Tallinnan kapinan vuosipäivänä
Vuosi on kulunut siitä, kun Viron vallankumouksellisen proletariaatin etujoukko nosti uljaasti kapinalipun, kävi rohkeaan hyökkäykseen lyödäkseen maahan Viron valkoisen kapitalistiraadon.
Se isku ei vielä täysin sattunut. Henkitoreissaan olleen valkoisen vallan onnistui isku väistää, onnistui toistaiseksi pidentämään kurjan olonsa, mutta — vain toistaiseksi.
Tappioon päättynyt etujoukon hyökkäys koitui raskaaksi Viron sankarilliselle proletariaatille. Satoja teloitettuja. Satoja heitettyinä tyrmien kidutuskammioihin…
Viron proletariaatin taistelu elämänsä ja vapautuksensa puolesta ei kuitenkaan ole laannut. Se jatkuu, jatkuu porvariston hurjista vainoista huolimatta, pelottomasti. Tappion jälkeen kootaan rivit, tiivistetään, lujitetaan ne. Tappio opettaa taistelun ja — voiton taitoa.
Voiton taitoa! Niin sitä, juuri sitä meidän kaikkien vallankumouksellisten on opittava. Opittava sitä omista ja toisten kokemuksista. Jokaisen taistelun kokemus on meille kallis, se on verellä ostettua kokemusta.
Joulukuun 1. päivän kapina Virossa antaa meille lähteen kapinakysymyksen käsittelylle. — Tässä ei ole tarkoitus tyhjentävästi sitä käsitellä (ei ole käsillä riittävästi siihen tarvittavaa aineistoa), mutta eräiltä oleellisimmilta puolilta on sitä syytä huomioida.
Tilanteen arvioimiseksi ennen kapinaa, on käytettävissä erinäisiä virolaisten toverien antamia tietoja. Niistä voimme vetää johtopäätöksen, että tilanne oli kehkeytymässä avoimeen taisteluun.
Maassa vallitsi taloudellinen kriisi — se oli romahduksellinen. Suurin osa tehtaista oli pysähdyksissä, ne jotka olivat käynnissä, niissä työskenneltiin mitättömällä voimalla. Tehtaissa, joissa oli ollut 10,000 työläistä ja siitä yli, oli 200-300. Syksyn tullen kohosi työttömäin luku 20,000. Joukottain tekivät liikeyritykset vararikkoja. Työväen asema oli perin kurja. Samallainen vararikkoinen tila maaseudullakin. Talonpoikaistiloja joutui tuhansia vasaran alle veroista ja veloista. Kriisistä kärsivät kovasti myös pikkuporvarilliset väestöpiirit. Niiden tyytymättömyys hallituskomentoon oli ilmeinen.
Taloudellinen pula johti valtiolliseen pulaan. Hallitsevat ryhmät rähjäsivät keskenään. Vaikea hallituspula oli jatkuvana. Valtaherrojen keskuudessa paljastui törkeitä kavalluksia ja lahjusten ottoja. Yleinen käsitys oli, että tasavalta ei voi kestää. Puhuttiin yleisesti, että on saatava uusi hallitusvalta.
Työväenluokka eli ahdistuksen ja vainon, mitä häikäilemättömimmän terrorin alaisena. Työväen kaikki julkiset järjestöt oli hajoitettu. Kaikki julkinen toiminta estetty. Samaan aikaan suuri kommunistijuttu 149 työläistä vastaan. Petomaisen julmat tuomiot siinä. Tov. Tompin telotus. Työväen aktiivisissa joukoissa taisteluhalua ja kumouksellinen henki yleensä työväessä. Kommunistisella puolueella oli johtajan asema ammatillisissa ym. järjestöissä, ennen niitten hajoitusta. Kunnallisvaaleissa v. 1923 kommunisteilla eri puolilla maata tuntuvaa menestystä. M.m. Tallinnassa kolmannes kaikista äänistä. Puolueella oli vaikutus köyhään ja keskivarakkaaseen talonpoikaistoon, osaksi opiskelevaan nuorisoon sekä armeijaan. Puolueella armeijassa järjestö. Upseereissa myötätuntoisia. Poliisijoukoista laskettiin olevan kolmas osa työväelle myötätuntoisia, kolmas osa lahtareita ja loput puolueettomia.
Tällaisen kuvan tilanteesta saa, kun sitä annettujen tietojen mukaan arvioi. — Kun tilanne on tällainen niin kommunistisen puolueen velvollisuus on valmistautua taisteluun.
