SANTAVUOREN TAISTELU
Kirj. Emil Tuomi.
Ilmajoen ja Kurikan pitäjien rajalla Kyrönjoesta jonkun matkaa itäänpäin on korkea jyrkähkö vuori. Vuorella on jonkinlaisia kivilatomuksia, joita kansa väittää vanhoiksi sotavarustuksiksi. Sieltä kerrotaan vielä meidän päivinämmekin löydetyn luurankoja, sekä alkeellisia sota-aseiden jäännöksiä. Tätä vuorta kutsutaan Santavuoreksi.
Pohjanmaan talonpojat taistelivat siellä ratkaisevaa taisteluaan Klaus Flemingin, t.s. silloisen vallassaolevan luokan aseistettua armeijaa vastaan vähän yli kolmesataa kolmekymmentä vuotta sitten. Talonpojat hävisivät. Heidän verensä punasi silloin Santavuoren lumisia jyrkänteitä. Silloisten työtätekevien vapautumispyrkimykset oli murskattu.
— — —
Nuijasodan — joksi noita vuosien 1596 ja -97 talonpoikaiskapinoita tavallisesti kutsutaan ja jonka viimeinen taistelu käytiin Santavuorella — sen syyt peräytyvät jo paljon varhaisempiin aikoihin. Nuijasodan siemenet oli aatelisvalta kylvännyt oikeastaan samoihin aikoihin kuin itse aatelisto ilmestyi Suomeen.
Mutta etenkin koko 1500-luku oli talonpoikaisväestölle hirvittävien rasitusten aikaa. Vero säädettiin veron päälle. Sotaväen majotus ja yleinen kyyditsemisvelvollisuus oli äärettömän rasittava. Virkamiesten mielivalta oli huipussaan. Itse maan korkein virkamies ja kuninkaan käskynhaltija uhkasi, että jokaisen, joka ei nurkumatta alistu hänen määräyksiinsä “ja minkä saan kiinni, hakkautan pieniksi säpäleiksi niin että niiden, jotka tahtovat korjata hänen raatonsa pidä tuoda säkkejä mukanaan”. Lisäksi sattui 1500-luvun keskivaiheilla ja loppupuolella useita tuhoisia katoja.
Kaikki nämä seikat, äärettömän raskaat verot, ylimystön harjoittama riisto ja mielivalta sekä tämän tästä uudistuvat kadot, olivat omiaan pitämään talonpojissa yllä kapinamieltä. Talonpoikien ja sotaväen välillä sattui tämän tästä kiivaita yhteenottoja. Esim. helmikuussa 1593 hyökkäsivät Rautalammin talonpojat sinne majoitetun ratsuväen kimppuun ja tappoivat niistä useita. Kerrotaan, että itse Klaus Fleming olisi kiirehtinyt Rautalammille kapinaa kukistamaan ja että muutamia kapinan johtajia saatiin kiinni ja mestattiin useimpien päästessä kuitenkin pakenemaan.
Kapinahengen pesäpaikka oli kuitenkin Pohjanmaalla, jossa etenkin linnaleiri niminen sotaväen majoitusta merkitsevä vero oli talonpoikien suunnattoman raskaana rasituksena. Erikoisena kapinahengen ylläpitäjänä oli lisäksi vielä se seikka, että Juhanna III oli v. 1592 vapauttanut pohjalaiset linnaleirirasituksesta, jonka asemasta heidän tuli asettaa ja ylläpitää omaa jalkaväkeään, mutta tätä oikeutta ei Suomen silloinen ylimystö antanut talonpoikien nauttia, vaan rasittivat heitä linnaleirillä.
Ruotsin kuninkaana oli silloin Sigismund, joka oli samalla Puolan kuningas, ja Puolassa kuningas pääasiallisesti oleskelikin. Ruotsissa oli hänen sijaisenaan vaan valtionhoitaja, jona toimi herttua Kaarle. Suomessa taas oli vastaavanlaisessa tehtävässä Klaus Fleming.
