Kymmenen vuotta valkosuomalaisten rosvohyökkäyksen kukistamisesta (1932)

Kymmenen vuotta valkosuomalaisten rosvohyökkäyksen kukistamisesta

Satoja vuosia oli Karjala Venäjän feodaalisen ja porvarillisen valtion sorron alaisena sekä monilukuisten Venäjän ja Ruotsin välisten taistelujen tantereena. Karjalan ollessa tsaarivallan ikeen alaisena harjoitettiin siellä väkivaltaista venäläistyttämistyötä, ja XIX:nnen vuosisadan lopulta alkaen muodostui se Venäjän itsevaltiuden ja Suomen natsionalistisen porvariston väliseksi kiistakapulaksi, näiden kummankin pyrkiessä valtaamaan Karjalan valtavia luonnonrikkauksia ja aatteellisesti alistamaan sivistyksellisesti takapajuista Karjalan kansaa vaikutuksensa alaiseksi.

Natsionalistisella Suomen porvaristolla, joka taisteli myöskin Suomea orjuuttavaa venäläistä itsevaltiutta vastaan, oli tarkoituksena yhdistää karjalaiset ja muut Pohjois-Venäjän suomensukuiset heimot yhdeksi itsenäiseksi valtioksi. Tältä kannalta on täysin ymmärrettävissä se suuri työ karjalaisten ja Pohjois-Venäjän muitten suomensukuisten heimojen tutkimisen alalla, minkä Suomen porvarilliset tiedemiehet suorittivat XIX:nnellä vuosisadalla ja XX:nnen vuosisadan alussa.

Pyrkimys vapaaksi Venäjän itsevaltiuden sorrosta ja luomaan itsenäisen ”Suur-Suomen” voimistui erikoisesti vuoden 1905 vaiheilla, jolloin Suomen porvaristo, käyttäen hyväkseen Suomen ja Venäjän proletariaatin vallankumouksellista liikettä, sai tsaarihallitukselta hankituksi itselleen eräitä myönnytyksiä.

Mutta itsenäisyystunnuksen avoin julistaminen ja toimiminen tähän suuntaan onnistui Suomen porvaristolle vasta Lokakuun vallankumouksen jälkeen Venäjällä ja Suomen proletariaatin vallankumousliikkeen tultua kukistetuksi Saksan imperialismin avulla. Taistelussa itsevaltiutta ja kerenskiläisyyttä vastaan ei Suomen porvaristo mennyt tavallisen parlamentaarisen taistelun puitteiden ulkopuolelle. Sensijaan sai taistelu petomaisen luonteen kohta, kun se suuntautui proletariaatin diktatuuria vastaan Suomessa ja Neuvosto-Venäjällä. Eivät parlamenttipuheet ja paperijulistukset, vaan tykit ja kuularuiskut, muodostuivat Suomen porvariston taisteluvälineiksi neuvostoja vastaan. Lokakuun vallankumous, joka vapautti pienet kansallisuudet tsaarivallan ikeen alta ja antoi niille itsemääräämisoikeuden, paljasti samalla porvarillisen liikkeen vastavallankumouksellisen ja räikeästi taantumuksellisen olemuksen Suomessa, Latviassa, Virossa ym.

Tämä ilmeni kaikkein selvimmin siinä, että jo kansalaissodan kaudella Suomessa (v. 1918) Suomen porvaristo alkoi avoimesti mobilisoida voimiaan ”Suur-Suomen” luomista koskevalla tunnuksella. Sotilasjohtajat (Mannerheim ym.) kehoittivat avoimesti valtaamaan Kuollan niemimaan, Karjalan, Inkerin ja Pohjois-Venäjän aina Uralin vuoriin saakka. Kaikkein ensiksi kohdistui valtausyritys Karjalaan.

