Suomen fascistidiktatuuri käytännössä (1932)

SUOMEN FASCISTIDIKTATUURI KÄYTÄNNÖSSÄ

1. Suomen kapitalismin pula ja kapitalistien yritykset päästä ulos pulasta

Kominternin XI täysi-istunto totesi taloudellisen kriisin kehittymisen kapitalistisissa maissa ilmenevän, a) tuotannon keskeytymättömässä supistumisessa, b) kulutuksen ja sisäisten markkinain jyrkässä pienenemisessä laajojen kansanjoukkojen köyhtymisen seurauksena, c) ulkomaakaupan suunnattomassa supistumisessa.

Suomen kapitalismin pula, joka jo vuosi takaperin on hyvin kärjistynyt, on kuluneen vuoden aikana edelleenkin syventynyt ja terävöitynyt. Maan teollisuustuotannon supistuminen lähentelee keskimäärin jo 50 pros. Pohjoismaiden yhdyspankin julkaiseman aikakausijulkaisun Unitaksen laskelmien mukaan olisi tuotannon supistuminen v:sta 1928 viime vuoteen mennessä ollut vientiteollisuudessa 45 pistettä ja kotimarkkinateollisuudessa 38 pistettä. Tämä on pikemminkin liian vähän kuin paljon. Vielä viime vuoden aikana, huolimatta kultakannasta luopumisen aiheuttamasta pienestä tuotannon vilkastumisesta vuoden lopussa, supistui teollisuustuotanto keskimäärin 20–25 pros. Yleistä alaspäin menoa on hidastuttanut jonkin verran se, että paperin tuotanto on määrällisesti pysynyt jotenkin entisellä tasolla ja selluloosan tuotanto kohonnut 1/3 tällä ajalla. Metalliteollisuudessa arvioidaan supistuminen noin 40 pros. (viime vuonna 32 pros.), mutta rakennusteollisuudessa 60–70 pros. Esim. tiilitehtaat seisovat kokonaan. Erityisen suuri on ollut puuteollisuuden tuotannon supistuminen. Jo vuoden 1930 loppuun mennessä teki se noin 36 pros., supistuen yhä edelleenkin v. 1931 aikana. Että supistumista tapahtuu edelleenkin, osottaa m.m. tieto siitä, että tänä keväänä uitettavan puutavaran määrä on 21 pros., toisten tietojen mukaan 25 pros. pienempi kuin v. 1931. Porvarillisten lehtien tietojen mukaan on Suomen kansallistulo puutavarateollisuuden supistumisen kautta pienentynyt 2.5 miljardilla markalla. Tuotannon supistumista, osottaa myös teollisuustyöväen luvun suuri pieneneminen. Vuosien 1931–32 vaihteessa oli se n. 36 pros. pienempi kuin 1927, mutta sen lisäksi tekee enemmistö työssäkäyvistäkin työläisistä vain 3–5 päiväisiä työviikkoja.

Suomen tuotannollisen elämän syvä pula ilmenee hyvin jyrkästi myös ulkomaakaupan numerossa. Kun ulkomaankaupan raha-arvo teki v. 1928 yhteensä 14.258,2 miljoonaa markkaa (vienti 6.245,3 milj. ja tuonti 8.112,9 milj.), niin oli se v. 1931 enää vain 7.900,0 milj. markkaa (vienti 4,400,0 milj. ja tuonti 3,500,0 milj.) Siis noin 50 pros. vuoden 1928 kaupan raha-arvosta. Tärkeimmän vientitavaran, sahatun puutavaran, vienti laski tällä ajalla 1.278.000 standartista 788.000 standarttiin. Kuluvana vuonna ei vientiliikkeiden taholta toivotakaan enempää kuin 770.000 standartin vientiä. Miten paljon kulutuksen pieneneminen vaikuttaa m.m. tuonnin pienenemiseen, osottaa se, että kun vielä v. 1929 maahan tuotiin ruista 200 milj. kiloa, niin v. 1931 tuotiin vain 30 milj. kiloa. Peittääkseen asiain todellisen tilan koettaa professori Wennola puheessaan vientiyhdistyksessä uskotella tuonnin vähentymisen johtuneen viljan viljelyksen lisääntymisestä. Mutta viime vuoden satotiedot päinvastoin osoittavat, että kaikkien viljalajien tuotto on jotenkin sama kuin se oli ollut keskimäärin viimeisen viiden vuoden aikana.

Kuluvana vuonna on Suomen asema vientimarkkinoilla käynyt erityisen vaikeaksi sen tärkeimmissä vientimaissa toimeenpantujen tullien korotusten ja tuontikieltojen tähden. Siten on Ranska supistanut puutavaran tuonnin Suomesta edelliseen vuoteen verrattuna 1/3, Saksa 1/20 ja Viro on kieltäytynyt ottamasta vastaan edes jo ennen tehtyjen kauppojen edellyttämää määrää. Englannissakin, johon Suomen viennistä menee runsaasti n. 40 pros., v. 1931 45 pros., vaativat dominiot korotettavaksi entistä 10 pros. puutavaratullia. Nämä vaikeudet kansainvälisillä markkinoilla ovat m.m. pakottaneet Suomen tekemään hyökkäämättömyyssopimuksen Neuvostoliiton kanssa. Sen kautta toivoo se voivansa kehittää kauppaansa Neuvostoliiton kanssa.

Valton raha-asiat. Taloudellisen pulan kiristyessä ovat valtion raha-asiatkin alituisesti huonontuneet. Viime vuoden lokakuussa tapahtuneen kultakannasta luopumisen jälkeen, jossa valtio kärsi ainakin 200 miljoonan markan välittömän tappion, on rahan arvo alentunut noin 45 prosentilla. Viime vuoden kuluessa oli valtion pakko maksaa 1,7 miljardia markkaa ulkomaisia lyhytaikaisia velkoja, sentähden, että niitä ei kyetty uudistamaan ulkomaisilla rahamarkkinoilla. Osan tästä muodostaa Suomen Amerikkaan sijoittaman lainan obligatioiden takaisin osto, johon oltiin pakotettu niiden kurssin laskiessa aina 1/3 osaan. Näitten velkojen maksamiseen käytettiin noin 1 miljardin markan vientivoitto ja loppu korvattiin valtiopankin valuuttavarastoista. Suuren valuuttavaraston vähenemisen takia pieneni valtiopankin setelinantoreservi suuresti ja ensiluokkaisen katteen osuus siinä aleni 74:stä 46:iin. Vain osittaista pakkoakin käyttämällä, kuten kokoomuspuolueen pää-äänenkannattaja kertoo, sai valtio kotimaisille markkinoille tämän vuoden alussa sijoitetuksi 60 miljoonan lainan. Valtion tulot, jotka oli v. 1931 arvioitu noin 4½ miljardiksi markaksi, osoittautuivat vuoden lopussa kuitenkin 538,7 milj. pienemmäksi. Ja vaikka menojakin supistettiin suuresti, niin oli budjetin vajaus sittenkin runsaasti 270 milj. markkaa. Kuluvan vuoden budjetti päättyy summaan 2.857.705.300 mk. ollen se noin 1,7 miljardia pienempi kuin v. 1931 hyväksytty budjetti. Sekin on saatu aikaan vain suurella verojen ja tullien korotuksella.

Kuntien rahallinen asema on jos mahdollista vielä kireämpi kuin valtion. Niiden suuri velkaantuminen ja kykenemättömyys enää hoitamaan velkojaan on johtanut siihen, että useat kunnat ovat joutuneet valtion välittömän holhouksen alaiseksi. Sellaisia kuntia mainittiin jo vuoden vaihteessa ainakin seuraavat: Alatornio, Oulunsalo, Oulunjoki, Kuusamo, Kuolajärvi, Hyrynsalmi, Suomussalmi, Rautavaara, Eno, Suojärvi ja Salmi.

Pulasta huolimatta ovat suurkapitalistit suureksi osaksi säilyttäneet voittonsa entisenlaisina, vieläpä osin niitä suurentaneetkin. Maan suurimman paperiyhtymän, Kymi-yhtiön voitto oli esim. v. 1931 yli 2 miljoonaa suurempi kuin v. 1930. Samoin ovat yksityispankit v. 1931 jakaneet osakepääomalleen lähes 11 prosentin voiton.

Työtätekevien luokkien asema

Kapitalistien yrityksistä päästä pulasta sanoi Kominternin XI täysi-istunto seuraavaa:

”Kapitalismin maissa hyökkää porvaristo mitä suurimmalla raivolla työväenluokan ja työtätekevien talonpoikien kimppuun, pyrkien taloudellisen ryöstön avulla siirtämään työtätekevien hartioille kaikki kriisin seuraukset (joukottaiset työstäerottamiset ja työttömyys, työpalkan alentaminen, työväenluokan, maaseudun työtätekevien ja kaupunkilaisköyhälistön verojen lisääminen, tullitaksain kohottaminen, vähittäishintain keinotekoinen korkealla pysyttäminen, yhteiskunnallisen vakuutuksen supistaminen jne.)”

