Stalin vastaa (1946)

14 päivänä maaliskuuta julkaistiin neuvostolehdissä Stalinin antamat vastaukset Pravdan edustajan kysymyksiin Churchillin puheen johdosta. Koska nämä vastaukset loistavasti paljastavat taantumuspiirien neuvostovastaisia vehkeilyjä ja Neuvostoliiton selvää ja johdonmukaista asennetta niihin, julkaisemme ne kokonaisuudessaan.

Kysymys: Miten Te arvioitte herra Churchillin viimeisen puheen, jonka hän piti Pohjois-Amerikan Yhdysvalloissa?

Vastaus: Arvioin sen vaaralliseksi teoksi, jonka tarkoituksena on kylvää epäsovun siementä liittoutuneiden valtioiden välille ja vaikeuttaa niiden yhteistyötä.

Kysymys: Voidaanko katsoa, että herra Churchillin puhe aiheuttaa vahinkoa rauhan ja turvallisuuden asialle?

Vastaus: Ehdottomasti voidaan. Itseasiassa herra Churchill on ottanut sodan sytyttäjien asenteen. Ja herra Churchill ei ole siinä yksin, — hänellä on ystäviä ei vain Englannissa, vaan myöskin Yhdysvalloissa.

On pantava merkille, että herra Churchill ja hänen ystävänsä muistuttavat tässä suhteessa hämmästyttävästi Hitleriä ja hänen ystäviään. Hitler alkoi sodan lietsomisen julistamalla rotuoppia, ilmoittamalla, että vain ihmiset, jotka puhuvat saksankieltä edustavat täysiarvoista kansakuntaa. Herra Churchill alkaa myöskin sodan lietsomisen rotuteorialla vakuuttaen, että vain kansakunnat, jotka puhuvat englanninkieltä ovat täysiarvoisia kansakuntia ja kutsuttuja ratkaisemaan koko maailman kohtaloita. Saksalainen rotuteoria vei Hitlerin ja hänen ystävänsä siihen johtopäätökseen, että saksalaisten, ainoana täysiarvoisena kansakuntana tulee hallita muita kansakuntia. Englantilainen rotuteoria vie herra Churchillin ja hänen ystävänsä siihen johtopäätökseen, että englanninkieltä puhuvien kansakuntien ainoina täysiarvoisina tulee hallita muita maailman kansakuntia.

Itseasiassa herra Churchill ja hänen ystävänsä Englannista ja Yhdysvalloista esittävät ei englanninkieltä puhuville kansakunnille uhkavaatimuksen tapaisen: tunnustakaa meidän herruutemme vapaaehtoisesti ja silloin kaikki tulee olemaan järjestyksessä, — päinvastaisessa tapauksessa sota on kiertämätön.

Mutta kansakunnat ovat viiden ankaran sotavuoden aikana vuodattaneet vertaan maittensa vapauden ja riippumattomuuden puolesta eikä sen puolesta, että hitlerien herruus vaihdettaisiin churchillien herruuteen. Siksi on täysin uskottavaa, että ei englanninkieltä puhuvat kansakunnat, jotka muodostavat lisäksi maailman väestön valtavan enemmistön, eivät suostu alistumaan uuteen orjuuteen.

Herra Churchillin tragedia on siinä, että hän, vannoutuneena toryna ei ymmärrä tätä yksinkertaista ja ilmeistä totuutta.

On epäilemätöntä, että herra Churchillin asenne on sotaan tähtäävä asenne, kutsu sotaan Neuvostoliittoa vastaan. On selvää myöskin se, että tuollainen herra Churchillin suunta ei sovellu yhteen Englannin ja Neuvostoliiton kesken voimassaolevan liittosopimuksen kanssa. On totta, että herra Churchill, hämätäkseen lukijoitaan, ilmoittaa ohimennen, että neuvostolais-englantilaisen keskinäisen avun- ja ystävyyssopimuksen määräaikaa voitaisiin pidentää 50 vuodeksi. Mutta miten tuollainen herra Churchillin lausunto on sovitettavissa hänen Neuvostoliiton vastaiseen sotaan tähtäävän lausuntonsa kanssa, hänen Neuvostoliittoa vastaan tähdätyn sodan lietsomisen kanssa? On selvää, että näitä asioita ei voi mitenkään yhdistää. Ja jos herra Churchill, joka kehoittaa sotaan Neuvostoliittoa vastaan, katsoo samalla kuitenkin mahdolliseksi pidentää englantilais-neuvostolaisen sopimuksen aikaa 50 vuodeksi, niin se merkitsee, että hän pitää tätä sopimusta tyhjänä paperina, joka on hänelle tarpeellinen vain hämätäkseen ja naamioidakseen neuvostovastaisen asenteensa. Siksi ei voida suhtautua vakavasti herra Churchillin Englannissa olevien ystävien ilmoituksiin neuvostolais-englantilaisen sopimuksen määräajan pidentämisestä 50 ja useammaksikin vuodeksi. Sopimuksen määräajan pidentäminen on tarkoituksetonta, jos yksi asiapuolista rikkoo sopimusta ja muuttaa sen tyhjäksi paperipalaksi.