Sellaisen johtopäätöksen puolue tekikin, ja keväästä alkaen ryhtyi tarmokkaaseen agitatioon porvarillisen hallituksen kukistamisen välttämättömyyden ja työläis-talonpoikaisen hallitusvallan pystyttämisen puolesta. Puolue valmistautui myös teknillisesti kapinaan.
Kapinaan noususta ja kulusta seuraavia huomioita:
Kapinan teknillinen valmistelu oli erinomaista siinä mielessä, että se pidettiin viime minuttiin saakka salassa. Se on ehdoton välttämättömyys ylläkölle, mikä oli nyt kyseessä.
Kapinalliset laskivat, että kun he valtaavat tukikohdat käsiinsä ja pitävät ne, niin näiden ensi menestysten jälkeen tempautuvat työväenjoukot ja sotaväen joukko-osastot mukaan.
Hyökkäyksen suorittivat iskujoukot. Niihin valittu rohkeimmat, päättävimmät. Hyökkääjiä 250-300 miestä.
Hyökkäysesineiksi joihin iskut suunnattiin oli valittu: pääesikunta, hallitustalo, rautatieasema, kadettikoulu, poliisiasema, lennätinasema, tankkidivisio, ilmailudivisio y. m. Ne olivat oikein ja määrätietoisesti valittu. Niissä oli hallitusvallan johto-hermopaikat. Niiden käsiin saaminen ja pitäminen olisi ratkaisevasti vaikuttanut hyökkäyksen edelleen kehittämistä. Niiden paikkojen menetys olisi hallitukselle merkinnyt tukiasemain ja keskitettyjen johtopaikkojen vakavata menetystä.
Hyökkäys suoritettiin tarmokkaasti. Ajaksi valittu klo 5,15 ap. Joissakin kohdin oli menestystä. Mutta sellaista ensiluokkaisen tärkeää paikkaa kuin pääesikunta ei saatu vallattua. Hyökkäys kadettikoululle epäonnistui myös. Kadeteista sai hallituksen joukot huomattavan voiman lisän. Muissakin kohdin epäonnistumista. llmailudivision valtaus onnistui hyvin.
Teknillisiin ja taktillisiin virheisiin suorituksessa ei ole tässä syytä yksityiskohtaisesti puuttua. Viittaamme siinä erään asiantuntijan osoituksiin. Voimat hajoitettiin liiaksi. Olisi ollut parempi olla lähettämättä muutamiin toisarvoisiin paikkoihin joukkueita ja keskittää voimat tärkeimpiin. Eräissä kohdin olisi pitänyt rakentaa barrikaadeja. Kohtalokasta oli myös se, ettei saatu vankilasta ulos tovereita (jotka suunnitelmassa oli laskettu reserviksi). Johdossa oli heikkoutta myös. Joukkueitten johtajat olivat kyllä sotilaskoulutuksen saanutta väkeä. Mutta ne olivat tottumattomat katutaisteluun ja kaupungin valtauksen taitoon. Nämä hänestä vaikuttavimmat virheet.
Aloite-itsenäisyyden puutetta oli alijohtajissa havaittavissa. Johtamisen taktiikka taisteluissa kaupungin sisässä edellyttää juuri aloite-itsenäisyyttä (initiativiä). Muutamalla sanalla tässä taistelun johtamisesta.
Sen jälkeen, kun hyökkäysjoukoille on annettu yleinen tehtävä ja päämäärä, sekä kullekin taisteluryhmälle sen erikoistehtävä, on kaikkien ryhmien suoritettava tarmolla tehtävänsä ja pyrittävä yhteiseen päämäärään. Kaupunkitaistelun luonteen vuoksi ei johto voi taistelun ensivaiheessa puuttua sen yksityiskohtaiseen kulkuun. Sen tehtävänä on oikein osoittaa hyökkäysobjektit. Yhteys eri taisteluryhmien ja johdon välillä on vaikea. Menestys ja keskitetty johto kyllä vaatii kaikki keinot käytettäväksi yhteyden pitoa varten.
Kun ensimmäiset asemat on vallattu ja hyökkäysryhmät lujittuvat, on yhteys johtoon ja naapuryhmiin, jos ei sitä kaiken aikaa ole ollut, heti otettava. Nyt on johdon tehtävänä, riippuen tilanteesta jatkaa pysähtymättä hyökkäysliikettä; keskittää ja yhtenäistyttää eri taisteluryhmien tehtävät.
Kaikissa taistelunvaiheissa tulee jokaisen ryhmän päällikön ja jokaisen miehen omata alote-itsenäisyys. Sillä ymmärretään, että jos annettua tehtävää ei kyetä suorittamaan niinkuin käsky oli (tilanne muuttunut), niin missään tapauksessa ei saa jäädä toimettomaksi, vaan on itsenäisesti, yleisen tehtävän ja päämäärän rajoissa, horjumatta pyrittävä yleiseen päämäärään.