V. 1930 pystyttämänsä fascistidiktatuurin turvissa on Suomenkin suurporvaristo koettanut päästä pulasta sälyttämällä kaikki sen seuraukset työläisten ja talonpoikain kannettavaksi. Useilla aloilla ovat palkat alentuneet 60–70 pros. ennen pulaa vallinneisiin palkkoihin verrattuna. Työssä käyvien työläisten oloista on sosialifascistien ammatillisen lehden Palkkatyöläisenkin pakko antaa seuraava lohduton kuva:

”Suomessa on kuntien ylläpitämä köyhäinhoito ja niin ovatkin kunnat monessa paikassa Suomea saaneet huolehtia — ajatelkaa — työssä käypien työläisten perheistä! Yksityiset työantajat ovat oppineet valtiolta ’kunnallistuttamisen’ taidon. Kun työläisperheistä huolehtivat kunnat, silloin suomalainen teollisuus kannattaa, se voi harjoittaa vientitavaroiden polkumyyntiä entistä laajemmin ulkomaisilla markkinoilla. — — — — Paperiteollisuuskin Suomessakin vielä kannattaa, niin yrittäjät sanovat. Todennäköisesti, raaka-aineet ovat halpoja, mutta varsinkin työpalkat ovat mitättömiä. Työläisille ei tarvitse maksaa niin paljon palkkaa, että perheet varsinkin suurperheiset eläisivät palkastaan. Suurperheiset työläiset Mäntässä, Jämsänkoskella, Suolahdella ja kauppaneuvos Haarlan selluloosatehtaalla ympäri maata ovat paikallisten kuntien huollettavana. Siitä huolimatta, vaikka miehet ovat joka päivä työssä, niin he eivät kykene elättämään perheitään, niukkojen palkkojen vuoksi. Sittenkin ihmetellään, että kuinka loistavasti paperiteollisuus on selviytynyt Suomessa pula-ajasta huolimatta. Samanlaisia tietoja voidaan esittää seuduilta, jossa on kutomateollisuutta, Forssassa, Porissa ja Tampereellakin — — — (Palkkatyöläinen 27–5–32.)

Työttömien todellisesta määrästä antavat viralliset tiedot hyvin epätäydellisen kuvan. Niiden mukaan olisi työttömiä 90–100 tuhatta. Niistä oli virallisen ilmoituksen mukaan toukokuun lopussa erilaisissa varatöissä 35,000 ja kokonaan ilman työtä 65,000. Mutta tähän lukuun sisältyy vain pieni osa työttömistä. Kokonaan työttömien luku on ainakin kaksi kertaa niin suuri. Peittääkseen kokonaan työttömien luvun kasvamisen aikoo valtio tämän vuoden puolivälistä lopettaa tämän huononkin työttömyystilaston keräämisen.

Hallituksen määräyksen mukaan, jota kyllä aivan äskettäin on muutettu, täytyi varatöissä maksettavain palkkain olla 20 pros. pienemmät kuin yleensä paikkakunnalla maksettavat palkat. Tästä oli seurauksena kilpailu palkkojen alennuksessa työnantajain ja valtion välillä. Niinpä yleisissä töissä olevien palkat — virallistenkin ilmoitusten mukaan — ovat keskimäärin olleet maalla 16 mk. ja kaupungissa 20 mk. päivässä, (80 kopekkaa tai rupla, tavallisen rahakurssin mukaan.) Todellisuudessa ovat ne maalla olleet useimmin 10–13 mk. Näiden palkkojen pienuuden tähden on kuntain täytynyt säännöllisesti antaa vaivasapua työssäkäyvienkin työläisten perheille. Terrorin avulla koetetaan työväestö sittenkin pakottaa tekemään työtä näillä riittämättömillä palkoilla. Niinpä Helsingin 900 työttömältä riistettiin työttömyyskortti ja oikeus saada ruokaa työttömien keittolasta sen tähden, että he kieltäytyivät työskentelemästä eräällä maantierakennuksella, jossa palkat olivat vielä näitä keskimääräisiäkin palkkoja huonommat. Nämä kurjilla palkoilla teetetyt työtkin lopetti Helsingin kaupunki kesän ajaksi.

Yhä räikeämmäksi käyvän työnantajien työläisiin kohdistaman riiston ohella on fascistisen valtion viimemainittujen kannettavaksi asettama taakkakin alituisesti kasvanut. Eduskunnassa esitettyjen laskelmien mukaan tuli veroista v. 1921 työläisten maksettavaksi 44,6 pros., v. 1929 oli se 62,0 pros. ja 1931 64,7 pros. Erityisen raskas on välillisten verojen taakka. V. 1920 kannettiin tulleina 600 milj. mk., mutta 1930 jo 1400 milj. mk. Vuoden vaihteessa tehtyjen tullikorotusten jälkeen tulee veroilla koottavasta määrästä tullien osaksi v. 1932 69,6 pros. Sellaisten välttämättömien jokapäiväisten kulutuksen esineiden, kuten sokerin, kahvin ja vehnäjauhojen, tullista saadaan v. 1932 2/3 koko tullikannan määrästä. Vehnäjauhojen tullia on korotettu vuodesta 1922 lähtien enemmän kuin kaksinkertaisesti, ollen se nyt 2.50 kilolta. Sokerin tulli on 5 mk. kilolta, silloin kun sokerin hinta itsessään on vain 1.50 kilo. Rukiin tulli on 100 pros. tavaran arvosta. Teollisuustavaran tullin korkeutta, osottaa m.m. se, että kenkäparista tulee tullia maksaa 35 ja 45 mk parilta, kun itse kenkäparin valmistus maksaa vain 25 mk.

Miltei yhtä häikäilemättömästi on kapitalismin riisto kohdistunut työtätekevään talonpoikaistoon. Maataloustuotteiden menekin yhä pienentyessä ja hintojen laskiessa, voi keskivarakas ja köyhä talonpoika yhä harvemmin maksaa korotetut verot, velkojensa korot ja kuoletukset. Pohjoisosassa maata on valtion eräissä Neuvostoliiton rajaa lähelläolevissa kunnissa täytynyt kokonaan luopua verojen pakkoulosotosta. Tästä huolimatta kasvavat talonpoikain omaisuuden pakkomyynnit alituisesti. Maatilojen pakkohuutokauppoja oli eräiden tietojen mukaan 1926 219, 1928 315, 1929 396, kasvaen sitten seuraavana vuonna jo 1018. V. 1930 pakkohuutokaupoista ilmoitetaan, että niistä koski suurtiloja 63, keskitiloja 335 ja pientiloja 690 pakkohuutokauppaa. Tämä jako on kyllä porvarillisten lehtien tekemä, mutta arvattavasti ei se ainakaan kaunistele asiaa. Tämänkin jälkeen on luku jatkuvasti suurentunut. Kun v. 1931 myytiin kaikkiaan pakkohuutokaupalla 1623 talonpoikaistilaa, niin myytiin niitä jo tämän vuoden kolmen ensimäisen kuukauden aikana 467. Jos ottaa huomioon vain sen kehityksen, mikä talonpoikaistilojen pakkomyynneissä tapahtui viime vuoden loppupuolella, niin tulisi niiden luku tänä vuonna, olemaan vähintään noin 1850 tilaa.

Yhä häikäilemättömämmäksi käyvän riistonsa ja ryöstönsä toteuttamisen turvaamiseksi, vastarinnan kukistamiseksi, on suurporvaristo myös jatkuvasti kiristänyt työtätekevään väestöön kohdistuvaa terroria. Kaikki luokkatietoisen työväestön joukkoesiintymiset on yritetty tukahduttaa alkuunsa. Vielä kuluneen vuoden aikanakin on jatkunut ajojahti entisten legaalisten vasemmistolaisten järjestöjen aktiivisia jäseniä vastaan. Usea työläinen on niissä toimimisesta tuomittu vankilaan, puhumattakaan kaikkiin kommunisteiksi epäiltyihin työläisiin kohdistuvasta vainosta. Viime vuoden aikana vangittiin yli tuhannen työläistä. Tämän vuoden 3 ensimäisen kuukauden aikana kehui ohrana vanginneensa 60 työläistä. Vankilassa olevien vallankumouksellisten työläisten vainoamista on monella tavalla tehostettu. Lehdet ovat m.m. kertoneet, että poliittisten vappumielenosoituksien johdosta on heiltä riistetty 2 viikoksi poliittisille vangeille kuuluvat erikoisoikeudet.

Fascistisen hallituksen ja eduskunnan yhteistoiminnan tuloksena on Suomen porvaristo toteuttanut kokonaisen sarjan lakien muutoksia, jotka tarkoittavat työtätekevien luokkien aseman kiristämistä. Kunnallislakeja, paino- ja yhdistyslakeja on siinä mielessä muutettu. Yhdistyslain muutos tarkoitti erityisesti kaikenlaisten luokkatietoisten työläisten legaalisten järjestöjen perustamisen estämistä. Kun sen voimaantulo siirrettiin yli vaalien, niin ilmoitti hallitus käyttävänsä sen tilalla valtakunnan suojeluslain määräyksiä. Niin siviili- kuin sotilas-rikoslakeja- ja vankila-asetuksia on kiristetty erityisesti poliittisia ”rikoksia” silmälläpitäen. Viimeksi mainittuun on otettu m.m. määräys jonka mukaan poliittinen vankikin voidaan rangaistuksensa kärsittyään määrätä parantumattomana rikollisena niin sanottuun turvasäiliöön. N.s. hätäsuojeluspykälään on tehty muutos, joka ilman muuta vapauttaa fascistien toimeenpanemien työläismurhien tekijät kaikesta rangaistuksesta.

Mäntsälän retken aikana voimaanpantu n.s. valtakunnan suojeluslaki, joka poistaa loputkin lakien määräämät muodollisuudet terrorin toimeenpanossa, on sen jälkeenkin säilytetty ja käytetään täyttä päätä työväkeä vastaan. Näihin välittömiin terrorilakeihin kuuluu myös erikoinen lakonrikkurien suojelemisesta annettu asetus.

Samalla on suurporvariston hyökkäys kohdistunut myös voimakkaana yhteiskunnallisen lainsäädännön huonontamiseen. Kokoomuspuolueen puoluekokous viime vuonna asetti sen lähiajan erityiseksi tehtäväksi. Sen avulla tuli supistaa kuntien ja valtion menoja. Sitä tarkoitti m.m. ehdotus työttömyyskassalain huonontamisesta, jonka voimaantulo siirtyi kuitenkin toistaiseksi. Äskettäin alaisilleen järjestöille lähettämässään kirjelmässä ehdottaa työnantajain keskusliitto muutettavaksi tai kumottavaksi lait: 1) laki ammattien tarkastuksesta, 2) työaikalaki (8 t. työpäivä pois?), 3) laki merimiesten työajasta, 4) työsopimuslaki, 5) laki itsenäisyyspäivän viettämisestä vapaapäivänä, 6) köyhäinhoitolaki, 7) laki työrauhasta (rikkurilaki), 8) laki nuorten henkilöiden käyttämisestä työssä. Hallitus on myös asettanut kaksi komiteaa, joista toisen tulee tutkia kuntien talouden järjestämistä ja toisen yleisten töiden teettämisjärjestelmää ja jotka ilmeisesti tulevat tekemään samaan suuntaan meneviä ehdotuksia.

