Valkokaartilainen roska (1939)

lahtarien terrori kannaksella
Valkoisten upseerihurttien tuhotyöt Kannaksella. Räjäytetty rautatiesilta.

Toimiva armeija. Karjalan kannas, 8 joulukuuta.

Olemme Raivolassa. Vielä kuuluvat kaukaiset jymähdykset, mutta rakennustyöt on jo alettu. Puhdistetaan teitä, kunnostetaan rautateiden ylikulkupaikkoja, asetetaan lennätinlankoja…

Savuavien rakennusten keskellä seisoo ehjinä kauniita vasta maalattuja taloja. Ne ovat kartanonherrain huviloita. Niitä eivät suomalaiset ”sotaurhot” rohjenneet polttaa, he toivoivat nähtävästi vielä palaavansa tänne takaisin. Osoittautui, että talonpoikien pakottaminen omaisuuksia tuhoamaan oli valkorosvoille paljon helpompi tehtävä kuin omien rakennusten tuleen sytyttäminen.

Kartanonherrain talot on komeasti kalustettu. Seinillä riippuvista valokuvista katsovat metsäpomojen, tupakkatehtailijoiden ja suurliikemiesten kylläiset, turvottuneet kasvot. Kaapeissa on suojeluskuntalaisten pukuja ja käsivarsinauhoja. Kirjahyllyillä on kirjoja, joissa ylistetään Suomen lahtarien veritekoja vallankumouksellisia työläisiä ja talonpoikia kohtaan.

Mutta täällä eivät asuneet suomalaiset. Täällä elivät ”venäläiset”, — venäläisten valkoemigranttien siirtola. Suojeluskuntalaisten pukujen rinnalla riippuu vanhoja upseeripukuja. ”Suur-Suomi”-historian kullattujen nidosten rinnalla on pariisilaisen ”Vosroshdenien” numeroita. Kiireesti paetessa poisheitettyjen Suomen markkojen joukossa on hyvin hoidettuja vanhoja ruplia. Lattialla on sekasorron vallassa vanhoja rukouskirjoja ja pelikortteja… Ne ovat kuin tunnusmerkkinä valkoemigrantin henkisen elämän sisällöstä Suomessa. Ei ole myöskään hyödytöntä tutustua heidän ”taiteeseensa” ja ”filosofiaansa”. Ruumiinlöyhkä lähtee heidän aikakauslehdestään ”Sodrushestvo”. Huonot ja värittömät runot toitottavat yksitoikkoisesti ”suloisesta kuolemasta” ja uuvuttavasta välttämättömyydestä ”sekoittaa pyhä kärsimättömyys hitaaseen, alistuvaan kaihoon”. Mitä on tämä ”pyhä kärsimättömyys”, siitä kertoi mainiosti valkoemigrantti-novellikirjailijatar Kuokkalasta:

”…Näyttää siltä kuin olisi vanhasta jäänyt jälelle vain paloiteltu ruumis… Ei! Tarpeen tullen ilmestyy joku ihmeen tekijä ja pirskottaen kuolleiden ruumiita elämän vedellä elvyttää ne.”

Mutta ihmeentekijää ei tule ja siksi on näiden entisten ihmisten huviteltava kaikenlaisilla haaveilla.

Nämä ovat vaarallisia ihmisiä. Juuri he olivat niitä, jotka ylistelivät tsaarinvaltaa, että se pelasti heidät kansan vihalta. Nyt he ovat kiitollisia Suomen sotaherroille siitä, että nämä pelastivat heidät vallankumoukselta ja siksi he ylistelevät väsymättä lahtarien veritekoja.

Keitä sitten ovat nämä entiset ihmiset ja millä he ovat elättäneet itsensä nämä vuodet Kuokkalassa, Terijoella, Raivolassa, Viipurissa ja Helsingissä? Siihen he vastaavat itse kirjoituksissaan ja kirjeissään. He ovat tehtailijoita ja tilanherroja ja suurin osa heistä on entisiä Judenitshin ja Denikinin upseereita. Kaikki he toivoivat vielä palaavansa Venäjälle, eivätkä he suotta säilytelleet vanhoja rahoja ja univormujaan. He valmistautuivat taas murhaamaan, siksi oli heidän kellareissaan piilotettuina kivääreitä ja konekivääreitä. Kaikki osoittaa heidän olevan kiinteässä yhteydessä suojeluskunnan ja ohranan kanssa. Heidän riveistään värvättiin vakoilijoita ja murhamiehiä, joita lähetettiin Neuvostoliittoon tuhotöitä tekemään. Nyt he yhdessä suojeluskuntahurttien kanssa samoilevat rosvoina metsissä, väijyen puna-armeijalaisia, antaakseen iskun selkään. Juuri tämän tähden suosivat heitä cajanderit ja mannerheimit.

Voiko Suomen kansa kauemmin sietää tällaisen saastakoplan oleskelua Suomen maassa? Ei!

Punaisen Armeijan avustamana Suomen kansa karkoittaa ainiaaksi maastaan tämän valkokaartilaisen saastakoplan.

Kansan Valta, № 10
Suomen työtätekevien kansanrintaman äänenkannattaja
Perjantai, 15 p. joulukuuta v. 1939

Leave a comment