Sosialismi yhdessä maassa (1971)

Sosialismi yhdessä maassa

Proletaareilla ei ole muuta menetettävää kuin kahleensa. Voitettavanaan heillä on koko maailma. Kaikkien maiden proletaarit, liittykää yhteen!

—Kommunistinen manifesti

1. Marxin teoria vallankumouksen jatkuvuudesta

Stalin määritteli Leninin panoksen marxilaisen teorian kehittämisessä seuraavasti:

Leninismi on imperialismin ja proletaarisen vallankumouksen aikakauden marxilaisuutta. Täsmällisemmin sanoen: leninismi on yleensä proletaarisen vallankumouksen teoriaa ja taktiikkaa, erikoisesti proletariaatin diktatuurin teoriaa ja taktiikkaa. Marx ja Engels toimivat vallankumousta (tarkoitamme proletaarista vallankumousta) edeltäneellä kaudella, jolloin imperialismi ei ollut vielä kehittynyt, kaudella jolloin proletaareja valmistettiin vallankumoukseen, sinä kautena, jolloin proletaarinen vallankumous ei ollut vielä suoranainen käytännöllinen välttämättömyyden pakko. Lenin, Marxin ja Engelsin oppilas, taas toimi kehittyneen imperialismin kaudella, kehkeytyvän proletaarisen vallankumouksen kaudella, jolloin proletaarinen vallankumous yhdessä maassa jo voitti, löi maahan porvarillisen demokratian ja avasi proletaarisen demokratian aikakauden, Neuvostojen aikakauden. (ST 6.78)

Imperialismin eli monopolikapitalismin aikakausi alkoi 1800-luvun lo­pulla ja huipentui Lokakuun Vallankumoukseen v. 1917. Tähän kauteen sijoittuu Leninin toiminta. Se alkoi 1890-luvulla ja päättyi muutamia vuosia hänen johtamansa vallankumouksen jälkeen. Imperialismin teoreettinen analyysi oli hänen tekemänsä, ja hän johti Lokakuun Vallan­kumousta. Marx ja Engels toimivat teollisuuskapitalismin kaudella, jonka kokemusten perusteella he ennustivat pääpiirteissään maailmanvallan­kumouksen kehityssuunnan. Tässä luvussa osoitetaan, että heidän käsi­tyksensä olivat Leninin lähtökohtana, kun hän esitti uuden teorian maa­ilmanvallankumouksen kehityskulusta. Se vastasi olosuhteita imperialis­min aikakaudella, jota Marx ja Engels eivät ehtineet nähdä.

Marx ei voinut esimonopolistisen kapitalismin aikakaudella tie­dostaa konkreettisesti ennakolta eräitä imperialismin aikakauden lainmukaisuuksia, sillä imperialismi kapitalismin korkeimpana as­teena ei ollut vielä ilmaantunut eikä vielä ollut vastaavaa käytän­töä. Vasta Lenin ja Stalin saattoivat asettaa itselleen tämän tehtä­vän. (MVT I 185)

Kommunistisen manifestin luonnoksessa vuodelta 1847 Engels asetti kysymyksen, voiko proletaarinen vallankumous tapahtua ainoastaan yhdessä maassa:

Voiko tämä vallankumous tapahtua ainoastaan jossakin yhdessä maassa? Vastaus: ei voi. Suurteollisuus on jo sillä, että se on luonut maailmanmarkkinat, sitonut maapallon kaikki kansat, varsinkin sivistyskansat, toisiinsa siinä määrin, että kukin niistä on riippu­vainen siitä, mitä toisen keskuudessa tapahtuu. Edelleen suurte­ollisuus on siinä määrin tasoittanut kaikkien sivistysmaiden yhteis­kunnallisen kehityksen, että porvaristosta ja proletariaatista on kaikkialla tullut yhteiskunnan kaksi ratkaisevaa luokkaa ja niiden välinen taistelu on tullut aikamme tärkeimmäksi taisteluksi. Siksi kommunistinen vallankumous ei tule olemaan yksinomaan kansal­linen, vaan se tapahtuu samanaikaisesti kaikissa sivistysmaissa, s.o. ainakin Englannissa, Amerikassa, Ranskassa ja Saksassa. (ST 8.267)