2. Fascistidiktatuurin hallitusaparaatti

V. 1931 SKP:n puoluekonferenssi määritteli Suomen suurporvariston fascistisen diktatuurin esiintyvän pääasiassa seuraavissa muodoissa:

”a) suurporvaristo on ottanut omien pääedustajiensa, finanssipääoman edustajien, kokoomuspuolueen ja sitä lähinnä olevien aineksien käsiin välittömän johtovallan koko hallitusjärjestelmässä (presidentti, tosiasiallinen johto hallituksessa, eduskunnassa, hallinnossa, armeijassa, suojeluskuntalaitoksessa jne.) käyttäen samalla näennäisinä vapaina käsivarsinaan yhtäältä lapualaisliikettä ja toisaalta sosialidemokraattisen oppositionsa koneistoa;

b) työväenluokan valtiollisen ja taloudellisen luokkataistelun parlamenttaaristen, kunnallisten ynnä kaikkien muiden laillisten oikeuksien ja laillisten järjestöjen (ammattijärjestön, eduskunta- ja vaalijärjestöjen, sanomalehtien y.m.) väkivaltainen tuhoaminen ja kaiken vallankumouksellisen työväenliikkeen ilmausten järjestelmällinen raivoisa vainoaminen ja terrorisoiminen niin laittomin kuin laillisinkin keinoin.”

Toistaiseksi on Suomen suurporvaristo pitänyt itselleen edullisena, fascistisen diktatuurinsa erinäisillä demokraattisilla muodoilla verhoamisen. Fascistisen diktatuurikomennon toteuttamista hoitaa siten neljästä porvaripuolueesta kokoonpantu kokoomushallitus, jossa näennäinen johtoasema on maalaisliittolaisella puolueella. Ainoastaan sosialidemokraatit ovat hallituksen ulkopuolella. Ulkonaisesti on kokoomuspuolue toistaiseksi tyytynyt siihen, että sen käsissä on presidentinpaikka ja 3–4 ministeripaikkaa hallituksessa. Vieläpä Mäntsälän tapausten aikanakin, jolloin kokoomuspuolue yhtyi lapualaisten vaatimukseen hallituksen erosta, se esitti vain uuden ”yhteisporvarillisen hallituksen” muodostamista. Ja kun kaksi siihen puolueeseen kuuluvaa ministeriä erosi, niin lähetti se omat miehensä niiden tilalle. Miten tarkasti hallitus kuitenkin ajaa suurporvariston politiikkaa, näkyy m.m. siitä, että sen kuluvalle vuodelle esittämä budjettiehdotus oli jotenkin tarkkaan sama, jonka hallitukselle oli esittänyt maan suurimman pankin ja kokoomuspuolueen erään huomattavimman johtajan, Paasikiven, johdolla toiminut ja pääasiassa suurpääoman edustajista kokoonpantu komitea. Eduskuntakaan ei sitä sanottavasti muuttanut.

Turvatakseen johtovaltansa säilymisen vaikeimmissakin käänteissä niin hallituksessa kuin eduskunnassakin ja niiden ajamassa politiikassa, on kokoomuspuolue kaiken aikaa toiminut iskujoukkojensa, lapualaisten, järjestön vahvistamiseksi ja suojeluskuntien ja sotaväen päällikkökunnan paikkoja järjestämällä omien luotettujen miesten käsiin.

Parlamentissa ovat eri puolueitten väliset suhteet seuraavat: Kokoomuspuolue 42 edustajaa, edistysmielinen puolue 11, maalaisliitto 59, ruotsalainen kansanpuolue 21, pienviljelijäin puolue 1 ja sosialidemokraatit 66 edustajaa.

Tässäkin kokoonpanossaan on eduskunta riittävän notkeasti tyydyttänyt kaikki suurporvariston tärkeimmät vaatimukset. Siitä on ollut myös se etu, että se on antanut ”sosialifascisteille ja muille ”demokraattia” näytteleville porvareille tilaisuuden uskotella työväelle ja talonpojille, että Suomessa ei vallitse fascismi, vaan kansanvaltainen järjestelmä”. (SKP:n puoluekonferenssi 1931). Lomalle lähtiessään hyväksyi eduskunta viime vuonna n.s. taloudellisen valtalain jonka mukaan hallitukselle ja presidentille myönnettiin valtuuksia, jotka lakien mukaan kuuluivat vain eduskunnalle. Niitten mukaan voi se eduskuntaa kuulematta vielä vapaammin toimia suurporvariston etujen mukaisesti. Mäntsälän retken porvariston eri ryhmien kesken syventämien erimielisyyksien tähden tuli tämä valtalaki tosin tänä keväänä eduskunnan lomalle lähtiessä pienellä äänten enemmistöllä hyljätyksi.

Vallankumouksellinen työväki ja talonpoikaisto on vaalioikeuden suhteen asetettu erikoisasemaan. V. 1910 parlamenttivaaleissa estettiin työväen vaaleihin osanotto välittömällä väkivallalla, porvarien omia lakejakin julkeasti rikkoen. Sen jälkeen on niin parlamentti- kuin kunnallisvaalilakiinkin eduskunnan myötävaikutuksella tehty sellaisia muutoksia, jotka antavat paikallisille vaalilautakunnille oikeuden ilman muuta hyljätä kaikki heidän mielestään epäluulonalaiset vaalilistat. Useampiin muihin lakeihin on samalla tehty sellaisia muutoksia, joiden kautta tarkoitetaan estää kaikki vallankumouksellisen työväen julkinen vaaliagitatio kuin myöskin muu valistustoiminta.

Erinäisten demokraattisten muotojen säilyttämiseen on Suomen suurporvaristo ollut pakotettu, sentähden että monien porvarispuolueiden kannattajistakin osa pitää edelleenkin kiinni vanhoista demokraattisista traditioista. Mutta fascistirintaman oikeiston hyvin usein toistama, puhe parlamenttarismin rappeutumisesta ja puolue-elämän vahingollisuudesta osottavat, että Suomenkin suurporvaristo pyrkii kehittämään mahdollisimman täydellistä yksipuoluesysteemiä Suomessa. Viime syksystä lähtien erikoisen nopeasti syventyneen taloudellisen pulan pohjalla fascistisen yhteisrintaman sisällä esiintyneiden erimielisyyksien yhteydessä onkin äärimmäisten fascistiainesten taholta yhä useammin esitetty vaatimuksia fascistisen hallitusjärjestelmän vieläkin joustavammaksi muokkaamisesta. Nuo vaatimukset ovat myös olleet aiheena fascististen metoodien edelleen kehittämistyötä koskevien erimielisyyksien yhä enemmän esille tulemiseen.

3. Suomalaisen fascismin ohjelmalliset lausunnot

Ohjelmaansa määritellessään on suomalainen fascismi ollut verrattain niukkasanainen. Sen ohjelma on ollut verrattain köyhä fascismille ominaisesta yhteiskunnallisesta demagogiasta. Mikäli sitä on esiintynyt, on se kohdistunut pääasiassa talonpoikiin päin. Päähyökkäyksensä aikana v. 1930 käytti suomalainen fascismi tunnuksinaan miltei yksinomaan yleistä kommunismin hävittämisvaatimusta. Taloudellinen pula ja muut vaikeudet selitettiin johtuvan kommunismista ja kun se kukistetaan, niin voidaan muka epäkohdatkin nopeasti korjata. Niin uskoteltiin varsinkin fascismin iskujoukkona käytetyille kulakki- ynnä muille talonpojille. Hyvin tärkeän kiihotuksen välineenä käytettiin silloin myös Neuvostoliiton muka harjoittamaa dumpingia. Pulan johdosta metsätulonsa menettäneiden kulakkitalonpoikien keskuudessa olikin tällä tunnuksella epäilemättä suuri merkitys. Samalla se toi hyvin selvästi esille fascismin vihamielisyyden Neuvostoliittoa vastaan ja interventionin valmistelun jouduttamista tukevan luonteen. Kaiken aikaa on fascististen tunnusten joukossa näytellyt huomattavaa osaa muka uskonnon puolustaminen. Miten varovainen suomalainen fascismi on ollut varsinkin työväkeä kohtaan suunnatussa yhteiskunnallisessa demagogiassa, näkyi m.m. viime syksynä esitetyssä n.s. maakuntain liikkeen ohjelmassa. Kun sen ensimäisessä luonnoksessa oli eräitä työväen kosimiseenkin tarkoitettuja vaatimuksia, niin karsittiin ne kaikki Helsingin yhteisessä kokouksessa pois.

Mitä Suomen suurporvaristo todella ajoi takaa pystyttäessään fascistisen diktatuurinsa, sen esitti kokoomuspuolueen päälehti pääkirjoituksessaan 24–3–32 m.m. seuraavasti:

”Lapuanliikkeen ansiota on, että meillä on eduskunta, joka on hyväksynyt kommunistilait ja siten työntänyt kommunismin pois julkisesta elämästä — — — joka sen tahtoo kieltää, kieltää selvät tosiasiat. — — — Se on ollut suuri hyvätyö moraalisesti ja poliittisesti, mutta ei liioin vähemmän taloudellisesti, nimenomaan nykyisen pula-ajan taustaa vastaan katsottuna. Ajatelkoonpa vain, mitä sekasortoa olisi taloudellisessa elämässämme tietänyt kommunistien mukanaolo näinä vaikeina vuosina. Jos kaikkien nykyisten vaikeuksien lisäksi olisi vielä ollut kestettävä kommunistien hyvin varmasti toimeenpanemat työrettelöt ja kaikenlainen muu kiusanteko, se olisi varmaan tehnyt olot aivan kestämättömiksi ja loppujen lopuksi kaiketi kuitenkin vienyt siihen, että kommunismi olisi ollut hävitettävä.” (Tumm. kirj.)

