Ensimmäinen aseellinen rynnäkkö (1935)

KOLMEKYMMENTÄ VUOTTA MOSKOVAN ASEELLISESTA KAPINASTA 1905

ENSIMMÄINEN ASEELLINEN RYNNÄKKÖ

JOULUKUUN 18 (5) p:nä v. 1905 Fidlerin opistolla bolshevikkien organisoima Moskovan tuotantolaitosten konferenssi kysymyksestä aseellisesta kapinasta, hyväksyi yksimielisen päätöksen — on alettava poliittinen yleislakko siten, että se muutetaan aseelliseksi kapinaksi. Ennen tätä konferenssia oli tehtaissa kokouksia, joissa myöskin käsiteltiin kysymystä siitä, mitä edelleen on tehtävä, miten on vastattava tsaarihallituksen haasteeseen, hallituksen, joka asetti päiväjärjestykseen proletariaatin ja talonpoikaiston ensimmäisen Venäjän vallankumouksen aikana perustettujen kaikkien järjestöjen murskaamisen? Miten edelleen on vastattava tsaarin pyöveleiden julmaan terroriin, rauhallisen, aseettoman väestön ampumisiin, lukemattomiin pogromeihin? Miten edelleen on sysättävä vallankumousta?

Kaikille oli selvää, että yksistään poliittinen yleislakko, jota ei ole vahvistettu aseellisella kapinalla, ei enää kykene antamaan vaikkapa vain osittaista voittoa työväenluokalle, ei enää kykene sysäämään vallankumousta eteenpäin vaikkapa askeltakaan. V. 1905 lokakuun 17 p:n tsaarin manifesti oli korkein saavutus, mitä voi saavuttaa poliittinen yleislakko. Manifesti osoitti taistelevien voimien tasapainon: tsaarihallitus ei enää voinut hallita vain piiskalla, pistimillä ja oli pakotettu lupaamaan perustuslain, ja työväenluokka ja talonpoikaisto eivät vielä voineet ottaa valtaa käsiinsä.

Tsaarin valtaistuin oli horjutettu. Mutta tehtävä oli siinä, että se lakaistaan pois, ja sen lakaisemista poliittisella lakolla ei enää voitu tehdä, vaikka on tunnettua, että lokakuun 17 p:n aattona tsaari otti huomioon vieläpä sellaisenkin ulospääsyn, että sen täytyy, ehkä, kieltäytyä vallasta. Tämän takia työläis- ja talonpoikaisjoukkojen seuraava askel ei voinut olla menestyksellinen ilman aseellista kapinaa.

Jo v. 1905 keväällä ensimmäisessä bolshevistisessa edustajakokouksessa — RSDRP:n kolmannessa edustajakokouksessa — bolshevikkien puolue esitti aseellisen kapinan tunnuksen vaikuttavana johtavana tunnuksena, eikä kaukaisen tulevaisuuden tunnuksena. V. 1905 vallankumouksen tapahtumat eittämättä johtivat siihen, että tämä tunnus tulisi asetetuksi päiväjärjestykseen, että se tulisi esitetyksi joukkojen edessä kutsuna mitä päättävimpään taisteluun, työväenluokan vallankumouksellisen taistelun korkeampaan muotoon. Tapahtumat Odessassa, kapina panssarilaivalla ”Potjomkin”, barrikaaditaistelut Lodzissa, valtava liike Puolassa, liike Taka-Kaukasiassa, jossa bolshevististen järjestöjen johdossa oli toveri Stalin, liike Itämeren maissa, Suomessa, Ukrainassa, ja lopuksi liike, joka siirtyi Moskovaan ja joka valtasi uusia työläis- ja talonpoikaisjoukkojen kerroksia, yhdisti itseensä ylioppilaiston, — kaikki tämä nojasi seuraavan askeleen — aseellisen kapinan välttämättömyyteen.

Työväenluokka sankarillisella, sitkeällä järjestetyllä taistelullaan kohotti valtavat talonpoikaisjoukot tsarismia, kapitalisteja ja kartanoherroja vastaan. Se herätti huomion ja myötätunnon taisteluansa kohtaan sotilas- ja matruusijoukoissa. Tsaarihallituksen täytyi tämän tästä tukahduttaa kuohuntoja sotilasjoukoissa. Horjui tsarismin viimeinen tuki — armeija.