Manifestin lopullisessa luonnoksessa ei mainittu ”samanaikaisen vallan­kumouksen” ajatusta. Kirjoittajat suuntasivat huomionsa tilanteeseen Saksassa, jossa ei vielä ollut tapahtunut porvarillista vallankumousta:

Saksaan kommunistit kohdistavat päähuomionsa, koska Saksa elää porvarillisen vallankumouksen aattoa ja koska tämä kumous tapahtuu yleensä Euroopan edistyneimpien sivistysolojen vallitessa ja proletariaatin ollessa paljon kehittyneemmän kuin 17:nnellä vuosisadalla Englannissa ja 18:nnella vuosisadalla Ranskassa, jo­ten Saksan porvarillinen vallankumous ei voi olla muuta kuin proletaarisen vallankumouksen välitön alkunäytös. (ME I 105)

V. 1850 Marx kirjoitti perusteellisen analyysin Saksan tilanteesta ja arvioi sen tulevaa kehitystä:

Samaan aikaan kun demokraattiset pikkuporvarit haluavat lo­pettaa vallankumouksen mahdollisimman pian ja toteuttaa kor­keintaan ylläesitetyt vaatimukset, meidän etumme ja meidän tehtä­vämme ovat siinä, että vallankumousta jatketaan niin kauan, kunnes kaikki enemmän tai vähemmän omistavat luokat on suis­tettu vallasta, proletariaatti on valloittanut valtiovallan ja proletaa­rinen yhdistyminen on edistynyt ei ainoastaan yhdessä maassa, vaan maailman kaikissa johtavissa maissa niin pitkälle, että kil­pailu näiden maiden proletaarien välillä lakkaa ja ainakin ratkai­sevat tuotantovoimat on keskitetty proletaarien käsiin. (ME I 76)

Marx kutsuu lähestyvää vallankumousta ”jatkuvaksi”. Se alkaisi por­varillisella vallankumouksella Saksassa, jatkuisi keskeytymättä proletaa­riseen vallankumoukseen, joka leviäisi muihin kehittyneisiin länsimaihin kunnes proletariaatti olisi saanut vallan koko maailmassa; samaan aikaan olisi alkanut siirtyminen kommunismin alemmasta asteesta (so­sialismista) korkeampaan. ”Jatkuvan vallankumouksen” teoria — vallan­kumous tapahtuu asteittain, keskeytymättä, — on se keskeinen kysymys, jossa Marxin teoria eroaa sekä reformismista (joka kieltää vallankumouk­sen) että anarkismista (joka kieltää sen asteittaisuuden).

Marx selitti, että Saksan vallankumouksen onnistuminen riippuisi pro­letariaatin kyvystä luoda suhteet talonpoikaistoon. Ensimmäisessä vai­heessa, joka suuntautuu feodaaliherroja ja heidän suurporvaristoon kuu­luvia liittolaisiaan vastaan, proletariaatin tulisi ”marssia yhdessä” demokraattisen pikkuporvariston (siis myös talonpoikaisväestön) kanssa. Toi­sessa vaiheessa tulisi edetä pikkuporvariston vaatimusten ohi ja aloittaa proletaarinen vallankumous. Analysoidessaan Saksan vallankumouksen tappion syitä, Engels viittasi siihen, ettei proletariaatin onnistunut solmia lujia siteitä talonpoikaistoon:

Kansan enemmistö, pikkuporvaristoon kuuluvat käsityöläiset ja talonpojat, jätettiin pulaan. Porvaristolle, joka oli heidän luonnolli­sin ja lähin liittolaisensa, he olivat liian vallankumouksellisia, prole­tariaatille he eivät kaikki olleet tarpeeksi edistyneitä. (MEP 152)