Tsaarivallan politiikka Karjalassa pyrki siihen, että karjalaiset kokonaan kadottaisivat kansallisuutensa ja muuttuisivat todellisiksi venäläisiksi ”uskollisiksi alamaisiksi”. Poliisi, luostarit, kirkko ja koulut olivat aktiivisen, väkivaltaisen venäläistyttämisen perusaseet. Täytyy tunnustaa, että tsaarivallan onnistui todellakin saada paljon aikaan varsinkin ent. Aunuksen läänin alueella. Perustettiin kirkollis-monarkistinen järjestö ”Karjalan veljeskunta” (v. 1907) ja ”Vienan Karjalan venäläis-karjalainen veljeskunta” (v. 1908), joitten rivit liittivät yhteen mustasotnijalaisia voimia, kuten kulakeita, kauppiaita, metsäteollisuuden harjoittajia, papistoa, osaa opettajakunnasta ja kaupunkien pikkuporvaristoa. Laajasti kehitettiin kirkkokoulujen verkkoa, järjestettiin suurilukuisia uskonnollisia kulkueita jne. Ent. Aunuksen ja Arkangelin läänejä pidettiin tsaarivallan aikana rauhallisina alueina, jotka muodostuivat vallankumouksellisten karkoituspaikoiksi. Huomattavasti heikompi oli tsaarivallan asema Pohjois-Karjalassa, missä vallitsevana oli Suomen porvariston vaikutus, tämän onnistuessa herättämään täällä paikallisen kansallisen liikkeen alkeita: (kansankokouksia, kansallisten koulujen perustaminen, kirjastojen järjestäminen, Karjalan sivistysseuran perustaminen jne.). M.m. pidettiin Kemissä v. 1907 pohjois-karjalaisten edustajakokous, jonka ohjelma oli selvästi porvarillinen. Mutta olisi mitä suurin virhe kuvitella, että Karjalan kansa olisi muodostanut yhtenäisen kokonaisuuden.

Rinnan Karjalan talouden kapitalistisen kehityksen kanssa (metsätyöt, metsästys, kalastus) tapahtui väestön luokkajako. Vallankumouksen alkaessa olivat Karjalassa hyvin huomattavana kerroksena kulakisto, mm. rikas kulakisto, joka oli ansainnut kaupan harjoittamisesta Suomessa, metsäteollisuuden harjoittajat, kalastuksen harjoittajat, tsaarihallituksen koneistossa palvelevat yms., jotka kokonaan olivat joko tsarismin taikka Suomen porvariston kannalla ja muodostivat näiden yhteiskunnallisen tuen.

Tämän ohessa osoittivat vuoden 1905 ja sitä seuraavan kauden tapaukset, että työväenluokan (varsinkin Onegan tehtaan työläisten) ja köyhimmän talonpoikaiston riveissä kasvoi luokkatietoisuus ja järjestyneisyys. Jo v. 1905 perustettiin Petroskoihin sosialidemokraattinen järjestö.

Työläisten ja talonpoikaisjoukkojen asema oli tässä taloudellisesti ja sivistyksellisesti takapajuisessa rajamaassa äärimmäisen raskas. Kansallinen ja poliisisorto, puolittainen nälkä, useasti pettuleipä, lähes yleinen lukutaidottomuus (72 %), siinä osoittajat Karjalain työtätekevien asemasta ennen vallankumousta. Tässä tilanteessa ei voinut olla puhettakaan siitä, että Karjalan proletaarit ja työtätekevät talonpojat olisivat voineet esiintyä yhteisrintamassa jonkun porvarisryhmän kanssa tsarismin taikka kansallisen yhtymisen tunnuksilla.

Karjalan valtaamisesta taisteli kaksi samaan luokkaan, porvaristoon, kuuluvaa ryhmää, jotka toisistaan erosivat yksistään siinä, että venäläinen porvaristo edusti poliittisesti mitä taantumuksellisinta järjestelmää, ja suomalainen porvaristo pukeutui demokratian toogaan ja kirkui edistyksestä. Mutta tämän johdosta ei sen riisto olisi ollut helpompaa kuin venäläisen porvariston harjoittama. Myöhemmässä taistelussa ei tämä eroavaisuus estänyt sitä, että molemmat porvaristoryhmät tekivät keskenään liiton proletaarista vallankumousta vastaan, samoin kuin myöskin Karjalan työtätekevät ja Suomen työläiset esiintyivät yhteisrintamassa yhdistynyttä yleismailmallista porvaristoa vastaan.