Talonpojat olivat jo vanhoista ajoista alkaen tottuneet kääntymään Ruotsin kuninkaan puoleen siltä apua pyytäen ylimystön sortoa vastaan. Joskus kuningas ryhtyikin valitusten johdosta talonpoikien aseman parantamista tarkoittaviin toimenpiteisiin, kuningas kun toiselta puolen tarvitsi talonpoikien kannatusta mahtavaa ylimystöä vastaan.
Sigismundon ja Karlo herttuan välit olivat näihin aikoihin hyvin kireät. Karlo herttua pyrki syrjäyttämään Sigismundon Ruotsin valtaistuimelta. Klaus Fleming taas totteli jokaista Sigismundon viittausta runsaiden korkojen kanssa. Jokaista Karlo herttuan luona käynyttä talonpoikaa tai talonpoikaislähetystä rangaistiin ankarasti — hyvin useissa tapauksissa kuolemallakin.
V. 1596 oli taas eräs talonpoikien lähetystö Ruotsissa linnaleirirasituksesta valittamasta. Lähetystön johtajana oli kyröläinen talonpoika Pentti Pouttu. Tällä kertaa lähetystö näyttää pyytäneen lupaa aseelliseen vastarintaan nousemiseksi — vapauskirjeestä kun ei kumminkaan olisi mitään apua. Kun Kaarlo herttuan, Ruotsin valtionhoitajan, asema oli tähän aikaan kovin horjuva, kerrotaan hänenkin katsoneen hetken sopivaksi aseelliselle toiminnalle; ehkäpä hän voisi täten talonpoikien avulla heikentää vastustajaansa. Hänen kerrotaan lähetystölle huudahtaneen: “En tiedä tosiaankaan muuta neuvoa, kuin että toimitatte itsellenne rauhan omalla kädellänne”. Ja saatuaan tietää, että kutakin ratsumiestä kohden oli 20 talonpoikaa ja kutakin jalkamiestä kohden 14, hän ärjäsi: “Jos ei 20 talonpoikaa voi kurittaa yhtä huovia eikä 14 yhtä jalkamiestä, niin eivät he sen parempaa ansaitsekaan”.
Lähetystö palasi noine eväineen kotiin. Kokoonnuttiin yhteen ja ilmoitettiin herttuan vastaus. Syntyi kahakkaa huovien ja talonpoikien välillä, jossa talonpojat pitivät hyvin puolensa.
Kipinä oli syttynyt tuleen. Useiden Pohjanmaan pitäjien talopojat lähtivät liikkeelle. Johtajinaan Pentti Pouttu ja eräs toinen talonpoika. Jaakko Ilkka valittiin sitten jonkinlaiseksi pääjohtajaksi.
Joukko haaraantui kolmelle eri suunnalle. Savuavat ja hiiltyneet kartanot reunustivat niitä teitä, joita talonpoikien joukot kulkivat. Talonpoikien huomio kohdistui lähinnä kartanoihin, ylimystön asuntoihin, niiden ihmisten omaisuuteen, jotka olivat lähinnä syypäitä talonpoikaisväestön hirvittävään rasitukseen ja sorronalaisuuteen. Talonpoikien hyökkäys kohdistui ennen kaikkea silloista vallassaolevaa luokkaa vastaan.
Alussa oli talonpoikien joukoilla onni mukanaan. Talonpojille vihamieliset kartanot hävitettiin ja sotaväenosastot lyötiin pakosalle. Mutta vain alussa. Poutun joukot joutuivat ensinnä tuhon omiksi. Tuhojien johtajana oli Aksel Kurki. Ratkaiseva taistelu suoritettiin Ulvilassa. Pouttu joutui vangiksi, ja vietiin Turun linnan vankityrmään, missä “syöpäläiset söivät hänet elävältä”.
Ilkan joukot menestyivät aluksi niinikään hyvin, vieläpä paremmin kuin Poutun. Ne samosivat aina Nokialle asti.
Ylimystö valmistautui kuumeisella kiireellä. Itse Klaus Fleming johti valmistelua. Pian oli hänellä koossa 900 ratsua ja 2,000 sotamiestä. Vuoden viimeisenä päivänä 1596 tapahtui yhteenotto Nokialla. Iltaan mennessä ei kuitenkaan tapahtunut ratkaisua.
