Suomen itsenäistyminen – Keille kuuluu ansio siitä? (1949)

Suomen itsenäistyminen

Keille kuuluu ansio siitä?

VALLINNEITA HARHAKÄSITYKSIÄ OIOTAAN

Lakitieteen tri Ensio Hiitonen kirjoittaa Juhani Paasivirran teoksesta ”SUOMEN ITSENÄISYYSKYSYMYS 1917”, jonka toinen osa on äskettäin ilmestynyt. (WSOY).

Suomalaisilla oli tsaarinvallan aikana paljonkin aihetta tyytymättömyyteen venäläisiä vallanpitäjiä kohtaan. Suomalaiset eivät silti silloin pyrkineet katkaisemaan kaikkia suhteitaan Venäjään tai venäläisiin.

Jokainen meikäläinen ryhmä ylläpiti joitakin yhteyksiä itäänpäin. Suomettarelaiset veljeilivät Venäjän vanhoillisimpien piirien kanssa. Muut porvarilliset ryhmät olivat yhteydessä kadetteihin tai jopa näistä vasemmalla oleviinkin puolueisiin. Työväenpuolueemme, joka silloin oli yksi ja yhtenäinen, oli kiinteässä yhteydessä venäläisiin veljespuolueisiin ja nimenomaan sikäläisiin vallankumouksellisiin.

V:sta 1918 alkaen suomalaisten suhtautuminen itäisiin naapureihin muuttui olennaisesti huonommaksi.

Useimmat porvarit ja suuri osa sos.-demokraateistakin halusi mahdollisimman tarkoin eristäytyä tsaari-Venäjän sijalle muodostuneesta Neuvostoliitosta ja sen uusista vallanpitäjistä sekä näiden kaikista kannattajista, vieläpä niistäkin, jotka koettivat myötämielisesti ymmärtäen suhtautua tämän suuren itäisen naapurin uusiin olosuhteisiin.

Miksi valtaosa suomalaisista on v:n 1918 jälkeen suhtautunut pidättyvästi tai suorastaan vihamielisestikin Neuvostoliittoon ja sen asujamiin?

Olennaisena syynä tähän nurjaan suhtautumiseen on epäilemättä ollut se, että jatkuvasti lisääntyvä osa suomalaisista on luullut, että bolševikit halusivat alun perin tuhota Suomen itsenäisyyden ja että näiden onnistui harhauttaa moni työväenliikkeeseemme lukeutuvista toimimaan oman maansa itsenäisyyden haudankaivajina.

Tätä käsitystä koetettiin maassamme levittää yhä määrätietoisemmin aina syksyn 1944 suureen käänteeseen asti. Opintolaitokset, lehdistö ja kirjat koettivat, harvoin poikkeuksin, juurruttaa yhä laajempiin piireihin sitä käsitystä, että bolševikit ja näille suopeamieliset suomalaiset olivat Suomen itsenäisyyden vihollisia.

Syksyn 1944 jälkeen on vihdoinkin ruvettu julkisesti arvostelemaan näiden käsitysten oikeellisuutta – aikaisemmin ei siihen juuri ollut tilaisuutta. Ensimmäisten joukossa Kalle Hämäläinen kirjassaan ”Sosialistinen ulkopolitiikka” osoitti asiakirjoihin nojaten, että tuollaiset käsitykset olivat olennaisesti väärät. Sittemmin on erityisesti Juhani Paasivirta kaksiosaisessa teoksessaan ”Suomen itsenäisyyskysymys 1917” oikonut kyseisiä harhakäsityksiä. Paasivirran teoksen ensimmäinen osa oli samalla hänen väitöskirjansa. Jo se seikka, että Paasivirta tällä teoksellaan tuli tohtoriksi, osoittaa, että siinä esitetty selostus itsenäistymisemme esihistoriasta on kutakuinkin kiistaton. Tuo väitöskirja ilmestyi v. 1947 Werner Söderströmin kustannuksella. Teoksen toinen osa on vastikään ilmestynyt. Se on yhtä painavan asiallisesti laadittu kuin ensimmäinenkin osa.