Vuonna 1861 suoritetun maareformin jälkeen Marx ja Engels pitivät Venäjää ”Euroopan vallankumouksellisen liikkeen etujoukkona” (ME I 3) ja pitivät mahdollisena, että Venäjän porvarillinen vallankumous ”tulee olemaan merkkinä proletaarisen vallankumouksen alkamiselle lännessä” (ME I 4). Toisin sanoen Venäjällä saattaisi tapahtua se, minkä he aikaisemmin olettivat tapahtuvan Saksassa. He uskoivat vielä, että proletaa­rinen vallankumous tapahtuisi yhtä aikaa kaikissa maissa.

Proletaarinen vallankumous johtaisi proletariaatin diktatuuriin. Tämä käsitys sisältyi jo manifestiin (lauseessa, joka on ensimmäisen luvun ot­sakkeena) mutta sanaa “proletariaatin diktatuuri” Marx käytti vasta v. 1852:

Mitä minuun tulee, niin minulle ei kuulu ansio siitä, että olisin keksinyt luokkien olemassaolon nykyisessä yhteiskunnassa, enempää kuin siitäkään, että olisin keksinyt niiden keskinäisen taistelun. Porvarilliset historioitsijat olivat kauan ennen minua esittäneet tämän luokkien taistelun historiallisen kehityksen ja porvarilliset taloustieteilijät luokkien taloudellisen anatomian. Mitä minä toin uutta, niin ensinnäkin todistin, että luokkien olemassaolo on sidottu vain tuotannon tiettyihin historiallisiin kehitysvaiheisiin; toiseksi, että luokkataistelu johtaa välttämättömästi proletariaatin diktatuuriin; kolmanneksi, että tämä diktatuuri muodostaa vain siirtymiskauden kaikkien luokkien hävittämiseen ja luokattomaan yhteiskuntaan… (ME II 409)

Mutta määritelmästä puuttui vielä eräs olennainen tekijä — se, että pro­letariaatin on murskattava porvarillinen valtiokoneisto. Tämä oli yksi Pariisin Kommuunin opetuksista. Engels sanoi:

Kommuunin täytyi heti alusta pitäen myöntää, että työväenluok­ka kerran valtaan noustuaan ei voi käyttää vanhaa valtiokoneis­toa; että työväenluokan, jottei se jälleen menettäisi juuri valloitta­maansa valtaa, täytyy toisaalta poistaa tieltään koko vanha sortokoneisto, jota siihen asti oli käytetty työväenluokkaa itseään vas­taan, ja toisaalta suojella itseään omilta valtuutetuiltaan ja virkaili­joiltaan julistamalla, että heidät voidaan poikkeuksetta erottaa koska tahansa… (LT 25.456)

Näihin Marxin ja Engelsin kirjoituksiin sisältyvät Leninin vallanku­mouksellisen strategian kolme pääpiirrettä, joita on kuvattu luvuissa I—III. Ne ovat proletariaatin johto, keskeytymätön siirtyminen porvarillisesta val­lankumouksesta proletaariseen ja työläisten ja talonpoikien liitto. On kuitenkin eräs kohta, jossa Leninin strategia — lopullisessa muodossaan juuri ennen Lokakuun Vallankumousta — eroaa jyrkästi Marxin ja Engel­sin näkemyksistä.

