Alkiolaisuus ja maalaisliiton aatteellinen vararikko (1950)

AARNE HULKKONEN

Alkiolaisuus ja maalaisliiton aatteellinen vararikko

Maalaisliiton lehdistössä on viime aikoina toistuvasti vedottu Santeri Alkion aatteisiin maalaisliiton politiikkaa puolustettaessa. Onpa menty niinkin pitkälle — kuten Maakansassa Alkion kuoleman kaksikymmenvuotismuistolle 23.7.-50 kirjoitetussa artikkelissa — että väitetään alkiolaisen maahengen aatteen maalaisliiton ponnistusten ansiosta voittaneen kapitalismin ja uudistaneen sen sisäisesti maahenkivoittoiseksi. ”Maahenki siis voitti. Kiitos Santeri Alkion ja kaikkien muiden, jotka muokkasivat edellytyksiä sen nousulle” — huudahti lehti voitonriemuisena.

Koska on ilmeistä, että tässä on kysymyksessä historiallisten tosiasiain vääristely tietyssä tarkoituksessa, on syytä puuttua asian erinäisiin puoliin.

ALKIOLAINEN IDEALISMI JA SEN YHTEISKUNNALLINEN TAUSTA

Noin 40 vuotta sitten, jolloin Alkio aatetovereineen sepitti maalaisliiton syntysanoja, eli kapitalismi maassamme myrskyisää nousukautta ja maassamme hallitsi kapitalistisiin oloihin mukautunut kartanotalous riistäen häikäilemättömästi vaikeissa oloissa elävää laajaa torppari- ja maanvuokraajajoukkoa. Maanomistusoloissa vallinnutta epäoikeudenmukaisuutta kuvaa se, että vain 23 % maaseutuväestä oli omaa maataan viljeleviä, 32 % vuokramaata viljeleviä ja 43 % kokonaan maattomia ruokakuntia. Yli 250 ha omistavia suurviljelijöitä oli 16,4 % maanomistajista, mutta niiden hallussa oli 56,3 % maasta. Toisaalla kapitalistisen rahatalouden, maa- ja puutavarakeinottelijain tunkeutuminen maaseudulle teki epävarmaksi myöskin itsenäisen, omavaraisen talonpoikaiston aseman, esti sen vaurastumisen ja oli uhkana sen toimeentulolle. Maaseudun työtätekevä väestö kokonaisuudessaan oli jokseenkin turvaton ja vailla oikeuksia tuon puristavan rahamahdin edessä. Valtion ja paikallisten itsehallintoalueiden virkakunta oli säätyjärjestelmää edustavan ruotsalaisvoittoisen virkamiesbyrokratian käsissä, joka Venäjän tsaristiseen virkakomentoon sopeutuneena hallitsi maata. Kirjassaan ”Maaseutu herää” Alkio kuvaa silloisia yhteiskuntaoloja seuraavasti:

”Maaseudulla oli torppari- ja mökkiläis- sekä loisjärjestelmä kehittynyt sille asteelle, että näihin kansanluokkiin sortuneet ihmiset tunsivat yhteiskunnallisen puristuksen ahdistavan itseään joka ilmansuunnalta, samalla kun elämisen mahdollisuudet kävivät yhä vaikeammiksi. Uudenaikainen kapitalismi valloitti Suomen maaseutua. Suurtiloilla kiristettiin alustalaisia. Heidän asemansa, joka aikaisemmin oli ollut monasti melko siedettävä, huononi nopeasti, vuokrien kohoaminen ja häätäminen astui päiväjärjestykseen. Talollisten toimeentulo heikentyi siksi, että tuotteista ei saanut kuin pienen osan niiden tuotantokustannuksista, rahantarpeen yhä kasvaessa. Tämä tapahtui samaan aikaan kuin kaikenlainen liike-elämä maassa eli ennen tuntematonta nousukautta. Maakansa alkoi vaistota tuhoavassa kapitalistisessa rikkaudenvallassa itseään uhkaavan uuden vaaran. Herravalta ilmestyi näin taas uhkaamaan talonpoikaa ahdistaen hänen elämänsä mahdollisuuksia. Huomattiin, että eräät piirit maassa rikastuivat nopeasti ja säännöllisesti samalla kuin toiset köyhtyivät. Sellainen huomio on kaikkina aikoina ollut yhteiskuntaa uhkaavan peloittavan vaaran enne.”