Vielä on mainittava, mitä ratkaisevimpana tekijänä se, että sotilasjoukkoja ei saatu liikkeelle. Ei osattu oikealla tapaa vetää niitä mukaan. Jos niitä olisi hyökkäystä varten hyvin valmistettu, niin niiden käyttö olisi ollut mahdollinen, sen osoittavat eräät tosiseikat.
Maaseudulla ei myöskään ollut esiintymistä. Konspiratiiviset seikat estivät valmistusta. Jos Tallinna olisi pysynyt käsissä, niin maaseutu olisi heti noussut.
Herää kysymys, oliko hyökkäysaika oikein valittu. Nähtävästi laskettiin, että hyökkäys kun alkaa 5 aikaan aamulla (vihollinen nukkuu) ja vallataan tukiasemat, niin työläiset, jotka 7 aikaan kokoontuvat tehtaisiin tai muuten lähtevät ulos, niin ne päävoimana lähtevät liikkeelle. Mutta nyt kumminkin kävi niin, että työläiset eivät ehtineetkään mukaan, kun hyökkäys muuttui puolustukseksi ja kapinallisten oli ylivoiman edessä peräännyttävä valloitetuista asemistaan. — Ja — “Puolustus on aseellisen kapinan kuolema”, sanoo Marx.
Mistä on haettava syy tappioon? Tov. Anvelt väittää. Nyt jälestäkin katsoen on selvää, että voitto oli mahdollinen. Että se meni käsistä, johtuu yksinomaan toimeenpanossa tapahtuneista virheistä. Se on virolaisten tovereitten valtavan enemmistön mielipide.
Tov. Angaretis, liettualainen, kirjoituksessaan Viron kapinasta, väittää, että virolaiset toverit arvioivat virheellisesti tilannetta. Että “Viron joulukuun kapinan arvion keskeisenä asiana on pidettävä valtiollisia kysymyksiä. Ja jos virolaiset toverit eivät aseta joulukuun kapinan arvioimisen pääkohdaksi poliittisia virheitä (Leninin kolmen ehdon valossa), niin täytyy sanoa että Viron K. P. on yhäkin kapinan kysymyksessä blanquilaisella eikä marxilaisella kannalla”.
Eräs kapinaan osallistunut virolainen toveri lausuu: ei ole blanquismia kun yrityksen järjestää puolue, jolla on työväen enemmistön kannatus. Jos arvioi voimat väärin on se virhe, mutta ei vielä blanquismia. Toinen sanoo: Problemi on siinä kuinka voisi yllättää vihollisen ja samalla antaa työväelle tieto. Reservi ei saisi myöhästyä.
Kuten sanottu oli objektiivisesti vallankumouksellinen tilanne ja puolueen horjumaton velvollisuus oli silloin taisteluun valmistuminen, mutta puuttui sitä mitä Lenin sanoo, pitää olla massojen “raivoa”. Puolue ei poliittisessa valmistuksessa työntänyt toimintaa esille, joka tuossa tilanteessa olisi kypsyttänyt ja nostanut massat raivoon.
Tov. Rästas kirjoituksessaan tapahtumain johdosta sanoo: “Aseeton mielenosoitus ratkaisevien tapahtumien kypsymisen edellä olevien päivien aikana ei olisi voinut antaa suotuisia tuloksia. Porvaristolle ei ole vaikeata perusteellisesti murskata mielenosotusta ja halvaannuttaa siten pitkäksi aikaa proletariaatin toiminta. Valtiollisen lakon toimeenpano oli vielä vaikeampaa, kun ei ollut pääedellystä: toimessa olevia liikkeitä”.
Ei ole asetettava kysymystä joukkojen kutsumisesta erikoisesti katumielenosotuksiin vaan poliittisten loosunkien esiintyönnöstä, jatkuvista toiminnoista erilaisilla metoodeilla vallankumouksellisten joukkojen “nostamiseksi”.
Käsittääksemme näitä eri katsantokantoja oikeassa valossa, on syytä lyhyesti konstateerata blanquilainen ja marxilainen katsomus kapinan taidosta.