Kysymys: Miten Te arvioitte herra Churchillin puheen sen osan, missä hän hyökkää meidän naapurinamme olevien eurooppalaisten valtioiden demokraattista järjestelmää vastaan ja missä hän arvostelee näiden valtioiden ja Neuvostoliiton välillä syntyneitä ystävällisiä naapuruussuhteita?

Vastaus: Tämä osa Churchillin puheesta muodostaa panettelun, hävyttömyyden ja tahdittomuuden sekoituksen. Herra Churchill väittää, että »Varsova, Berliini, Praha, Wien, Budapest, Belgrad, Bukarest ja Sofia — kaikki nämä tunnetut kaupungit ja niiden alueiden väestö ovat Neuvostoliiton vaikutusvyöhykkeellä, ja kaikki ovat muodossa tai toisessa, eivät ainoastaan Venäjän vaikutusvallan, vaan myöskin sangen suuressa ja yhä kasvavassa määrässä Moskovan valvonnan alaisia». Herra Churchill luonnehtii kaiken tämän Neuvostoliiton rajattomaksi »laajentumispyrkimykseksi».

Ei ole suurtakaan vaivaa osoittaa, että herra Churchill röyhkeästi ja häikäilemättömästi panettelee sekä Moskovaa että mainittuja Neuvostoliiton naapurimaita.

Ensiksikin on järjetöntä puhua Neuvostoliiton ehdottomasta valvonnasta Wienissä ja Berlinissä, koska näissä kaupungeissa toimivat neljän liittoutuneen valtion valvontakomissiot, joissa Neuvostoliitolla on vain 1/4 äänistä. Sattuu joskus, että eräät ihmiset eivät voi olla panettelematta, mutta silläkin tulee olla rajansa.

Toiseksi ei saa unohtaa seuraavaa tosiasiaa. Saksalaiset suorittivat Neuvostoliittoon tunkeutumisensa Suomen, Puolan, Romanian, Bulgarian ja Unkarin kautta. Saksalaiset voivat suorittaa marssinsa näiden maiden kautta siksi, että näissä maissa olivat vallassa Neuvostoliitolle vihamieliset hallitukset. Tuloksena saksalaisten hyökkäyksestä Neuvostoliitto menetti taistelussa saksalaisia vastaan, saksalaisen miehityksen ja neuvostoihmisten orjuuteen lähettämisen vuoksi palauttamattomasti lähes 7 milj. ihmistä. Toisin sanoen Neuvostoliitto menetti ihmisiä useita kertoja enemmän kuin Englanti ja Amerikan Yhdysvallat yhteensä. On mahdollista, että jotkut jossakin ovat taipuvaisia unohtamaan nämä neuvostokansan valtavat uhrit, jotka turvasivat Euroopan vapauttamisen hitleriläisestä orjuudesta. Mutta Neuvostoliitto ei voi unohtaa niitä. Kysytään, mitä ihmeteltävää voi olla siinä, että Neuvostoliitto tulevaisuuttaan turvatessaan pyrkii siihen, että näissä maissa olisi hallitukset, jotka suhtautuvat ystävällisesti Neuvostoliittoon? Kuinka voidaan, järkeä menettämättä, luonnehtia nämä Neuvostoliiton rauhalliset pyrkimykset valtiomme laajentumishaluksi.

Herra Churchill väittää edelleen, että »Puolan hallitusta, joka on venäläisten vaikutusvallan alaisena, on kehoitettu asettamaan Saksalle suuria ja oikeudettomia vaatimuksia».