2. Lokakuun Vallankumouksen voitto

Marx ja Engels uskoivat, että proletaarinen vallankumous puhkeaa samanaikaisesti kaikissa kehittyneissä länsimaissa, ja että Venäjän porvarillinen vallankumous sytyttää sen. Tästä seurasi epäsuorasti olettamus, että vallankumous yhdessä maassa (kuten Pariisin Kommuuni) ei onnistu ilman muiden maiden vallankumousten tukea. Lenin piti usean vuoden ajan näitä olettamuksia oikeina:

…teemme Venäjän poliittisesta vallankumouksesta Euroopan sosialistisen kumouksen prologin. (LT 8.293)

Venäjän vallankumous voi kyllä voittaa omin voimin, mutta se ei voi missään tapauksessa pitää omin käsin hallussaan ja varmistaa saavutuksiaan. Se ei voi saada sitä aikaan, ellei lännessä tapahdu sosialistista vallankumousta. (LT 10.274)

Lenin ei koskaan lakannut uskomasta, että ”objektiiviset edellytykset Länsi-Euroopassa olivat kypsiä sosialistiselle vallankumoukselle” (LT 21.415). Mutta Toisen Internationaalin hajottua vuonna 1914, kun lännen työväenjohtajat pettivät lupauksensa imperialistisen sodan vastustamisesta, Lenin tunnusti, että subjektiiviset edellytykset olivat tulleet epäsuotuisiksi:

Vallankumouksen alkuvaiheessa monet toivoivat Länsi-Euroopan sosialistisen vallankumouksen alkavan välittömästi imperialis­tisen sodan päättyessä, koska ajankohtana, jolloin joukot olivat aseissa, vallankumous olisi voinut tapahtua menestyksellisimmin myös muutamissa länsimaissa. Näin olisi saattanut käydä, ellei Länsi-Euroopassa proletariaatin hajaannus olisi osoittautunut syvimmäksi ja entisten sosialistijohtajien petturuus suurimmaksi. (LT 30.405)

Tutkiessaan imperialismia Lenin teki sen johtopäätöksen, että uudessa maailmantilanteessa ei enää pätenyt vanha ”samanaikaisen vallankumouk­sen” teoria, jonka mukaan yhdessä maassa tapahtunut vallankumous ei pysty voittamaan:

Taloudellisen ja poliittisen kehityksen epätasaisuus on kapita­lismin ehdoton laki. Siitä seuraa, että sosialismin voitto on mahdolli­nen ensi aluksi muutamissa tahi jopa yhdessäkin, erillisessä kapita­listisessa maassa. Tämän maan voittanut proletariaatti, pakkoluovutettuaan kapitalistit ja järjestettyään omassa maassaan sosialistisen tuotannon, nousisi muuta, kapitalistista maailmaa vastaan ja innos­taisi puolelleen muiden maiden sorretut luokat, nostattaisi ne kapinaan kapitalisteja vastaan ja esiintyisi tarpeen vaatiessa jopa so­tavoimin riistäjäluokkia ja niiden valtioita vastaan. (LT 21.337)

V. 1916 hän oli jo sitä mieltä, että vallankumous ei voi olla samanaikainen:

Kapitalismin kehitys tapahtuu sangen epätasaisesti eri maissa. Eikä muuten voi ollakaan tavaratuotannon vallitessa. Tästä seuraa eittämätön johtopäätös: sosialismi ei voi voittaa samanaikaisesti kaikissa maissa. Se voi voittaa ensi aluksi yhdessä maassa, tahi muu­tamissa maissa, mutta muut maat jäävät joksikin aikaa porvarilli­siksi tahi esiporvarillisiksi. (LT 23.72)

Kun uusi sosialistinen tasavalta oli syntynyt ja selviytynyt voittajana interventio- ja kansalaissodasta, Lenin sanoi:

…mutta samalla osoittautui, että joskaan ennustuksemme eivät toteutuneet muitta mutkitta, nopeasti ja suoranaisesti, ne kuiten­kin toteutuivat sikäli, että ne antoivat meille tärkeimmän, sillä tär­keintä oli säilyttää mahdollisuus proletaarisen vallan ja Neuvosto­vallan olemassaoloon siinäkin tapauksessa, että sosialistinen maailmanvallankumous viivästyisi. (LT 31.399)

