Kesäkuun 27 p:nä v. 1919 katkaisi työläisistä ja kyntömiehistä koottu Punainen Armeija Aunukseen hyökänneiden suomalaisten lahtarien rosvoretken ratkaisten samalla lahtarien kohtalon valtaamalla heiltä Viteleen.
Viteleen kylä sijaitsee Aunuksessa Vitele-joen rannalla noin 10 kilometriä Suomen rajasta. Tämän kylän valitsivat lahtarit tukikohdakseen, koska se oli lähellä Suomen rajaa. Toiseksi, koska Suomi ”virallisesti” ei ollut sodassa Neuvosto-Venäjän kanssa, oli Aunuksessa toimivan rosvojoukon pääesikunta asetettava Aunuksen rajojen sisälle, tällä osoittaakseen ”sivistyneelle maailmalle” että Aunuksen kansa on noussut ”sortajiaan”, bolshevikkeja vastaan ja koko ”sivistyneen maailman” olisi autettava heitä ”vapaustaistelussaan”.
Asiallisesti ei Aunuksen kansa yrittänytkään nousta minkäänlaiseen taisteluun, etenkään ”vapaustaisteluun”, sillä se oli jo vapaa. Tsaarin valta oli jo kukistettu; maassa hallitsi työläis- ja talonpoikaisvalta. — Mutta oli Aunuksessa sellaisiakin, jotka olivat ”kärsineet vääryyttä” eivätkä saaneet mistään ”lain turvaa” ja apua. Ne olivat entiset sahojen ja suurtilojen omistajat. Heiltä oli otettu kansalta aikoinaan riistämänsä metsät, sahat ja laidunmaat. Kaikki tämä omaisuus oli nyt kansan käytettävissä. Näitä ”sorrettuja” puolustamaan saapui Suomesta joukko, joka kilpenään käytti ”Aunuksen kansannousun” tukemista. Tämä joukko oli kokoonpantu etupäässä ”Suomen toivoista”, ylioppilaista, lyseolaisista, kauppakoululaisista, ”Pohjan pojista” ja Härmän Isontalon Antin sakista.
Suomalaiset ovat tehneet aikojen kuluessa lukuisia ryöstöretkiä Karjalaan. Mistä sitten johtuu heillä tämä heimorakkaustunne? Yksinkertaisesti vain siitä, että Karjalan metsät ja sahat ovat sellaisia aarteita, joita lahtariherrojen mielestä ei millään muotoa saisi jättää Karjalan kansalle, vaan hyöty niistä on saatava kapitalistien kukkaroon. Keinoilla taas ei väliä, kunhan vain nämä rikkaudet saadaan — vaikkapa Karjalan kansan verellä.
Tätä Aunuksen ”kansan nousua” tukemaan tuli Suomesta kolme joukkoa, kaikki hyvin aseistettuina ja varustettuina. Yksi joukko marssi Sortavalan maantietä pitkin ja ensi työkseen rajan yli tultuaan murhasi Viteleen paikkakuntaansa puolustamaan nousseet 30 karjalaista Viteleen kirkkoon. Toinen joukko saapui Laatokan kautta Aunuksen kaupunkiin, murhaten kaupungin sairaalasta raahaamansa sairaat ja haavoittuneet puna-armeijalaiset, luvultaan 27 henkilöä. Terveimmät sairaista saivat kaivaa ensiksi haudan itselleen ja tovereilleen, jonka jälkeen vasta heidät ammuttiin. Kolmas joukko kulki Petroskoita kohti murhaten, hävittäen ja ryöstäen.
Kaksi ensimmäistä joukkoa pääsi teenpäin ilman vastarintaa aina Syvärijoelle saakka, sillä rajavartiostossa oleva N. rykmentti oli demoralisoitua. Se perääntyi rautatietä kohti käymättä sanottavampaan vastarintaan.
