Niinkuin kurssilaisjoukkomme olisi lahtareilta saanut sotilassuksia ja Helsingistä käyty ostamassa reppuja.
Bandiittipäällikkö koettaa kuvata, miten ”kansa” saatiin helposti ”nousemaan”, mutta ei siinä onnistu. On pakotettu toteamaan, että vaikka kylissä oli huomattavasti vanhan armeijan aliupseereita ja useita upseereita, niin päälliköiksi ryhtyjiä oli vaikea saada. Erityisesti valittaa, että ”kansallisuuskysymystä eivät monet tajua”. Siinä se ydin olikin. Eivät karjalaiset työtätekevät joukot tajunneet Suomen lahtarien ”heimoveljeyttä”, minkä tarkoitus oli rosvota Karjalan luonnonrikkaudet kapitalistien saaliiksi.
Karjalassa oli silloin taloudellinen ahdinko. Juuri päättyneen kansalaissodan jäliltä ei vielä oltu ehditty taloutta kohentaa. Suomesta oli Karjalaan ostettu satojatuhansia kiloja viljaa, mutta niitä olivat lahtarit pidätelleet rajalla. Tätä taloudellista ahdinkoa käyttivät bandiitit hyväkseen, lupailivat yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista Suomesta. Niinpä tästä Ilmarinenkin mainitsee: ”Puutteessa olleiden karjalaisten mielikuvitus alkoi loihtia kaivattuja kuvia Suomen avusta, suurista tavarakuormista, joita Karjalaan haetaan, puutteen poistumisesta ja puhtaan leivän loppumattomuudesta”. Karjalasta houkuteltiin ja pakotettiin Suomeen lähtemään kymmenisen tuhatta karjalaista. Niille, jotka sinne ovat vielä jääneet, on ”loppumattoman leivän” tilalle tullut nälkä! Puute ja hätä ahdistaa pakolaisina eläviä karjalaisia. Kurjuus on suomalaisenkin työtätekevän talonpojan osa valkoisessa Suomessa. Kainuussa syövät monet pienviljelijät pettua. Tuhannet talonpojat ovat kapitalistiriistäjille menettäneet kotinsa ja kontunsa.
Millaisia ne ”vapauttajasankarit” olivat, jotka johtivat tätä rosvohyökkäystä? Ammattirosvoja ja seikkailijoita. Ilmarinenkin on pakotettu todistamaan; ”Vapaaehtoisten mukana saapui suuri prosentti suoranaista roskajoukkoa, miehiä, joista jotkut kyllä olivat käyneet muutamilla eri sotaretkillä, mutta joko olleet alkuaankin vailla moraalia tai retkillään kaiken moraalinsa menettäneet, muuttuen ammattiseikkailijoiksi. Jotkut esiintyivät väärennetyin paperein ja upseerin tai aliupseerin arvoin, jonka he olivat itse ottaneet. — Taisteluiden väliajoilla katosi toisten tavaroita tai Suomesta tulleita postipaketteja. — Kun sitten joukot vetäytyivät Suomen rajaa kohti, uskalsivat muutamat näistä jo käydä niin röyhkeiksi, että varastivat ambulanssin alkoholivarastoa, lainailivat toisten suomalaisten ja karjalaisten aseita sekä kelloja ja sen tien luikkivat Suomeen kertomaan sankaritarujaan…”
Tosiaankin rosvopäällikön oiva todistus omista rosvojoukoistaan. Ja näiden ”Karjalan vapaussankareiden” veriuhrien lunnaiksi uutta ”vapaussotaa” julistetaan, kuten tekee fasistiylioppilaiden ”Akateeminen Karjala-Seura”.
Riittää jo tuo loruilu! Karjalan rahvas rakentaa sosialistista isänmaataan yhdessä Neuvostoliiton muiden sosialismin rakentajien kanssa. Karjalan työtätekeviin ei enää pysty kapitalistien heimoliverrys. Karjalaa ei luovuteta kapitalistien riistosaaliiksi. Siitä pitää Karjalan rahvas nyt yhtenäisenä huolen. Siksi lujitetaan puolustuskuntoisuutta.
Rintama — N:o 10 — 1932
Marxismi-Leninismi 