Kalevalasta (1935)

Kalevalasta

Tänä vuonna (1935) tulee kuluneeksi sata vuotta Kalevalan ilmestymisestä. Kalevalan, kansan taiteellisen luomistyön suuren muistomerkin ja yhäti elävän taideteoksen, merkitys ei rajoitu vain Karjalan ja Suomen kansaan, joiden keskuudesta sen runorikkaudet on koottu, vaan se on yleismaailmallinen. Kalevala on maailmankirjallisuuden viehättävimpiä aarteita ja se on suuren kulttuurihistoriallisen ja taiteellisen arvonsa vuoksi asetettukin sellaisten mainehikkaiden kansaneeposten kuin ”Iliadin” ja ”Odysseian” rinnalle. Maailman edistyneimmän kulttuurin maa Neuvostoliitto, sen kansainvälisyyshengen syvästi innoittamat työtätekevät, jotka herkin huolenpidoin suhtautuvat kaikkien kansallisuuksien kulttuurisen luomistyön ilmiöihin, merkitsevät tämän satavuotisjuhlan erikoista arvonantoa tuntien. Sen ilmenemisen merkkinä ovat eri kansojemme keskuudessa pidettävät Kalevala-juhlat ja sen erikieliset Kalevalan painokset, joita täällä on julkaistu ja julkaistaan.

Aivan erikoinen merkitys tulee antaa näille Neuvostoliiton kansojen keskuudessa julkaistaville Kalevalan painoksille, sillä ne on tehnyt mahdolliseksi vasta tsarismin kukistuminen, ja sosialismin voitto. Proletariaatin taistelu se se toi Karjalallekin uuden päivän, ”kuu kulta, kivestä pääsit, päivä kaunis kalliosta, nousit kullaisna käkenä, hopeaisna kyyhkyläisnä”. Karjalan maiden ja metsien, järvien ja vuorten rikkaudet ja niiden käytön — tai sanokaamme Kalevalan mukaisesti: onnemme Sammon — olemme vapauttaneet ja valloittaneet kapitalismin ”Louhelta”, rakentaneet sen uudestaan ja järjestäneet itsellemme hyvinvointia jauhamaan. Kalevalan sadut asettivat ihmiselle tehtäväksi luonnonvoimien voittamisen: Lemminkäinen hiihti ”Hiiden hirven”, Ilmarinen kahlehti ”Tuonen karhun”, suisti ”suen Manalan”. Meille ovat nämä luonnonvoimia kukistavista sankareista kertovat sadut omalla tavallaan läheisiä, sillä meidän sankarimme, taistellessaan sosialismin puolesta, toteuttavat luonnon alistamisessa entisajan rohkeimmatkin haaveet: meidän seppomme ovat tarmollaan ja voimallaan kahlehtineet Karjalan järvien vedet ja koskien kuohuvat aallot, valjastaneet ne pyörittämään tehtaiden jättiläisrattaita ja kantamaan laivoja merestä mereen kautta Karjalan korpien, jotka työn vastustamaton voima nopeasti muuttaa hedelmällisiksi pelloiksi ja hyvinvoiviksi kollektivisti-kyliksi.

Tämän sankarillisen rakennustyön pohjalla on kasvanut myös muodoltaan kansallinen ja sisällöltään sosialistinen kulttuurimme. Myöskin sen alalla on päässyt ”päivä kaunis kalliosta”: lukutaidottomuus on murrettu, tiedon aarteet tuotu kaikkien saataville. Ihmiskunnan parhaat ajatukset ovat kaikille avoinna, ja maailmankirjallisuuden aarteet tulevat yhä suuremmin parvin luoksemme. Niiden joukossa lähtevät nyt Kalevalan runot sosialistista kulttuuria palvelemaan.

Kalevalan runot kuuluvat siihen kirjallisuuden alaan, joka tieteellisellä nimellä sanotaan folklooriksi eli kansantietoudeksi.

