Ruhrin Puna-armeijan taistelut 1920 (1922)

Ruhrin Puna-armeijan taistelut 1920

Kappale Saksan vallankumoushistoriaa.

Kirj. Yrjö Sirola.

»Hallitus, jota sen uskollisimmat tuet pitivät välttämättömänä pahana, kun ei parempaakaan ollut, ja jota toiset halveksivat ja vihasivat. Hallitus, jossa sosialidemokraateilla oli ylipaino, ja jonka oli porvarillisen valtiokoneiston johtajana otettava liian monia seikkoja varteen. Maan talouselämä järkytettynä, yhteiskuntamoraali aivan pohjaa vailla, katkera puute ja tätä puutetta nylkevä julkea ylellisyys, rotuviha, luokkataistelut poliittisessa ja taloudellisessa elämässä kohonneina kiehumapisteeseensä, ja luokkien sisällä katkera veljesriita; lisäksi rauhansopimus, joka vaati mitä raskaimpia uhrauksia, sekä valtioauktoriteetti, joka nojautui sille varsin vähän uskolliseen sotilasvaltaan. Sellainen oli tilanne maaliskuun 13 p. 1920.»

Noin arvioi eräs porvarillinen kirjoittaja Gerhard Colm Saksan tilannetta silloin, kun kourallinen taantumuksellisia seikkailijoita luuli päättävällä teolla voivansa luoda »järjestyksen ja työn vastakumouksen». Ennen kuin lähdemme kertomaan Ruhrin alueen luokkataisteluista näinä kuohuisina päivinä, heitämme pienen katsauksen Berlinin tapahtumiin.

Marraskuulla 1918 luiskahti Saksan sotakoneiston johto korkeitten haltijainsa käsistä sosialidemokraateille, mutta nämä eivät kyenneet niin helposti saamaansa valtaa käyttämään, arvioi Colm. Työväen- ja Sotilasneuvostotkaan eivät osanneet täyttää hallintotehtäviä, niissä kun oli voitolla sos.-dem. suunta, joka piti niitä väliaikaisina kontrollieliminä ja aikoi pyrkiä päämääräänsä porvarillisen demokratian puitteissa. Työväessä vallitsi, kumouksellisen tilanteen vuoksi ja Venäjän esimerkin vaikutuksesta, oman voiman tunto, mutta sitä pirstoivat ryhmäharrastukset. Neuvostojen proletaarinen oppositionikaan ei ollut yhtenäinen.

»Työväelle merkitsivät Valtakunnanturva (Reichswehr — Nosken joukot) ja taantumus vain saman asian kahta nimeä. Sitä ei voinut mikään vala eikä perustuslain tunnustaminen muuttaa» (Colm). Porvarillisissa upseereissa, jopa aivan feodaaleissa (vanhassa aatelissa), joita oli siihen otettu, vallitsi vanhan upseerikunnan henki. Värvätty miehistö oli poliittisesti kouluuntumatonta nuorta väkeä, maalaisia ja työttömiäkin, jota palkka ja korea puku houkuttelivat joukkoon, minkä tehtävää tuskin ymmärsivät, ja jota työväen viha sitoi yhteen upseeriston kanssa.

Taantumukselliset olivat 1919 järjestyneet »Kansallisliitoksi» (Nationale Vereinigung), joka aikoi käyttää hyväkseen eräissä piireissä ilmenevää vallankumoukseen pettymystä ja mielialan painumista oikealle. Tämän järjestön sisällä oli aktiivisena nyrkkinä Pabstin johtama upseeriroikka,joka heinäk. 1919 aikoi julistaa sotilasdiktatuurin Versaillesin rauhaa vastaan taistellakseen. Kuvaavaa ajan sekavuudelle on, että osa näistä ajatteli Noskea diktaattoriksi, jopa jotkut lähentelivät kommunisteja nähdessään näiden taistelevan Ebertin tasavaltaa vastaan ja olevan Versaillesin rauhan vastustajia. — Oli »kommunisteiksi» itseään sanova ryhmä, jolla oli taipumusta tällaiseen »kansallisbolshevismiin», mutta pelasi se itsensä pois puolueesta, ensin »Kommunistiseen Työväenpuolueeseen», mutta pian siitäkin ulos.

Kerrotaan myös Englannin lähetystöstä käsin yllytetyn näitä upseeriaineksia, osaksi toivossa saada niistä taisteluvoimia bolshevismia vastaan, osaksi sen takia, että tahtoivat vahvistaa Saksaa Ranskaa ja sen liittolaisia vastaan. Sotilaallisena tukiasemana oli näillä oikeistolaisilla sekä Valtakunnanturvan ja »Väestönturvan» (Einwohnerwehr) upseerin y.m. paikat että myös erityisesti n.s. Baltikumjoukot, jotka Golzin johdolla olivat retkeilleet Itämeren maissa sekä viimeksi pidetyt aseissa »itäbolshevismia», »Venäjän vaaraa» vastaan.