Tuon peloittavan yhteiskunnallisen vaaran enteen, vallankumouksen enteen torjumisen Alkio katsoi mahdolliseksi vain uudistamalla yhteiskuntaoloja talonpoikaisessa hengessä. Perussyynä kaikkeen pahaan ja yhteiskuntaolojen nurjuuteen hän näki olevan kapitalistisen riiston häikäilemättömyyden, joka hävittää itsenäistä talonpoikaisluokkaa synnyttäen ja levittäen yhteiskunnallista kurjuutta. Kuvaillessaan niitä vaikutuksia, joita kapitalismin tunkeutuminen maaseudulle sai aikaan Alkio kirjoitti:

”Mutta miten tämä kumma ilmiö (kapitalismi – A. H.) kohtelee työstään elävää maamiestä ja talonpoikaa? Mesikielellä. Jos maamiehellä on luonnontuotteita, maata, metsää, ruumiinvoimia, tulee se rahan kanssa. Ostaa maamiehen sielun. Hän näetten herättää leivän kasvattajassa rakkauden rahaan, pystyttää hänen sydämeensä saman epäjumalan temppelin ja uhrialttarin, joka kapitalistisen keinottelijan omassa sydämessä aina suitsee. Hän tarjoo maasta hyvän hinnan. Maamies myy. Raha on kääntänyt hänen mielensä. Kun huijari saa maan, ryhtyy hän sitä imemään kuiviin. Hän tahtoo voittaa.” (Heräävä Maa II).

Niin realisti kuin Alkio olikin kuvaillessaan kapitalistisen kehityksen kielteisiä vaikutuksia maaseutuelämään muuttui hän täysin pikkuporvarilliseksi idealistiksi, kun hän siirtyy käsittelemään niitä keinoja, joilla kapitalistista puristusta vastaan olisi taisteltava. Itsenäistyneen varallisuuteen ja valtiolliseen vaikutusvaltaan pyrkivän varakkaan talonpoikaiskerroksen edustajana ja kapitalistisen kehityksen lakeja täysin tuntemattomana toiveajattelijana hän asennoitui vihamielisesti sekä työväenluokkaan että kapitalisteihin. Kaupungeissa kehittyvässä kapitalismissa ja sosialismissa hän näki maaseutuväen yhteisen sortajan. Talonpoikaiston maahengessä hän näki sen uudistavan voiman, jolla kapitalismin kielteiset piirteet ja repivä luokkataistelu voitaisiin muka poistaa yhteiskunnasta:

”Maamies on vielä luova uudestaan sen yhteiskunnan ja sen ihmisen, jonka kapitalismi ja sosialidemokratia yhdessä hävittävät. Maalaiselämä on uudistuva, tuleva kansojen yhteiskuntataloudellisen elämän terveyden lähteeksi ja ihmisyyden nousemisen meheväksi loppumattomia rikkauksia ja uusia sivistysmahdollisuuksia luovaksi uudeksi yhteiskunnan kehdoksi” — haaveilee Alkio vielä niinkin myöhään kuin 1910.

Tämä epärealistinen ja yhteiskuntakehityksen vastainen katsomus talonpoikaiston yhteiskunnallisesta asemasta ja merkityksestä kapitalismin vallitessa, esiintyy johtavana ajatuksena Alkion koko aaterakennelmassa. Tälle taantumukselliselle perustalle rakentui hänen yhteiskuntaelämän uudistusohjelmansa, joka kiteytyi sitten ensimmäiseksi maalaisliiton ohjelmaksi (Suomen Maalaisväen Liiton ohjelma, hyväksytty Seinäjoella 1906).