Mitä meidän tulee löytää kansantietoudesta? Otamme asiaa valaisemaan Leninin lyhyen huomautuksen: ”… kaikkea tätä täytyy katsoa yhteiskunnallis-poliittiselta näkökannalta. Tämän ainehiston pohjalla voisikin kirjoittaa erinomaisen tutkimuksen kansan toiveista ja kaipuista. Katsokaa, Onstshukovin saduissa, joita minä selailin, on erinomaisia kohtia. Siihenpä meidän pitäisi saada kohdistetuksi kirjallisuushistorioitsijaimme huomio. Se on todellista kansan luomistyötä, niin tarpeellista ja tärkeätä kansan psykologian tutkimiseksi meidän päivinämme.”

Erikoisen selventävää Kalevalan ymmärtämiseen ja käyttämiseen nähden on myöskin se, mitä suuri kirjailijamme A. M. Gorjki lausui kansantietoudesta neuvostokirjailijain ensimmäisessä edustajakokouksessa. Hän sanoi ensiksikin, että muinaisen alkukulttuurin historioitsijat eivät tähän asti ole käyttäneet tutkimuksissaan sitä paljon puhuvaa ainehistoa, mitä kansantietous tarjoaa. Kansantietous osoittaa selvästi materialistisen ajatuksen tunnusmerkkejä, joita työprosessi ja koko yhteiskunnallinen elämä ovat synnyttäneet. Nämä työn ja yhteiskuntaelämän synnyttämät ajatukset ovat saapuneet meille satuina ja jumalaistaruina, ja niistä me voimme nähdä ihmisten ponnisteluja eläinten kesyttämiseksi ja työaseiden valmistamiseksi, näemme, miten ihminen kulkuaan helpoittaakseen kuvitteli ilmassa lentämistä ja peninkulmaisia askeleita ottavia saappaita. Ja me tiedämme, että hän todellakin on kesyttänyt hevosen, keksinyt purjeet ja airot parempaa liikkumista varten sekä lingon, jousen ja nuolen vihollisen vastustamista varten jne.

Voimme sanoa, että myöskin Kalevala näyttää meille, miten ajatuksen pohjana ovat olleet työprosessit ja yhteiskunnallinen elämä. Se antaa meille kymmenittäin kirkkaita todisteita muinaisten satujen ja myyttien tarkoituksenmukaisuudesta, kymmeniä todisteita alkuperäisten ihmisten ”kuvarikkaan, eteenpäin tähtäävän ja jo tällöin teknologiaan kohdistuvan ajattelun kaukonäköisyydestä”, jonka korkeimpana huippuna on Sampo-taru, sen kaikki tarpeet tyydyttävä tuotantokyky, siitä käydyn taistelun valtavuus ja tavaton tekniikka. Siinä esiintyvät tulivehkeillä veteen synnytetyt salakarit, joihin vihollisen laiva tuhoutuu (tämän haaveen on kapitalismi toteuttanut luodessaan miinan ja torpeedon — tosin kansojen orjuuttamiseksi). Siinä esiintyy takaa-ajavan vihollisen kohoaminen siiville tuhat miestä hartioillaan (jättiläislentokone, nykyajan termiä käyttäen!). Tällä tavoin ihminen työ- ja taistelukokemuksen pohjalle luo uusia ajatuksia ja hypoteeseja. Meidän kirjallisuudellemme ne ovat esimerkkejä valtavan suurien teemojen asettelusta ja käsittelystä. Satujen ja myyttien tarkoituksenmukaisuudesta lausuu A. M. Gorjki vielä:

