Suomen tilanteen kehittyminen luokkasodaksi v. 1918 (1932)

Suomen tilanteen kehittyminen luokkasodaksi v. 1918

Venäjän maaliskuun vallankumouksen vaikutus.

Venäjän tsaarivallan kukistuttua v. 1917 maaliskuussa, tuulahti Suomellekin vapaampi aika. Riemu vihatun sortovallan kukistumisesta oli, varsinkin työväestön keskuudessa, rajaton. Nyt saivat tsaarivallan koron alla olleet työväenjärjestötkin toimintatilaisuuksia. Venäjän vallankumoukselliset soturit ojensivat veljenkättä Suomen työläisille. Elettiin nousevan innostuksen vallassa.

Eduskunta, jossa oli pieni sosialistinen enemmistö, kutsuttiin koolle huhtikuun 4 p:nä. Työväen taloudellisia taisteluita puhkesi heti keväällä ja kesällä ja melkein poikkeuksetta päättyivät ne työläisten voittoon. Toiveiden toteutumisen kultainen aika näytti olevan käsillä. Ammattijärjestön jäsenmäärä, joka vuonna 1916 oli 42,000, paisui lyhyessä ajassa 160,000:een ja sos.-dem. puolueen jäsenmäärä kohosi 150,000:een.

Mutta työväen kasvava valta alkoi pelottaa porvaristoa. Jonkinlaisen turvan se tosin näki Venäjän porvarillisessa väliaikaisessa hallituksessa, jonka kanssa se riensi suinpäin tekemään konikauppoja Suomen ja Venäjän välisistä suhteista. Porvariston pelko kasvoi sitäkin suuremmaksi, kun järjestyksen ylläpito siirtyi poliisilta työväestöstä muodostetulle miliisille. Mutta ovelasti osasi porvaristo suhtaantua tilanteeseen. Hiljalleen ryhtyi se järjestämään omia luokkakaartejaan ja odotti sopivaa tilaisuutta uhkaavan työväenvallan nujertamiseksi.

Huhtikuun alussa muodostettiin n. s. Tokoin senaatti, jossa oli 6 sosialistia ja 6 porvaria. Sos.-dem. puolueessa kyllä vastustettiin sosialistien hallitukseen menoa ja vain niukalla enemmistöllä voitti hallitukseen menoa kannattava ryhmä. Kun eduskunnassa oli sosialistinen enemmistö ja senaatissa oli puolet sosialisteja, näytti siltä kuin kaikki edellytykset sosialistisen ohjelman toteuttamiseksi olisivat olleet olemassa. Mutta tehtävä ei ollut niinkään helppo. Eduskuntaa koskevien lakien mukaan saattoi pienikin porvarillinen vähemmistö jarruttaa jonkun lain hyväksymistä. Porvaristo käytti näitä asetuksia hyväkseen. Vain työväen pontevan esiintymisen vuoksi oli se pakotettu taipumaan erinäisten työväkeä koskevien lakien hyväksymiseen.

Kun alkoi käydä selville, että porvaristo ei tule niin vain suostumaan työväen tärkeisiin vaatimuksiin, vaan että se salaisesti järjesteli valtansa tueksi aseellisia järjestöjä, joita työväestö kutsui lahtarikaarteiksi, ruvettiin työväen piireissäkin puhumaan punakaartin perustamisesta. Sos.-dem. puolueen suhde tuumaan oli aluksi pidättyväinen. Aseistumiselle annettiin kuitenkin hyväksyminen ja perustettuja kaarteja alettiin kutsua vaatimattomasti ”järjestyskaarteiksi”. Kyllin suurta huomiota ei kuitenkaan kiinnitetty kaartien kehittämiseksi työväen todelliseksi armeijaksi.