Aunuksessa muodostivat lahtarit Aunuksen hallituksen, joka asettui Viteleeseen. Sinne koottiin heidän ampuma- ja muonitusvarastonsakin. Laatokan puolelle asettivat tykkipatterinsa.
Kaikki tämä tapahtui Suomen Tasavallan hallituksen avustamana ja järjestämänä. Aseet, ampumatarpeet, vaatetus ja muonitus oli Suomen armeijan varastosta ja hallituksen määräyksestä toimitettu Aunukseen.
Allekirjoittanut sai huhtikuun 25 p:nä määräyksen lähteä Aunuksen rintamalle muodostuksen alaisena olleen inkeriläis-suomalaisen rykmentin kanssa, jossa oli kaiken kaikkiaan 340 miestä, päällystö siihen luettuna.
Leningradin suomalaisesta sotakoulusta päästettiin samaan aikaan 20 poikaa punapäällikköinä, täysin oppineina sen ajan vaatimuksien mukaan. Osa heistä komennettiin rykmentin päällikkökuntaan.
Rykmentti saapui Lotinapeltoon 27 p:nä huhtik. Sikäläistä rintamaosaa johtamassa oli 19:nnen divisionan komentaja Lundeqvist. Tämä sukuni kalskahti minusta niin tutulta, että päätin ottaa selvää mikä hän oli miehiään. Sopivan tilaisuuden sattuessa kysyin häneltä itseltään, onko hän sukua Suomessa oleville Lundeqvisteille? Hän vastasi, että kyllä hänellä on jotain kaukaisia sukulaisia Vaasassa, vaan ei hän heistä tiedä mitään, sillä hän oli syntynyt ja kasvanut Venäjällä.
En voinut kuitenkaan vapautua epäluuloistani. Tiedustelin Lundeqvistista Vallankumous-Neuvoston jäseneltä Shatovilta, joka oli rintamalla seuraamassa Puna-Armeijan toimintaa. Hän luotti Lundeqvistiin täydellisesti ja väitti että miesparka häärää yöt ja päivät Neuvostovallan puolesta ja hyväksi.
Mutta taisteluun. Ensimmäinen hyökkäysmääräys, jonka Lundeqvist antoi, vahvisti epäilyksiäni. Jos olisimme sitä noudattaneet, olisimme varmasti tulleet tuhotuiksi ja lahtarit olisivat helposti vallanneet Lotinapellon.
Saatuamme Lundeqvistin hyökkäysmääräyksen läksin heti Syvärijoen rannalta Lotinapeltoon tov. Shatovin luokse, jolle ilmoitin mielipiteeni Lundeqvistista. Mutta Shatov edelleenkin uskoi Lundeqvistin luotettavaisuuteen ja katsoi, että me näemme peikkoja keskellä päivää, eikä ryhtynyt tarpeellisiin varokeinoihin. Lundeqvist kuunteli salaa keskusteluamme, joka tapahtui varomattomasti kyllä eräässä vaunussa. Aavistaen pahaa, hän ”sairastui” ja poistui rintamalta. Mutta jonkun ajan kuluttua hän esiintyi jälleen näyttämöllä. Nyt N. armeijakunnan esikuntapäällikkönä. Siis koko johto oli hänen käsissään.
Armeijamme eteni Aunuksen rintamalla vastarinnasta huolimatta. Aunuksen kaupunki oli jo valloitettu ja luovutettu takaisin ainakin pari kertaa. Joukkomme etenivät Tulemajoelle saakka. Tulemajoen Suomen puoleisen rannan oli rosvojoukko vahvasti varustanut. Niitten asemien valtaaminen olisi voinut tapahtua ainoastaan tavattoman suurella mieshukalla.
Päätettiinkin tehdä hyökkäys Viteleen selkäpuolelle käyttäen laivastoa apuna, pakottaen siten heidät perääntymään Viteleestä. Tulemajoella suoritettaisiin samaan aikaan valehyökkäys, poistaen vihollisen huomion Viteleestä.