Kun, työväen ja ententen painostuksesta, julkinen monarkistinen liike oli pakotettu osittain verhoamaan itseään »tasavaltaisiin» muotoihin, jatkui mainitun upseeriklikin toiminta salaisena. Odotetun tilaisuuden luulivat nämä tulleet maaliskuulla 1920, jolloin Noske oli käskenyt huhtik. 1 p:ksi hajottaa nyt Ehrhardin komennuksessa olevan mariinibrigaadin, ne »baltialaiset». Johtajaksi hommattiin ylitirehtööriKapp, joka »oli tehnyt itsensä mahdottomaksi päämääräinsä mitattomuuden ja menettelytapainsa hillittömyyden takia» (Kern) sekä eversti Bauer »näennäisen asiantuntemuksensa vuoksi».

Tekosyynä käyttivät nämä herrat sitä, että hallitus viivytteli vaaleja. Ohjelmanaan oli »ammattiministeristö», johon joku kenraali sotaministeriksi, vaalit, joissa toivoivat taantumuksellista enemmistöä, presidentti »kansan valitsemaksi» (ei valtiopäiväin) ja ehdokkaaksi Hindenburg. Sitten yleisäänestyksellä hyväksyä monarkia ja hallitsijaksi kruununprinssi Wilhelm. Vanhoja upseereita ja erotettuja virkamiehiä houkuteltiin lupaamalla taas vanhat toimet. Maalaisille ja pikkuporvareille uskoteltiin »vanhain hyväin aikojen» palaavan.

Noskea oli tuon tuostakin varotettu, mutta hän luotti upseeriensa imarteluihin eikä varustanut vastatoimenpiteitä. Kuluihan hänen aikansa kokonaan kumouksellisen työväen kurissapitoon. Ei sekään, että kenraali Lüttwitz maalisk. 1 p:nä mariinibrigaadinparaadissa näille vakuutti, ettei heitä hajoteta, saanut häntä hereille. Niin olikin hän maaliskuun 12:na kuin puulla päähän lyöty saadessaan tietää, että nuo joukot marssivat Berliniä kohti. Hän kyllä kysyi kenraaleiltaan, eikö voida tehdä aseellista vastarintaa, mutta ne kieltäytyivät. Vain lähin miehensä, kenraali Reinhardt ajatteli sitä. Mutta toinen hänen uskollisensa, majuri Gilsa, ehdotti Berlinin jättämistä, johon hallitus suostuikin. Aikaisin 13 p. pidettyään hätäisen istunnon lähtivät pres. Ebert ja ministerit Dresdeniin. Kolme valtakunnan ministeriä ja eräitä Preussin ministereitä jäi Berliniin. Niin häpeällinen kuin hallituksen pako olikin, selitetään se kuitenkin hyväksi »strateegiseksi peräytymiseksi». Mutta vähänpä se olisi auttanut, jollei työväki olisi noussut valtavaan liikkeeseen.

Kun näet Kappin joukot, joille vasta Berlinin ulkopuolella selitettiin, että ollaan menossa »rauhottamaan mellakoita», valtasivat Wilhelmstrassen hallitustalot, syntyi työväen keskuudessa tavaton kiihko. Ammatilliset järjestöt ja sos.-dem. puolue julistivat suurlakon, joka heti pantiin toimeen. Tosin riippumaton »Freiheit» ja kokemattomat kommunistit uhoilivat, ettei työväki lähde taisteluun Ebertin tasavallan puolesta, mutta tosiasiat puhuivat toista. Työväki näki taantumuksen tulevan lahtarien hahmossa ja nousi vastarintaan. Rautatieläiset seurasivat esimerkkiä ja tuulen nopeudella levisi suurlakko yli maan.

Virkamiehistö horjui, mutta ilmeisesti vaikutti siihen työväen päättäväisyys eikä uskaltanut mennä Kappin palvelukseen. Sitä, kuten pikkuporvarillista väkeä muutenkin, houkuteltiin nostamalla vanha musta-valko-punanen lippu, mutta sittenkin oli vastaanotto varsin kylmä. Demokraattinen porvaristo, joka alkoi päästä vallan makuun, ei tahtonut takaisin vanhoja röyhkeilijöitä ja sen lehti »Berliner Tageblatt», joka asettui niitä vastaan, lakkautettiin, kuten työväen lehdetkin.

Kappin valta alkoi huonoilla enteillä. Tosin saatiin Valtakunnanturvajoukot suostumaan Lüttwitzin päällikkyyteen ja Turvapoliisi (Sipo) myös. Mutta odotettua taantumuskapinaa ei syntynyt ympäri maan. Iltapäivällä ei vielä ollut edes uutta hallitusta, kun vastuunalaiset vanhoillisetkin siitä kieltäytyivät. Yleistä mielipidettä kyllä koetettiin muokata valhetiedoilla, mutta ne olivat kovin kömpelöt. Entente ei tietenkään hyväksynyt kaappausta, vaikka Kapp julisti, että he aikovat ‘täyttää rauhanehdot »voimien mukaan.»