Mutta onko yleensä mahdollista, että sosialistinen tasavalta voisi olla olemassa kapitalistisessa ympäristössä? Se tuntui mahdotto­malta niin poliittisessa kuin sotilaallisessakin suhteessa. Mutta nyt se on todistettu, se on tosiasia, että poliittisessa ja sotilaallisessa suhteessa sellainen on mahdollista. (LT 33.134)

Tämän johtopäätöksen tarkoituksena ei ollut väittää, että Neuvosto­tasavallan voitto oli siitä lähtien turvattu. Päinvastoin Lenin korosti jatku­vasti, että sitä ei voitu pitää lopullisena ennen sosialismin maailmanlaa­juista voittoa:

Sosialismin lopullinen voitto yhdessä maassa ei tietenkään ole mahdollista. (LT 26.457)

Vallankumouksen suorittamisen oikeus on kaikille tunnettua. Alettuaan loistavalla voitolla jossain yhdessä maassa se voi joutua kokemaan tuskallisia kausia, sillä lopullisesti voidaan voittaa vain maailman mitassa ja vain kaikkien maiden työläisten yhteisillä ponnistuksilla. (LT 27.361)

Olemme koko ajan tienneet emmekä unohda, että ajamamme asia on kansainvälinen asia, ja niin kauan kuin ei kaikissa valti­oissa — muun muassa rikkaimmissa ja sivistyneimmissä valtioissa — ole tapahtunut kumousta, niin kauan voittomme on vain puoli voittoa tai ehkä vähemmänkin. (LT 31.387)

Mutta me olemme aina sanoneet, että olemme vain yksi rengas maailmanvallankumouksen ketjussa… (LT 31.419)

3. Epätasainen kehitys

Lenin vetosi kapitalistisen yhteiskunnan epätasaisen kehityksen lakiin hylätessään teorian samanaikaisesta vallankumouksesta.

Epätasainen kehitys, joka johtuu tavaratuotannon luonteesta, on havaittavissa kapitalistisen yhteiskunnan kaikissa vaiheissa, myös esikapitalistisessa yhteiskunnassa jos siinä ilmenee alkeellista tavaratuotantoa. Mutta aivan kuten kapitalismi on tavaratuotannon korkein vaihe — vaihe, jossa työvoimakin on tavaraa, — samoin imperialismin, kapitalismin korkeimman vaiheen aikana tulee epätasaisen kehityksen laista maail­manvallankumouksen päätekijä. Lenin osoitti tämän kaiken imperialis­min analyysissään. Hänen väitteensä tulevat hyvin esiin Stalinin myö­hemmin tekemässä yhteenvedossa. Epätasaisesta kehityksestä Stalin sanoo:

Mikä se on tuo kapitalismin epätasaisen kehityksen laki, jonka vaikutus imperialismin oloissa johtaa siihen, että sosialismin voitto käy mahdolliseksi yhdessä maassa?

Puhuessaan tästä laista Lenin lähti siitä, että vanha esimonopolistinen kapitalismi on jo kasvanut imperialismiksi; että maailman­talous kehittyy oloissa, jolloin tärkeimpien imperialististen ryhmien välillä on käynnissä hurja taistelu alueista, markkinoista, raaka-aineesta jne.; että maailman jakaminen imperialististen ryhmien vaikutusalueisiin on jo suoritettu loppuun; että kapitalististen maiden kehitys ei käy tasasuhtaisesti, ei siten, että toinen maa kul­kisi toisen jäljessä tai sen rinnalla, vaan hyppäyksittäin, tunkemal­la syrjään toisia, aikaisemmin edelle päässeitä maita ja nostamalla etualalle uusia maita; että tämä kapitalististen maiden tällainen kehitysjärjestys synnyttää kiertämättä selkkauksia ja sotia kapita­lististen valtakuntien välillä jo jaetun maailman uudestaan jakami­seksi; että nämä selkkaukset ja sodat johtavat imperialismin heik­kenemiseen; että imperialismin maailmanrintama käy sen täh­den hyvin alttiiksi sen murtamiseksi joissakin maissa; että sen vuoksi käy mahdolliseksi sosialismin voitto erillisissä maissa.