Tässä on jokainen sana hävytöntä ja loukkaavaa panettelua. Demokraattisen Puolan johdossa on nykyään ansioituneita ihmisiä. He ovat todistaneet teoilla, että osaavat puolustaa synnyinmaansa etua ja kunniaa tavalla, mihin heidän edeltäjänsä eivät pystyneet. Millä perusteella herra Churchill väittää, että nykyisen Puolan johtajat sallisivat joidenkin vieraiden valtioiden edustajien »herruutta» maassaan. Eiköhän herra Churchill panettele »venäläisiä» kylvääkseen epäsovun siemeniä Puolan ja Neuvostoliiton välisiin suhteisiin?

Herra Churchill on tyytymätön siihen, että Puola on tehnyt politiikassaan käänteen suuntautuen ystävyyteen ja liittoon Neuvostoliiton kanssa. On ollut aikoja, jolloin Puolan ja Neuvostoliiton keskinäissuhteissa olivat vallalla ristiriidat ja selkkaukset. Se seikka antoi herra Churchillin tapaisille valtiomiehille mahdollisuuden pelata näillä ristiriidoilla, holhota Puolaa muka suojelemalla heitä venäläisiltä, peloitella Venäjää sodan aaveella sen ja Puolan välillä ja pönkittää siten omaa asemaansa erotuomarina. Mutta se aika on siirtynyt menneisyyteen, sillä vihamielisyys Puolan ja Venäjän välillä on vaihtunut ystävyydeksi niiden välillä ja Puola, nykyinen demokraattinen Puola ei halua olla enää leikkipallona ulkolaisten käsissä. Minusta näyttää siltä, että juuri tämä seikka ärsyttää herra Churchilliä ja työntää häntä hävyttömiin ja tahdittomiin hyökkäyksiin Puolaa vastaan.

Ajatelkaa toki: hänen ei enää anneta pelata toisten kustannuksella.

Mitä tulee herra Churchillin hyökkäyksen siihen kohtaan, jossa puhutaan Puolan läntisten rajojen laajentamisesta niiden puolalaisten alueiden laskuun, jotka saksalaiset aikaisemmin ryöstivät, niin tässä hän pelaa väärillä korteilla. Kuten tunnettua päätös Puolan läntisistä rajoista tehtiin kolmen vallan Berlinin Konferenssissa Puolan vaatimusten pohjalla. Neuvostoliitto on useampaan kertaan ilmoittanut, että se pitää Puolan vaatimuksia oikeina ja oikeudenmukaisina. On täysin uskottavaa, ettei herra Churchill ole tyytyväinen tähän päätökseen. Mutta miksi herra Churchill, ollen säästämättä nuolia taistelussaan venäläisten asennetta vastaan, salaa lukijoiltaan sen tosiasian, että päätös oli tehty Berlinin Konferenssissa yksimielisesti ja että päätöksen puolesta äänestivät ei ainoastaan venäläiset vaan myöskin englantilaiset ja amerikkalaiset? Minkä vuoksi herra Churchillin piti hämätä ihmisiä?

Herra Churchill vakuuttaa edelleen, että »kommunistiset puolueet, jotka olivat kaikissa näissä Euroopan itäisissä valtioissa varsin merkityksettömiä ovat saaneet huomattavan vaikutusvallan, joka on suurempi kuin niiden lukumäärä edellyttää ja pyrkivät kaikkialla pystyttämään totaalisen valvonnan, että melkein kaikissa näissä maissa vallitsee poliisivalta ja tähän mennessä ei niissä, Tshekkoslovakiaa lukuunottamatta, ole todellista demokratiaa».

Kuten tunnettua johtaa valtiota Englannissa nykyään yksi puolue, työväenpuolue, ja oppositiopuolueella ei ole oikeutta osallistua Englannin hallitukseen. Sitä herra Churchill nimittää todelliseksi demokratiaksi. Puolassa, Romaniassa, Jugoslaviassa, Bulgariassa ja Unkarissa on johdossa useiden puolueiden liittoutuma — 4–6 puolueeseen —, minkä lisäksi oppositiolle, jos se on vähänkin lojaalinen, on turvattu oikeus osallistua hallitukseen. Sitä nimittää herra Churchill totalitaariseksi vallaksi, tyranniudeksi ja poliisivallaksi. Miksi, millä syyllä? Älkää odottako vastausta herra Churchilliltä. Herra Churchill ei ymmärrä minkälaiseen naurettavaan asemaan hän itsensä asettaa valheellisilla puheillansa totalitaarisesta vallasta, tyranniudesta ja poliisivallasta.