Tieteellisiä tarkoituksia palvelevasta sisällöstään huolimatta Paasivirran teoksen molemmat osat ovat helposti luettavia, monin kohdin melkeinpä jännittäviä. Olihan v. 1917 tapahtumilla oma sisäinen dramaattisuutensa.

Selostettakoon seuraavassa karkein vedoin Paasivirran teosten sisältöä.

Paasivirta alkaa lyhyellä katsauksella menneisyyteen. Hän huomauttaa,

että ensimmäiset itsenäisyyspyrinnöt Suomessa Anjalan miesten aikana perustuivat ajatukseen läheisistä suhteista Venäjään. Suomen liittyminen Venäjään vv. 1808–09 tapahtui maamme väestön suopeamielisellä myötävaikutuksella.

Venäjän ja Ruotsin välinen Haminan rauha solmittiin vasta, kun suomalaiset jo olivat itse osallistuneet maansa uuden aseman järjestelyyn. Suomen suuriruhtinaana Venäjän keisarilla oli rajoitetumpi valta kuin oman maansa hallitsijana. Tällä ja muilla perusteilla monet oikeusoppineet ovat olleet sitä mieltä, että Suomen ja Venäjän valtioyhteys oli pelkkä personaaliunioni, jossa yhdistävänä siteenä oli ainoastaan yhteinen valtionpäämies. Venäjän yhteydessä Suomi alkoi nopeasti vaurastua. Jo tästä syystä jäivät ne piirit perin harvalukuisiksi, jotka vielä pitivät houkuttelevana ajatusta Suomen palauttamisesta Ruotsin vaikutuspiiriin.

Teoksessa osoitetaan, että Suomen työväenliike puolusti alunperin tarmokkaasti Suomen oikeuksia, määrätietoisemmin kuin monet porvarilliset piirit. Jo varhain alkoi myös itsenäisyysajatus juurtua työväenliikkeemme keskuudessa. Jo Tampereen ”punainen manifesti” v. 1905 asetti melko selvästi tavoitteeksi yhä lisääntyvän itsenäisyyden.

Maaliskuun vallankumouksen tapahduttua Venäjällä 1917 halusivat sekä porvarilliset puolueet että sos.-demokraatit lujittaa Suomen oikeusasemaa. Molemmilla tahoilla laadittiin heti tätä varten nimenomainen ohjelma. Sos.-demien ohjelma meni paljon pitemmälle kuin porvarillisten puolueiden. Laillisuuden palautus Suomessa tapahtui nopeasti, mutta Suomen ja Venäjän suhteiden pysyvämpi järjestely osottautui vaikeammaksi. Suomessa oli erimielisyyttä jo lähtökohdasta. Eräät vanhoillisiin kuuluvat, vanhan koulukunnan juristit olivat sitä mieltä, että Venäjällä oli tsaarin tilalle tullut sikäläinen väliaikainen hallitus ja että tällä siis oli samat valtaoikeudet Suomessa kuin tsaarilla oli ollut. Eräät nuoremman koulukunnan oikeusoppineet, mm. Rafael Erich, olivat taas sitä mieltä, että kun suuriruhtinasta ei enää ollut, niin ei mikään puhtaasti venäläinen valtioelin voinut tämän sijaan käyttää tälle kuuluneita valtaoikeuksia Suomen kohdalla. Tsaari-suuriruhtinaan jäätyä pois oli viimemainittujen mielestä korkeimpana valtioelimenä Suomessa sen eduskunta.

Venäjällä väliaikainen hallitus katsoi perineensä tsaarin oikeudet. Se ei kuitenkaan arvioinut voivansa tehdä mitään itse valtiojärjestystä koskevia muutoksia ilman kansalliskokousta – joka ei koskaan päässyt kokoontumaan! Tapahtuneissa selvittelyissä ilmeni, että venäläisten taholla suunniteltiin sikäläisille valtioelimille lopullista ratkaisuvaltaa Suomen asioissa myös sikäli, että täällä ei saataisi lainsäädännöllisesti tai muuten järjestää asioita, jotka koskivat Venäjän etua. Venäjän valtioelimet saisivat tällöin itse ratkaista, mikä koski sen etuja. Käytännössä tämä olisi tietenkin merkinnyt, että Suomen oikeuksien todellinen laajuus olisi jäänyt kokonaan riippumaan Venäjän valtioelinten vapaasta harkinnasta.