Ensimmäiset yrityksensä vallata Karjala teki Suomen porvaristo vuosina 1918 ja 1919. Yritys uudistettiin v. 1921. Kummatkin yritykset, kuten tunnettua, epäonnistuivat. Valkosuomalaisten rosvohyökkäys lyötiin takaisin tasan kymmenen vuotta sitten. Panemme merkille tämän muistopäivän tarkoituksella painostaa proletaarisen valtion voimien murtumattomuutta, sosialismin aatteen voittamattomuutta, painostaaksemme sosialistisen järjestelmän suunnattomia etuisuuksia kapitalistiseen järjestelmään verrattuna, todistaaksemme Suomen ja koko maailman työläisille ja talonpojille, että vapauduttuaan tsarismin ja porvariston ikeen alta Karjalan työtätekevät SNTL:n veljeskansojen kera, leniniläisen puolueen johdolla, ennenkuulumattomalla nopeudella rakentavat uutta, sosialistista elämää ja muistavat tehtävänsä proletaarisen vallankumouksen kehittämisen alalla koko maailmassa.

Valko-Suomen esiintymistä Neuvosto-Venäjää vastaan vuosina 1918–1922 täytyy pitää yhtenä renkaana imperialistien yleisen hyökkäyksen ketjussa proletariaatin diktatuurin ensimmäisiä maata vastaan. Koko kapitalistinen mailma yhdisti voimansa murskatakseen neuvostovallan sotilaallisin keinoin. Suomen porvariston viha neuvostoihin nähden voimistui, muodostui sen vastavallankumouksellisten pyrkimysten liikkeellepanevaksi voimaksi sen johdosta, että se oli omassa nahassaan kokenut työväen vallankumouksen ja työväen vallan. Toiselta puolen oli Suomen porvaristolla valvottavanaan konkreettiset edut, se kun pyrki valtaamaan Karjalan.

Karjalan valtaamisen perusteisiin nähden lausui Suomen porvaristo aivan avoimesti: ”Joskin kysymyksen aatteellinen puoli, heimoveljien vapauttaminen, oli maamme kannalta tärkein, lupasi Itä-Karjalan liittäminen Suomeen meille suunnattomia niin strateegisia kuin taloudellisiakin etuisuuksia”.*)

*) Hannes Ignatiuksen kirjoitus fasisti-Suomessa v. 1930 julaistussa teoksessa ”Aunuksen retki”.

Suomen ”sotaiset” vastavallankumoukselliset, jotka eivät uskaltaneet kertaakaan nousta tsaarin hallitusta vastaan, asettavat v. 1918–1919 esiintymistensä päämääräksi saada aikaan ”luonnollisen rajan”, Syvärin joen ja edelleen Äänisjärven ja Vienan meren.

Hurmaantuen tällaisiin viekoitteleviin näköaloihin huudahtavat seikkailujen järjestäjät: ”miten paljon helpommaksi olisikaan meidän puolustuksemme tällöin käynyt”.*)

*) Samoin.

Tällaiseen sotilaallis-strateegiseen päämäärään liittyi aivan konkreettinen taloudellinen ohjelma:

”Taloudellisesti olisi Itä-Karjala ollut Suomelle sangen arvokas, sillä laajat, osittain vielä koskemattomat metsät ja vielä käyttämättömät vesiputoukset olisivat tuoneet maallemme ja varsinkin Itä-Karjalalle suunnattomia rikkauksia”.*)

*) Samoin.