Sosialidemokraattien toiminta eduskunnassa tähtäsi mahdollisimman laajaan kansanvaltaan. Työväen pontevan esiintymisen avulla saatiinkin hyväksytyksi uusi kunnallislaki, jossa varallisuuden perusteella äänestäminen hylättiin ja sensijaan jokaiselle 20 vuotta täyttäneelle annettiin äänioikeus kunnallisvaaleissa. Taistelua 8-tunnin työpäivästä käytiin myös tuloksellisesti. Kun Venäjän väliaikainen hallitus alkoi selvästi ajaa porvariston pyyteitä, ryhtyivät Suomen sosialistit vaatimaan Suomelle täyttä riippumattomuutta. Heinäkuun 18 p:nä hyväksyikin eduskunta n. s. valtalain, jonka kautta se julistautui korkeimman vallan haltijaksi. Suomen porvarien pyynnöstä julisti Venäjän väliaikainen hallitus eduskunnan kuitenkin hajotetuksi ja määräsi toimitettavaksi uudet vaalit. K. Manner, joka oli eduskunnan puhemiehenä, ei totellut hajoitusmääräystä, vaan kutsui eduskunnan koolle. Eduskuntatalo oli silloin miehitetty kasakoilla. Toimenpide synnytti työväen joukoissa suurta kuohuntaa ja suuttumusta. Lakkoliikkeet yltyivät ja kun lisäksi vallitsi mitä huutavin elintarvepula, oli tilanne hyvin sekasortoinen. Eduskunta kokoontui kuitenkin hajottamismääräyksistä huo1imatta, mutta porvariston edustajat jäivät pois.

Vaikka eduskunnan hajoittamisen laittomuus käsitettiinkin, ryhdyttiin kuitenkin järjestämään uusia vaaleja. Työväen vaalimanifestissa julistettiin lokakuun 1 ja 2 p:ksi määrätyt vaalit ”vallankumousvaaleiksi”. Työväen äänimäärä kohosi 370,000:sta 450,000:n, mutta siitä huolimatta ei se saanut enää enemmistöä eduskuntaan. Työväen edustajamääräksi tuli 92 ja porvarien 108.

Uudessa eduskunnassa alkoi porvaristo esiintyä röyhkeänä. Ylin hallitusvalta aiottiin siirtää kolmihenkiselle valtionhoitokunnalle. Kaikki työväen uudistusvaatimukset hylättiin. Se kärjisti luokkataistelua. Vallankumouksellinen mieliala kasvoi ja kun samaan aikaan elintarvetilanne yhä paheni, alkoi työväestössä luottamus parlamenttiin horjua ja alettiin etsiä kumouksellisempaa tietä.

Marraskuun suurlakko.

Uusien vaalien seurauksena muodosti Svinhufvud puhtaasti porvarillisen senaatin, joka kaikin tavoin valmistui antamaan iskua kapitalistista järjestelmää uhkaavalle työväestölle. Kaikessa hiljaisuudessa perustettuja lahtarikaarteja järjestettiin yhä rohkeammin ja aseita alettiin kuljettaa salateitse maahan Ruotsista ja Saksasta.

Marrasukuun 7 pnä alkoi Venäjällä proletaarinen vallankumous ja valta siirtyi työväenluokalle. Suomenkin työväen eteen nousi silloin kysymys, seuratako esimerkkiä ja lähteäkö yhteiskunnallisen vallankumouksen tielle. Joukoissa ilmeisesti oli halua noudattaa Venäjän suurta kumouskutsua, mutta päättäväistä toimintaa puuttui. Eduskunnassa esittivät työväen edustajat ”Me vaadimme” ohjelman, jossa lausuttiin julki työväen tärkeimmät vaatimukset. Se hylättiin. Kiihtymys kasvoi ja marraskuun 15 p:nä se puhkesi julki suurlakkona. Lakon johtoon asetettiin vallankumouksellinen keskusneuvosto, johon Ammattijärjestö, sos.-dem. puolueen johto ja sos.-dem. eduskuntaryhmä nimittivät edustajansa.

Suurlakko oli loistava näytös työväenluokan voimasta. Työväestö olisi helposti voinut ottaa kaiken vallan käsiinsä. Kaikki pyörät seisoivat. Punakaartit olivat kaikkialla tilanteen herrana. Lahtarikaartit pysyivät piilossa. Hyvä järjestys vallitsi. Porvaristo älysi vaaran. Se riensi tekemään joitakin myönnytyksiä. Luovuttiin yrityksestä siirtää korkein valta 3-henkiselle valtionhoitajakunnalle ja elintarvekysymyksessä, kunnallislakien ja 8-tunnin työaikalain toteuttamisessa annettiin kauniita lupauksia. Kun lakon jatkaminen ilmeisesti olisi kärjistänyt huutavaa elintarvehätää, päätettiin se 4 päivän jälkeen lopettaa. Vallankumouksellisen taistelun tieltä peräännyttiin ja työväen arveltiin rauhallisin keinoin pääsevän vaatimustensa perille. Päätös on jälkeenpäin selitetty historialliseksi virheeksi. Ratkaiseva askel olisi ollut otettava silloin, kun porvaristo oli vielä heikko. Porvaristo käytti hyväkseen työväen epäröintiä. Se nosti nyt iskulauseen ”Luja järjestysvalta!” Se oli haaste työväenluokalle. ”Luja järjestysvalta” merkitsi lujempaa kapitalistista diktatuuria.