ALKIOLAINEN RADIKALISMI EI KELPAA MAALAISLIITOLLE

Jo tässä ensimmäisessä maalaisliiton ohjelmassa, joka lopullisesti vahvistettiin vuonna 1908 voi panna merkille sen ristiriidan, mikä myöhemmin oli kehittyvä maalaisliittolaisuuden kompastuskiveksi. Puhumattakaan siitä, että Alkion räiskyvästä kapitalismin ja virkavallan arvostelusta ei noissa ohjelmissa ole jälkeäkään, on mm. hänen radikaalinen vaatimuksensa torpparilaitoksen poistamisesta saanut muuttua ehdollisempaan muotoon. Vuoden 1906 ohjelmassa se ilmeni vain torpparien aseman parantamisena, ja vasta vuoden 1908 ohjelmassa otettiin torpparien voimakkaan liikehtimisen seurauksena myös torpparien vapauttamista koskeva kohta. Niin tästä kuin muistakin ohjelman kohdista käy ilmi, että se taloudellinen uudistusohjelma, jota Alkio puheissaan ja kirjoituksissaan voimakkaasti julisti ja jossa vaadittiin maaseudun vähäväkisen kansanosan aseman turvaamista kapitalistista riistoa vastaan, kohtasi jo ohjelmakysymyksenäkin jäykkää vastarintaa maalaisliittoon lukeutuvan varakkaan ja kapitalistisiin oloihin mukautuneen talonpoikaiston taholta. Vaikka alkiolaista uudistushenkeä olikin sisällytetty ohjelmaan ennenkaikkea sen sivistys- ja valtio-olojen uudistusta koskeviin vaatimuksiin, varottiin sen taloudellisissa uudistusvaatimuksissa loukkaamasta suuromistajien ja yhtiöiden etua. Itu maalaisliiton rikkinäisyydelle ja sen olemukseen kuuluvalle kaksinaisuudelle, tekojen ja lupausten ristiriidalle, ilmenee jo mainituissa ohjelmissa. Ja eihän muuten voinut ollakaan, koska silloisten kapitalististen olojen vallitessa ei enää voinut olla yhtenäistä talonpoikaisluokkaa, vaan se oli jakaantunut eri kerroksiin, joiden edut olivat vastakkaisia. Kapitalistisiin olosuhteisiin mukautunut suurtalolliskerros pyrki varakkuuteen kapitalistisia keinoja käyttäen, kun taas maaseudun palkkatyöväki, torpparit ja riistonalaiset pienviljelijät pyrkivät parantamaan asemaansa varakkaan maaseutuväen riiston rajoittamisella. Kapitalistisen kehityksen synnyttämä ja syventämä luokkaristiriita itse maaseutuväen keskuudessa oli siis tosiasia, jota itsepintaiset historian vastatuulta soutavat maalaisliittolaiset idealistit, niiden joukossa myös Alkio, eivät halunneet tunnustaa. Tosin Alkio teki parhaansa maapohattojen nuhtelemiseksi, jotta he mm. maatyöläisessä näkisivät tarpeellisen olion, jonka palkka-, työ- ja asunto-olojen parantamisesta talollisten olisi jo oman etunsakin kannalta pidettävä huolta: ”Tavallinen porvarillinen malli ei näiden suhteiden järjestelyssä riitä. Siinä tarvitaan uutta taloudellista aatetta — yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta. Maatyömies on taloudessa aivan yhtä tärkeä henkilö kuin viljelijä itse” — kirjoitti hän eräässäkin maatyöläisten oloja koskevassa kirjoituksessaan.