Selitykset eivät ole tarpeen. Maininta Itä-Karjalasta on vain silmien lumeeksi. Tässä esiintyy kaikessa alastomuudessaan tämän nuoren porvarillisen tasavallan ahne, saaliinhimoinen imperialismi. Jutut heimoveljistä ja Karjalan kansan vapauttamisesta olivat tarkoitetut vain verhoksi. Kansallisuuskysymys muodostui Suomen porvariston käsissä keinoksi pettää joukkoja, mutta todellisuudessa palvelivat Suomen porvariston tunnuslauseet karjalaisten vapauttamisesta ja ”Karjala karjalaisille” vain heidän imperialistisen luokkapolitiikkansa tarkoituksia.

Hyökkäys Neuvosto-Venäjää ja Karjalaa vastaan sattui joka kerta yhteen kaikkein raskaimman ja vaikeimman ajan kanssa Neuvostomaan elämässä.

V. 1918, käyttäen hyväkseen sitä, että ”liittolaiset”, Muurmannin neuvoston petoksen avulla valtasivat koko Pohjolan Muurmannista lähes Kontupohjaan saakka, valtasivat suomalaiset joukot Repolan ja Porajärven kunnat sekä huomattavan osan Pohjois-Karjalaa. Valko-suomalaiset pyrkivät kiihkeästi valtaamaan Kemin.

V. 1919 Suomen porvaristo, ottaen huomioon, että koko Neuvostomaa oli joka suunnalta rintamien ympäröimä, hyökkää yhdellä joukolla Aunuksen kautta Syväriä kohden räjäyttääkseen Syvärin rautatiesillan, ja toisella joukolla Petroskoita kohden, valtaa etelässä Aunuksen ja Aleksanteri Svirskiläisen luostarin ja Pohjoisessa etenee aina Suolusmäelle asti Petroskoin edustalla. Mutta puoluejärjestön, työläisten, Punaisen armeijan ja Karjalan työtätekevien ponnistusten avulla saatiin valko-suomalaiset torjutuksi, lyödyksi ja karkoitetuksi takaisin rajan taakse.

Huolimatta rauhan solmiamisesta Tartossa (14.X. 1920), käyttäen hyväkseen sitä, että Neuvostomaassa vallitsi nälkätilanne (täydellinen kato alueella, jossa asui 30 miljoonaa henkeä), että maan talous oli joutunut rappiotilaan, että talonpoikaisto useilla alueilla horjui (Kronstadtin kapina ja eräät muut kapinat), että Karjalan taloudellinen ja varsinkin elintarvetilanne oli kireä ja sangen raskas, teki Suomen porvaristo pitkäaikaisen ja vakavan varustelun jälkeen vuoden 1921 syksyllä uuden hyökkäyksen Karjalaan. Samaan aikaan Kansainliiton neuvosto, Suomen alotteesta, käsitteli ”Karjalan kysymystä”. Suomen porvariston taholta tehtiin kaikki voitava, jotta tällä kertaa olisi päästy ratkaiseviin tuloksiin. Erikoisen suuresti luotti Suomen porvaristo karjalaisten nousuun neuvostovaltaa vastaan, missä tarkoituksessa harjoitettiin laajaa agitatsionia ja järjestelytoimintaa Repolassa, Porajärvellä, Rukajärvellä ja varsinkin Tunkualla (muodostettiin asevarastoja, värvättiin sissejä jne.). Tunkuasta muodostui kulakkikapinan keskus.

Vihollisen voimat olivat kokoonpannut Suomesta tulleista vapaaehtoisista suojeluskuntalaisista (noin 1.000 henkeä), karjalaisista kulakeista, jotka olivat tämän hyökkäyksen yhteiskunnallinen tuki Karjalassa, ja mobilisoiduista sekä petoksella valkoisten joukkoihin vedetyistä karjalaisista talonpojista (noin 2.000–2.500 henkeä, kulakit mukaan luettuina).