”Tähän perusajatukseen sisältyy muinaisajan työtätekevien ihmisten pyrkimys helpoittaa työtään, lisätä sen tuottavaisuutta, aseistautua neli- ja kaksijalkaisia vihollisia vastaan ja sanan voimalla, loitsuilla ja taioilla vaikuttaa luonnonvoimiin ja ihmiselle vihamielisiin luonnonilmiöihin. Tämä on erittäin tärkeätä, koska se osoittaa, miten syvästi ihmiset uskoivat sanansa voimaan, ja tämän uskon selittää puheen selvä ja täysin reaalinen hyöty, puheen, joka järjestää ihmisten yhteiskunnalliset suhteet ja työprosessit. Loitsuilla pyrittiin vaikuttamaan jumaliinkin. Tämä on varsin luonnollista, sillä kaikki muinaisajan jumalat elivät maan päällä, olivat ihmisten muotoisia ja käyttäytyivät ihmisten tavalla: hyväntahtoisesti nöyriä kohtaan, vihamielisesti tottelemattomia kohtaan… Jumalien ihmisenkaltaisuus on yksi todiste sen väitteen puolesta, että uskonnollinen ajatus ei ole syntynyt luonnonilmiöiden tarkastelusta, vaan yhteiskunnallisen taistelun pohjalla. Voidaan hyvällä syyllä olettaa, että raaka-aineena jumalia tehtäessä ovat olleet muinaisajan ”mainiot” ihmiset — Herkules, ”työn sankari”, ”taituri työssä missä tahansa”, joka lopuksi kohotettiin Olympokselle jumalien joukkoon. Alkuperäisten ihmisten käsityksessä ei jumala ollut abstraktinen (irrallinen) käsite, mielikuvituksellinen olemus, vaan täysin reaalinen olento, jolla oli varustuksenaan jokin työase, jumala oli jonkin työalan mestari, ihmisten opettaja ja toveri. Jumala oli työmenestysten taiteellinen yleistys… Ihmisten kykyjä idealisoiden ja ikäänkuin aavistaen niiden mahtavan kehityksen oli jumalaistarujen luominen perusteeltaan realistista. Muinaisajan mielikuvituksen jokaisen lennon takaa on helposti löydettävissä sen todellinen alkusyy, ja tämä alkusyy on ihmisten pyrkimys helpottaa työtään.”

Kun luemme Kalevalaa, niin tapaamme siellä tavattoman määrän loitsuja ja taikoja, joilla ihmiset pyrkivät saamaan itselleen reaalista hyötyä joko tavallisissa työtoimissaan tai taisteluissaan (kalanpyytäjän sanat, karhunpyytäjän sanat, karjanluvut, metsämiehen luvut, kipusanat jne.). Näimme myöskin, että sankarin ja jumalan välinen ero on epäselvä, ettei aina voi eroittaa, kumpaa esim. Väinämöinen tai Ilmarinen eri tapauksissa edustaa: toisinaan he ovat maailman pieliä pystyttämässä tai taivaan kantta takomassa, toisinaan aivan tavallisissa työhommissa. Molemmille heille asettavat runojen toisinnot aivan inhimillisen sepän ammattiarvon. Vain ukko, ylijumala, edustaa vähemmän inhimillistä, korkeammalle kohotettua, ilmeisesti orjanomistajan jumalaa. Kalevala näyttää siis myöskin miten ihmiset loivat itselleen jumalia.

Puhuessamme näin kansanrunoutemme valmiista aarteesta emme saa myöskään unohtaa sitä kansantietoutta, joka vielä elää kansan suussa. Sitä on kerättävä, siitä opittava, sitä muokattava, sillä mitä paremmin me tunnemme menneisyyden, sitä syvemmin me ymmärrämme rakentamamme nykyisyyden merkityksen. Sitä paremmin me ymmärrämme sen suuren onnen, jonka proletaarinen vallankumous ja Neuvostovalta Kommunistisen puolueen johdolla luo kaikille työtätekeville, kaikille kansoille. Ja sitä sankarillisemmin me taistelemme sosialistisen isänmaamme puolesta, kun sitä vihollinen uhkaa.

V. SALO.