Mutta tuo suurviljelijäin hyvään tahtoon vetoaminen oli silloin yhtä hyödytöntä kuin nykyisinkin. Suurtalollisten ja maatyöläisten etujen yhteisyyteen vetoava alkiolainen moraalifilosofia murskaantui luokkaetujen vastakohtaisuuden sovittamattomaan todellisuuteen. Suurpääoman riiston ahdistama varakas maanviljelijä pyrki turvaamaan asemansa maatyöväen ja maanvuokraajien riiston tehostamisella. Niin joutui koko maaseutu tuntemaan suurpääoman tukahduttavan puristuksen. ”Kapitalismi on luonut kaupunkien ja yhteiskuntien rikkauden ja sivistysvallan, mutta ryöstänyt maaseudun, tehden suuresta osasta entisiä talonpoikaissukujakin työntekijäproletaareja; nyt kapitalismi parhaillaan krikeeraa puutavarayhtiöiden kanssa valloittaen maata ja ajaen maanviljelijäsukuja pienen rahapussin kera mieron tielle. Köyhäin joukot kasvavat” — kuvailee Alkio tuon sietämättömän olotilan seurauksia vielä vuonna 1917.

Mutta vaikka maassa elettiinkin jo silloin vallankumouksen nousua, niin Alkio ei kyennyt kaikesta tuosta tekemään sitä johtopäätöstä, että tilanne voidaan muuttaa paremmaksi vain teollisuustyöväen ja maaseudun sorretun väen yhteisellä voimalla. Hän jäi yksinäiseksi kapitalismin varjopuolten valittelijaksi, ja myöhemmin luokkataistelun kärjistyttyä avoimen taistelun asteelle vuonna 1918 hän siirtyi täydellisesti kapitalistien riistojärjestelmän puolustajaksi.

Niin idealistisia ja yhteiskuntakehityksen kanssa ristiriidassa olevia kuin alkiolaiset aatteet perusolemukseltaan olivatkin, esiintyi niissä kuitenkin lämmin osanotto maaseudun vähävaraisen kansan kärsimyksiä kohtaan. Niiden lieventämiseen hänen uudistusohjelmansakin kaikessa idealistisuudessaan oli suunnattu.

Alkiota voitaneen syyttää korkeintaan talonpoikaiselle utopistille ominaisesta yhteiskunnallisen kehityksen ja kapitalismin olemuksen tuntemattomuudesta johtuvasta harhaoppisuudesta. Mutta nykyisiä maalaisliiton johtavia ”teoreetikkoja”, jotka vielä nykyisinkin pyrkivät uskottelemaan alkiolaisten aatteiden voittaneen ja tulleen maalaisliiton toimesta toteutetuiksi, kuten Maakansan edellä mainitussa artikkelissa väitetään, on sensijaan pidettävä tietoisina poliittisina silmänkääntäjinä, jotka yrittävät verhota poliittista vararikkoaan Alkion historiallisesti aikansa eläneillä aatteilla.

MAALAISLIITTO ALKION TAANTUMUKSELLISIMPIEN KATSOMUSTEN VAALIJANA

Kuten jo maalaisliiton ensimmäisistä ohjelmista käy ilmi, omaksui se alkiolaisista aatteista vain sen, millä oli merkitystä yhteiskuntaolojen uudistamisessa kapitalistisen riistojärjestelmän kehittämistä ja lujittamista silmälläpitäen. Tämän vuoksi maalaisliitto jo syntyessään oli perusteiltaan taantumuksellinen, vallitsevia kapitalistisia omistussuhteita säilyttämään pyrkivä puolue. Sen edistyksellisyys rajoittui vain kapitalismin suurimpien epäkohtien arvosteluun ja ennenkaikkea sellaisten uudistusten aikaansaamisen vaatimiseen maatalous-, sivistys- ja maanhallintaoloissa, jotka edistäisivät kapitalististen suhteiden kehittymistä ja laajentumista myös maaseudulle.

Sitä mukaa kuin kapitalismi sitä edustavine kansallisine herätysliikkeineen kietoi maaseudun yhä täydellisemmin piiriinsä ja sitä mukaa kuin luokkataistelu kapitalismin ja teollisuustyöväen välillä kehittyi yhä selvemmäksi poliittiseksi kamppailuksi kapitalismin kohtalosta, siirtyi maalaisliitto yhä avoimemmin taantumuksellisen rahamahdin puolelle. Alkiolaiset aatteet jäivät yhä enemmän vain korupuheiksi maalaisnuorisoa maalaisliiton vaalinuottaan kalastettaessa. Eritoten vuosi 1918 vallankumoustapahtumineen ja maan itsenäistymisineen oli tässä suhteessa käännevuosi maalaisliiton historiassa. Maalaisliitosta tulee vaikutusvaltainen hallituspuolue, jonka käsissä on ollut miltei kolme vuosikymmentä maamme maatalouspolitiikan johtaminen. Sen asennoitumisella on ollut ratkaiseva merkitys myös maamme yleispolitiikan hoitamisessa.