Päällikkökunnan muodostivat suomalaiset ja tsaarin armeijan upseerit ja aliupseerit. Rosvojoukkojen johdossa oli suomalainen upseeri Takkinen, jota kutsuttiin Ilmariseksi. *)

*) Kalevalan sankarin nimen antaminen kapinan johtajalle tarkoitti herättää ja lietsoa kansallisia ja kansalliskiihkoisia tunteita karjalaisten keskuudessa.

Kiihkeästä ja pitkäaikaisesta valmistelusta huolimatta ja vaikka neuvostovallalla oli voitettavanaan suuret vaikeudet, onnistui valko-suomalaisten koota hyvin pienet joukot, sillä työtätekevät joukot olivat selvillä suunnitellun seikkailun luokkaluonteesta, ja vain jotkut seudut Pohjois- ja Keski-Karjalassa muodostuivat kulakkikapinain keskuksiksi (esim. Tunkua), joitten paikallisesta väestöstä lähti aktiivisia valkokaartilaisia.

Valkoisten esiintymissuunnitelma oli yksinkertainen: Vallata Keski- ja Pohjois-Karjalan sekä Muurmannin radan ja vähitellen laajentaa valtaus koko Karjalaa käsittäväksi.

Sotatoimet alkoivat lokakuussa. Suomalaiset joukko-osastot, tullen yli rajan ja nojautuen kulakkien kapinoihin, huomattavan osan talonpoikaistoa jäädessä puolueettomaksi, tekivät nopeasti ja petomaisesti lopun aktiivisista neuvostotyöntekijöistä, valtasivat suuren osan Keski-Karjalaa, tunkeutuivat aina Muurmannin radalle asti ja marraskuussa polttivat Onda-joen rautatiesillan. Neuvostovallan taholta ryhdyttiin ratkaiseviin toimenpiteisiin tämän valko-suomalaisten rosvohyökkäyksen lyömiseksi.

Punaisen armeijan toimintasuunnitelma edellytti iskettäväksi valkoisia kolmesta kohtaa, nim. a) Petroskoin ja Karhumäen suunnalta (3:s ryhmä) Porajärveä, Repolaa ja edelleen Pohjoista kohden, b) Sorokan suunnalta (2:nen ryhmä) (Tunkuaa, Tikshaa ja Uhtuaa kohden, ja c) Louhen suunnalta (1:nen ryhmä) Kiestinkiä, rajaa ja sitä myöten etelää kohden. Tarkoituksena oli kolmannen ja ensimmäisen ryhmän voimilla sulkea raja ja kaikkien kolmen ryhmän yhteisillä voimilla piirittää vihollinen sen tuhoamiseksi täydellisesti. Ryhmät lähtivät liikkeelle joulukuun lopulla v. 1921 ja nopeasti pääsivät kosketuksiin valko-rosvojen kanssa. Punaisen armeijan, puoluejärjestöjen, työläisten, köyhien ja keskivarakkaiden talonpoikaisjoukkojen ja nuorisoliiton avulla saatiin vihollisen voimat lyödyiksi, ja helmikuun lopulla oli Karjala puhdistettu valko-rosvoista.

Sotatoimet tapahtuivat ankarain pakkasten vallitessa ja syvässä lumessa. Valko-rosvojen kulkiessa suksilla ja hyvin tuntiessa seudut, omatessa suuren liikkumiskyvyn, olivat meidän punaiset joukko-osastomme, jotka eivät osanneet käyttää suksia, pakoitetut seuraamaan teitä, jonka lisäksi ne ankarasti kärsivät pakkasista.

Meidän eteläisen (3:nnen) ryhmämme, varsinkin toveri Antikaisen johtaman kansainvälisen sotakoulun sankarillisen suomalaisen hiihtojoukon taistelukokemus osoitti, miten suunnattoman edun liikkuminen suksilla tarjoo verrattuna liikkumiseen teitä pitkin. Samaan aikaan, kun eteläinen ryhmä, jonka etupäässä oli toveri Antikaisen hiihtojoukko, tammikuun loppuun mennessä oli taistellen edennyt Porajärveltä Pistojärvelle, oli pohjoinen ryhmä päässyt vasta Kiestinkiin ja Kokkosalmelle, eikä voinut täysin täyttää sille annettua taistelutehtävää. Vain tästä johtuu, että vihollisen päävoimat saattoivat paeta rajan taakse.