Jos maamme oikeuksia haluttiin puolustaa ja erittäinkin, jos haluttiin varata mahdollisuus niiden laajentamiseen, oli tarkoituksenmukaisinta omaksua se kanta, ettei mikään valtioelin Venäjällä ollut perinyt Suomen suuriruhtinaan oikeuksia, vaan oli korkein valta maassamme eduskunnalla. Porvariston enemmistö ei kuitenkaan omaksunut tätä kantaa. Osittain se pelkäsi ristiriitoja Venäjän väliaikaisen hallituksen kanssa, osittain se taas epäröi antaa korkeinta päätösvaltaa eduskunnalle, jossa työväenpuolueella oli ehdoton enemmistö.

Sos.-dem. puolue sensijaan asettui jo tapahtumien varhaisessa vaiheessa sille kannalle, että väliaikaisella hallituksella ei ollut mitään valtaoikeuksia Suomessa. Tämä oli tietenkin ensimmäinen askel Suomen täyttä itsenäisyyttä kohti.

Siksipä myös porvarilliset ns. itsenäisyysmiehet asettuivat tässä asiassa samalle linjalle kuin sos.-demit.

Sos.-demien taholla pidettiin muutenkin itsenäisyysajatusta esillä. Jo maaliskuun lopulla 1917 jätettiin heidän taholtaan Kerenskille muistio, jossa lopputavoitteeksi asetettiin melkeinpä täydellinen itsenäisyys Suomelle. Eduskunnassa taas puhemies Tokoi piti 20.4.1917 puheen, jossa hän perusteli Suomen itsenäistymisen oikeutta. Itsenäisyyspolitiikan hahmottelijoina sos.-demien keskuudessa esiintyivät erityisesti myös Yrjö Mäkelin ja O. W. Kuusinen. Sos.-dem. puoluekokouskin hyväksyi 18.6.17 itsenäisyyteen tähtäävän julkilausuman.

Kysymys korkeimman vallan haltijasta Suomessa ei tietenkään voinut pysyä loputtomasti ratkaisemattomana. Suomen senaatti laati väliaikaisen hallituksen kanssa tapahtuneiden neuvottelujen jälkeen asiassa lakiehdotuksen, jossa edellytettiin monien Suomea koskevien tärkeiden päätösten edelleen jäävän Venäjän valtionelinten toimivaltaan.

Venäjällä oli tällä välin tapahtunut hallituksen vaihdos enemmän vasemmalle käsin. Lenin oli myös päässyt Venäjälle tehostamaan bolševikkipuolueen toimintaa. Suomen sos.-demit edellyttivät, että kehitys Venäjällä tapahtuisi yhä enemmän vasemmistosuuntaan ja että tämä olisi eduksi Suomen itsenäisyydelle.

Venäjän porvarilliset puolueet eivät hyväksyneet Suomen itsenäistymistä. Menševikit ja sosiaalivallankumoukselliset suhtautuivat myös pidättyväisesti itsenäisyyteemme, mutta olivat valmiit myöntämään entistä laajemman autonomian. Vain bolševikit olivat alun perin valmiit tunnustamaan Suomen oikeuden täyteen itsenäisyyteen.

Suomen sos.-demit pyrkivät jo kesällä 1917 saavuttamaan Venäjän työmies- ja sotilasneuvostojen kongressin tuen itsenäisyyspyrkimyksille. Heidän valtuuskuntansa saikin siellä aikaan päätöslauselman, joka meni paljon pitemmälle kuin väliaikaisen hallituksen suostumuksella laadittu, jo mainittu lakiehdotus, mutta ei silti sisältänyt itsenäistymisajatusta. Suomen sos.-demit vetosivat myös Tukholmassa kokoontuneen sosialistikongressin kannatukseen.