Muutenkin alkoi kaappaussakin valta — — tavalla jolla sellainen ei saa alkaa, jos menestyä mieli. »Ensimäinen vallankumous ilman rahaa», sanoo siitä professori FritsKern. Finanssiministeristön alivaltiosihteeri kieltäytyi antamasta 10 miljoonaa eikä upseerit uskaltaneet murtautua pankkiin. Suurporvaristokaan ei antanut rahoja niin epävarmaan yritykseen. Epämieluisat lehdet kyllä lakkautettiin ja vangitsemisia suoritettiin, mutta vangitut vapautettiin pian, paitsi Paul Levi y. m. Kun ei saatu aikaan hallitusta, ja kun sanomalehtimiehet, ulkolaiset varsinkin, kohtelivat kaappaajia halveksumisella, alkoi heistä tuntua olo epämukavalta. Vain Lüttwitz ja paikalle kaikessa komeudessaan tullut Ludendorff yrittivät pitää mielialaa yllä ja upseerinulkit uhoilivat »näyttävänsä». Mutta työväen lakko lamautti kaiken. »Teknillinen hätäapu» ei saanut mitään aikaan. Vain Itä-Preussista tuli ylipresidentin sähkösanoma, jonka voi ottaa suoraksi kannatukseksi, ja agraarisissa Brandenburgin, Pommerin ja Slesian piireissä oli sympatioja. Mutta etelän valtiot asettuivat vastaan. Baieri kuitenkin asetti taantumushallituksen.

Niin ei auttanut muuta kuin alkaa valmistella peräytymistä ja koettaa saada aikaan »takeita», s. o. vaadittuja taantumusuudistuksia ja itselle amnestiaa. Mutta nyt olivat Ebert ja k:nit röyhistyneet eikä suostuneet neuvotteluihin. Ja niin lähti Wilhelmkadulta maalisk. 17 p. kaksi autoa vieden hratKappin ja Lüttwitzin — — maanpakoon. (Kapp antautui keväällä 1922 Leipzigin valtakunnan oikeudelle, arvellen pian taas saavansa tehtävää monarkistiyrityksissä, joita onkin ollut hommassa viimeksi kes. 1922.)

Ja taas liehui Berlinin yllä tasavallan musta-puna-kultaiset värit, Ebert, Scheidemanny. m. palasivat virkoihinsa. Mutta työväen vaatimuksesta sai Noske lähdön. Niin myös Heiney. m. Mutta muita työväelle annettuja lupauksia ei tietenkään täytetty. Olihan niille luvattu uusi hallitus, johon ammatillisilla järjestöillä olisi suuri vaikutusvalta; kapinallisten rankaiseminen ja virastojen puhdistus; hallinnon uudistuslaki, joka takaisi virkamiesten, virkailijain ja työväen tasa-arvon; kivihiilikaivosten ja kalitehtaiden viipymätön sosialisoiminen; elintarpeidenkontrolli ja gulassien kurissapito sekä vastavallankumouksellisten asejoukkojen vaihtaminen luotettaviin tasavaltalaisiin.

Luokkatietoinen työväki ei alun alkaenkaan luottanut moisiin lupauksiin. Se tahtoi saada aseet käsiinsä ja itse tehdä oikeutta. Eri osissa maata, kuten Berlinin esikaupungeissa, Thüringissä, Sachsenissa, Ruhrissa y. m. tapeltiin ja syntyi siellä työväen paikallisia hallituksia. Vielä Kappin lähdettyä tapeltiin pitkin Berliniä, jossa moni vanha upseeri sai surmansa kansajoukkojen kynsissä. Työväki ei kenttätuomion uhallakaan halunnut luovuttaa aseitaan. Eihän noita kapinoitsijoita edes aseista riisuttu! Leipzigissä oli myös taisteluita. Mutta valtavimmaksi muodostui työväen voiman käyttö Ruhrin alueella. Siirtykäämme nyt sinne.

Tämä on erään Reinin sivujoen laakso, jossa asuu lähekkäin yhteen tungettuna 7½ milj. ihmistä. Tunnin parin matkojen päässä ovat toisistaan kaivos- ja teollisuuskaupungit, joissa asukkaita puoleen miljoonaan. Välit täynnä kaivosaukkoja.Varsin vähän maanviljelystä. Työväki kumouksellista. Tällöin oli suurimpana puolueena Riippumattomat, mutta niiden v. 1920 liityttyä kommunistipuolueen kanssa yhdeksi on Ruhrin alue läpeensä kommunistinen.

Kun sinne tuli sana Kappin kapinasta, ei porvaristo uskaltanut osottaa sille sympatiaansa. Valtion ja kuntain virkamiehet asettuivat »odottavalle kannalle». Porvarien ja oikeistososialistien »työyhteys» tuomitsi kapinan ja alkoi hommata elintarpeita Hollannista. Valtakunnanturvan upseeristo oli Kappin puolella ja tuskin sitä salasikaan. Suojeluskunnat sitä myös kannattivat, vaikka varovammin. Münsterin lahtarikaupungissa oleva valtakunnanturvan päällikkö asettui kyllä hyvin kappilaiselle kannalle ja eri paikoissa (Mühlheimissä, Remscheidissä) vetivät upseerit ylös musta-valko-punasen lipun. Työväestössä herätti tämä kuulumattoman kiihkon. Siihen hukkuivat muutamain äkkijyrkkien uhoilut, että tämä ei kuulu työväelle, »taantumus on vain heittänyt renkinsä pellolle.» Suurlakko levisi valtavalla voimalla. Tapahtui yhteentörmäyksiä. Duisburgissa kaatui 18 ja haavoittui 54, kun pormestari yritti »luoda järjestystä.» Työväen ensi vaatimuksena oli: vangitut vapaiksi, työväen edustajia kaupunkien turvallisuusvaliokuntiin, sotaväki pois ja poikkeustila lakkautettava.