Miten tärkeänä porvaristo todellakin pitää työväen elintason alaspainumista pulasta ulospääsyn keinona, näkyy m.m. kokoomuspuolueeseen kuuluvan tohtori O. K. Kilven viime helmikuun puolivälissä pitämästä esitelmästä, jossa hän m.m. sanoo:

”Ne parannuskeinot, joita näkee esitettävän m.m. ammattiyhdistyksen taholta, joiden tuloksena ei ole pienentyneet työkustannukset käytettyä työmäärää kohtaan, eivät voi pitemmälti lievittää työttömyyden syytä. Parannus on tuskin aikaansaatavissa ennenkuin se palkkain alennus, joka on valitettava, mutta johon jo osittain on täytynyt ryhtyä, on päässyt tarpeeksi yleisesti vaikuttamaan.” (Tum. kirjoittajan).

Yhtenäisemmässä muodossa esitettiin fascistinen ohjelma viime vuoden lokakuun lopussa n.s. maakuntaliikkeen ohjelman nimellä. Sen päävaatimukset kohdistuivat siihen, että kotimainen teollisuus ja maatalous oli saatava suojelustullien, vientimaksujen ja muiden valtioavustusten avulla ”kannattavaksi ja työttömyys siten luonnollisella tavalla poistetuksi.” Maatalouden oli saatava luottoa ”rahamarkkinoiden sallimalla halvimmalla korolla.” Valtion oli tehtävä kaikki voitavansa maanviljelysväestöä uhkaavan perikadon torjumiseksi. Sortuneille tilallisille oli koetettava hankkia maata. Valtion tuloja oli lisättävä kumoamalla kieltolaki. Sosiaalista ynnä muuta lainsäädäntöä, lukuunottamatta sotalaitosta koskevaa, huonontamalla oli pyrittävä alentamaan valtion ja kuntien menoja. Kommunistinen ja sosialistinen kiihoitus oli estettävä panemalla painolaki täydellä teholla käytäntöön. ”Kysymys valtiollisesta ja kunnallisesta äänioikeudesta on perusteellisesti selvitettävä ja vaalioikeus annettava vain niille, jotka täyttävät kohtuullisiksi katsottavat yhteiskunnalliset velvollisuudet. Iän tuoma kypsyneempi harkintakyky on myös tällöin otettava huomioon.” Valtion ja kuntien virastojen työ oli saatava joustavammaksi, valtion liiketoiminta supistettava ja maanpuolustuslaitosta edelleen kehitettävä. Maassa on pidettävä lujaa järjestystä ja otettava kuolemanrangaistus käytäntöön.

Vaikka tämä ohjelma toimitettiinkin tasavallan presidentille ja hallitukselle n.s. maakuntain lähetystön kokouksen nimessä, niin osottaa se kaikilta osiltaan, että se on selvä suurporvariston pula-ajan ohjelma. Se olikin kaikilta pääosiltaan yhtäpitävä kokoomuspuolueen viimevuoden puoluekokouksessa tekemien päätösten kanssa. Tähän ohjelmaan yhtyi myös lapuanliikkeen johto marraskuun puolivälissä antamassaan julkilausumassa. Se lisäsi vain siihen rikkurien suojelemista koskevan ja eduskunnan ja hallituksen välillä aikaansaatavan paremman vallanjaon vaatimukset. Viimemainittua seikkaa korosti myöskin lapuanliikkeen pääsihteeri, kenraali Vallenius, viime helmikuun alussa Rovaniemellä pitämässään puheessa seuraavilla sanoilla.

”Hallituksen valtaa on lisättävä siihen määrin, että hallitus saattaa tosiaankin positiivisesti maata hallita — — — kaikki maan isänmaalliset voimat on keskitettävä yhteen voimakkaaksi, järkkymättömäksi kokonaisuudeksi, jonka turvin uudelleenjärjestetty hallitusvalta saattaa jatkuvasti hallita maata.”

Koko hallituksen ja eduskunnan toiminta onkin kulkenut pääasiassa juuri näiden selvästi suurporvariston sanelemien ohjelmallisten vaatimusten toteuttamisen linjaa. Suurin osa niistä on jo toteutettu. Kieltolaki on kumottu, valtion tuotantolaitokset on päätetty luovuttaa yksityisille yhtiöille. Pakkohuutokaupalla myytävien tilojen valtiolle lunastamisesta on annettu laki, jolla on muka tahdottu auttaa kyllä vain ”terveellä” pohjalla olevia varakkaita talonpoikia, mutta joka asiallisesti tarkoittaa valtion kustannuksella hankkia pankeille niiden saatavat. Tähänastiset huutokauppahinnat kun olivat useasti niin alhaiset, että ne menivät kokonaan huutokauppakuluihin.

4. Fascistisen yhteisrintaman eri ryhmät ja niiden keskinäiset erimielisyydet

Suomen suurporvariston fascistisen diktatuurin varsinaisena tukena ovat noin 100,000 jäsentä käsittävät suojeluskunnat ja erilaiset apujärjestöt. Erikoisena iskujoukkona fascistidiktatuurin pystyttämisessä ja sen toteuttamisessa on toiminut fascistisen yhteisrintaman oikea käsivarsi, n.s. lapuanliike. Sen perusosan muodostavat pulan liikkeelleajamat kulakkitalonpojat ja asemaltaan sortuvat erinäiset pikkuporvariston kerrokset. Ulospäin esiintyy se talonpoikaisen kansan liikkeenä, mutta käytännössä noudattaa hyvin tarkkaan suurporvariston kokoomuspuolueen antamia ohjeita. Se näkyy m.m. suhteessa talonpoikaiston pulaliikehtimiseen. Kun talonpojat ryhtyivät estämään pakkohuutokauppojen pitämistä ja pulakokoukset vaativat velkojen maksujen lopettamista, niin julisti lapualiikkeen johto olevansa jyrkästi niitä vastaan. Aivan Mäntsälän-retken edellä (24–2–32) kirjoitti lapuanliikkeen päälehti Ajan sana maksulakosta m.m. seuraavaa:

”Sitäpaitsi täytyy päätöksen tekijöille olla selvää, että tällainen lakko, mikäli sille saadaan laaja kannatus, tulee enemmän kuin mikään muu toimenpide kärjistämään talouspulaa ja siten vähentämään valtiovallankin mahdollisuuksia tilanteen selvittelyyn. Tällaiset päätökset on siis mitä jyrkimmin tuomittava. Ne eivät ainoastaan vahingoita maatalouden asiaa, vaan ovat suorastaan yhteiskunnan vastaisia — — — Lapuanliike ei voi hyväksyä taloudellista taistelua, joka vakavasti uhkaa kansamme yhteistä menestystä. Hädässä on nyt, paitsi ehkä 20,000 maanviljelijää — — — satatuhatta työläistä, koko sahateollisuutemme, moni muu teollisuuden ja liike-elämän haara sekä suuri osa sivistyneistöäkin.”

Lapuanliikkeen merkitystä toisten fascistisen yhteisrintaman puolueiden eteenpäin ajamisessa kuvaa kokoomuspuolueen pää-äänenkannattaja Uusi Suomi 24–3–32 seuraavasti:

”Lapuanliikehän se oli eikä mikään muu, joka antoi porvarillisille piireille selkärankaa vastustaa vasemmiston häikäilemättömiä valtapyrkimyksiä. Lapuanliike teki sitten jatkuvasti arvaamattoman tärkeätä herätystyötä.”

Tätä kokoomuspuolueen johdolla ja lapualaisten iskujoukkojen avulla tehostettua suurporvariston politiikkaa ovat vointinsa mukaan tukeneet myöskin muut puolueet ruotsalaisen suurporvariston puolueista aina sosialidemokraatteihin saakka. Se ei ole kuitenkaan voinut tapahtua ilman hankauksia ja joskus hyvinkin jyrkästi esiintyviä ristiriitoja. Mitä kireämmäksi taloudellinen pula on käynyt ja mitä kiinteämmin finanssiporvaristo vaatii kurin kiristämistä, sitä useammin ovat nuo ristiriidatkin esiintyneet. Porvariston keskinäisistä ristiriidoista sanotaan puolueemme päätöksessä:

”Porvariston leirissä esiintyy koko joukko sisäisiä ristiriitoja, rakoilemisia sekä vanhoja ja uusia ryhmityksiä, riippuen osaksi etujen ristiriidoista, osaksi siitä välttämättömyydestä, että porvaristo tarvitsee useita eri puolueita ja muita järjestöjä, joiden kunkin on esiinnyttävä jonkin verran eri tavalla, voidakseen kerätä eri kansankerrosten kannatusta (kokoomuspuolue, lapualaiset, aitosuomalaiset, ruotsalainen puolue, maalaisliitto, edistysmieliset, sosialidemokratia, ”vapaa työväenliitto” jne.) Aivan yhtenäiseksi ei porvariston rintama voikaan koskaan muuttua sisäisesti. Se on yhtenäinen ainoastaan taistelussaan vallankumousliikettä vastaan.”