Korkeimman vallan järjestelyä koskeva lakiehdotus joutui näissä olosuhteissa ratkaistavaksi eduskunnassamme. Sos.-demit laativat oman vastaehdotuksen, jossa ei tunnustettu mitään Suomeen kohdistuvia oikeuksia Venäjän valtioelimille, vaan pidätettiin kaikki valta Suomen eduskunnalle. Tämä ns. valtalaki hyväksyttiin sitten 18.7.17 äänimäärin 136–55. Lisäksi päätettiin äänimäärin 104–86, että lakia ei alistettaisi väliaikaisen hallituksen vahvistettavaksi – mikä olikin johdonmukaista. Päätöksen takana oli sos.-demien lisäksi silloin vielä pienehkö maalaisliitto sekä muutama porvarillinen itsenäisyysmies.

Näin oli astuttu ensimmäinen pitkä askel Suomen täyttä itsenäisyyttä kohti. Mutta vielä oli otettava useita askeleita, myöskin taka-askeleita, ennenkuin itsenäisyys saavutettiin.

II.

Korostaakseen Suomen erillistä asemaa ja sen kansan itsenäisyystahtoa

sos.-dem. puolue oli maalaisliiton ja muutamien porvarillisten itsenäisyysmiesten kannattamana heinäkuussa 1917 ajanut eduskunnassa läpi ns. valtalain, jossa oli annettu korkein valta Suomessa eduskunnalle sekä samalla kielletty vallankumouksen Venäjällä luomien uusien valtioelinten kaikki valtaoikeudet maassamme.

Kerenskin johtama Venäjän väliaikainen hallitus ei kuitenkaan hyväksynyt tätä toimenpidettä eikä sen pohjana olevaa käsitystä Suomen oikeudellisesta asemasta ja siksi se julisti eduskunnan hajoitetuksi ja määräsi uudet vaalit. Hallituksen vasemmistoministeritkin osallistuivat tähän päätökseen – bolševikit olivat silloin hallituksen ulkopuolella oppositiossa. Maamme asioiden johdossa oli silloin Tokoin senaatti, jonka jäsenistä puolet kuului sos.-demokraatteihin, puolet porvarillisiin puolueisiin. Sos.-demit omaksuivat valtalaissa jo ilmentämänsä käsityksen pohjalla sen johdonmukaisen kannan, että Kerenskin hallituksella ei ollut oikeutta hajoittaa Suomen eduskuntaa ja että siis sen hajoitusmääräystä ei ollut julkaistava. Senaatin puheenjohtajana Tokoilla oli ratkaiseva ääni ja hän olisi siis saanut päätöksen tämän kannan mukaiseksi. Muodollisesti oli kuitenkin venäläinen kenraalikuvernööri senaatin varsinainen puheenjohtaja. Hän ei kylläkään koskaan saapunut senaatin istuntoihin, mutta nyt hän teki poikkeuksen.

Kenraalikuvernöörin ja porvarillisten senaattorien äänillä päätettiin eduskunnan hajoituskäsky julkaista, ja siis samalla tunnustaa Kerenskin hallituksen valta maassamme.

Sos.-demokraatit yrittivät vielä ylläpitää käsitystä, että vain hajoitettu eduskunta oli laillinen, mutta tämä tapahtui horjuen ja epäjohdonmukaisesti. Niinpä sos.-demit osallistuivat uusiin vaaleihin, joskin innottomasti. Molemmat suomalaiset porvarilliset puolueet muodostivat keskenään vaaliliiton, johon yrittivät saada myös ruotsalaisia ja maalaisliittolaisia, mutta turhaan. Nimenomaan halusi maalaisliitto välttää jyrkän rintaman muodostumista työväenpuoluetta vastaan oltuaan sen kanssa samalla linjalla valtalakikysymyksessä sekä samoin eräissä uudistuspyrinnöissä. Ehkäpä juuri tämä asenne tuotti maalaisliitolle parhaan menestyksen vaaleissa. Yhteensäkin porvarit saivat eduskuntaan 108 edustajaa. Varsinaisissa porvarillisissa puolueissa tulivat yleensä niiden oikeaan sivustaan kuuluvat henkilöt valituiksi. Tämä kaikki kärjisti suuresti jo muutenkin tiukoiksi muodostuneita yhteiskunnallisia ristiriitoja.