»Yhtenäinen suurlakko liitti poliittisesti ja ammatillisesti hajallisen työväen yhdeksi eheäksi joukoksi, jota elähytti yksi tahto ja yksi tunne. Kaikkialla kyti yhteinen viha Valtakunnanturvaa vastaan ja tahto tuhota se,» sanoo Colm. Vaatiessaan osallisuutta turvallisuusvaliokuntiin oli työväen päätarkoituksena aseitten saanti. Niinpä saatiinkin Hagenissa poliisilta 160 kivääriä. Pormestari antoi vapaitten (sos. dem.), kristillisten ja hirsch-dunckerilaistenamm. järjestöjen edustajille 80 kivääriä, mutta kun järjestöjen toimitsijat yrittivät ottaa niiden lukot haltuunsa, ei työväki siihen suostunut. Hankkipa lisää aseita mistä löysi. Monien kaupunkien Väestönturvat olivat työväestä kokoonpannut. Suojeluskunnilta otettiin myös aseita. Samoin vallattiin Valtakunnanturvan asevarastoja.

Westfalin järjestöllinen keskus, sydän ja pää, oli Hagen. Kun tehtaan pillit puhalsivat hälytystä, tuli aseistettuja työmiehiä tulvien joka taholta. Tunnussana oli: »Wetteriin !» —— jossa oli valkoisten joukkojen keskus. Hallituksen komissari, sittemmin Preussin sisäministeri, sos. dem. Severing, oli selittänyt julistuksessa, että joukkojen lähettäminen oli välttämätön. Colm selittää, että upseereilla oli nyt merkityksetön kysymys: Ebert vaiko Kapp; se näki proletaarisen kumouksen tulevan ja asettui sitä vastaan. Työväen keskuudessa taas »unohtui verivihollisuus kristillisten, hirschiläisten ja punikkien kesken.» Turhaan yritti pormestari ja kansalaiskomitea sovitella, upseerit hylkäsivät sen röyhkeästi. Syntyi vimmattu taistelu, jossa lahtarien 117:sta miehestä kaatui 64, niiden joukossa päällikkö. Työväki menetti vain 7.

Kun Dortmundiin tuli lahtarijoukko maalisk. 18 p., vyöryi sitä vastaan työväen tulva. »Taas joutui työväen haltuun suuria ase- ja ammusmääriä, taas voitiin varustaa uusia joukkoja ja laviini vyöryi edelleen suorittamaan tehtäväänsä.» Syntyi »punanen rintama» Nyt leviää kulo myös Reinin puolen kaupunkeihin. Remscheidissä, joka on avoimella korkealla vuorella, pitivät lahtarit puoliaan 18 tuntia. Sitten tuli lähtö. Peräytyviä ahdistelivat työväen partiojoukot. 1500 lahtaria pelastui ententen joukkojen vallattuna pitämälle alueelle.

Kovalla taistelulla valtaa työväki Essenin, kuulun Kruppin kaupungin. M. m. Engelsin kotikaupungissa Barmenissa taistellaan navakasti. Vielä 19 p. luulee valkoisten johto voivansa pitää Reinin rannan, mutta kun seuraavana päivänä Düsseldorf menee, vetäytyy se kiireesti Weselille. Työväki sai Düsseldorfista 3,600 kivääriä, yli 600 karpiinia, 300 pistoolia, toista sataa kuularuiskua, 2 tykkiä, 20 miinanheittäjää y. m. sekä ammuksia. — — Muualta tulee lahtareille samanlainen lähtö. Kaupunkien pormestaritkin hoputtavat niitä pois ja pyytävät punasia järjestysjoukkoja. Punasella rintamalla käydään asemasotaakin. Yritetään kiertoliikkeitä. Peräydytäänkin. Eräät murtoyritykset saavat työväen puolella aikaan sekaannusta, mutta pian on rintama taas kunnossa.