Erimielisyyksien pohjana on tietysti ensinnäkin se, että eri porvaristoryhmiä edustavilla puolueilla on valvottavanaan hiukan erilaisia taloudellisia etuja. Se, mikä on eduksi kokoomuspuolueen edustamille eturyhmille, ei ole aina eduksi edistyspuolueen edustamille virkamiehistön yläkerroksille, puhumattakaan maalaisliiton edustamista suurtilallisista ja kulakkitalonpojista. Tullimaksujen ja vientimaksujen korottamisessa, samoin kuin valtioapuja, määrättäessä joutuvat nämä eturistiriidat hyvinkin usein törmäämään vastakkain. Teollisuuskapitalistit ovat murisseet maatalouskapitalisteille maksettavista vientiavustuksista ja maanomistajat vuorostaan paperipuiden viennistä maksettavista tulleista. Teollisuus- ja pankkikapitalistit leikkasivat hyvän apajan kultakannasta luopumisen yhteydessä tapahtuneen inflation kautta, mutta vastustavat toistaiseksi eräiden maanomistajapiirien, joita maalaisliittokin on yhtynyt kannattamaan, vaatimusta inflation toimeenpanemisesta setelistön lisäämisen avulla. Nämä riidat kyllä tavallisesti sovitaan sillä tavalla, että kukin saa tilaisuuden kahmia omalla alallaan, ja siten, että taakka loppujen lopuksi vyörytetään entistä raskaampana työtätekevän kansanosan hartioille. Mutta kompromississa kullekin kapitalistiryhmälle sovitun osuuden määräämiseen vaikuttaa paljon myöskin se, miten asianomainen eturyhmä on sijoittunut hallitseville valtapaikoille. Mitä suurempaa osaa suojelustullit ja vientimaksut näyttelevät, sitä tärkeämmäksi käy noille eturyhmille olla itse saapuvilla, silloin kun näistä päätetään. Muitakin etuja heillä on valvottavanaan.

Yhtenä erimielisyyksien aiheena fascistisen yhteisrintaman sisällä on myös kansallinen ristiriita. Lapuanliike ja muut äärimmäiset fascistiainekset vaativat ruotsalaisen kansanaineksen kielellisten oikeuksien rajoittamista. Siitä johtuu, että ruotsinkielinen talonpoikaisto on ollut enimmäkseen pidättyvällä kannalla Lapuanliikkeeseen nähden. Mäntsälän tapausten aikana hajosi jokin ruotsalainen lapuanliikkeen osasto omasta alotteestaan. Tämän talonpoikaisen painostuksen vaikutuksesta ovat eräät ruotsalaiset edustajat eduskunnassa silloin tällöin esiintyneet oppositiossa fascistista hallitusta vastaan. Mutta ruotsalainen suurporvaristo on toiminut täydessä sovussa suomalaiskansallisen fascismin kanssa. Sen lehti Hufvudstadsbladet koettaa kaikin tavoin peitellä ruotsalaisten oikeuksia vastaan tehtyjä hyökkäyksiä. Aivan äskettäin on ruotsalaisen kansanpuolueen sisälle järjestynyt erityinen fascistinen fraktio. Sen puheenjohtajaksi on valittu ruotsalaisen suurporvariston tyypillisin edustaja August Ramsay. Sen tärkeimmät ohjelmapykälät ovat samat kuin kokoomuspuolueellakin on ollut. Hufvudstadsbladet selittää, että ryhmä mahtuu kyllä ajamaan näitä vaatimuksiaan yhteisen ruotsalaisen puolueen sisälläkin. Jonkinlainen varovaisuus ruotsalaisia talonpoikia kohtaan on kuitenkin vaikuttanut sen, että äsken pidetyssä ruotsalaisen puolueen puoluekokouksessa ei valittu ketään tämän fraktion virallisia johtajia puolueen johtoon.

Erimielisyyksien aiheena on myöskin erilainen käsitys siitä, miten laajalle pohjalle perustuen porvariston fascistinen diktatuuri olisi kestävämpi. Edistysmielisen puolueen johtavin mies, entinen presidentti Ståhlberg, on esim. äskettäin pitänyt suuren esitelmän, jossa hän on koettanut esitellä ”demokraattisen järjestelmän” edullisuutta siinä suhteessa. Mutta ei hänellä eikä puolueellaan ole mitään työväen oikeuksien riistämistä vastaan. Epäilemättä näkisivät niin virkamiesten yläkerroksia edustava edistysmielinen kuin myös maaseudun kapitalisteja, tilanomistajia ja kulakkitalonpoikia edustava maalaisliitto mielellään, että fascistisen rintaman yhteinen pohja olisi mahdollisimman laaja. Sen ne soisivat kannattajiensa säilyttämisen sekä omien etujensa valvomisen tähden.

Tämän vuoksi ovat muut puolueet koettaneet sopivalla tavalla jarruttaa kokoomuspuolueen yksinvallan liiallista kasvamista. Tähän vastustukseen sisältyy tietysti paljon kannattajajoukolle tarkotettua demagogiaakin, mutta myöskin todellista oman vaikutusvaltansa pienenemisen pelkoa. Pohjois-Suomen pienviljelijä-alueella ilmestyvä maalaisliittolainen lehti Kainuun sanomat hälyttää esimerkiksi äskettäin kirjoittamassaan artikkelissa oikeistolaisten vaatimuksen johdosta rajoittaa äänioikeutta:

”Jälleen valmistellaan lapualiikkeen uutta ylösnousemusta. Sairaalloisella kiihkolla tehdään tietä leveäksi uudelle liikehtimiselle, joka tulisi pyyhkäisemään pois nykyisen yhtäläisen äänioikeuden. — — — Siinä on naru, josta nyt lähdetään nyhtämään kansaa sille tielle, jonka päässä jokaiselle asioita harkitsevalle kansalaiselle häämöttää ankaran oikeistovallan aikakausi, jolloin suurimman omaisuuden omistaja olisi suurin määrääjä, huolimatta siitä, millä tavalla hän olisi omaisuutensa koonnut.” (Tumm. kirj.)

Epäilemättä äänioikeuden rajoittaminen samoinkuin muukin valtiovallan keskittäminen suurporvariston käsiin heikontaisi enimmän maalaisliiton ominaispainoa yhteisessä vallanjaossa. Onhan sillä verraten suuret joukot pien- ja keskitalonpoikia ollut äänestäjinään, joiden avulla se on saanut parlamentissakin huomattavan sijan. Mutta että senkin ”demokratian” puolustus on asiallisesti vain kapitalististen puoluejohtojen ja niiden edustamain kapitalistiryhmien etujen puolustamista, näkyy siitä, että maalaisliittolaiset ehdottavat, että valtiollisiin vaaleihin saisivat osallistua vain hallituksen laillistuttamat puolueet eivätkä mitkään ryhmät. Se on kohdistettu selvästi mahdollisia talonpoikain ryhmityksiä vastaan, joita on vaikea julistaa kommunistisiksi.

Missä tarkoituksessa suurporvaristo vaatii hallituksen vallan lisäämistä ja millä tavalla se aikoo ohjia kiristää näkyy m.m. toukokuun 22 päivänä pidetyn kokoomuspuolueen puoluekokouksen päätöksistä. Valtiollisesta asemasta tekemässään päätöksessä sanoo se esim. seuraavaa:

”Tulee saada takeita siitä, että eri kansalaispiirien kokeneimmat ja kyvykkäimmät sekä suurinta taloudellista ja valtiollista vastuuta kantavat voimat tulevat mukaan rakentavaan lainsäädäntötyöhön. On saatava nykyistä parempia takeita hallituksien pitkäaikaisuudesta sekä toimeenpanevan vallan vakavuudesta, lujuudesta ja arvovallasta.”

Sosialidemokraateista sanoi saman puoluekokouksen muuan alustaja:

”Sosialidemokraattisenkin puolueen ohjelman perimmäisenä tarkoituksena on sosialisoiminen, tuotantovälineiden ottaminen joko valtion tahi kuntien tahi niiden muodostamien yhtymien haltuun. Sosialisoiminen tulisi tapahtumaan osaksi pakkoluovutuksella ja osaksi jyrkästi koroittamalla tulo- ja omaisuusverotusta.”

Sentähden päätti kokous, että

”Maamme nykyisen yhteiskunta- ja talousjärjestelmän muuttamista ja puolustusmahdollisuuksien heikentämistä tarkoittavaan sosialidemokraattisen puolueen ohjelmaan ja sen toteuttamiseksi tapahtuvaan toimintaan tulee kansalaisten sekä myös valtiovallan kiinnittää mitä vakavin huomio ja ryhtyä tehokkaasti estämään sillä pohjalla tapahtuvaa yhteiskuntajärjestyksen ja lainvastaista toimintaa.”

5. ”Mäntsälän kapina”

Jyrkimpänä esiintyi fascistisen yhteisrintaman eri fraktsioiden välinen ristiriita helmi-maaliskuun vaihteessa tapahtuneen lapualaisten nousun aikana, jolloin ne kokoontuivat ainakin tuhannen miehen voimalla noin 70–80 km:n päähän pääkaupungista ja vaativat sieltä hallituksen eroamista ja sosialidemokraattien toiminnan lopettamista. Muissakin osissa maata mobilisoivat ne huomattavia joukkoja toimintavalmiiksi.

Jo viime syksynä oli kokoomuspuolue ryhtynyt erikoisiin toimenpiteisiin diktatuurikomennon kiristämiseksi. Sen ajoi siihen jo usein-mainittu pulan kiristyminen ja siitä johtuva joukkojen tyytymättömyyden kohoaminen. Huomattavampia toimenpiteitä suurporvariston taholta oli kenraali Valleniuksen vapauttaminen vankilasta, ja hänen määräämisensä lapuanliikkeen sihteeriksi. Samaan aikaan voimistettiin myöskin solutyötä suojeluskunnissa ja sotaväessä. Jo viime vuoden lokakuussa aiheuttivat nämä kokoomuksen toimenpiteet julkisen riidan eri puolueiden kesken. Yhteisen edun nimessä riita kuitenkin sillä kertaa sovittiin, ilmeiseksi lapuanliikkeen ja suurporvariston eduksi. Kenraali Valleniuksen johdolla järjestettiin lapuanliike toimimaan kaksoisjärjestönä, siten, että julkisen lapualiikkeen sisällä toimi erityisesti luotetuista henkilöistä organisoitu illegaalinen rengas.