MAALAISLIITON EHDOTON ANTAUTUMINEN KAPITALISMIN EDESSÄ

Mutta onko tämä merkinnyt sitä, että alkiolainen maahenki olisi voittanut ja parantanut pahan kapitalismin, jota Alkio aikoinaan niin ankarasti ruoski? Ei, sitä se ei ole merkinnyt. Se osoittaa vain sitä, että kapitalismi on valloittanut maahengen ja tehnyt siitä yhdessä maalaisliittolaisuuden kanssa aseen riistääkseen entistä tehokkaammin maataloutta, maaseutuväkeä, nimenomaan omasta työstään elävää väkeä.

Maalaisliiton johtajisto antautui, ei vain käytännön politiikassa, vaan myöskin aatteellisesti rahamahdin edessä ja muuttui sen nöyräksi palvelijaksi. Tämä kehitys oli luonnollisena seurauksena kapitalismin tunkeutumisesta maaseudulle. Se ravisti maaseudun ennennäkemättömään toimeliaisuuteen. Yksityisiä ja osuuskunnallisia liikeyrityksiä syntyi kuin sieniä sateella maatalouden kaikilla aloilla. Muodostui koko maata käsittäviä maatalous- ja karjataloustuotteiden ja -tarvikkeiden välittäjäyhtymiä. Niiden osto- ja myyntiasiamiehet tunkeutuivat syrjäisimpiinkin salokyliin. Suurpankkien rahoittaman osuuskassaliikkeen rinnalle ilmestyi kirkonkyliin keskuspankkien ja muiden rahalaitosten konttoreita. Puutavarayhtiöiden asiamiehet paisuneine rahapusseineen olivat kaikkialla vaanimassa vapautuneiden ja ahdingossa elävien torppareiden maita ja metsiä.

Nyt vasta aitosuomalainen kapitalismi ryhtyi todella valloittamaan maaseutua rahan ja maalaisliittolaisuuden voimalla, isänmaan ja maahengen nimessä. Maalaisliiton johtajista tuli tuon valloitussodan vääpeleitä ja luutnantteja, jotka saatuaan turvatun toimeentulon ja vakavan yhteiskunnallisen aseman maataloudellisten liikeyritysten ja rahalaitosten johdossa ja paikallisissa ja valtion viroissa unohtivat kokonaan Alkion aatteellisen testamentin tärkeimmän määräyksen: älkää unohtako köyhän asiaa.

Kuluneet neljäkymmentä vuotta ovat siis merkinneet maalaisliiton historiassa, ei suinkaan maahengen ja alkiolaisten aatteiden voittoa kapitalismista, vaan niiden täydellistä murskautumista kapitalistisen kehityksen voittokulun tiellä ja maatalouden joutumista yhä syvempien kapitalistisen riiston synnyttämien ristiriitojen ja vaikeuksien raatelemaksi.

MAALAISLIITON MAATALOUSPOLITIIKAN UMPIKUJA

Mutta romahtaneet eivät ole ainoastaan maalaisliiton aatteelliset katsomukset. Myös sen johtama maatalouspolitiikka on joutunut umpikujaan. Suurimpana valtiotekonaan maalaisliittolaiset poliitikot pitävät torpparien vapautumista ja itsenäisyysvuosina suoritettua asutustoimintaa. Ansion tästä he väittävät kuuluvan yksinomaan maalaisliitolle. Eikä kiitollisuutta vaadita yksin vapautuneilta torppareilta ja korpiin asutetuilta asutustilallisilta. Kiitollisen pitäisi myös olla kokoomusporvariston ja maanomistajien, koska ”maanomistusolomme ja yhteiskuntamme on maalaisliiton ajamilla maareformeilla ja asutuspolitiikalla lujitettu” ja siten pelastettu kapitalismi sortumasta balkanilaiselle tielle (Maakansan pääkirjoituksesta 9.7.-50).