Ennenkuin jatkamme tapahtumain kertomista, tarkastelemme hieman Puna-armeijan kokoonpanoa ja järjestystä. Upseereina on vähän lukumiehiä, vain joku määrä opettajia. Myös eräitä reserviupseereja. Paljon ovat porvarit hokeneet »venäläisistä», ja olikin niitä: sotavankeja ja venäläisiä työmiehiä. Niistä muodostetaan pieni komppaniakin, eräs vänrikki päällikkönä. Mutta mitään erityistä venäläistensinne tuloa ei ole. Jäsenistö kuului, erään varsin puutteellisen tilaston mukaan, suureksi osaksi vanhoihin, »vapaisiin», amm. järjestöihin 53 pros. »Työväen unioniin», joka on teollisuusperustalle perustettu järjestö, enimmäkseen kommunisteja, kuului 45 pros. Loput kristillisiä ja »hirschejä». Puolueittain jakautuivat ne seuraavasti: Riippumattomia 58,4 pros., kommunisteja 30,9 ja sos. dem. 10,7 pros. Huomattava osa vanhoja, perheellisiä työmiehiä. Ratkaisevana aiheena oli Colmin lausunnon mukaan »syvälle juurtunut luokkavaisto». Enimmin kuultu tunnussana oli: »noskeja vastaan!» — »Kun näinä päivinä», kertoo Colm, »näki nuo rohkeat pojat, lakki kaltevassa asennossa, täysine patruunavöineen ja käsikranaatteineen, usein vielä sapeli vyöllä, kun näki punasen siteen käsivarressa, punamerkin lakissa ja napinlävessä sekä kuuli kirouksen ‘nosket’, niin tiesi, että siinä sanassa ja proletaarisen luokkataistelun värissä oli tämän työväen nousun symbooli.»

Monet ehkä ajattelivat vain taantumuksen torjumista, mutta useille kajasti jo proletaarisen kumouksen alku. Paljon oli niitäkin, arvelee Colm, jotka eivät olleet vakuutetut tämän taistelun välttämättömyydestä, mutta tulivat mukaan voimakkaan luokkasolidarisuuden velvoituksesta. Pakko-ottoa ei voi sanoa olleen. Komppanioilla oli enimmäkseen nimet paikkakuntansa mukaan, mutta useilla oli jonkun vallankumousjohtajan nimi, esim. »Rosa» (Luxemburg).

Se nopeus ja järjestyneisyys, jota työväki osotti luodessaan tämän armeijan, aiheutti paljon puhetta siitä, että se muka oli ennakolta järjestetty. Ja lieneekin ollut joitakin taistelujärjestöjä. Mutta tutkimustensaperusteella lausuu Colm: »Suuri alkumenestys ei mielestäni perustu noihin vähäisiin valmisteluihin. Ei ole kysymys niin sanoakseni »byrokraattisesta» vallankumouksesta. Ei se myöskään johtunut persoonallisesta, kaikki mukaan tempaavasta loistavain, tietoisten johtajaluonteiden »seuraamisesta», vaan tahdon yhtenäisyydestä, joka on muodostunut yhteisten tunteiden ja yhteisten tunnussanain perustalla.» Ja: »organisatoorisena edellytyksenä oli pitkäaikainen poliittinen ja ammatillinen koulutus, jonka miltei kaikki osanottajat olivat saaneet; lisäksi korkealle kehittynyt solidarisuus eikä vähinnä sodan koulu, jonka useimmat näistä työmiehistä olivat käyneet. Lopuksi olivat lukuisat työväen urheilu- ja lauluseurat suorittaneet osansa muodostaen työväkeä kurinalaiseksi, järjestäymiskykyiseksi joukoksi.» — Eikä ole sattuma, että näinvoimakas vastaliike upseerikaappausta vastaan nousi Westfalin kehittyneistä teollisuuskaupungeista.

Mutta näkyy myös kuinka selvän poliittisen linjan puute työväen keskuudessa sai aikaan häiriöitä, joka lopuksi tuotti suurta tuhoa. Vanhalla sos.-dem. puolueella ja näiden johtamilla »vapailla» amm. järjestöillä oli vielä jonkun verran vaikutusvaltaa, mutta kuten Colm todistaa, »oli tosiasiassa jo syvä vieraantuminen tapahtunut ammatillisten johtajain ja työväen joukkojen kesken.» Tosin kyllä kutsui Berlinistä tullut sos.-dem. puolueen kehoitus taisteluun »kaikin keinoin», mutta ei se ollut vakavasti tarkoitettu. Työyäenjoukkojen painostuksesta kuitenkin monet puolueen paikallis- ja piirielimet antoivat nimensä julistuksiin, joissa puhuttiin työväen diktatuurista, neuvostojärjestelmästä ja työväen aseistamisesta. Useimmissa paikoin otettiinkin sos.-dem. edustajia mukaan Toimivaliokuntiin missä jyrkemmät työläisainekset eivät sitä nimeenomaanestäneet. Vanhoillisemmat sosialidemokraatit eivät kylläkään lähteneet mukaan ja monet puolueen edustajat erosivat kesken. Riippumattomat ylipäänsä hyväksyivät jyrkätkin vaatimukset ja olivat määräävänä joukkona toimielimissä. Pian kuitenkin osottautuiheidän horjuvaisuutensa, kun tuli kysymykseen päättävä, vallankumouksellinen esiintyminen.