Illalla tarjosi Fleming talonpojille sovintoa. Ehtona oli, että talonpojat luovuttaisivat johtajansa Flemingin haltuun ja että linnaleirikysymys jätetään kuninkaan ratkaistavaksi.
Fleming oli laskenut oikein. Ehdotus lopetti talonpoikien yksimielisyyden. Ilkka pakeni huomatessaan “kauppaa tehtävän hänen nahastaan”. Pian seurasivat muut esimerkkiä. Aamun valjetessa oli talonpoikien leiri tyhjänä. Pian Flemingin joukot saavuttivat sekasortoiset pakenijat.
Voittajan kosto oli hirmuinen. Etenkin kaikkien talonpoikaisjoukkojen johtomiesten “kuolema oli kauhea, sillä ensiksi heiltä ajan tavan mukaan muserrettiin sääret ja käsivarret rikki, sitten vasta kaula pantiin poikki. Viimeiseksi ripustettiin raajat pitkien riukujen nenään, että olisivat siinä aina kansan silmien edessä varoituksena ja peloituksena”. (J. Krohn).
Mutta tähän sota ei vielä päättynyt. Kolmas, 50 miestä käsittävä joukko oli samonut Rautalammille. Rautalammin talonpojat yhtyivät heihin, vieläpä pitäjän nimismieskin, Martti Leinonen, antoi talonpoikien sotapuuhille kannatuksensa, ottipa niihin osaakin. Kapina levisi Rautalammilta Jämsään, Kuhmoisiin ja Padasjoelle.
Ensimmäinen huomattava taistelu tapahtui Padasjoella. Talonpojat joutuivat kurjan petoksen uhreiksi. Flemingin joukkojen päällikkö, Ivar Tavast, tuli kapinallisten luo muka sovintoa hieromaan, mutta hyökkäsikin äkkiarvaamatta heidän päällensä ja tappoi kaikki, yhteensä noin 400 miestä.
Sotatoimet jatkuivat vielä Padasjoen taistelun jälkeenkin pitkin Savoa äärettömällä julmuudella. Esim. Remojärvellä asettui muuan 100-miehinen talonpoikaisjoukko sotilaita vastaan erään talon turvissa pitäen urheasti puoliansa. Vihdoin Flemingin joukkojen onnistui sytyttää talo tuleen. Suuri osa talonpojista kuoli liekkeihin ja tulesta säästyneet surmattiin muulla tavoin.
Ratkaiseva ottelu suoritettiin Suursavon pappilan luona tammikuun 23 p:nä 1597. Täälläkin talonpojat ottelivat urheasti. Vasta tuli, samaten kuin Remojärvelläkin, sai heidät hätään.
Talonpoikien suojapaikan joutuessa tulen valtaan ja kun voiton toiveet näyttivät sen johdosta aivan mahdottomilta, pyysivät he vihdoin sovintoa. He olivat antautumaan vangiksi kun vain saisivat pitää henkensä. Flemingin sotajoukkojen päälliköt huomauttavat taistelusta tekemässään raportissa, että henkensä säilyttämisen “me heille vakuutimme, vaikk’ei se ollutkaan tarkoituksemme vaan tapoimme heidät kaikki”.
Savon kapinallisten päävoimat olivat täten tulleet murretuiksi. Ja vaikka vielä tämänkin jälkeen löytyi paikkakuntia, joissa “koko pitäjä on ruvennut heidän puolelleen ja tahtoo heidän kanssaan elää ja kuolla”, niin ovat tällaiset tapaukset vain ikäänkuin harjapääaallokon maininkeja, jotka vähitellen — toistaiseksi — taukoavat.
Savossa lasketaan saaneen surmansa ainakin 700 talonpoikaa. Sitä paitsi tuli koko maakunta perinpohjin hävitetyksi.
Niiden talonpoikien, joita ei syystä tai toisesta tapettu, oli hyväksyttävä Flemingin sanelema armonrukous, jossa sanottiin m.m.: “ja äthä me Perkelen yllytöxes ja pahaen inhimisten houkutoxest meitem vastoin meiden valam ja uskom olemme vietelluxi tullud, ia meiden rikonedt olem sen vären ja pahan menon canssa, quin tätä talvena meiden surexi vahingoxem olem etten ottanedt…. Mingä tähden me nytt nöyresti armon alla langemma ja meiden armoiliselda Herraldam ja Kuningaldam ruckoilem ja anome armoia. Ethei tästä lehin pidä meiden jelken tulevaisedt ikänäns täin kaldaisens Perkelen vietelluxen enämbi meithä saattaman. Niin totisest Jumala auttakon meithä sielun ja rumin puolest”.