Ei ole tarpeellista lähteä kiistelemään maalaisliiton kanssa siitä, kenelle kuuluu kunnia maanomistusolojemme uudistamisesta. Jo tuo maalaisliiton päälehden lausunto osoittaa, ettei maalaisliiton johtaman torpparien itsenäistämisen ja asutuspolitiikan tavoitteena ole ollut niinkään paljon maattoman väestön ja torpparien toimeentulon turvaaminen kuin suurmaanomistajien maanomistuksen suojeleminen ja kapitalistisen rahavallan pönkittäminen. Sen vuoksi maalaisliittolaiset asutusherrat asutustoiminnassaan ovat pitäneet huolen siitä, ettei asutettavista muodostuisi itsenäisiä maanviljelijöitä, vaan omin eväin työskentelevää halpaa työntekijäjoukkoa puutavarayhtiöille. Juuri tämän vuoksi myös maalaisliiton ”taistelu” torpparien vapauttamisen puolesta oli niin ponnetonta, että vasta vuonna 1918 vallankumouksen säikäyttämä maalaisliitto ja muu porvaristo saatiin käytännössä hyväksymään torpparivapauslaki — tosin torppareille raskain ehdoin.

Tarkasteltaessa tällä haavaa maalaisliiton ”ohjelman mukaisesti” — kuten he itse vakuuttavat — toteutetun asutus- ja maatalouspolitiikan hedelmiä löytyy niistä verrattain vähän kerskumisen ja kunnian aihetta. Tosin neljännesmiljoona uutta pientilaa on muodostettu, 600 000 hehtaaria uutta viljelysaluetta raivattu ja maa- ja karjataloustuotantoa kohotettu siinä määrin, että karjan tuotteisiin nähden ollaan jo omavaraisia ja leipäviljaomavaraisuuskin on käden ulottuvilla. Mutta tämä kaikki on vain pettävää pintakiiltoa. Asian ydinhän on siinä, onko kaikesta tästä huolimatta maaseudun vähävaraisen väestön elämä ja asema vastaavassa määrin parantunut ja tullut turvatuksi?

Itse maalaisliittolaisten poliitikkojenkin on täytynyt vastata tähän kielteisesti. Yhtäältä maalaisliittolaisen asutuspolitiikan ja toisaalta perintötilojen pirstoutumisen ja köyhtymisen vuoksi on elinkelvottomien kääpiöviljelmien määrä kiihtyvässä tahdissa lisääntynyt. Kolmen vuosikymmenen aikana on peltoala vähentynyt viljelmää kohden keskimäärin 1,5 ha:lla ja alle kahden peltohehtaarin kääpiöviljelmien määrä on pelkästään päättyvän vuosikymmenen kuluessa lisääntynyt lähes 20.000:lla.

Tämän lisääntyvän kääpiöviljelijäin joukon, joka maaseudun palkkatyöväen kanssa muodostaa lähes puolet maaseudun väestöstä, toimeentulo on puutavarayhtiöiden ja suurviljelijäin töiden varassa. Heidän asemansa suurpääoman puristuksessa on tällä haavaa yhtä turvaton kuin 40 vuotta sitten, jolloin maalaisliiton ”pienviljelijäin etujen ajaminen” alkoi.

Mutta turvatumpi ei ole myöskään varsinaisen pienviljelijäväen asema. Varattomuus ja viljelys- ja laidunmaan yleinen vähyys, koneiden ja maatalousvälineiden puute ja raskaat vero- ja velkataakat ovat voittamattomina esteinä sen elämän turvaamisen ja toimeentulon paranemisen tiellä. Omavaraisen talonpoikaistonkin aseman heikkoutta kuvaa se, että sen tuotannon kannattavaisuus on vuosikymmeniä ollut valtion tuen varassa, vaikka sen harjoittaman maatalouden voimaperäisyys ja tuotanto on suuresti lisääntynyt.