Työväenluokan eteen tuli eittämätön kysymys: joko proletariaatti luovuttaa valtaamansa asemat ilman taistelua, ja tsarismi murskaa yksitellen tärkeimmissä teollisuuskeskuksissa syntyneet Sovetit, hävittää talonpoikaisliiton, likvidoi rautatieläisten liiton ja muut työväenjärjestöt, vangitsee ilman mitään vastarintaa työväenluokan taholta vallankumouksellisen liikkeen johtajat; tahi proletariaatti vastaa tähän haasteeseen — vastarintansa koko voimalla ja näyttää, että se kykenee myös aseelliseen taisteluun.

Marx ja Engels useaan kertaan osoittivat, että on olemassa hetkiä, jolloin työväenluokan on taistelussaan asetettava kaikki kortit esille; että tappio sitkeän taistelun jälkeen omaa joskus yhtä suuren vallankumouksellisen merkityksen, kuin helpolla saatu voitto; että hansikkaansa kohottanut aina on vaarassa tulla voitetuksi. Nimenomaan tällaisessa tilanteessa työväenluokka oli joulukuun kapinan aattona, jolloin joulukuun 15 (2) p:nä vangittiin työläisdeputaattien Pietarin Sovetti ja kun oli tullut työläisdeputaattien Moskovan Sovetin ja muiden työväenjärjestöjen vuoro.

Joulukuun 19 (6) p:nä kokoontui työläisdeputaattien Moskovan Sovetti. Siinä Moskovassa olevien sotilasjoukko-osastojen edustajat kertoivat vallankumouksellisista mielialoista armeijassa, siitä, että Moskovan sotajoukot eivät tule tukahduttamaan kapinaa. Siellä kuultiin myös selostukset tehtailta, ja työläisdeputaattien Moskovan Sovetti hyväksyi sen kokoontumisen aattona bolshevistisen konferenssin hyväksymät päätökset.

Joulukuun 20 (7) p:nä alkoi poliittinen yleislakko, ja joulukuun 21 (8) p:nä tapahtui jo ensimmäisiä yhteenottoja poliisien ja sotajoukkojen välillä. Mutta vasta joulukuun 22 (9) p:nä sen jälkeen, kun aattoiltana sotajoukot hajottivat miitingin ”Akvariumissa” ja sen jälkeen, kun hallitus pani liikkeelle tykistön, alkoi barrikaadien rakentaminen Moskovan kaduilla. Barrikaadit peittivät Bulevarnoin ja Sadovoin renkaat ja niihin yhtyvät kadut ja poikkikadut. Telegrafitolpat, kumoon syöstyt raitiovaunut, tynnyrit, laatikot, rautalangalla käärityt, joistain paikoin ”lujuuden vuoksi” vedellä valellut kärryt, olivat barrikaadeina, jotka eivät niinkään paljon olleet barrikaadien takana taistelijain suojelemiseksi, kuin esteenä kasakoiden, rakuunoiden ja muiden sotajoukkojen etenemiselle. Barrikaadien takana kapinalliset tunsivat itsensä turvallisemmiksi. Taisteluosastot olivat sellaista voimaa, joka ei ollut riittävästi opetettu ja ei ollut riittävästi yhdistetty yhtenäisellä toimintaplaanilla. Rohkeutta, uskollisuutta vallankumoukselle, valmiutta itsensä uhraamiseen oli taistelujoukkolaisilla paljon, mutta taistelukokemusta heillä oli kerrassaan riittämättömästi, ja pääasia, ei ollut yhtenäistä plaania hyökkäyksessä vihollista vastaan.

Taistelu rajoneissa oli huomattavassa määrin rajonien puolustusluontoista taistelua hyökkäävää vihollista vastaan — tsaarin sotajoukkoja vastaan. Proletariaatin esiintyminen Pietarissa oli siksi heikkoa, että ei edes rautatieliikenne Pietarin ja Moskovan välillä tullut pysäytetyksi. Moskovan vallanpitäjät, säikähtyneinä ensipäivinä, ja luottamatta kasarmeihin suljettuihin Moskovan sotajoukkoihin, rukoilivat tsaaria ja ministeriä lähettämään avuksi vahvistusta. Ja niinpä joulukuun 28 (15) p:nä saapui Pietarista Semenovskin henkivartiokaartin rykmentti, Tveristä — Sumskin rakuunat, Varsovasta — Lomshinskin ja Kaporskin rykmentit.