Kommunistit olivat vielä suhteellisesti pienenä joukkona mutta »heidän vaikutuksensa liikkeessä ulottui laajalle yli heidän lukumäärällisen ja järjestöllisen merkityksensä» (Colm). Jo ilmeni myös heidän keskuudessaan hyvä puoluekuri ja laajakantoinen tilanteen käsittäminen. Niinpä selittivät puolueen edustajat suoraan, että ei ole tarkoitus nyt luoda paikallista neuvostovaltaa, ennenkuin se voidaan tehdä koko Saksan mitassa. Nyt on vain kysymys taantumuksen torjumisesta ja työväenluokan valta-asemain vahvistamisesta. Tietenkin oltiin valmiit tilanteen salliessa painamaan eteenpäin proletariaatin valtaa kohti. Puolueen vasemmistossa oli kuitenkin aineksia, jotka yhtenäisyyden rikkoen menivät tapahtumain edelle ja aiheuttivat liikkeen eheydelle suurta tuhoa. Nämä harjoittivat demagogiaa täysin luotettaviakin johtajia vastaan ja hankkivat suosiota lupailemalla punakaartilaisille korkeita palkkoja yms. — Ne erosivatkin sitten Kommunistiseksi Työväen puolueeksi — joka nyttemmin on täydelleen osottanut kykenemättömyytensä vakavaan politiikkaan.

Ensimäisenä tehtävänä oli tietenkin johtavien elimien luominen. Lähinnä olisivat silloin olleet neuvostot joilla olisi ollut vankka pohja työväenjoukoissa. Sellaisia ei kuitenkaan saatu toimeen. Liikeneuvostojen (työpaikkaneuvostojen) vaali olisi ollut monimutkainen, kun sitä ajateltiin liian kaavallisesti. Vasemmisto-kommunistit eivät myöskään tahtoneet myöntää äänioikeutta työläisille, jotka eivät periaatteessa hyväksyneet proletariaatin diktatuuria. Seuraus oli että johtavat elimet asetettiin puolueitten toimikuntain neuvotteluissa ylimalkaisen suhteellisuuden mukaan. Niitä nimitettiin Toimineuvostoiksi (Vollzugsräte). Työväen kokouksissa niille hankittiin jonkunlaisia valtuuksia, mutta kumouksellisimman työväen luottamusta ne eivät täysin nauttineet. Duisburgissa otti kaksi päättävää kumouksellista kaappaamalla vallan ja käyttelivät he sitä radikaalisesti, mutta joutuivat lopulta hajottamaan yhteisliikettä.

Koko ajan ilmeni epävarmuutta Toimineuvostojen vallan rajoista. Ne julistivat kyllä että heille kuuluu täysi valta sekä erottivat kaupunkihallituksia, mutta kutsuivat niitä taas toimeensa rahaa myöntämään ja elintarveasioita järjestämään. Pormestarit y. m. virkalaitokset olivat pakotetut tunnustamaan, että vaikka Toimineuvostot olivatkin syntyneet »laittomasti», tapahtui se välttämättömyyden pakosta, ja alistuivat. Pahinta oli etteivät ne neuvostot kyenneet luomaan niin lujaa auktoriteettia, että sen olisi Puna-armeijan taistelujohdot tunnustaneet. Eri paikkakunnilla menetteliyät Toimineuvostot eri tavalla. Toiset ryhtyivät porvaristoa aseista riisumaan, toiset siinä viivyttelivät. Muutamin paikoin pidettiin elintarvekeinottelijoita kurissa lujalla kädellä, toisissa heikommin. Jotkut ryhtyivät jo järjestelemään yleisiä yhteiskuntakysymyksiä, yrittivät lakkauttaa prostitutioniay. m. s., mutta enimmät eivät sellaista yrittäneet. Lehtisensuuria hoidettiin eri tavoin. Vain yksityistapauksissa vaadittiin pakkoveroa porvaristolta. Vangitsemisia suoritettiin vähän. Tarpeiden pakko-ottoa, rekvisoimista, hoidettiinepätasaisesti. Yleensä haparoitiin vallankumouksellisen menettelytavan ja laillisuuden välillä.

Poliittisen keskityksen välttämättömyys huomattiin pian, mutta sen toimeenpano ei käynyt sileästi. Hagen kyllä pysyi Westfalin keskuksena, ollen siinä ratkaiseva valta riippumattomilla, jopa oli alussa mukana yksi demokraattikin, mutta senkään keskuksen valtuus ei perustunut vaaliin, vaan yksinkertaisesti siihen, että se alkoi johtaa. Mutta kun piti pidettämän puolueitten edustajakokous siellä 26.3., niin edellisenä päivänä kokoontui Esseniin toinen kokous, joka asetti Vallankumouksellisen Keskusneuvoston (7 kommunistia, 8 riippumatonta ja yksi sos. dem.). Kokouksessa oli 200 edustajaa 70:ltä paikkakunnalta. Niin oli kaksi johtavaa keskusta, mikä tuotti hajaannusta. Hagenin auktoriteetti ulottui, riippumattomain puolueen kautta, Reinin maillekin (Düsseldorfiin), mutta esim. Duisburg ei tunnustanut kumpaakaan. Maalisk. 28 p. oli määrä laajentaa keskuksen valtapohjaa edustakokouksen kautta, jossa olisivat edustettuina, paitsi Toimineuvostoja, myös puolueet, amm. järjestöt, osuuskunnat ja rautatieläisten järjestö, mutta tapaukset estivät sen.