Kun talonpoikain pulakokousten pakkohuutokauppojen lopettamista ja maksujen lakkauttamista koskevat päätökset kävivät talven mittaan yhä uhkaavimmiksi ja työväen keskuudessakin esiintyi ensimäisiä merkkejä aktiivisesta toiminnasta, niin oli lapuanliikkeenkin jälleen aktivisoitava toimintansa. Se tapahtui tällä kertaa tunnuksella ”marxilaisuutta vastaan.” Käytännössä se konkretisoitiin vaatimukseksi sosialidemokraattien toiminnan rajoittamisesta ja sosialidemokraattisten yhdistysten hallussa olevien työväentalojen sulkemisesta. Sen tarkoituksena oli kuitenkin kääntää yhä vasemmistuvien talonpoikien huomio pois omasta hädänalaisesta asemastaan ja pulakokousten päätöksistä. Suurporvaristokaan ei voinut suoraan marssittaa lapualaisiaan liikehtiviä talonpoikia vastaan, joten sen täytyy tällä tavalla kiertoteitse yrittää estää pulaliikkeiden edelleen kehittäminen. Mutta samalla tämä sosialidemokraatteja vastaan näköjään tähdätty hyökkäys tarkoitti myöskin maalaisliittolaisen puolueen ja sen hallitusenemmistön puristamista.

Hallituksen näennäisessä johdossa oleva maalaisliitto oli nim. puoluekokouksessaan hyväksynyt päätöksen, jossa vaadittiin hallitusta ryhtymään sellaisiin toimenpiteisiin, että kaikki pakkohuutokaupat maanomistajien omaisuuden suhteen toistaiseksi lakkautetaan. Toisin sanoen siksi, kun ehditään järjestää ”terveiden (varakkaimpain) talouksien” velkojen vakauttaminen. Tämän päätöksen kanssa yhdenmukaisesti teki hallitus sitten esityksen eduskunnalle pakkohuutokauppojen toistaiseksi lopettamisesta. Maalaisliitto pelkäsi, että sitä seuranneet köyhät ja keskivarakkaat talonpojat luopuvat siitä kokonaan, jos ei ainakin näön vuoksi tehdä jotakin.

Vaikka maalaisliiton puolelta tällainen pulakokousten talonpojille peräänantaminen tapahtuikin kokonaan demagogisessa mielessä, kuten käy m.m. selville sen päälehden kirjoituksesta eduskunnan hylätessä hallituksen esityksen, niin piti suurporvaristo kuitenkin tällaista ”horjumista” vaarallisena.

Kun hallitus sitten helmikuun lopussa lähetti mainittuun Mäntsälän pitäjään poliiseja suojelemaan erään sosialidemokraattisen puhujan puhevapautta lapualaisia vastaan, niin johti se lapualaisten yleiseen mobilisoimiseen eri puolilta maata. Aluksi kokoomuspuoluekin yhtyi niiden esittämään vaatimukseen hallituksen erottamisesta. Mutta luottaen äskettäin talonpojille tekemiinsä näennäisiin myönnytyksiin ei hallituksen enemmistö alistunutkaan lapualaisten vaatimuksiin. Hallitus päin vastoin kokosi sotaväkeä pääkaupunkiin ja rautateiden varsille suojelemaan itseänsä. Lapualaiset myös toimivat hitaasti ja eivät saaneet eri puolille maata kasaan niin paljon väkeä kuin olivat odottaneet. Peläten syntyvän aseellisen yhteenoton ei vain sotaväen ja lapualaisten välillä, mutta myöskin suojeluskuntien eri ryhmien välillä, antoi kokoomuspuolue johtajiensa kautta lapualaisille määräyksen mennä toistaiseksi kotiin. Erityisesti viimemainittu seikka aiheutti tällä kertaa kokoomuspuolueen perääntymisen. Toukokuun 12 p. 1932 kirjoittaa Uusi Suomi m.m. seuraavaa:

”Tapahtuneen kansanliikehtimisen jälkiselvittely on suojeluskuntalaitoksille eräänlainen koetinkivi — — — On syytä toivoa, ettei tästä koetinkivestä muodostu suojeluskuntalaitoksen kompastuskivi.”

Pelko hajaannuksesta suojeluskunnissa ei ollutkaan kokonaan aiheeton. Jo pulakokoukset olivat aiheuttaneet niissä eräänlaista differentioitumista. Sanomalehdet ovatkin viime kuukausina kertoneet useita tapauksia, jolloin osa suojeluskuntien jäsenistä on uhannut erota, joko sentähden, että Mäntsälän kapinaan osallistuneita ei ole erotettu tai toisin paikoin sentähden, että kapinan johtajia pidetään vangittuina. Joissakin paikoissa ovat kurinpitolautakunnat myös erottaneet suojeluskunnan jäseniä erilaisista syistä.

Tällaista hajaantumista pelkäävät kuitenkin kaikki porvarispuolueet. Kokoomuslainen Uusi Aura sanoo m.m.

”Jos tätä ilmiötä jatkuu, on maan puolustuksemme selkäranka, tähänastinen ylpeytemme ja ilomme, taittuva. Se on ajoissa estettävä.”

Samoin kutsuu edistysmielinen Helsingin Sanomatkin ”kaikkia hyviä voimia” käyttämään kaikkea vaikutusvaltaansa sovinnollisen mielialan palauttamiseksi suojeluskuntien riveihin. Mikäli eri puolueiden lehdet kertovat, tapahtuu tämä sovinnollisen mielialan aikaansaaminen miltei kaikkialla juuri kokoomuspuolueen ja lapualaisen johdon lujittamisen merkeissä suojeluskunnissa.

Lapuanliikkeen Mäntsälän retki paljasti myös tämän järjestön erikoisen tehtävän intervention provosoimisessa. Uuden Suomen pakinoitsija kertoi nimittäin, että nyt yritetty pääkaupunkiin hyökkäys oli valmistettu tapahtuvaksi aivan ”toisessa yhteydessä.”

Suostuessaan komentamaan lapualaiset kotiin oli kokoomuksen pakko lehdissään myöntää lapualaisten esiintyminen virheelliseksi. Se koetti panna siitä kaiken syyn vain lapuanliikkeen huonojen johtajien syyksi. Mutta se ei merkinnyt vielä suinkaan millään tavalla suurporvariston johtoasemastaan luopumista. Sen toimesta on lapuanliike järjestetty uudelleen. Sen johtoon kuuluu nyt m.m. eräs maailmansodan aikaisen jääkäriliikkeen pääjohtajia Herman Gummerus, lapuanliikkeen äänenkannattajan Ajan sanan päätoimittaja, eversti Sommersalo, ja entinen ministeri E. A. Tuomivaara. Oltuaan jonkin aikaa lakkautettuna on viimeksi mainittu lehti jälleen alkanut esiintyä entisellä ohjelmallaan. Onpa perustettu uusikin lehti, Suomen kansa. Mitä pitemmälle tämä uudelleenjärjestely edistyy, sitä vaativammaksi käyvät lapualaisten kokouksissa ja lehdissään esittämät päätökset. Ne vaativat m.m. jyrkästi Mäntsälän kapinan johtajien vapauttamista. Kuopiossa ilmestyvä maalaisliittolainen lehti kirjoittaa lapualaisten viimeisestä edesottamisesta m.m. seuraavaa:

”Eräs lapualaisten uusimpia äänenkannattajia uhkaa jo avoimesti että jos vangittuja isänmaallisia miehiä ruvetaan rankaiseman, niin lehti voi vielä kääntyä ja toisella linjalla olevat saavat vielä tuntea nahoissaan sen mitä ovat Lapuaa vastaan kirjoittaneet. Sama lehti kirjoittaa muutenkin jo tavalla, jota ei voi käsittää muuksi kuin suoranaiseksi murhayritykseksi — — mihinpäin asiat ovat nopeasti kulkemassa — — Laillista hallitusvaltaa uhmaavilla aineksilla on jälleen ollut rohkeutta ryhtyä kokoamaan voimiaan heti tyhjiin rauenneen kapinayrityksen jälkeen.”

Ensimäisenä kokoomuksen voittona on merkittävä se, että lapualaisille hankittiin eduskunnassa armahdus, jonka mukaan vain päälliköt joukkuepäälliköstä ylöspäin joutuvat tutkittavaksikaan, puhumattakaan rangaistuksesta. Sen myöntämisestä olivat yksimielisiä kaikki puolueet sosialidemokraatteja myöten. Muullakin tavalla ovat kaikki fascistisen yhteisrintaman puolueet ilmaisseet halunsa sopia Mäntsälän retken erityisesti kireänä esiinloihtimat keskinäiset riidat. Niin edistysmieliset kun maalaisliittolaisetkin lehdet ovat näyttäneet sosialidemokraattisille lehdille pitkää nenää, kun ne ovat toivoneet ja uskotelleet näiden keskinäisten riitojen pohjalla syntyvän erikoisen demokraattisen rintaman. Samalla jokainen puolue kuitenkin pyrkii säilyttämään itsellään mahdollisimman hyvät asemat. Sentähden on tora ja sanailu porvariston eri ryhmien välillä edelleenkin jokapäiväinen ilmiö.

6. Sosialifascismi

Suomen fascistisen yhteisrintaman yhteiskunnallista demagogiaa on pääasiassa edustanut sosialifascismi. Niin fascistidiktatuuria pystyttäessä kuin sitä myöhemmin toteuttaessakin ovat sosialifascistit kaikella tavalla tukeneet suurporvariston pyrkimyksiä. Erikoisesti ovat ne ponnistelleet osottaaksensa Suomen porvariston nykyisen valtajärjestelmän mahdollisimman kansanvaltaiseksi. Presidentti Svinhufvud ja nykyinen hallitus ovat sosialidemokraattisten lehtien mielestä demokratian pääedustajia. Mäntsälän retken aikana kehoittivat sosialifascistit työväkeä pysymään rauhallisena ja kannattamaan fascistista hallitusta. Fascismin luonnehti sosialidemokraattisen puolueen puheenjohtaja Harvala maaliskuun puolivälissä pidetyssä puolueneuvoston kokouksessa ”kansainvälisen taantumuksen ilmaukseksi.” Suomessa edustaa fascismia sosialidemokraattien mielestä vain lapuanliike. Väittävätpä he, että lapuanliike komentaa itse kokoomuspuoluettakin. (Suomen sosialidemokraatin kirjoitus 24–3–32.)