Saatu kokemus taisteluihin nähden Karjalan oloissa osoitti, että sukset antavat armeijalle tavattoman suuren liikkumiskyvyn, harvan asutuksen ja tiettömyyden johdosta ei asemasota raskaine tykistöineen voi Karjalassa tulla kysymykseen; Punaisen armeijan matkassa ollutta vuoristotykistöä ei juuri ollenkaan käytetty.

Mistä johtui sen yrityksen epäonnistuminen, minkä valko-suomalaiset tekivät neuvostovallan kukistamiseksi ja Karjalan valtaamiseksi? Se ei tietenkään riippunut yksistään Punaisen armeijan suuremmista voimista, vaan perustui tappio jo tämän rosvohyökkäyksen luokkaluonteeseen.

Karjalan köyhän ja keskivarakkaan talonpoikaiston perusjoukot eivät, kaikista yrityksistä huolimatta (petos ja väkivalta) menneet valko-suomalaisten puolelle, vaan aktiivisesti auttoivat Punaista armeijaa, astuen sen riveihin ja järjestäen sissijoukkoja.

Vallattuaan karjalaisia alueita suunnittelivat valko-suomalaiset kohta alkavansa metsänhakkuut. Mutta perääntyessään polttivat ja hävittivät valko-rosvot perustuksiaan myöten ”heimoveljiensä” talouksia, tuntien nämä vihollisikseen. Pedot päästivät kohta näkyviin luokkaluonteensa.

Selvänä todistuksena rosvohyökkäyksen vastavallankumouksellisesta porvarillisesta luokkaluonteesta on se seikka, että 11.000 hengestä, jotka väkivalloin ja petoksella vietiin Suomeen, valtava enemmistö sangen pian palasi takaisin, kuuluen heistä enemmistö nyt kollektiivisiin talouksiin ja aktiivisesti osallistuen sosialistiseen rakennustyöhön.

Rosvohyökkäyksen lopputulos osoittaa aivan selvästi, että Suomen hallituksen luottaminen karjalaisten yleiseen joukkokapinaan neuvostovaltaa vastaan oli erehdys. Vaikka valko-suomalaisilla oli Punaiseen armeijaan verrattuna eräitä etuja (yleinen hiihtotaito, tarkka seudun tuntemus sekä paremmin järjestetty kuletus ja varustus Suomesta käsin), joutuivat he kuitenkin, kun karjalainen väestö ei heitä tukenut, nopeasti lyödyiksi.

Kansalaissota Karjalassa ja varsinkin vuosien 1921–22 valkosuomalainen rosvohyökkäys osoitti, että laajat joukot olivat uskollisia neuvostovallalle ja antoivat sankareita, jotka itseuhrautuvasti ja sitkeästi taistelivat työväenluokan diktatuurin puolesta. Karjalan tehtaitten työläiset antoivat paljon taistelijoita neuvostojen vallan puolesta.

Suurta osaa valko-suomalaisen rosvohyökkäyksen kukistamisessa näytteli Karjalan puoluejärjestö. Siihen kuului v. 1921 — 812 henkeä, joista 526 lähetettiin välittömästi suorittamaan sotilaallisia tehtäviä.

Ohjaten yhdessä Karjalan rintaman sotapäällystön kanssa sotatoimia, suoritti puoluejärjestö laajaperäistä agitatsioni- ja muuta joukkotyötä; keräten työtätekevät joukot lippunsa alle ja siten muodostaen voiman, jota valko-suomalaiset eivät kyenneet murtamaan.