Työväki oli marraskuun lakon jälkeen antanut vallan luisua käsistään. Porvaristo alkoi sitä käyttää työväkeä vastaan. Aseellisia kaarteja ilmestyi varsinkin Pohjanmaalle. Talonpoikia narrattiin kaarteihin selittämällä, että kysymyksessä on taistelu Suomen itsenäisyydestä ja venäläisten joukkojen poisajaminen. Tämä valheellinen propaganda menestyikin siitä huolimatta, että neuvostohallitus oli joulukuun 18 p:nä tekemän päätöksensä ja tammik. 2 p:nä antaman dekreettinsä perusteella julistanut Suomen itsenäiseksi ja ryhtynyt samanaikaisesti siirtämään venäläisiä sotilaita Suomesta takaisin Venäjälle.

Mutta varuilla oltiin työväenkin taholla. Nähtiin selvästi, että ajauduttiin ratkaisevaan yhteenottoon porvariston kanssa. Etelä-Suomessa ryhdyttiin järjestämään punakaarteja entistä tehokkaammin.

Luokkasodan puhkeaminen.

Tammikuun loppupäivillä alkoi jo selvästi näkyä, että aseellista yhteenottoa porvariston ja työväestön välillä ei voida välttää. Porvaristo oli saanut järjestettyä asioitaan jo niin pitkälle, että se uskalsi ryhtyä ratkaiseviin toimenpiteisiin. Lahtarit ovat itse jälkeenpäin julkaisemissaan kirjoissa suoraan tunnustaneet, että he alottivat vuoden 1918 luokkasodan. Jälestäpäin on saatu tietää, että senaatti oli jo tammik. 16 p:nä päättänyt alottaa kansalaissodan. Saksan yleisesikunnan kanssa oli jo pitkän aikaa käyty neuvotteluja ja viimein saatu varmat takeet, että Saksa tulee lähettämään apujoukkojaan. Samoin oli järjestetty Saksassa sotakoulussa olleiden noin 2,000 suomalaisen jääkärin kotiinpaluu.

Varoja ”vapaussotaa” varten olivat porvarit ryhtyneet keräämään jo varhain. Jo lokakuun 3 p:ksi oli Helsingin pörssiklubille kutsuttu kokous, johon otti osaa maan tunnetuimpia porhoja. Kokouksessa luovutettiin varustelua varten 9 milj. markkaa, joka summa luonnollisesti on jälkeenpäin maksettu ”lahjoittajille” takaisin (Kts. ”Suomen Vapaussota” I, s. 296.) Tammik. 27 p:nä luovutti senaatti Mannerheimin käytettäväksi 13 miljoonaa markkaa.

Valkoisen armeijan ylipäälliköstä oli myös jo aikaisemmin ollut neuvotteluja. Toiminnassa ollut sotilaskomitea oli siksi nimittänyt Venäjän armeijassa palvelleen Claes Charpentierin, mutta hän ei nähtävästi ollut kyllin ”pätevä”. Hänen tilalleen valittiinkin Venäjän armeijassa palvellut kenraali Carl Gustav Mannerheim. Jo tammikuun 11 p:nä oli Mannerheim ottanut ylipäällikyyden vastaan ja nimitys vahvistettiin hetkistä myöhemmin. Mannerheim ryhtyi heti laatimaan sotasuunnitelmaa ja järjestämään Pohjanmaalla muodostettuja lahtarijoukkoja sotaiseen esiintymiseen.

Toimettomina ei oltu punaistenkaan puolella. Nopea esiintyminen ja päättäväisyys tosin puuttui. Monasti annettiin kalliiden ensi hetkien kulua toimettomuudessa. Se oli epäkohta, joka tuotti arvaamattomia vahinkoja. Helsingissä kokoontui tammikuun 26 p:nä lisätty puoluetoimikunta kello 5 ajoissa ent. kenraalikuvernöörin talolle, ”Smolnaan”. Kokouksessa oli tilanne jo selvä. Lyhyen keskustelun jälkeen päätettiin vastata porvariston antamaan taisteluhaasteeseen julistamalla vallankumous.

Kaikkialla alkoi nyt kuumeista touhua. Tammikuun 27 p:nä kohotettiin Helsingin työväentalon torniin punainen lyhty osottamaan, että työväki nousee valtaan. Lahtarit tunsivat Helsingissä ja Etelä-Suomessa yleensä heikkoutensa eivätkä sanottavasti uskaltaneet julkiseen esiintymiseen. Sensijaan jatkoivat he pääkaupungissa salaista toimintaansa ja ryhtyivät saboteeraamaan.