Lundeqvistin allekirjoittamana saapui määräys, että kaikista liikkeistämme on etukäteen tiedoitettava armeijakunnan esikuntaan, jonka suostumuksella suunnitelma vasta voidaan toteuttaa. Noudattaen määräystä ilmoitimme suunnitelmamme, johon tuli vastaus: Suunnitelmaa ei hyväksytä. Hyökkäys määrätään tehtäväksi Tulemajoen varustuksia vastaan käyttäen apuna maihinnousujoukkoja laivaston avulla.
Vastasimme, että hyökkäys Tulemajoen varustettuja asemia vastaan vaatisi liian suuria uhreja, joten pyydetään lupa suorittaa esityksemme mukainen operatsioni. Tähän uudistettuun esitykseemme saatiin jyrkästi kieltävä vastaus ja toistamiseen määräys hyökätä ja valloittaa Tulemajoen varustukset. Armeijakunnan määräyksen rikkomisesta uhattiin tuomiolla sotalain kaiken ankaruuden mukaan. Lisäksi määrättiin divisian esikuntaan kontrolliksi esikuntaupseeri Plyssin-Plysshevskij valvomaan, että armeijan esikunnan suunnitelma tulisi toteutetuksi. Sitä paitsi annettaisiin tarpeen vaatiessa ylin johto divisiassa hänelle. — Määräyksen oli allekirjoittanut Lundeqvist. Ei auttanut muu kuin alistua ja ryhtyä määräyksen täytäntöönpanon, vaikka etukäteen olimme varmoja suuresta mieshukasta.
Pian saatiin kaikki järjestetyksi. Laivasto lähti Lotinapellosta Aunusjoen suulle tarkoituksella ottaa mukaansa maihinnousujoukot. Laivaston mukaan lähti myöskin kontrolli Plyssin-Plysshevskij.
Matkalla rupesi kovasti tuulemaan. Laivasto, peläten joutuvansa matalikolle Aunusjoen suussa, ei voinut suorittaa tehtäväänsä, vaan palasi takaisin. Kontrolli Plyssin-Plysshevskij oli ankarassa meritaudissa.
Määräystä noudattaen uudistettiin parin päivän perästä yritys. Tällä kertaa ei kontrolli Plyssin-Plysshevskij tullut mukaan peläten meritautia, sillä tuuli oli yhä kohtalaisen navakka. Erotessamme laivalaiturilla hän vannotti noudattamaan armeijan johdon antamaa määräystä ja varoitti hyökkäämästä Viteleeseen. Ilmoitimme noudattavamme määräystä prikulleen.
Myöhään yöllä saavuimme Aunusjoen suuhun, josta otimme maihinnousujoukot, yksi pataljoona ja yksi komppania jalkaväkeä. Tulemajoen suussa oleva vihollisen patteri aloitti tykistöstään tulen meitä vastaan. Ammunta oli kuitenkin aivan tuloksetonta, sillä välimatka oli noin 10 km.
Kun viimeinen komppania oli lastattu, saapuivat Viteleeseen lähettämämme tiedustelijat ilmoittaen Viteleessä olevan parisataa suomalaista rosvoa ja noin 400 karjalaista pakolla mobilisoitua talonpoikaa. Sitä paitsi osoittivat he tarkalleen patterien asemat, ampumavarastot ja esikuntatalon sijaitsemispaikan. Tavattoman rohkean ja täsmällisen työn olivat tiedustelijat suorittaneet.
Olisi ollut rikos jättää käyttämättä tilaisuutta hyödyksemme. Mutta kädessä oli armeijan esikuntapäällikön Lundeqvistin määräys sotaoikeusuhkauksineen, mikä merkitsi toisin tekemisestä kuolemaa. Neuvottelin divisian päällikön Gusarovin ja laivaston päällikön tov. Pantserhanskin kanssa ja nähtyämme tosiasiat päätimme sittenkin hyökätä Viteleeseen kaikista uhkauksista huolimatta. Jos epäonnistuisimme, niin kaikki edesvastuu lankeaisi yksin allekirjoittaneelle (olin mukana komissaarina) eikä kaikille kolmelle. Olen varma, ettei kumpikaan heistä pelännyt ottaa edesvastuuta, vaan aika oli silloin sellainen, että vaara heidän ammutuksi tulemiselleen olisi ollut suurempi kuin minulle.
