Muistelma Perä-Pohjolan kapinasta
Elettiin syystalvea v. 1921. Tavalliset talvityöt Perä-Pohjolan metsissä olivat alkaneet. Raatajat olivat kokoontuneet entisiin, heille tuttuihin asunnoihin — saunoihin eli metsäkämppiin. Oli saapunut miehiä Suomen kaikilta kulmilta. Useammat olivat kulkeneet pitkiä matkoja saadakseen myydä työvoimansa mahdollisimman kalliista. Mutta verrattuna tarjolla olevaan työläismäärään, oli savotoita vähän. Sen vuoksi oli yhtiöiden helppo painaa palkat alas. Jouduttiin raatamaan nälkäpalkoilla. Tyytymättömyys ja halu nousta taisteluun kyti kaikkien mielessä. Mutta taistelun mahdollisuuksia ei sanottavasti ollut, sillä työläisillä ei ollut sellaista järjestöä, joka olisi koonnut voimat taisteluun.
Sitten alkoi kuulua viestejä Suomen lahtarien rosvohyökkäyksestä Karjalaan. Se vavahdutti Pohjolan raatajain mielet hereille. Sanomalehdistä seurattiin jännittyneinä tilanteen kehitystä, pohdittiin asioita iltaisin kämpillä piisitulen ääressä. Oltiin yleensä taipuvaisia uskomaan, että syttyy virallinen sota Suomen ja Neuvostovallan välillä.
Niin kului useita viikkoja, eikä näennäisesti tapahtunut mitään erikoista. Vallankumoukselliset työläiset kuitenkin toimivat saadakseen aikaan jotain sellaista, mikä antaisi mahdollisuuksia ryhtyä meidänkin keskuudessa johonkin tepsivämpään toimintaan. Pian saatiin kuulla huhuja, että aseita oli onnistuttu hankkimaan. Aluksi siitä tiedettiin vain pienessä piirissä, mutta tilanne jännittyi siitä huolimatta. Odotus täytti ilman- Jokainen tunsi, että jotain oli tulossa. Ja mielet paloivat taistelun halusta.
Tammikuun loppupäivinä se sitten puhkesi. Se alkoi seudun suurimmassa savotassa — ”Värriöllä”. Suurin osa työläisistä sai aseet. Vallattiin yhtiön varastot ja lähdettiin liikkeelle — päämääränä Kuolajärven kirkonkylä. Kaikki kävi rauhallisesti. Matkalta poikettiin useassa savotassa, ja niistä liittyi monia tovereita joukkoomme. Kirkonkylässä tiedettiin olevan muutamia kymmeniä lahtarien sotilaita. Ne poikettiin useassa savotassa, ja niistä niin täydellisesti, että ne antautuivat ilman taistelua. Seuraavana päivänä oli Kuolajärven kirkolla vilkasta elämää. Varustauduttiin kaikkien mahdollisuuksien varalta, sillä tilanteesta ei paljon tiedetty. Mutta siitä huolimatta olivat varsinkin nuoret miehet innostuneita. Luultiin tulleen tilaisuuden, jolloin päästään ratkaisevaan otteluun luokkavihollisen kanssa, maksamaan heille samalla mitalla mitä olimme itse saaneet kokea v. 1918 ja sen jälkeen.
Tilanne ei kuitenkaan vielä ollut sellainen. Sen vuoksi saimme vetäytyä rajan taakse. Ja seuraavana yönä lähdimme matkalle. Kulkueeseen kuului useita satoja käsittävä joukko miehiä, jotka kulkivat hiihtäen, sekä noin 100 hevosta — matkalla työväen vallan rajaa kohti. Oli perheellisiäkin miehiä, joilla oli vaimot ja lapset mukanaan. Emme paljon tietäneet elämästä työväen vallan maassa. Mutta mieli oli hilpeä: olimmehan juuri pudistaneet päältämme orjankahleet, tunsimme itsemme vapaiksi kaikissa suhteissa.
Parin vuorokauden kuluttua saavuimme ensimäiseen karjalaiseen kylään — Kanaseen. Meidät otettiin kohteliaasti vastaan. Ja viipymättä ryhdyttiin järjestämään joukkoamme enemmän sotilaalliseen kuntoon, siellä olleitten suomalaisten punapäälliköitten johdolla. Sitten siirryttiin Knäsöön, jossa alettiin ahkerat harjoitukset. Harjoiteltiin sotaliikkeitä suomalaisten punapäälliköitten ohjaamana ja odotettiin käskyä rintamalle. Mutta samaan aikaan alkoivat lahtarit perääntyä Karjalasta. Ja pian oli viimeisetkin heistä ajettu rajan taakse, joten lähtöä rintamalle ei tullut. Emme ehtinyt ottamaan osaa leikkiin lahtareitten pois ajamiseksi.
Sen jälkeen joukkomme pian hajaantui. Suurin osa nuorista miehistä siirtyi Kansainväliseen sotakouluun oppimaan sitä taitoa, joka on välttämätön tulevassa luokkamme taistelussa. Toinen osa — pääasiassa vanhemmat miehet — jäivät Karjalaan, rakentamaan työtätekevien valtaa ja taloutta.
Sellaisia olivat lyhyesti kerrottuna ne tapahtumat, jotka muuttivat monen silloisen Pohjolan raatajan, monen työläisnuorukaisen elämän, johtivat heidät opintielle — pimeydestä valoon, tietoisesti valmistautumaan siihen ratkaisevaan taisteluun, joka on edessämme ja jonka luokkamme tulee viemään lopulliseen voittoon.
Tällä Pohjolan raatajien nousulla oli verrattain suuri merkitys. Se oli navakka isku lahtareille heidän omassa leirissään. Se oli Suomen sotahumalaisille lahtareille kuin kylmää vettä juopuneen päähän. Se antoi heille moraalisen iskun — muistutti siitä mitä tulla voi ja mitä heillä on odotettavissa kun hetki on lyönyt.
A. J.
Kommunisti — N:o 3 (15) — Maaliskuu 1926 — Petroskoi
Marxismi-Leninismi 