Puhtaasti porvarilliseksi jäänyt senaatti pyrki vuorostaan yhteistoimin uuden eduskunnan kanssa ratkaisemaan kysymyksen korkeimmasta vallasta Suomessa ja suhteista Venäjään. Porvarillisten puolueiden taholla oli alettu lisätä Suomen oikeuksia koskevia vaatimuksia, mutta useimmat edellyttivät silti jatkuvasti, että Suomi jäisi Venäjän yhteyteen. Vain porvarillisissa puolueissa olevien ns. itsenäisyysmiesten tavoitteet menivät pitemmälle ja samantapainen oli myös maalaisliittolaisten katsantokanta. Porvariston enemmistö halusi ratkaista asian yhteisymmärryksessä Venäjän väliaikaisen hallituksen kanssa. Viimeksimainittu oli puolestaan sitä valmiimpi supistamaan Venäjän valtaoikeuksia Suomessa, mitä enemmän sen omat sisäiset vaikeudet lisääntyivät. Toisaalta olivat vastavallankumoukselliset Kornilovin johdolla yrittäneet palauttaa aikaisemman tilanteen, toisaalta taas olivat bolševikit tehostaneet toimintaansa. Kornilovin kaappausyritykseen sisältynyt feodaalisten piirien yritys ehkäistä kaikki yhteiskunnallinen kehitys oli itse asiassa tuonut bolševikkien leiriin joukottain uusia kannattajia. Historiahan yleensä osoittaa, että

kovin tiukka kiinnipureutuminen kaikkeen vanhaan aiheuttaa sen, että tasainen kehitys häiriytyy ja siirtyminen uuteen muodostuu äkilliseksi.

Eri ryhmien yrittäessä Suomessa eri tavoin ratkaista kysymyksen Suomen uudesta asemasta, kulkivat pääasiallisesti ulkomaille toimintansa keskittäneet aktivistit edelleenkin omaa tietään. He pyrkivät Suomen täyteen itsenäisyyteen ja otaksuivat, ettei se ollut saavutettavissa sovinnolla, olipa Venäjällä vallassa mikä ryhmä tahansa. Siksi he ensisijaisesti pitivät silmällä aseellista ratkaisua, joka tapahtuisi Saksan avulla. Saksa suhtautui kuitenkin kauan pidättyvästi näihin aktivistien pyrkimyksiin. 27.3.17 oli tosin Wilhelm II hyväksynyt asiakirjan, jonka mukaan Saksa olisi valmis tulevissa rauhanneuvotteluissa toimimaan Suomen itsenäistymisen hyväksi tai koettaisi ainakin myötävaikuttaa takeiden saamiseen Suomelle sen autonomian turvaksi. Mutta ei edes tämä epämääräinen asiakirja Wilhelm II:n allekirjoittama. Kun aktivistit sitten myöhemmin yrittivät saada Saksan sotilasjohdolta lupaa sotilaallisesta avusta, niin he saivat vain kyynillisen ilmoituksen, että sellainen voisi tulla kysymykseen vain, mikäli Saksan omat sotilaalliset edut vaatisivat jotain sotaliikkeitä Suomen taholla. Saksa ei edes ollut suostuvainen antamaan jääkäripataljoonalle korkeampaa sotilaallista kouluutusta. Aluksi aktivistit ja erittäinkin jääkärit toivoivat, että Venäjä heikontuisi vallankumouksen jatkuessa. Siksi he suhtautuivat myötämielisesti lisääntyvään radikaalisuuteen Venäjällä. Toisaalta he olivat sitä mieltä, että työväenliike oli Suomessa jatkuvasti tarmolla puolustanut Suomen oikeuksia ja oli ollut viimeksi oikeassa aikaansaadessaan valtalain.

Siksi aktivistit alkuaan yrittivät ylläpitää hyviä suhteita työväenliikkeeseen.