Tsaarin vallanelimet jo kapinan alussa vangitsivat sen johtajat ja siten heikensivät kapinan johtoa. Johto oli irrotettu rajoneista. Rajoneista keskukseen hyökkäysplaanit, jotta voitaisiin puristaa hallituksen voimat ja musertaa ne, jäivät kokonaan toteutumatta. Mutta hallitus täytti plaanin, käyttäen hyväkseen kapinallisten virheitä. Erikoisen suuri merkitys oli sillä, että kapinalliset eivät käyttäneet hyväkseen Moskovan garnisoonin vallankumouksellisen mielialan valtaamaa osaa ja päästivät ajan käsistään, antaen tsaarihallitukselle mahdollisuuden tukahduttaa liikkeen sotilasjoukoissa.

Edeten askel askeleelta, hajottaen barrikaadit, puhdistaen rajonin toisensa jälkeen taistelujoukko-osastolaisista, tsaarin sotajoukot miehittivät kapinallisten viimeisen, kaikkein lujimman linnakkeen — Presnjan. Tykistö pommitti Presnjaa. Ammuksien sytyttämät kymmenet talot paloivat. Pyövelit ampuivat jokaisen, joka kulki kadun poikki. Tuli oli keskitetty Trehgorkalle, jossa oli Punaisen kaartin esikunta toveri Sedoin johdolla. Joulukuun 31 (18) p:nä Presnja antautui. Ja tammikuun 2 p:nä v. 1906 tsaari kirjoitti päiväkirjaansa: ”Monien rauhattomien pitkien päivien jälkeen Moskovassa tuli, jumalan kiitos, hiljaisuus, mellakka on tukahdutettu asevoimalla”.

Menshevikit hautasivat vallankumouksen. Plehanov kirjoitti, että ”ei olisi pitänyt tarttua aseisiin”. Luopion Savinkovin suulla eserrit parjasivat vallankumousta, kuvaten ”sitä, mitä ei ollut”, ja ylistäen yksilöterroria. Liberaalinen porvaristo ”vaihtoi viittoja”, panetellen roskalla aseellista kapinaa yhdessä menshevikkien kanssa silloin, kun Moskovan ja muiden kaupunkien kaduilla ei veri ollut vielä hyytynyt.

Kapina Moskovassa ei ollut yksinäinen, — se valtasi kokonainen sarjan kaupunkeja ja alueita. Riittää, kun muistamme barrikaadeja Rostovissa, Harkovissa, Kievin sapöörien kapinan, barrikaadit Sormovossa, Permissä, liikkeen Uralilla, Taka-Kaukasiassa, Siperian rautatielinjalla, nähdäksemme miten korkealle kohosi liike vuonna 1905. V. 1905 joulukuu oli tämän liikkeen korkein piste. Tämä liike ei osoittautunut riittävän voimakkaaksi kyetäkseen kumoamaan tsaarivallan, kumoamaan kartanoherrain ja kapitalistien vallan. Mutta tällä liikkeellä oli valtava merkitys koko vallankumouksen edelleen kululle ja suuren proletaarisen vallankumouksen voitolle Lokakuussa v. 1917.

Siihen aikaan, kun alkoi kapina, bolshevikkien konferenssi, joka kokoontui joulukuussa v. 1905 Tampereella (Suomessa), ei ollut vielä päättänyt työtään. Tässä konferenssissa tapahtui Leninin ja Stalinin ensimmäinen kohtaus, josta niin lämpimästi kertoi myöhemmin toveri Stalin. Pienintäkään horjuntaa kysymyksessä siitä, onko alettava kapina, ei ollut bolshevikkien riveissä. Bolshevikit ottivat mitä aktiivisinta osaa tämän kapinan valmistamiseen, sen organisointiin ja suorittamiseen. Mutta siihen aikaan vallankumouksellinen liike ei ollut vielä saavuttanut sellaista kehitysastetta, että olisi voitu yhdistää yhdeksi kokonaisuudeksi kolme sen perusvyöryä: työläisten kapina, talonpoikain kapina ja sotilaskapina. Arvostellen Moskovan joulukuun aseellisen kapinan virheitä, puhuen tämän kapinan opetuksista, Lenin kehotti joulukuun kapinan kokemuksen tutkimiseen, näki etukäteen uuden kapinan kiertämättömyyden, kapinan, johon meidän oli valmistauduttava, ottaen huomioon vuoden 1905 opetukset.