Päätöksen tehtyämme määrättiin laivastolle tehtävät. Osan laivastoa oli toimitettava Viteleen valloitus ja toiselle osalle määrättiin Tulemajoen varustuksien hävittäminen.
Hiljaisella vauhdilla etenimme Vitelettä kohti. Matkalla kaappasimme lahtarien radiosanoman, jossa tiedusteltiin onko lähetykset N:o se ja se saapuneet? Vastasimme heille: että lähetykset ovat saapuneet. Sähkösanoma oli tietenkin salakieltä, joten meidän vastauksemme ei ollut ollenkaan asiallinen. Vastauksestamme kai päättelivät keitä olemme koska pian saapui uusi sanoma, joka kuului: ”Mitä te tavarissit teette ja missä olette?” Siihen vastasimme: Kohta kuulette missä ollaan ja mitä tehdään! Sen jälestä emme välittäneet enää sähkösanomakeskustelusta, koska taistelun hetki läheni.
Olimme Viteleen kohdalla. Päätimme kuitenkin ajaa ohi muutamia kilometrejä, kääntyä sitten takaisin ja Viteleen kohdalla avata tuli määrättyjä ampumamaaleja kohti.
Lahtarien taholta ei meitä kohti ammuttu yhtään laukausta. Verkalleen saavuimme taistelujärjestyksessä Viteleen edustalle. Annetun signaalimerkin mukaan ammuttiin yhteislaukaus Vitelettä kohti. Ensimmäisestä laukauksesta syttyi yksi lahtarien ampumavarastoista palamaan ja synnytti suurta hämminkiä rosvolauman keskuudessa. Heti toisten laukausten jälkeen syttyi esikuntatalo tuleen, jossa jääkäri Kuisma menetti kätensä ja rosvojoukon päällikkö majuri Hertzén menetti univormunsa hessutellen paitasillaan hatkaan, niin kuin perästä päin saimme kuulla. Jonkun ajan kuluttua aloitti vihollinen vasta-ammunnan laivastoa kohti. Vaikka laivasto melkein kokonaisuudessaan oli noin 4 km päässä rannasta, ei yksikään laivoistamme vahingoittunut. Niin huonosti ”kansannousijat” ampuivat.
Tunnin verran kestäneen pommituksen jälkeen hyökkäsi maihinnousujoukko moottoriveneellä rantaan. (Kaiken kaikkiaan oli maihinnousujoukko 187 miestä, eikä niin kuin ”Karjala” ilmoitti 10,000. 10,000 pistintä ei ollut koko rintamalla ottaen lukuun Muurmannin suunnallakin olevat joukot.) Rosvojoukko kauhun valtaamana pakeni jättäen kylän ja kaikki varastot haltuumme. Se oli suomalaisten lahtarien taholta ensimmäinen ”lainan” takaisinanto, sillä kaikki aseet ja ampumatarpeet olivat heillä ”sotasaalista” vuodelta 1918. Päästyämme maihin ryhdyimme hajoittamaan kanuunoita, toimittaen tykin piiput laivoihin, sillä niin pienellä joukolla emme voineet olla varmoja asemamme säilyttämisestä. Se oli kuitenkin turha pelko, sillä rosvojoukon päällystä ei ollutkaan niin rohkea kuin miksi se itseään kuvitteli.
Tässä kahakassa vain muutama henkilö haavoittui. Emme menettäneet yhtään miestä. Saaliimme oli: 11 kanuunaa, 42 kuularuiskua, monta miljoonaa kiväärin patruunaa, useampia tuhansia kanuunain ammuksia ja suuret määrät vaatetusta ja muonatarpeita.