Punakaarti sai tuota pikaa pääkaupungin haltuunsa. Vallotettiin hallitusrakennukset ja virastot. Porvarilliset virkailijat olivat pötkineet tiehensä. Senaatti oli siirtynyt Vaasaan, josta tuli valkoisen Suomen ”pääkaupunki”.

Työläiset astuivat kaikkialla saboteeraajien tilalle ja ihmeteltävän hyvin saatiin hallinto- ja tuotantolaitokset käyntiin. Rautatieliikenne kyettiin järjestämään moitteettomaan kuntoon, samoin yksityiset teollisuuslaitokset, jotka otettiin työväestön haltuun, pantiin käyntiin ja tuotanto jatkui entiseen tapaan, jopa paremminkin kuin ennen. Pankit otettiin myös takavarikkoon. Näin oli työväki Etelä-Suomessa osottanut, että se on kyllin kypsä asettumaan yhteiskunnan johtoon ja järjestämään tuotantoelämän työväenluokan edun mukaisesti.

Pakoon pötkineen porvarillisen hallituksen tilalle perustettiin työväen oma hallitus. Työväen toimeenpaneva komitea asetti hallitusasioita hoitamaan Kansanvaltuuskunnan, joka yleisissä kokouksissa myöhemmin hyväksyttiin. Hallitukseen tuli sos.-dem. puolueen tunnetuimpia johtohenkilöitä ja punakaartin luottamusmiehiä. Se oli tavallaan kokoomushallitus oikeisto- ja vasemmistososialisteista. Kansanvaltuuskunnan kokoonpano oli seuraava: puheenjohtaja K. Manner, ulkoasiain valtuutettu Yrjö Sirola, sisäasiain Eero Haapalainen ja Adolf Taimi, oikeusasiain Lauri Letonmäki ja Antti Kiviranta, valistusasiain O. W. Kuusinen, raha-asiain Jalo Kohonen, työasiain Oskari Tokoi, liikenneasiain Konst. Lindqvist ja postiasiain Emil Elo. Tämän ohella asetettiin Työväen Pääneuvosto ylimmäksi vallanhaltijaksi. Siihen valitsi sos.-dem. puolueneuvosto 10 jäsentä, ammattiliitto 10, punakaarti 10 ja Helsingin paikallisjärjestö 5 jäsentä, yhteensä 35 jäsentä. Lääneihin ja kuntiin asettivat sos.-dem. järjestöt valtuuskuntia y.m. toimitsijoita. Rautatiehallinto jätettiin rautatieneuvostolle, vankilat vankilaneuvostolle, jne.

Työväenluokka oli siis lähtenyt proletaarisen vallankumouksen tielle ja luonut työväenluokan hallintoelimet. Päämäärästä ei oltu varsin tietoisia. Käytettiin pikkuporvarillisia tunnussanoja. Selitettiin pyrittävän kansanvaltaan, laadittiin kansanvaltaisia ohjelmia, jotka luvattiin toteuttaa, kunhan porvariston hyökkäys saadaan torjuttua.

Mutta porvariston voimia ei osattu arvioida niin suuriksi kuin mitä ne todellisuudessa olivat. Kyllin suurta huomiota ei annettu työväenluokan aseellisen voiman kehittämiseen. Puuttui myös kykyjä, jotka olisivat osanneet luoda aseisiin tottumattomasta työläisjoukosta todellisen taistelukuntoisen armeijan. Aseistakin oli aluksi puute, mutta sittemmin saatiin niitä Venäjältä. Lyhyessä ajassa luotiin kuitenkin punakaartista 75,000 miestä käsittävä puna-armeija, joka lähetettiin laajentamaan työväenvaltaa. Mutta porvaristo oli saanut järjestettyä lahtarikaartinsa, sillä oli taidokasta sotilaallista johtoa, se sai lakkaamatta apua ulkomailta ja se kykeni torjumaan punakaartin etenemisen etelästä pohjoiseen. Sensijaan lahtarijoukot itse alottivat tunkeutumisensa etelään. Punakaartit taistelivat urhoollisesti vastaan ja niin muodostuivat rintamat, joilla käytiin veristä luokkasotaa kymmenen viikkoa, kunnes saksalaisten joukkojen saapuminen lopullisesti ratkaisi taistelun. Punakaarti lyötiin ja työväenvalta kukistettiin.