Tunnettua on, että vielä äskettäin Englanti kulki kaikkien muiden imperialististen valtioiden edellä. Tunnettua on sekin, että myöhemmin Saksa alkoi sivuuttaa Englantia vaatien itselleen paikkaa ”auringossa” muiden valtioiden ja ennen kaikkea Englannin kustannuksella. Tunnettua on, että imperialistinen sota (1914-1918) syttyi juuri tästä syystä. Nyt imperialistisen sodan jälkeen, Amerikka on harpannut kauas edelle jättäen jälkeensä niin Eng­lannin kuin muutkin Euroopan maat. Tuskin on syytä epäillä sitä, etteikö tässä seikassa piilisi uusia suuria selkkauksia ja sotia.

Se seikka, että imperialistinen rintama murrettiin imperialisti­sen sodan aikana Venäjällä, se seikka puhuu siitä, että kapitalis­min kehityksen nykyisissä oloissa imperialistisen rintaman ketju ei tule välttämättä murtumaan siinä maassa, missä teollisuus on kehittyneintä, vaan siellä, missä tämä ketju on heikoin, missä proletariaatilla on vakava liittolainen, esimerkiksi talonpoikaisto, im­perialistista valtaa vastaan, kuten oli Venäjällä. (ST 8.272)

Epätasaisen kehityksen lain vaikutuksesta luokkien voimasuhteet muuttuivat Venäjällä proletariaatin eduksi:

Useiden historiallisten syiden vuoksi — Venäjän suuremman takapajuisuuden vuoksi ja sen takia, että sodassa Venäjä koki erikoi­sia vaikeuksia, että tsaarinvalta oli kaikkein lahoin valta ja että vuo­den 1905 perinteet olivat erikoisen tuoreessa muistissa — Venäjällä puhkesi vallankumous ennen kuin muissa maissa. (LT 25.368)

Länsimaissa taas porvariston asema oli vankka, ja proletariaatti oli hajanainen. Tästä syystä siellä oli vaikeampi suorittaa vallankumouksen ensimmäinen askel — valtiovallan valtaaminen:

…olisi mitä suurinta harhakuvittelua ja mitä suurin virhe unoh­taa, että Venäjällä oli helppo aloittaa vallankumous, mutta on vai­keaa jatkaa sitä. Se on kieltämättä niin, koska me jouduimme aloit­tamaan lahoimmasta, takapajuisimmasta poliittisesta järjestel­mästä. Euroopan vallankumous joutuu aloittamaan porvaristosta, se joutuu tekemisiin paljon vaarallisemman vihollisen kanssa paljon raskaammissa oloissa. (LT 27.161)

Imperialismin vaikutuksesta vallankumous nopeutui takapajuisissa maissa ja hidastui kehittyneissä. Sellaista on epätasaisen kehityksen dialektiikka.

4. Vallankumous idässä

Lokakuun Vallankumouksen jälkeen selvisi, että maailmanvallankumouksen seuraavan edistysaskeleen ei välttämättä tarvinnut rajoittua Eurooppaan. Imperialistit olivat toistaiseksi onnistuneet hillitsemään vallankumouksen länsimaissa, mutta he eivät voineet estää Lokakuun Vallankumouksen voittoa heijastumasta salaman tavoin kaikkialle maail­maan:

Uskon, että Punaisen Armeijan aikaansaannoksilla, sen taistelul­la ja voiton historialla on oleva kaikille idän kansoille suunnatto­man suuri, yleismaailmallinen merkitys. Se näyttää idän kansoil­le, että niin heikkoja kuin nämä kansat ovatkin, niin voittamattomalta kuin eurooppalaisten sortajien mahti näyttäneekin, koska nämä käyttävät taistelussa hyväkseen kaikkia tekniikan ja sotataidon ihmeitä, että siitä huolimatta sorrettujen kansojen käymä vallankumouksellinen sota, silloin kun se kykenee herättämään to­dellakin miljoonia työtätekeviä ja riistettyjä, kätkee itseensä sellaisia mahdollisuuksia, sellaisia ihmeitä, että idän kansojen vapauttami­nen on käytännöllisesti katsoen toteutettavissa ei ainoastaan maail­manvallankumouksen perspektiivin kannalta, vaan myös Aasiassa, Siperiassa saadun välittömän sotakokemuksen kannalta, sen koke­muksen kannalta jota Neuvostovalta on hankkinut jouduttuaan kaikkien mahtavimpien imperialististen maiden sotilaallisen hyök­käyksen kohteeksi. (LT 30.137)

Venäjääkin takapajuisempi itä oli nyt liittymässä maailmanvallanku­mouksen ketjuun:

Ja Intiassa ja Kiinassa kuohuu. Se on enemmän kuin 700 mil­joonaa henkeä. Kun otetaan lisäksi näitä maita rajoittavat ja täy­sin niiden kaltaiset Aasian maat, niin kysymyksessä on runsaasti puolet maapallon väestöstä. Siellä lähenee hillittömästi ja yhä no­peammin vuosi 1905 — kuitenkin sillä olennaisella ja suurella ero­tuksella, että vuonna 1905 vallankumous Venäjällä saattoi vielä tapahtua (ainakin alussa) erillisenä, s.o. vetämättä heti vallanku­moukseen mukaan muita maita. Mutta Intiassa ja Kiinassa kehit­tyvä vallankumous vetää ja on vetänyt jo nyt Aasian maat mukaan vallankumoukselliseen taisteluun, vallankumoukselliseen liikkee­seen, kansainväliseen vallankumoukseen. (LT 33.336)

Mao Tsetung kuvasi Lokakuun Vallankumouksen vaikutusta Kiinassa näin:

Venäläisten välityksellä kiinalaiset löysivät marxismin. Ennen Lokakuun Vallankumousta he eivät tienneet Leninistä ja Stali­nista, eivätkä edes tunteneet Marxia ja Engelsiä. Lokakuun Vallan­kumouksen kajahdukset toivat meille marxismi-leninismin. Loka­kuun Vallankumouksen vaikutuksesta edistysmieliset Kiinassa ja koko maailmassa omaksuivat proletaarisen maailmankatsomuksen, jonka avulla he tutkivat kansakuntansa kohtaloa ja ottivat vanhat ongelmansa uudelleen käsiteltäviksi. Seuratkaa venäläis­ten viitoittamaa tietä — tämä oli heidän johtopäätöksensä. (MSW 4.413)

Kymmenen vuotta myöhemmin, kun Kiinan vallankumouksen ensim­mäinen hyöky oli laantunut ja päättynyt vallankumouksellisten voimien tappioon, useat toverit antoivat ulkoisten tekijöiden johtaa itsensä har­haan ja pitivät Kiinan tulevaisuutta toivottomana. Tässä tilanteessa Mao Tsetung kirjoitti:

Vaikka vallankumouksen subjektiiviset voimat ovatkin nyt vä­hissä, niin heikkoja ovat myös vastavallankumouksellisten taantu­muksellisten luokkien järjestöt (poliittisen vallan elimet, sotavoi­mat, poliittiset puolueet ym.), sillä ne perustuvat Kiinan takapajuiseen ja hauraaseen taloudelliseen rakenteeseen. Tämä selittää sen, miksi vallankumous ei voi välittömästi puhjeta Länsi-Euroopassa. Siellähän vallankumouksen subjektiiviset voimat ovat nyt eh­kä jonkin verran suuremmat kuin Kiinassa, mutta vastavallanku­mouksellisten taantumuksellisten luokkien voimat ovat vielä monin verroin suuremmat. Se selittää myös sen, miksi Kiinassa vallankumous tulee varmasti kehittymään nopeammin korkealle tasolle, sillä vaikka vallankumouksen subjektiiviset voimat ovat nyt heikot, niin suhteellisen heikot ovat myös vastavallankumouksel­listen hallitsevien luokkien voimat. (MSW 1.119)