Lapuanliikkeen esiintyminen ja terrorin kiristymisen väittävät sosialifascistit johtuneen kokonaan vallankumouksellisen työväenliikkeen ”yltiöpäisyydestä”. Kieltäen siten työväenluokalta oikeuden vastustaa kapitalismin hyökkäystä. Puheessaan 3–4–32 sanoo sosialifascistien johtaja Tanner m.m.:

”Sehän on ollut meikäläinen kommunistinen liike, joka antoi välittömän aiheen lapuanliikkeen esiintymiselle.”

Samoin kirjoittaa S. S. 25–4 pääkirjoituksessaan m.m. seuraavaa:

”Kun seuraavana vuonna osaksi kommunistien ärsyttävän esiintymisen vastakaikuna taantumuksellinen ja väkivaltainen lapuanliike ilmestyi tekijäksi poliittiseen elämäämme, aiheutui siitä myöskin Suomen ammattijärjestön toiminnan lopettaminen.”

Kilpaa porvariston kanssa ovat sosialifascistiset johtajat koettaneet keksiä keinoja kapitalismin pulasta pelastamiseksi. Avoimesti tunnustaa sosialifascistinen puolueenjohto vappujulistuksessaan, että ”kapitalismi ei kykene enää omin voimin pelastumaan pulasta.” Sosialidemokratian on siis sitä autettava. Sosialifascistit ovat jäseniä kaikissa valtion pulatalouspääsykeinoja etsimään asettamissa komiteoissa. Käytännöllisessä politiikassaan ovat ne kaikella tavalla koettaneet estää työväkeä ja talonpoikia vaatimuksillaan häiritsemästä kapitalismin tervehtymistä. Sosialifascistien häikäilemättömyyttä yhtenä fascistidiktatuurin toimeenpanijoina kuvaa m.m. se, että ne ovat aivan julkisesti kaikille järjestöille ja jäsenillensä antaneet määräyksen ilmoittaa poliisille kaikki kommunistisen puolueen ja punaisen ammatillisen järjestön jäsenet. Vapun edellä annettiin samoin julkinen kehoitus toimittaa poliisin käsiin kaikki kommunististen julistusten levittäjät.

Viime syksynä pitämässään suuressa puheessa kehui puolueenjohtaja Väinö Tanner sitä, että työväki oli rauhallisesti alistunut äärimmilleen kiristettyyn riistämiseen. Tästä hän sai julkiset kiitokset suurporvariston lehdistöltä. Vielä 18–3–32 kirjoitti sosialidemokraattinen ammattiyhdistyslehti Palkkatyöläinen seuraavaa:

”Työläiset ovat hiljaa mukautuneet olosuhteisiin nykyiselläänkin, joka tulee olemaan sellaisenaan mitä kaunein lehti maamme työväenluokan historiassa, mutta kuinka kauan sitä kestää, se on asia erikseen. — — — Maamme työläiset eivät tosiaankaan ole, vaikka nälkäkuolema silmien edessä kummittelee, ryhtyneet mihinkään yltiöpäisyyksiin, eivätkä menneet asiattomuuksiin, joka on heille kunniaksi.”

Mutta tämä sosialifascististen johtajain avonainen rauhotuspolitiikka ei tyydytä enää kaikkia sosialidemokraattisiakaan työläisiä. Sosialifascistien omat lehdet kertovat, miten reformististen ammatillisten osastojen jäsenet usein ovat tyytymättömiä, kun niissä hylätään kaikki työläisten esittämät taisteluvaatimukset. Tyytymättöminä luopuivat jäsenet sentähden osastoistaan. Sosialifascististen ammattipamppujen lehdessä Palkkatyöläinen kirjoittaa 18–III–32 muuan nähtävästi hyvin lähellä noskelaisen muurarien liiton liittotoimikuntaa oleva ”Muurari” m.m. seuraavaa:

”Seuraamalla osastojen kokouksissa asioiden käsittelyä on helposti voinut havaita sen, että useat toverit vain vaikeasti käsittävät, mitä vanhojen järjestöjen toimintakielto tosiasiallisesti mukanaan toi. Estääkseen palkkojen ja työehtojen nopeata huononemista (alleviiv. meidän) olisivat ne (nuo toverit) valmiit heti tekemään kiinteitä, jäsenistöä ehdottomasti velvoittavia työehtopäätöksiä vähääkään epäilemättä, etteivätkö ne johtaisi hyviin tuloksiin” — — — kun eivät saa yleisempää kannatusta, saattaa tällainen ”välinpitämättömyys” ja ”arkuus” (osaston byrokraattien taholta) helposti johtaa taas siihen, että päätösten vaatijat äkkipikaisina ja tuskaisina väsyvät enempään yrittelyyn ja jättävät ”herran huomaan” koko homman.”

Huolimatta kaikista jäsenvärväysviikoista ynnä muista jäsenhankintayrityksistä on reformististen ammattiliittojen jäsenmäärä heidän oman ilmoituksensa mukaan alentunut 19,000:een oltuaan aikaisemmin noin 25,000. Päättäen siitä, että rakennustyöväenliiton luottamusmies ilmoittaa yksistään rakennusliiton jäsenmäärän alentuneen 1–3:lla, on tuokin summa liian suuri.

Tämä työväen vasemmistuminen ja tyytymättömyys on pakottanut Suomenkin sosialifascistiset johtajat entistä ahkerammin käyttämään vasemmistolaisia fraaseja. Siten kertoo m.m. S. S. reformistisen rakennustyöväenliiton luottamusmiehen, kommunistiluopio Uuno Nurmisen, Helsingin rakennustyöläisten kokouksessa yrittäneen selvittää

”miten meillä porvarilliset lehdet jatkuvasti koettavat selitellä, että on välttämätöntä nykyisen yhteiskuntaluokan ottaa osaa pulan tuomiin kärsimyksiin. Tällä selityksellä onkin päästy siihen, että osa työläisiä on jo alistunut ja tyynesti mukaantunut kaikkeen, mitä työantajat työläisten kannettavaksi asettavat.”

Näin he siis yrittävät syyttää porvarillista lehdistöä siitä, mitä he itse ovat tehneet. Kuvaava näyte Suomen sosialifascistien nykyisestä sanankäytöstä on myös heidän päälehtensä pääkirjoitus 16–4–32:

”Mutta tämä ennenkuulumaton joukkohätä on kuitenkin vain kapitalismin oman luhistumisen merkki. Huomauttakoon, että maailma on raskaana. Uusi maailma on syntymässä. Mutta maailman järjestys, joka on pysynyt pystyssä sata vuotta, ei luhistu yhdessä päivässä. Eikä sen kohtaloa ratkaista meidän pienessä maassamme. Muutos tapahtuu hitaammin kuin hädän puristamina kärsimättömästi toivottaisiin. — — Me, jotka näemme kapitalismin luhistuvan, tiedämme, että jokainen asema, joka meillä nyt on, on oleva uuden rakennustyön lähtökohtana.” (Alleviiv. kirj.)

Samalla, siis kuin ollaan myöntävinään kapitalistisen järjestelmän kelvottomuus, samalla kuitenkin varotetaan työväkeä millään tavalla jouduttamasta sen kukistumista. Mainitun lehden pääkirjoituksessa 31–3–32 sanotaan m.m.:

”Jos kapitalistinen järjestelmä on elänyt aikansa — — niin mikä olisi oleva vanhentuneen järjestelmän seuraaja? Olisiko se sosialismi, valtiokapitalismi, kommunismi vai mahdollisesti joku uusi, teoreettisesti vielä tuntematon suunta tai oppi siitä, miten on tällä historiallisella hetkellä ajateltavissa se ylimenokausi, joka toisi lievennyksiä ihmisten taloudelliseen ahdinkotilaan. — — — Onhan vastenmielistä ajatella, että väkivalta tulee olemaan edelleenkin se ainoa tie, jonka välityksellä ihmiskunta tulee siirtymään toisesta aikakaudesta toiseen tai toisesta järjestelmästä toiseen.”

Kokonaan demagogisessa tarkoituksessa ovat sosialifascistit toukokuun aikana järjestelleet yleisiä työttömien kokouksia yli maan. Niissä ovat ne olleet tuomitsevinaan valtion ja kuntien toimenpiteet työttömyysmäärärahojen supistamiseksi. Mutta työläisille suosittelevat ne vain ”järjestäytymistä”, jota heidän sanojensa mukaan pitää tehdä monta vuotta ennenkuin voidaan ryhtyä taisteluun olojen parantamiseksi. Kun rautatiehallitus äskettäin esitti, että valtio hankkisi rahaa inflation toimeenpanon avulla, lisäämällä setelimäärää 500 miljoonalla markalla laajojen yleistentöiden aikaansaamiseksi, niin yhtyi Suomen sosialidemokraatti pääkirjoituksessaan kannattamaan tätä ja esitti sen ikäänkuin koko työttömyyskysymyksen ratkaisevana keksintönä.

Erityisen kiero ja katala on Suomen sosialifascistien suhde Neuvostoliittoon. Ne eivät esim. väitä toisen viisivuotissuunnitelman toteutumista mahdottomaksi, mutta selittävät sen voivan tapahtua vain työtätekevien riistämisen avulla. Sen aikanakin jää vielä muka voimaan ”pienen ryhmän diktatuuri.” Ollen asettuvinaan puolustamaan Neuvostoliiton ja Suomen välillä tehtyä hyökkäämättömyyssopimusta, väittävät ne samalla Neuvostoliitonkin ”äärimmäisten ainesten” olleen syypäitä siihen, että suhteet ovat tähän saakka pysyneet enemmän kylminä. Nyt ne ovat myös julistautuvinaan Japanin Neuvostoliittoon valmisteleman hyökkäyksen vastustajiksi, mutta samalla kertaa kuitenkin yrittävät täyttäpäätä provosoida työläisiä Neuvostoliittoa vastaan.