Nyt oli nimittäin jo maalisk, 17 p. Ebertin hallitus taas astunut »laillisiin» oikeuksiinsa ja alkoi luoda »järjestystä». Ensi työkseen se turvautui Valtakunnanturvaan, Nosken joukkoihin, eikä ennättänyt niitä edes puhdistamaan. Mutta eipä käyttänyt se niitä vastavallankumouksellisia kaappaajia vastaan, vaan oman valtansa pelastajia — —työväkeä vastaan! Sitä painostivat asemansa säilyttäneet lahtarit, porvaristo ja entente toiselta puolen ja toiselta työväestö, jonka vanhoillisetkin edustajat, kuten olemme nähneet, olivat joukkojen painostuksesta pakotetut esittämään sille vaatimuksia, joita se ei kyennyt tyydyttämään.

Kuvaavaa on, että kun Ruhrin alueen pormestarit ja porvarilliset laitokset menivät Berliniin hommaamaan elintarpeita, ei niitä annettu, vaan vaadittiin ensin »laillisten olojen palauttamista». Kuitenkin oli hallituksen pakko, työväen takia, hankkia itselleen edes se varjo, että yritti likvidoida Ruhrin liikettä verenvuodatuksetta. Sitä varten tuli ent. hallituksen komissari, nyt Preussin sisäministeri Severing Bielefeldiin neuvottelemaan. Maalisk. 23 p. saatiinkin aikaan aselepo ja hyväksyttiin ehdot. Seuraavana päivänä jatkettiin neuvotteluja ja hyväksyttiin 17 kohtaa, joissa tarkoin määriteltiin punasten ja valkoisten alueet. Myös luvattiin työväelle samaa kuin Berlinissäkin (virastojen puhdistus y.m.s.), jopa jyrkemmässä muodossakin. Kymmenen päivän kuluessa piti luovutettaman aseet, Toimineuvostojen tilalle asetetaan Järjestysvaliokunnat, Väestönturvan tilalle tulee tasavaltalaiset Paikallisturvat. Valtio ja kunnat suorittavat järjestyksen pidon kustannukset, työnantajat työväelleen palkat ja ottavat kaikki työhön, vangit vapautetaan. Kaatuneitten omaisista huolehditaan eikä jälkiseurauksia tule. Tärkein lupaus oli, että Valtakunnanturva ei tule Ruhrin alueelle, ja että hallituksen komissarin rinnalle asetetaan työväen edustaja.

Neuvotteluissa oli kolmen sos. puolueen ja eri laitosten edustajia, mutta ei kommunistisen oppositionin eikä rintamajoukkojen. Tämäosottautui turmiolliseksi. Työväki osotti suurta epäluuloa koko sopimusta vastaan ja oltiin sitä mieltä, että Valtakunnanturva ei tule sitä pitämään. Työväen keskuudessa, muutamia äkkijyrkkiä lukuunottamatta, oltiin kyllä taipuvaisia sovittelemaan, sillä nähtiinhän jatkamisen tuloksettomuus: nälkä ahdisti ja muualla Saksassa ei näkynyt olevan työväenvallan toimeenpanosta toivoa. *) Mutta eihän voitu luottaa noskelaisten lupauksiin, kun nähtiin niiden merkitys todellisuudessa. Varsinkin suututti työväkeä aseitten luovuttaminen, kun sellaista ei pantu toimeen monarkistisiin kapinoitsijoihin nähden.

*) Joissakin paikoin kyllä oltiin valmiit jatkamaan. Siitäkin on mielenkiintoista kirjallisuutta. Niinpä selostaa Heinrich Brandler kirjassa »Die Aktion gegendenKapp-Putsch in Westsachsen» (Toiminta Kapp-kaappausta vastaan Länsi-Saksenissa) kommunistien yhtenäistä ja eheää tilanteeseen suhtautumista ja lahtarien provokatoorista, sopimuksista välittämätöntä esiintymistä. — — Mielenkiintoinen on Lausitzin piirin Valtakunnanturvan päällikön kirja »DerAufruhrbeiCottbus» (Cottbusin kapina), jossa selvästi näkyy tämän sakin häikäilemätön santarmivaltaisuus »rosvoja» ja »kapinoitsijoita» vastaan.

Pian nähtiinkin, että työväen epäilykset olivat olleet varsin perustellut. Väittäen, että työväki ei täytä sopimusta ja että punaset hyökkäävät, alkoi Valtakunnanturva edetä. Se antoi luonnollisesti rintamaväelle aiheen selittää, että he eivät voi peräytyä. Colm todistaa, että vaikka punaset eivät heti paikalla voineetkaan toteuttaa kaikkea, — eihän Bielefeldin sopimusta monet hyväksyneetkään, — niin eivät punaset ainakaan hyökänneet. Lahtarien sopimusrikos oli niin räikeä, että riippumattomatkin selittivät, että nyt on ehtoja mahdoton täyttää.