”Vallankumouksen subjektiivisilla voimilla” Mao Tsetung tarkoittaa järjestäytyneitä vallankumouksellisia. Nämä voimat, kuten hän väitti, olivat todellisuudessa suuremmat Kiinassa kuin länsimaissa, sillä Kiinassa niillä oli heikompi vastustaja. Edelleen Kiinan tilanne oli sellainen, että vallankumouksen voimat olivat kasvamassa:

Toisin sanoen, vaikka meidän voimamme ovat toistaiseksi vä­häiset, niin ne kasvavat nopeasti. Kiinan oloissa niiden kasvu ei ole vain mahdollista, vaan myös todella väistämätöntä. Toukokuun 30. päivän liike ja sitä seurannut Suuri Vallankumous ovat selväs­ti osoittaneet tämän. Kun tartumme johonkin asiaan, meidän on tutkittava sen olemusta. Ulkoista puolta on pidettävä vain kynnyksellä olevana opastajana. Kun kynnys on ylitetty, on tartuttava asian olemukseen; tämä on ainoa tieteellinen ja luotettava tutkimusmenetelmä. (MSW 1.119)

Intiassa olosuhteet olivat samantapaiset kuin Kiinassa, mutta luokkien voimasuhteet olivat erilaiset. Brittiläisessä Intiassa kapitalistiset suhteet olivat kehittyneemmät ja suurporvaristo yhtenäisempi, sillä se oli sitoutunut vain yhteen imperialistiseen valtioon, kun taas Kiinan suurporvaristoa heikensi imperialistimaiden keskinäinen kilpailu (MSW 21.443). Samanaikaisesti feodaaliset suhteet säilyivät, varsinkin intialaises­sa osavaltiossa. Toisaalta proletariaatti ei onnistunut solmimaan liittoa talonpoikien kanssa. Vastavallankumouksellisten voimat olivat suurem­mat ja vallankumouksellisten pienemmät kuin Kiinassa. Lopputulos oli se, että porvaristo säilytti asemansa kansallisuusliikkeen johdossa ja pääsi sopimukseen feodalismin ja imperialismin kanssa.

Kesällä 1945, jolloin sota länsimaissa oli jo lopussa ja Japanin antau­tuminen varmistettu, USA:n imperialistit käyttivät tekniikkansa uusinta ihmettä, joka pyyhkäisi kaksi japanilaista kaupunkia maan tasalle. Teolla — jota on pidettävä yhtenä sotahistorian suurimmista rikoksista — oli tarkoitus pelotella kaikkia niitä, erityisesti Neuvostoliittoa ja Kiinaa, jotka uskalsivat uhmata maailman uutta valtiasta. Samalla he syytivät sotamateriaalia ja rahaa Tsiang Kai-shekin rappeutuneelle hallitukselle toi­voen, että hän löisi kommunistit Kiinassa, jota he sitten käyttäisivät tuki­kohtana uudessa sodassa Neuvostoliittoa vastaan. Neljä vuotta myöhem­min Tsiang Kai-shek lyötiin työläisten ja talonpoikien omaksuman ja Mao Tsetungin kehittämän kansansodan strategian avulla (joka perustui osaksi Puna-armeijan kokemuksiin Venäjän kansalaissodassa); kansan demokraattinen diktatuuri perustettiin Pekingissä. Imperialismi oli kärsinyt toisen murskatappionsa.

George Thomson: ”Marxista Mao Tsetungiin – Tutkielma vallankumouksellisesta dialektiikasta”. Julkaisija: Marxilais-leniniläiset ryhmät. Demopaino, Helsinki 1974.