Kaikki tämä on ollut seurausta siitä, että pankki- ja teollisuuspääoman harjoittama maatalousväestön riisto on vuosi vuodelta tehostunut. Sen seurauksena on, kaikista maalaisliiton maatalouspolitiikan ponnisteluista huolimatta, talonpoikaiston luokkakerrostuminen käynyt nopeammaksi ja luokkataistelu kiihtynyt. Maaseutuväen elämänehtojen turvaamisen perusongelmat, kysymys maanomistusolojen radikaalisesta uudistamisesta, maataloustuotannon tukemisen uudelle pohjalle saattamisesta ja toimeentulon takaavasta työnsaannista maaseudun tilattomalle väelle, nousevat jälleen ratkaistaviksi entistä vaativampina ja laajakantoisimpina yhteiskunnallisina kysymyksinä. Onhan nykyisin tilanne maaseudulla sellainen, että väestö lisääntyy joka vuosi noin 30.000 työkykyisellä nuorukaisella ja neitosella. Mutta noiden nuorten ihmisten toimeentulon turvaamiseksi ei sanota riittävän maata eikä työtä. Jo kahtena talvena ovat kymmenet tuhannet maaseudun nuorukaiset saaneet jälleen elää tilapäisten työttömyystöiden varassa. Pellervo-lehden näkemyksen mukaan ei tähän tilanteeseen ole odotettavissa parannusta, ”vaan työttömyys tulee vuosi vuodelta lisääntymään, vaikkeivät suhdanteet kehittyisikään pulaluontoisiksi” (Pellervo N:o 8 1950). Tämän pysyväiseksi muodostuvan työttömyyden perusalueena on maaseutu. Se ei kykene turvaamaan uusille ihmisille toimeentuloa, ja näitä ihmisiä ei myöskään ratsionalisoituva ja menekkimarkkinoita poteva teollisuus voi vastaanottaa. Tilanne on niin vakava — jatkaa Pellervon ilmeisesti maalaisliittolainen taloustarkkailija, että jollei erikoistoimenpiteisiin ryhdytä, olemme pian samanlaisessa tilanteessa kuin vuosisadan alussa, jolloin elinvoimaisimman maaseutunuorison oli nälän ajamana siirryttävä kotiseudultaan siirtolaisina vieraisiin maihin.

Tämä maaseudun hätähuuto — ja se ei ole ainoa laatuaan — osoittaa selvääkin selvemmin, että maalaisliiton ”ohjelman mukaisesti”, mutta suurpääoman hyödyksi johdetulla maatalouspolitiikalla maatalousolot ja maaseutuväen elämä on saatettu sellaiseen umpikujaan, josta ei ole ulospääsyä ilman suurpääoman mahdin hävittämistä ja yhteiskuntakehityksen saattamista sosialismin tielle. Tätä käännettä taas ei voida tehdä muutoin kuin palkkatyöväestön ja talonpoikaiston yhteisin voimin. Siksi työväen ja talonpoikain yhteisen taistelurintaman aikaansaaminen suurpääoman riistoa vastaan on aikakautemme keskeisin poliittinen ja aatteellinen tehtävä myöskin maaseutuväen etujen kannalta katsottuna.

Missä määrin maalaisliiton parhaimmisto kykenee tämän tosiasian tajuamaan ja sen mukaisesti puolueensa aatteita ja poliittisia pyrkimyksiä uudistamaan, siitä tulee riippumaan sen tulevaisuus. Toistaiseksi noita uudistuspyrkimyksiä ei ole nähtävissä. Alkion aatteiden uudelleenlämmitys ja luontoon palaamisen ja maahengen palvonta antaa päinvastoin aihetta sellaiseen johtopäätökseen, että maalaisliiton nykyinen johtajisto on niin kiinteästi kiinnikasvanut suurpääoman etuihin, että se on kykenemätön ajanmerkeistä vaaria ottamaan ja mitään uutta oppimaan.