Kiihkoa lisäsi vielä hallituksen ultimaattumi, joka vaati antautumista. Pidettiin neuvotteluja, joihin jo kutsuttiin jyrkempienkin suuntain edustajia. Nekin myönsivät sovittelun välttämättömyyden, mutta toiset uhkasivat taistella viimeiseen veripisaraan. Myös uhkasivat syndikalistiset vasemmisto-kommunistit räjäyttää kaivokset. Tämä osoittautui kuitenkin turmiolliseksi. Se kyllä painosti pelokkaita porvareita sovittelemaan, mutta työväen keskuudessa syntyi hajaannusta. Vallankumouksellisen, poliittista johtoa noudattavan joukon puutteessa ei voitu itse torjua anarkiaa, joka nyt alkoi levitä, ja siitä syystä työväen varsin suuret ryhmät erosivat taistelusta ja rintamat jäivät auki. Provokatsionille oli nyt tie auki ja »johtajat pettää» — huutoja kuului. Uhkailuja sateli ja koplakunnat julistautuivat vallankäyttäjiksi. Jotkut uhkasivat jo hakea apua englantilaisilta, jota toimenpidettä oli päätetty olla käyttämättä. Monien sotkujen kautta tultiin lopulta siihen, että yleensä käsitettiin antaumisen välttämättömyys ja vaadittiin vain takeita. Mutta niin oli kaikki auktoriteetti kadonnut, että Keskusneuvostokin muutti Essenistä Barmeniin oman turvallisuutensa takia.

Valtakunnanturva alkoi edetä Ruhrille. Sitä vaativat porvarit, jopa jotkut noskelaisetkin. Ultimaattumin jatkoaika loppui 2 p. huhtik. ja aseita luovutettiin parhaillaan — — vaikka lienee niitä piilotettukin. Hallitusherrat kyllä sanoilla — — koettivat hillitä valkoista terroria, mutta eivät Nosken joukot sitä vakavasti ottaneet. Ne ampuivat kenttätuomiolla ja ilman sitä. Satoja kaatui. Suurin osa niistä, joita se odotti, pelastuivat kuitenkin ententen valtaamalle alueelle, josta sitten ovat tulleet pois, salaa ja amnestian saaneina. Uhattuja väkivaltaisuuksia ei tapahtunut työväen puolelta. Mutta hallituksen rankaisemattomuuslupaukset osottautuivat tyhjiksi. Sotilaat selittivät, että he »eivät tunne mitään sopimuksia, vaan käskyt», ja upseerit tiesivät saavansa menetellä mielensä mukaan.

Työväen mielialan pukee lyhyeen muotoon mainittu Colm sanoen, että »voittaja ei ollut valtakunnan hallitus, vaan sotilasvalta,» se vihattu, jota vastaan juuri oli taisteluun lähdetty. Ja hän lisää! »Vastakohdat, joista Ruhrin liike lähti, eivät sen kautta ole poistuneet, vaan pikemmin kärjistyneet.» Niinkuin onkin. Saihan työväki taas kirvelevän opetuksen siitä, mitä on porvaristo. Ja myös, mitä ovat eräät »työväen miehet».

Kun tämän kirjoittaja viime kevättalvella kävi näillä alueilla, kertoivat taisteluihin osaaottaneet vallankumoukselliset työmiehet ja niiden toimitsijat yksityiskohtia taisteluista ja kokemuksistaan. Työväen mieliala on yleensä kumouksellinen. Sos. dem. puolueen vaikutus on mitätön. Se on selvästi pikkuporvarillinen virkamiespuolue ja noudattaaporvarishallituksen käskyjä. Riippumattomat ovat pienenä joukkona, saaden yhteisiin edustuslaitoksiin, ammatillisiin neuvostoihin y. m., paikkoja sikäli kuin kommunistit niitä yhteisrintaman takia myöntävät. Mutta kommunisteilla on nyt (Solingenissa, Remscheidissay. m.) hallussaan työväen vanhat lehdet ja talot. Työväki tulee valtavin joukoin heidän toimeenpanemiinsa kokouksiin ja tuntee puhuja niistä joukoista nousevan valtavan vallankumoushengen, joka innostuttaa.

Mutta oppia on myös saatu, niin että toisten tiedetään, kuinka tärkeä on yhtenäinen ja auktoritatiivinen poliittinen johto, jota sotilaallinen johto tottelee, sen käskiessä hyökkäämään tai peräytymään. Jos ei sitä ole ja sen tukena varmaa kantajoukkoa, menee taistelu hulinaksi ja päättyy työväen tappioon. Joukkojen alttius, uhrautuvaisuus ja kestävyys, jota nyt niin runsaasti ilmeni, ei silloin mene hukkaan, vaan tulee hyödyksi. Käytännön kovassa koulussa opitaan myös menettelytavat, niin että tiedetään, mikä milloinkin sopii, mikä ei; kuinka pitkälle voidaan mennä ja mitä ei nyt voida yrittää. Ja opitaan myös, että kun on pantu päämäärä ja sovittu menettelytavasta, silloin ei haparoida eikä anneta sikin sokin määräyksiä, vaan painetaan tietoisesti ja päättävästi eteenpäin.