Laatiessaan suunnitelman kansanmiliisin tapaisten omien sotavoimien luomisesta Suomelle aktivistit niinikään toivoivat saavansa myöskin työväestön mukaan. Ensimmäiset kosketukset olivatkin myönteiset.

Tilanne muuttui kuitenkin olennaisesti eduskunnan hajoituksen jälkeen. Työväenpuolue muuttui epäluuloisemmaksi kaikkia porvarillisia kohtaan.

Toisaalta porvarillisella taholla pyrittiin nimenomaan syyskesästä alkaen saamaan järjesteillä olevat suojeluskunnat kokonaan muiden kuin sos.-demien käsiin. Vasta silloin ryhtyivät työväenjärjestöt eräänlaisena vastatoimenpiteenä perustamaan punakaarteja.

Tilanne muuttui pitkin linjaa olennaisesti bolševikkien saavutettua marraskuun vallankumouksessa johdon Venäjällä.

Aikaisemmin yhteistoimintaa Venäjän väliaikaisen hallituksen kanssa harrastaneet porvarilliset piirit eivät enää halunneet olla missään tekemisissä bolševikkien kansankomissariaatin kanssa.

Toisaalta taas sos.-demokraatit otaksuivat, että itsenäisyysajatuksen toteutuminen oli nyt muodostunut helpommaksi, kun sille suopeiksi osoittautuneet bolševikit määräsivät Venäjän asioista.

15.11.17 olivat valtalakia vastustaneetkin kansanedustajat valmiit tekemään päätöksen, joka asiallisesti merkitsi samaa kuin mainittu laki ja jolla korkein valta siirrettiin eduskunnalle, kylläkin edellyttämällä, että tämä valitsisi erityisen valtiohoitajakunnan. Sellaista ei kuitenkaan koskaan asetettu. Sensijaan saatiin Svinhufvudin uusi senaatti.

Svinhufvud omaksui jo silloin sen myöhemminkin noudattamansa kannan, että maata oli hallittava työväenpuolueesta välittämättä ja sen edustajien kanssa edes neuvottelematta. Tämä tietenkin syvensi eri kansalaisryhmien välistäjuopaa ja samalla heikonsi maltillisten, demokratiaan ja parlamentaristisiin menetelmiin luottavien sosialistien asemaa.

Maalaisliittolaiset ja itsenäisyysmiehet olisivat kyllä mieluiten halunneet jatkaa yhteistoimintaa työväenpuolueen kanssa, sillä heidän mielestään oli itsenäisyyspyrintöjen taakse saatava koko kansan yhtenäinen rintama.

Aktivistit olivat tällä välin koettaneet kiirehtiä sotilaallisen avun saamista Saksalta. Tämä rikkoi lopullisesti heidän välinsä työväenpuolueeseemme, joka ei olisi halunnut keisari-Saksan jatkavan sotaa vallankumouksellista Venäjää vastaan. Aktivistien sotaiset suunnitelmat eivät kuitenkaan saavuttaneet vielä silloin sanottavaa vastakaikua Saksassa, sillä tämä suunnitteli jo erikoisrauhaa Neuvosto-Venäjän kanssa. Siksipä

Saksa kehoitti suomalaisia välttämään sisäisten ristiriitojen kärjistymistä sekä sensijaan pyrkimään siihen, että Suomen itsenäisyys voitaisiin toteuttaa yhteisymmärryksessä bolševikkien kanssa.