Herra Churchill haluaisi, että Puolaa johtaisi Sosnkovski ja Anders, Jugoslaviaa — Mihailovitsh ja Pavelitsh, Romaniaa — ruhtinas Stirbey ja Radesky, Unkaria ja Itävaltaa jokin Habsburg-kuningas j.n.e. Herra Churchill haluaa saada meidät vakuuttuneiksi siitä, että nämä herrat fasistisesta koiratarhasta voivat turvata »todellisen demokratian». Sellainen on herra Churchillin »demokratia».

Herra Churchill tulee lähelle totuutta, kun hän puhuu kommunististen puolueiden vaikutuksen kasvusta Itä-Euroopassa. Kannattaa kuitenkin panna merkille, ettei hän ole aivan täsmällinen. Kommunististen puolueiden vaikutus ei ole kasvanut vain Itä-Euroopassa, vaan melkein kaikissa Europan maissa, missä aikaisemmin hallitsi fasismi (Italia, Saksa, Unkari, Bulgaria, Romania, Suomi), tai mitkä olivat saksalaisten, italialaisten tai unkarilaisten miehittämiä (Ranska, Belgia, Hollanti, Norja, Tanska, Puola, Tshekkoslovakia, Jugoslavia, Kreikka, Neuvostoliitto j.n.e.).

Kommunistien vaikutuksen kasvua ei voida pitää sattumana. Se on täysin lainmukainen ilmiö. Kommunistien vaikutus on kasvanut siksi, että raskaina fasismin herruuden vuosina Europassa kommunistit osoittautuivat luotettaviksi, rohkeiksi ja itseuhrautuviksi fasisminvastaisiksi taistelijoiksi kansojen vapauden puolesta. Herra Churchill muistuttaa puheessaan silloin tällöin mieliin »yksinkertaiset ihmiset pienistä taloista», taputtaa heitä rakastettavasti olalle ja väittää olevansa heidän ystävänsä. Mutta nämä ihmiset eivät ole niin yksinkertaisia kuin ensikatsannolta voitaisiin päätellä. Näillä »yksinkertaisilla ihmisillä» ovat omat mielipiteensä, oma politiikkansa ja he osaavat puolustaa itseänsä. Juuri nämä ihmiset, miljoonat »yksinkertaiset ihmiset», eivät äänestäneet Englannissa herra Churchillia ja hänen puoluettaan, vaan antoivat äänensä työväenpuolueelle. Juuri nämä miljoonat »yksinkertaiset ihmiset» eristivät Euroopassa taantumukselliset ja fasismin kanssa yhteistyön kannalla olevat ja antoivat etusijan demokraattisille vasemmistopuolueille. Juuri nämä miljoonat »yksinkertaiset ihmiset» kokeiltuaan kommunisteja fasismin vastaisen taistelun tulessa päättivät, että kommunistit täysin ansaitsivat kansan luottamuksen. Siten kasvoi kommunistien vaikutus Euroopassa. Sellainen on historiallisen kehityksen laki.

Tietystikään ei herra Churchilliä miellytä tuollainen tapahtumien kehitys ja hän lyö hälytystä vedoten voimaan. Mutta häntä ei myöskään miellyttänyt neuvostojärjestelmän ilmestyminen Venäjälle ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Hän hälytti silloinkin ja järjesti »14 valtion» sotaretken Venäjää vastaan asettaen päämääräkseen kääntää historian pyörä taaksepäin. Mutta historia osoittautui churchilliläistä interventiota voimakkaammaksi ja herra Churchillin don Quijote-seikkailut veivät hänen täydelliseen tappioon. Ei tiedä onnistuvatko herra Churchill ja hänen ystävänsä toisen maailmansodan jälkeen järjestämään uuden sotaretken Itä-Eurooppaa vastaan. Mutta jos he onnistuvat — mikä on vähän uskottavaa, sillä miljoonat »yksinkertaiset ihmiset» vartioivat rauhan asiaa — niin, voidaan varmuudella sanoa, että heidät voitetaan niinkuin heidät voitettiin menneenä aikana, 26 vuotta sitten.