Keskustelussa Viteleen kyläläisten kanssa saimme kuulla, että laivastomme saapuessa Viteleen edustalle, oli upseeristo ilmoittanut pelästyneelle väestölle, että älkää pelätkö bolsheviikkeja, eivät ne tule kylään! He olivat siis varmoja ja tietoisia siitä, että meitä oli kielletty hyökkäämästä Viteleeseen. Tämä oli tietysti Lundeqvistin ansiota, sillä hänen hallussaan oli radio, jolla hän varoitti hengenheimolaisiaan meidän liikkeistämme ja tiedottaen meille antamistaan määräyksistä. Vaikka majuri Hertzén ja jääkäri Kuisma saivat tiedon laivastomme liikkeellä olosta, jatkoivat he rauhallisesti untansa, eivätkä viitsineet nousta ylös, ollen varmoja ettemme hyökkää Viteleeseen. Tämä varmuus maksoi Kuismalle kätensä ja sittemmin hänen kurjan jääkärihenkensä. Majuri Hertzén menetti housunsa ja lahtarimaineensa.
Viteleestä läksimme laivoilla Tulemajoelle, josta yhä kuului ammuntaa. Siellä oli tilanne vakava. Lahtarit olivat piirittäneet maihinnousseet joukkomme katkaisten heiltä perääntymistien ja tuottaen tuntuvan tappion meikäläisille kuolleissa ja haavoittuneissa. Rosvot, ollen varustetuissa asemissaan, eivät kärsineet suurta mieshukkaa, mutta taisteluinnossaan ampuivat patruunansa loppuun. Niitä he eivät enää saaneet, sillä Vitele, jossa oli ampumatarvevarastot, oli jo meidän hallussamme.
Rosvot ottivat pian täältäkin hatkan, kehittäen niin kovan vauhdin, että meikäläiset suomalaiset kurssilaiset, jotka ovat tavallisen hyviä juoksijoita, eivät — ponnistuksista huolimatta — voineet saavuttaa kotikaipuun vallassa olevia ”maanmiehiään”. — Ja miehillämme kun oli vain hyvästijättötarkoitus mielessään.
Viteleen valloituksella oli ratkaiseva merkitys. Koko suomalainen rosvojoukko sai vaarallisen tartunnan, jota nimitetään ”isänmaan kaipuuksi”. Ryöstäen karjalaisilta heimoveljiltään hevoset saavuttaakseen paremman nopeuden painuivat he kuka mistäkin rakkaaseen isänmaahansa.
Vielä on mainittava, että lahtarien joukossa ei tavattu yhtään kunnon työmiestä. Ne muutamat torpparien pojat, jotka ottivat ryöstöretkeen osaa, olivat pakotettuja heidän omaistensa häädön uhalla liittymään rosvojen sakkiin.
Provokaattorina taitavasti esiintynyt esikuntapäällikkö Lundeqvist Judenitshin hyökkäyksen aikana lopullisesti paljastettiin. Kuten kaikki sellaiset roistot ammutaan, niin ammuttiin Lundeqvistkin.
Tapahtumasta on viiden vuoden kuluessa unohtunut ehkä montakin tärkeätä seikkaa, jotka kuvaisivat niitä raskaita olosuhteita, joita silloin, kapitalismin joka taholta saartaessa, koettiin. Ne vaativat aivan äärimmäisiä ponnistuksia ja uhrauksia taistelevalta proletariaatilta. Kuitenkin pääpiirteissä on tämä Viteleen tapahtuma nyt tullut kerrotuksi.
15. VI. 24.
Eino Rahja.
Neuvosto-Karjalan puolesta – Taistelukuvauksia pohjoiselta rintamalta
Toimittanut Toivo Antikainen
Suomal. kustannusosuuskunta “Kirja”, Leningrad 1927
Marxismi-Leninismi 