Kauhean verisesti oli talonpoikaiskapina nyt kaikkialla kukistettu ja jos pelotuksella, hirmuteoilla voidaan sellaisten tekojen uusiutumista estää, joiden aiheina ovat pohjaltaan taloudellis-yhteiskunnalliset syyt, ei talonpoikaiskapinan olisi luullut ainakaan pitkään aikaan nostavan uudelleen päätään.
Mutta tuskin olivat kapinan melskeet Savossa tauonneet, tuskin veri laannut tippumasta Ilkan ja muiden nuijamiesten johtajien murskatuista, pelotukseksi riukujen neniin kohotetuista jäsenistä, kun Pohjanmaalla syttyi kapinanliekki uudelleen.
Tarharannan niityllä tapahtui ensimmäinen yhteenotto. Talonpojat saivat sotaväestä täydellisen voiton. Voitto rohkasi. Joukot lähtivät eteenpäin. Uusia voimia liittyi mukaan. Poikettiin Ilmajoen kirkolla. Otettiin Ilkan muiden johtomiesten murskatut luut riukujen nenistä ja haudattiin ne kirkkomaahan.
Klaus Fleming, joka piti vielä leiriä Nokialla, ryhtyi uudelleen tarmokkaisiin toimenpiteisiin kapinan kukistamiseksi. Hän otti mukaansa 1,500 ratsua ja lähti kiireesti Ilmajoelle.
Kun talonpojat, joiden luku nousi jo 3,000:een, saivat tietää Flemingin lähestymisestä, lähtivät he vastaan. He kulkivat jalan 25 km. yhden yön kuluessa, kuljettaen mukanaan m.m. muutamia pieniä Oulun linnasta otettuja tykkejä.
Tammikuun 24 p:nä 1597 syntyi ratkaiseva taistelu Ilmajoella, Santavuoren luona. Heti alussa meni osa ruotsinkielisistä talonpojista Flemingin joukkojen puolelle. Mutta jälelle jääneet talonpojat ottelivat urhoollisesti. Ajan pitkään ei heidän urhoollisuutensa kuitenkaan kestänyt Flemingin huovien rajuja hyökkäyksiä. Alkoi jälleen hirmuinen verikosto.
Klaus Fleming oli siis jälleen aseman herra. Talonpojat olivat nujerretut. Kaikkiaan lasketaan n. 3,000 talonpojan saaneen surmansa. Kun Suomessa oli nuijasodan aikoihin korkeintaan 30,000 talonpoikais- ja lampuotitilaa, oli talonpojista siis tapettu 1/10. Jo yksin väen menetyskin oli siis suuri. Ja tuhoisuutta lisäsi vielä aivan ratkaisevasti se, että taistelun jaloissa olleet maakunnat tulivat pahoin hävitetyiksi. Sotamiesten ryöstöt täydensivät sitten vielä hävitystä.
— — —
Tässä yhteydessä ei ole mahdollista ryhtyä yksityiskohtaisemmin tarkastelemaan, mihin talopojat kapinallaan pyrkivät tai oliko heillä muuta selvää päämäärää kuin vallassaolevan aateliston rankaiseminen. Ilmeistä on, että Kaarlo herttua yllytti talonpoikia Flemingiä ja siis silloista Ruotsi-Suomen ja Puolan kuningastakin, Sigismundoa, vastaan saadakseen siten heikennetyksi vastustajiaan ja toteutetuksi omia valtiollisia tarkoitusperiään. Mutta todennäköisesti on asianlaita kuitenkin pohjaltaan niin, ettei nuijasota ollut muuta kuin silloisen työtätekevän väestön epätoivoinen yritys äärettömän kurjan asemansa parantamiseksi.
Itä ja Länsi: Työväen kuvalehti — N:o 19 — 1928
Marxismi-Leninismi 