Fascismin ja sosialifascismin selvittäminen joukoille

Yhtäpitävästi Kominternin XI täysi-istunnon päätösten mukaisesti kiinnitti SKP:n puoluekonferenssi v. 1931 erikoista huomiota fascistisen diktatuurin ja sosialifascismin olemuksen selvittämiseen ja paljastamiseen niin itse puolueen sisällä kuin laajojen joukkojenkin keskuudessa. Puoluekonferenssi sanoi siitä:

”On välttämätöntä ja tärkeää kommunistien puolelta entistä selvemmin osoittaa työtätekevän kansan laajoille kerroksille tämä Suomessa vallitsevan hallitusjärjestelmän fascistinen luonne, jonka kieltäminen ja melkein kansanvaltaiseksi maalaaminen on nykyään Suomen sosdemokratian johtajain pääkeino — eikä suinkaan vaaraton ja tehoton keino — joukkojen pimittämiseksi pysymään heidän vanavedessään ja sitten passiivisesti kannattamaan pankkiherrain svinhufvudilaista diktatuuria”.

Tämä puoluekonferenssin velvoitus oli erityisen tähdellinen sen vuoksi, kun m.m. fascistimullistuksen jälkeen suoritetut parlamentti- ja presidenttivaalit olivat osottaneet, miten huonosti puolueemme oli aikaisemmin osannut paljastaa esim. sosialidemokraattien oikean luonnon. Entiset vasemmistolaisetkin työläiset olivat vielä äänestäneet sosialifascisteja jonakin ”pienempänä pahana”. Sentähden oli

”paljastettava ensiksikin se petkutus, että porvariston luokkaherruus n.s. ”demokratian” eli parlamenttarismin muodossa olisi muka pohjaltaan ja periaatteellisesti toista kuin se on fascistisen diktatuurin muodossa, sekä toiseksi paljastettava se petkutus, että sosialifascistit käytännössä eivät muka kannattaisikaan fascismin toteuttamista koska kerran puheissaan esiintyvät vanhan porvarillisen demokratian puolesta.”

Monet merkit viittaavat myös siihen, että niin puoluejärjestöt kuin puoluelehdistökin ovat koettaneet vakavasti täyttää tämän puoluekonferenssiin antaman tehtävän. Kysymystä on selitetty teoreettisluontoisilla artikkeleilla kuin myös jokapäiväisestä elämästä otetuilla esimerkeillä. Tämä ei suinkaan ole tapahtunut vielä riittävässä määrässä eikä aina kaikkein paraimmalla tavallakaan, mutta linja on kuitenkin pääpiirteissään siinä suhteessa ollut Kominternin XI täysi-istunnon ja oman puolueen puoluekonferenssin päätösten mukainen, lukuunottamatta joitakin yksityisluontoisia virheitä, joista puhumme jälempänä.

XI täysi-istuntoa ja SKP:n viimeistä puoluekonferenssia edeltäneellä ajalla, välittömästi fascistimullistuksen jälkeen esiintyi puoluelehdissä vielä verraten usein virheellisiä käsityksiä fascismin ja sosialifascismin luoneesta. Nuo virheelliset käsityksethän olivat juuri eräänä syynä puolueemme antautumiseen fascistisen hyökkäyksen edessä. Viimeksi kuluneen vuoden aikana on tässä suhteessa tapahtunut kieltämättä muutos parempaanpäin. Mutta silloin tällöin esiintyy, etupäässä alempien puoluejärjestöjen lehdissä ja julistuksessa, vielä jälkiä noista vanhoista virheistä. Siten puhutaan esim. erään Helsingin aluekomitean julistuksessa vuoden vaihteessa ”avoimen fascistidiktatuurin vaarasta”, ”avoimeen fascismiin siirtymisestä”, samoin kuin kommunistisen nuorisoliiton joukkolehdessä sanotaan, että ”väkivaltainen fascistikaappaus on teoreettisesti mahdollinen silloin, jos hallitus ei täyttäisi suurporvariston tahtoa.”

Eräänä syynä tällaisten virheiden esiintymiseen on, paitsi fascistidiktatuurin verhona säilyneiden demokraattisten muotojen synnyttämät harhaluulot, myöskin ymmärtämättömyys siitä, että vallan siirrot fascistisen leirin sisällä eivät merkitse mitään muutosta fascismin olemuksessa. Se on sitä ennen niinkuin sen jälkeenkin suurporvariston diktatuuria ja avointa väkivaltaa työtätekeviä luokkia vastaan.

”Pienemmän pahan” teorian vaikutus näkyy myös seuraavassa Turun aluekomitean lehdestä otetussa lainauksessa:

”Tällä hetkellä porvaristo riitelee keskenään, se on heikkouden merkki, mikä osoittaa, että ne ajat ovat lähellä, jolloin porvaristo sanoo viimeisen sanansa yhteiskunnan hallinnossa. — — — Sitä on yritettävä kehittää avoimeksi taisteluksi, silloin se tulee olemaan suuri askel lähemmäksi työläisten valtaa. — — — On aina lyötävä porvariston jyrkintä suuntaa päähän.”

Samalla kuin kirjoittaja korostaa vain porvariston jyrkimmän suunnan päähän lyömistä antaa hän sellaisen toivon, että porvariston luokkavalta kukistuisi porvariston keskinäisiin riitoihin. Tästä nimenomaan varoitti SKP:n viimeinen puoluekonferenssi osottaen että fascistisen yhteisrintaman

”sisäisillä rakoiluilla ja sen eri ryhmien välisillä liittoutumisilla ja kahnauksilla ei ole sitä merkitystä, että porvarillinen luokkavalta koskaan noihin ristiriitoihin hajoaisi, ellei työväenluokka, yhdessä riistetyn talonpoikaiston kanssa sitä kukistaisi. Köyhälistön laajojen rivien luokkataisteluun, tämän taistelun vahvistumiseen ja nousuun kommunistisen puolueen johdolla, perustuu näin ollen vallankumouksen näköala Suomessa.”

Näitä tapauksia on SKP:n tiedonantajakin arvostellut. Mutta viime vuoden viimeisessä numerossa erehtyy se itsekin puhumaan fascistisen diktatuurin ”kokoomuspuolueelle siirtämisestä”, silloin kuin se tarkoittaa kokoomuksen miesluvun ja ominaispainon lisäämistä hallituksessa. Niin sanoen peitetään se seikka, että fascistinen diktatuuri on juuri suurporvariston diktatuuria, jonka tyypillisin edustaja kokoomuspuolue on ja joka asiallisesti nyt jo johtaa työtätekeviin luokkiin kohdistettua pääoman voimistettua hyökkäystä.

Fascistisen yhteisrintaman puolueiden petoksellinen suhde työtätekeviin luokkiin kuuluviin kannattajiinsa nähden ei ole tullut myöskään aina riittävän selvästi osotetuksi. Sitten saattaa esim. SKP:n tiedonantaja (N-3 1932) sanoa, että ”maalaisliitto oli pakoitettu ”hoipertelemaan” finanssipääoman etujen ja ”pulamiesten” etujen ja myöskin suurten talonpoikaisjoukkojen etujen välillä”. Tämä ei ole aivan oikein. Maalaisliiton ”hoiperteleminen” suuriin talonpoikaisjoukkoihin päin — ja kuten edellä olemme huomauttaneet, silloinkin vain tarkoittaen luvata jotakin varakkaille — oli kokonaan kuitenkin demagoginen, petoksellinen ote, johon se ryhtyi vain pelosta, että sen kannattajain rivit harvenevat. Maalaisliitto on maaseudun kapitalististen ainesten etujen eikä suinkaan laajojen talonpoikaisjoukkojen etujen ajaja. Samansuuntaisia vääriä sanontoja, joihin usein tietysti sisältyy vääriä ajatuksiakin, esiintyy myös eräissä puoluejärjestöjen julistuksissa kun puhutaan esim. sosialifascististen ammatillisten järjestöjen ”kykenemättömyydestä” ja niiden käyttämien ”keinojen” ”riittämättömyydestä” puolustamaan työväen etuja. Tällöin hämätään se seikka, että sosialifascistit eivät tahdo eivätkä yritäkään niitä puolustaa. Niille on tärkeätä vain saada kapitalismi ”terveeksi”, jossa tarkoituksessa ne ovat kaiken aikaa auttaneet kapitalisteja alentamaan työväen palkkoja ja muuten tehostamaan riistoa.

Puoluelehdistön ja puoluejärjestöjen on siis edelleenkin vakavasti pyrittävä selvittämään näitä kysymyksiä itselleen ja joukoille.

Suurin SKP:n heikkous taistelussa fascistidiktatuuria ja sosialifascisteja vastaan esiintyy kuitenkin siinä, että se ei ole vieläkään kyennyt järjestämään laajempaa joukkotaistelua itse työpaikoilla työväenluokan aseman parantamiseksi. Vain itse aktiivisesti ja taitavasti auttamalla työväenluokkaa lyömään pääoman hyökkäyksen takaisin, voivat kommunistit lopullisesti osottaa sosialifascistien petollisuuden ja vain siltä pohjalta lähtien voidaan kehittää se joukkoliike, joka kukistaa fascistidiktatuurin ja kapitalismin Suomessa. Tuo puolueen heikkous ilmeni vielä Mäntsälän tapausten aikanakin. Silloinkaan ei kyetty kehittämään mitään työläisten ja työtätekevien talonpoikain joukkotoimintaa lahtareita vastaan.

J. Lehtosaari