Vuosien 1921–22 valko-suomalainen rosvohyökkäys jätti syvät jäljet Neuvosto-Karjalan talouteen.

Punaisen armeijan painostuksesta perääntyessään suorittivat valko-rosvot Karjalan kylissä ja taloissa kuvaamattoman hävitystyön. He polttivat ja hävittivät köyhälle ja keskivarakkaalle talonpoikaistolle ja neuvostovallan elimille kuuluvan omaisuuden. Osittain väkivalloin, osittain peloittelemalla ja petoksella he veivät mukanaan Suomeen noin 11.000 henkeä talonpoikaistoa, hävittivät taikka veivät mukanaan Suomeen suuren määrän karjaa jne. Rosvohyökkäyksen tuloksena joutuivat eräät osat Pohjois- ja Keski-Karjalaa lähes kokonaan autioiksi, maatalous rappeutui, metsätyöt vähenivät lähes olemattomiin. Alkanut kansankielinen kulttuurityö keskeytyi, sillä valko-rosvot hävittivät osan kouluja ja tappoivat yli kaksikymmentä opettajaa.

Huomattavassa osassa Karjalaa joutuivat työtätekevät jälleen rappiotilan ja nälän valtaan.

Rosvohyökkäyksen kukistaminen antoi Karjalan työtätekeville jälleen mahdollisuuden ryhtyä elvyttämään talouttaan. Karjalan työtätekevät ryhtyivät kommunistisen puolueen ja Karjalan hallituksen johdolla, Neuvostomaan hallituksen kaikinpuolisesti tätä työtä tukiessa, toteuttamaan sitä suuremmoista suunnitelmaa alueen elvyttämiseksi ja kehittämiseksi, minkä Karjalan hallitus oli Karjalan Työkansan Kommuunin perustamisen yhteydessä laatinut, toveri Lenin hyväksynyt ja VSFNT:n KKN jo ennen rosvohyökkäyksen alkamista (vuoden 1921 keväällä) vahvistanut. Tämä suunnitelma sisälsi toimenpiteitä Karjalan ehtymättömien luonnonrikkauksien, etupäässä metsien, mineraalien ja vesivoimien käyttämiseksi. Rekonstruoitavan metsäteollisuuden tuli pääasiassa työskennellä vientiä varten. Metsä- ja puunjalostusteollisuuden kehittämisen sekä uusien teollisuusalojen — paperi- ja vuoriteollisuuden — muodostamisen tuli johtaa kansallisten proletaarikaaderien muodostumiseen ja siten poliittisesti lujittaa rajatasavaltaa. Kehittämällä teollisuutta ja lujittamalla finanssi pohjaa erikoisten budjettioikeuksien perustalla piti rekonstruoitaman Karjalan maatalous ja lujitettaman työväenluokan liittoa keskivarakkaan talonpoikaiston perusjoukkojen kanssa, nojautumalla köyhiin ja säälimättömästi taistellen kulakistoa vastaan.

Karjalan talouden kehittäminen suunniteltiin tapahtuvaksi rinnan kulttuurityön voimistuttamisen ja laajentamisen kanssa, leniniläisen kansallisuuspolitiikan oikean toteuttamisen pohjalla. Budjettioikeuksien laajentaminen ja Karjalan Työkansan Kommuunin muuttaminen Karjalan Autonoomiseksi Neuvostotasavallaksi (4.VIII. 1923) lujittivat vieläkin enemmän sosialistista rakennustyötä Karjalassa.

Ne kymmenen vuotta, mitä sosialistista rakennustyötä on valko-suomalaisen rosvohyökkäyksen kukistamisen jälkeen Karjalassa tehty, ovat todistaneet oikeaksi tämän suunnitelman, minkä Karjalan työtätekevät tulevat täysin toteuttamaan bolshevistisen puolueen johdolla sekä puolueen päälinjan pohjalla ja oikein toteuttamalla leniniläistä kansallisuuspolitiikkaa.