Sos.-dem. eduskuntaryhmä esitti 29.11.17 toivomusaloitteen, että Suomelle hyväksyttäisiin uusi hallitusmuoto, joka perustuisi maan itsenäisyyteen. Porvarillisissakin ryhmissä suunniteltiin itsenäisyysjulistusta, joskin eräät edelleenkin pitivät sellaista ennenaikaisena. Vain maalaisliittolaiset ja itsenäisyysmiehet asettuivat heti varauksettomasti kannattamaan tätä suunnitelmaa. Viimemainitut olisivat myös halunneet neuvotella asiasta sos.-demien kanssa, mutta muiden vastustaessa ei tätä kosketusta aikaansaatu. Senaatti puolestaan omaksui kyllä itsenäisyysajatuksen, mutta pyrki muutenkin toteuttamaan sen varsin kapealla pohjalla. Tarkoituksena oli aluksi vain, että senaatti antaisi omissa nimissään eduskunnalle julistuksen maan itsenäisyydestä. Tällainen tiedonanto annettiin eduskunnalle 4.12.17. Samalla senaatti otti yhteyden maassa oleviin ulkovaltojen edustajiin. Nämä tekivät sen huomautuksen, että itsenäisyysjulistus voisi saavuttaa kansainvälisen kantavuuden vain, jos eduskunta sen nimenomaisesti hyväksyisi. Eduskunnan omassakin piirissä monet huomauttivat, että se korkeimman vallan haltijana maassa ei voinut olla ilmaisematta omaa kantaansa näin tärkeässä asiassa. Näin asia joutui eduskunnassa perusteellisesti käsiteltäväksi.

Porvarillisella taholla valmisteltiin itsenäisyysjulistus tasavaltaisen hallitusmuodon pohjalla ja sos.-demien taholla toinen.

Julistusten pääasiallinen ero oli siinä, että sos.-dem. julistusehdotuksessa oli nimenomaan sanottu, että riippumattomuus oli koetettava toteuttaa sovinnollista tietä Venäjän kanssa aikaansaatavalla sopimuksella.

Porvarillisten ehdotus ilman tätä lisäystä tuli hyväksytyksi.

Heti tämän jälkeen senaatti ryhtyi hankkimaan muilta valtioilta tunnustusta Suomen itsenäisyydelle – ei kuitenkaan Neuvostoliitolta. Jälleen oli muiden valtojen, Saksa etunenässä, annettava Suomelle ohjeita oikeissa menetelmissä.

Suomea kehoitettiin ensiksi hankkimaan Neuvosto-Venäjän suostumus.

Vaikka senaatti oli pyrkinyt syrjäyttämään sos.-dem. puolueen itsenäisyysasiassa, niin viimemainittu kuitenkin lojaalisti auttoi tunnustuksen saamisessa Neuvosto-Venäjältä.

Lähinnä Saksankehoituksesta Svinhufvud vastoin alkuperäisiä suunnitelmiaan matkusti Pietariin tunnustuksen. Sos.-demit lähettivät tällöin bolševikkien luo oman valtuuskuntansa, joka pyysi näitä ottamaan vastaan Svinhufvudin sekä antamaan tämän pyytämän tunnustuksen Suomen itsenäisyydelle. Näin tunnustus saatiinkin. Bolševikkien tunnustusta seurasi sitten muiden tunnustus.

Pian tämän jälkeen syttyi sisällissota. Siihen ei neuvostohallitus suoranaisesti puuttunut.

Kansanvaltuuskunta teki puolestaan neuvostohallituksen kanssa sopimuksen siitä, että Venäjän Suomessa olevat sotavoimat siirrettäisiin täältä pois.

Toisaalta porvarillinen senaatti teki Saksan kanssa sopimuksen, jonka mukaan Suomen itsenäisyyden tunnustetuksi saaminen jätettiin Saksan huoleksi ja muutenkin monin tavoin alistettiin Suomi Saksasta riippuvaiseksi.

Tieteellisestä pidättyväisyydestään huolimatta tri Paasivirran kiintoisa teos selvästi toteaa mm. seuraavat seikat:

Sos.-dem puolue oli aikaisemmin ja johdonmukaisemmin kuin muut puolueemme Suomen itsenäistymisen kannalla. Sen mielestä oli maamme itsenäisyys perustettava vallankumouksellisen Venäjän kanssa aikaansaataviin hyviin suhteisiin.

Bolševikit suhtautuivat suopeammin kuin Venäjän muut puolueet Suomen itsenäistymiseen.

Eräät porvarilliset piirit Suomessa valmistautuivat jo asioiden varhaisessa vaiheessa aseelliseen toimintaan. Ne olivat valmiit maksamaan korkean hinnan Saksan sotilaallisesta sekaantumisesta asioihimme.