Me voitamme!
DOLORES IBARRURIN (Pasionaria) kirjoitus ”Pravdalle”
Ensimmäisestä taistelupäivästä alkaen on Espanjan kansa ollut vakuutettu voitostaan pimeistä voimista, jotka ovat olennoineet riiston, kansan sorron menneisyydessä, sen orjuuttamisen ja loukkaamisen tulevaisuudessa. Nämä voimat ovat nousseet sälyttämään kansalle fasismin häpeällisen taakan.
— Me voitamme heidät! — näin sanoi kansa, alkaessaan taistelun kapinan ensimmäisinä päivinä.
— Me voitamme heidät! — näin sanoivat huulet, näin tunsivat sydämet.
Aikuiset ja lapset, naiset ja vanhukset, jotka muistavat menneet taistelut taantumusta vastaan, kansan miliisi, kaikki tasavaltalaiset voimat yhdistyivät samaan innostukseen, samaan vakaumukseen:
— He eivät tule läpäisemään.
Jokainen pani tähän taisteluun koko sielunsa. Älkää unohtako — mehän aloimme taistelun ilman aseita, sillä petturit luovuttivat kapinan edellä kaikki aseet vihollisillemme.
Olematta näinä päivinä Espanjassa, on vaikeata, mahdotonta kuvitella kansamme sankaruuden koko astetta.
Äidit eivät itkeneet, saattaessaan lapsiaan, jotka lähtivät kohtaamaan kuolemaa. Naiset vaativat miehiltä uhrautuvaa rohkeutta. He katsoivat paremmaksi jäädä sankarien leskiksi kuin pelkureiden vaimoiksi.
Ja tässä kauhistuttavassa taistelussa, kun ihmiset, käydessään taisteluun ilman kiväärejä, odottelivat, kunnes ase putoaa heikentyneen toverin käsistä, kun naiset, sulkiessaan miestensä silmät sotilassairaaloissa, luovuttivat lapset huollettaviksi ja lähtivät kolonnan mukana, kun toiset naiset hoivasivat ja suojelivat jätettyjä lapsia kuin omiaan, — kaikilla oli sama unelma, sama toivo. Toivo kansainväliseen solidaarisuuteen ja apuun.
Mutta päivät kuluivat, eikä porvarillisista demokratioista tullut apua, vaikka me käymme kuolinkamppailua kansainvälistä fasismia vastaan, joka on aseistettu hampaisiin asti ja uhkaa koko maailman demokratiaa. Noina hetkinä me emme nähneet apua taistelussa, josta osittain riippui koko Europan lähitulevaisuus ja rauhan säilyttämisen mahdollisuus. Noina hetkinä, jolloin alkoivat kulua loppuun ei ainoastaan taistelutarpeet, vaan myöskin elintarpeet, provokaattorit yrittivät kylvää epäilystä meidän riveihimme.
Juuri tänä hetkenä saapui apu maasta, joka maantieteellisesti on meistä kaukana, mutta meille läheinen kuin sisar: Sovettimaasta.
— Sovettiveljet eivät jätä meitä hätään, — näin huudahtavat rintamalla olevat taistelijat ja heidän perheensä selkäpuolella. Ihastuksen ja kiitollisuuden innossa he toistavat kaikille, jotka epäilevät voiton mahdollisuutta: — meillä tulee olemaan kylliksi leipää. Lapsemme saavat maitoa. Taistelijamme ravitsevat itseään lisälihapalalla, sillä Sovettiliiton naiset huolehtivat meistä!
Sosialismin maassa olevat sisaret! Ja te kaikki, toverit, jotka suuren ja rakastetun toveri Stalinin johdolla, voittaen kaikki vaarat ja vaikeudet, olette luoneet sosialistisen yhteiskunnan, — teidän ystävänne, Espanjan työtätekevät, jotka käyvät taistelua fasismia vastaan, lähettävät teille palavan, kiitollisen tervehdyksen!
Avustuksenne innostama Espanjan sankarillinen kansa vakuuttaa teille, että se ei lannistu tässä taistelussa. Fasismi ei läpäise, me estämme ja heitämme sen sivuun!
Varmuutta tästä tukee tietoisuus siitä, että me emme ole yksin, että te, sovettinaiset, olette olemassa. Meidän taistelumme lujittuu ja vihollisen raivokkaat hyökkäykset ponnahtavat takaisin kansan yhtenäisyyden teräksisestä seinästä.
DOLORES IBARRURI (Passionaria)
Neuvostonainen, N:o 10, lokakuu 1936
Marxismi-Leninismi 