Myöhemmin kirjeessään Krasnopresnenskin työläisille kapinan 15-vnotispäivän yhteydessä Lenin kirjoitti:

”Ennen v. 1905 joulukuun aseellista kapinaa Venäjällä kansa osoittautui olevan kykenemätön aseelliseen joukkotaisteluun riistäjiä vastaan. Joulukuun jälkeen se oli aivan toisenlainen kansa. Se uudestisyntyi. Se sai taistelukasteensa. Se karaistui kapinassa. Se valmensi taistelijain rivejä, taistelijain, jotka voittivat vuonna 1917 ja jotka nyt — sanomattomien vaikeuksien kautta, voittaen nälän ja hävityksen kiusaukset, jotka loi imperialistinen sota, — puolustavat sosialismin yleismaailmallisen voiton asiaa”. (Lenin, Teokset, nide XXIII, sivu 451).

992 miestä ja 137 naista, jotka tsaarin sotajoukot ja poliisi ampuivat, — sellaiset ovat Moskovan joulukuun aseellisen kapinan viralliset yhteenvedot. Ja sen jälkeen rankaisuretkikunnat, villiintyneiden pyöveleiden verikosto suorittivat vallankumouksen tukahduttamisasiaa loppuun. Tutkimusmateriaalien pohjalla näkyy, että ammuttiin ”valkoisen karvalakin takia”, ”tumman ihon värin takia”, ”sen takia, että ei kulkenut kaikkein lyhintä tietä määräpaikkaan”, ”epäilyttävän pitkien hiuksien takia”, ”punaisen nenäliinan takia taskussa” ym.

Mutta ampumiset, lukemattomat pakkotyötuomiotkaan eivät voineet sammuttaa vallankumouksellista liekkiä, joka syttyi vuoden 1905 vallankumouksessa. Taantumuskautena vv. 1907—1910 syvään maanalaisuuteen ajettuna se kyti ja kasasi voimin syttyäkseen uudelleen v. 1914 imperialistisen sodan aattona. Sodan ensivuosien shovinismin tukahduttavan aallon sammuttamana se syttyi uudella voimalla, kun bolshevikit, ottaen huomioon vuoden 1905 opetukset, Leninin ja Stalinin johdolla johtivat joukot taisteluun kartanoherroja ja kapitalisteja vastaan vuonna 1917. V. 1905 vallankumous auttoi työväenluokkaa ja talonpoikaistoa raivaamaan tien helmi-maaliskuusta lokakuuhun v. 1917 sosialistiseen proletaariseen vallankumoukseen. ”Ilman tällaista ”kenraaliharjoitusta”, kuin v. 1905, v. 1917 vallankumoukset niin porvarillinen, Helmikuun vallankumous, kuin myös proletaarinen, Lokakuun vallankumous, eivät olisi olleet mahdollisia”. (Lenin, Teokset, nide XXIV, sivu 250).

Me kunnioitamme ihmisten muistoa, ihmisten, jotka mitä vaikeimmissa olosuhteissa v. 1905 joulukuussa nostivat kapinan lipun. Sosialismin voitot maassamme ovat valtavat. 18 vuoden ajan on siinä rakennettu maailmassa ensimmäistä luokatonta sosialistista yhteiskuntaa. Maamme proletariaatin ja kolhoositalonpoikaiston suuren johtajan toveri Stalinin johdolla proletaarinen vallankumous on saanut murtumattoman tuen.

Kehittäen uutta, vielä voimakkaampaa sosialismin hyökkäystä, joka nojaa stahanovilaiseen liikkeeseen, sosialistisen taloutemme suureen mahtiin, proletariaatin diktatuurin suureen voimaan, me tiedämme ja maistamme, että näissä menestyksissä on niiden ansiota, jotka vuonna 1905 Moskovan ja muiden kaupunkien barrikaadeilla antoivat elämänsä työväenluokan suuren vapautusasian puolesta, niitä, jotka 30 vuotta sitten raivasivat tietä miljoonaisille joukoille vuodet 1917 suuren proletaarisen sosialistisen vallankumouksen voitolle, joka avasi uuden aikakauden — sosialismin aikakauden.

EM. JAROSLAVSKI.