Blanqui (lue: Blanki)* oli sitä mieltä, että vallan ottaminen työväen käsiin voi tapahtua vain sillä ehdolla, että on olemassa voimakas salaliitto-järjestö, joka suorittaa vallankumouksen ja sitten antaa vallan työväen valitseman hallituksen käsiin. Itse vallankumouksen suorittamiseen eivät laajat joukot ota osaa, ne astuvat näyttämölle vasta sitten kun aseellinen salaliittojärjestö on suorittanut vallankumouksen. Blanquilaiset eivät ymmärtäneet vallankumouksellisen tilanteen eikä poliittisen puolueen merkitystä. Heidän käsityksensä mukaan vallankumouksen tekeminen riippui siitä, oliko jo ehditty luoda riittävän voimakas salaliittojärjestö. Lyhyesti sanoen: vallankumous blanquilaisen käsitystavan mukaan ei ole joukkoliikettä, vaan puhtaasti sotilaallinen yritys.
*[Auguste Blanqui — ranskalainen vallankumouksellinen sosialisti, monien salaliittojen ja kapinain järjestäjä, eli 1805 – 1881.]
Oikea kommunistinen käsitys todellisimpana ilmenee Leninin teoksissa. Lenin syyskuussa 1917 kirjoittaa: “Onnistuakseen täytyy kapinan nojautua ei salaliittoon eikä puolueeseen, vaan johtavaan luokkaan. Tämä ensiksi. Kapinan täytyy nojautua kansan vallankumoukselliseen nousuun. Tämä toiseksi. Kapinan täytyy nojautua sellaiseen murroskohtaan kasvavan vallankumouksen historiassa, jolloin kansan etujoukkojen aktiivisuus on korkeimmillaan, jolloin horjuvaisuus vihollisen ja heikkojen ja puolinaisten epäröiminen vallankumouksen ystävien riveissä on suurin. Tämä kolmanneksi. Marxilaisuus eroaa blanquilaisuudesta juuri näillä kolmella ehdolla kapinakysymyksen asettamisessa.
Mutta jos nämä edellytykset ovat, niin kieltäytyminen suhtautumasta kapinaan taitona merkitsee marxilaisuudesta luopumista ja vallankumouksen kavaltamista“. Näin Lenin.
Tässä perusehdot kapinan oikein ymmärtämisessä. Puolueen johtava osuus on myös oikein ymmärrettävä. Sillä toiselta puolen vallankumouksellinen joukkoliike itsessään on vaistoperäistä, usein tiedotonta. Ilman lujaa ja tietoista johtoa, joka ohjaa joukkojen vallankumouksellista energiaa määrättyyn yhtenäiseen päämäärään, se on hajanaista, sokeaa ja on sillä vähän voiton mahdollisuuksia. Sellainen johto on toteutettavissa vain vallankumouksellisimman luokan poliittisen puolueen kautta.
Puolue ei tee kapinaa, sen tekevät vallankumoukselliset joukot puolueen johdolla. Puolue valitsee sopivimman hetken kapinan suorittamiseen, se järjestää kapinan, vie joukot avoimeen taisteluun. Tämä on mahdollista vain sillä ehdolla, että puolue nauttii laajojen joukkojen luottamusta, että se kykenee oikein arvioimaan tilannetta ja että se kykenee ottamaan kapinan taidon kannalta, että se osaa johtaa joukkoja kapinan taidon vaatimusten mukaan.
Tilanteen oikea arviointi on mitä ratkaisevinta. Siitä riippuu taistelusuunnitelma, tehtävä ja päämäärä kullakin ajankohdalla, minkä puolue asettaa. Ei ole koskaan kahta samanlaista tilannetta joita kaavallisesti voidaan toisiinsa verrata. Kokemuksia sellaisinaan ei voida siirtää toisaalta toisaalle. Suoranaista neuvoa, miten kussakin eri tilanteessa on toimittava ei ennakolta voida antaa, sillä tilanne on aina uusi, se on eri maissa erilainen ja aina muuttuu.
Mutta kokemukseen perustuva opetus, tosiasiat, historialliset tapaukset muodostavat teorian, joka on avaimena tilanteen ymmärtämiseen ja arvioon kaikissa olosuhteissa. Tästä on se hyöty, mikä varoittaa toistamasta tavallisimpia, turmiollisimpia ennen tehtyjä virheitä.
Lopetamme Leninin lausumaan: tappion kärsineet armeijat oppivat hyvin. — Sen Venäjän vallankumousliikkeen historia osoittaa jääväämättömästi oikeaksi.
Työskennelkäämme voitokkaan Lokakuun vallankumouksen innoittamina, jotta kaikissa maissa vallankumousarmeijat oppisivat voitokkaan kapinan taidon.
Toivo Antikainen.
l/XII—25.
Kommunisti, No 12
15. joukukuuta, 1925
Marxismi-Leninismi 