Viaporin kapina v. 1906
”Viaporissa ja Kronstadtissa puhjennut kapina on aikamme suuri merkkitapaus. Siinä matruusit ja sotilaat ensikerran julistivat tosiottelun kansan vihollisia vastaan ja taistellen valtasivat hetkiseksi nuo ensiluokkaiset linnoitukset.
Se on armeijalle uuden elämän sarastusta, päivänkoittoa, sotilaan uudestisyntymisen alku. Siitä päivästä lähtien voi Venäjän sotilas ylväänä sanoa: osaan kuolla ei ainoastaan valtaherrojen nöyränä, uskollisena orjana, vaan myöskin tietoisena ja uskollisena kansan ystävänä.”
Puolueen KK:n julistuksesta v. 1906 ”VIAPORI JA KRONSTADT”.
Venäjän ja Suomen työläisten aseveljeyden suuri esimerkki
Vuoden 1936 heinäkuun 30 p:nä tulee kuluneeksi kolmekymmentä vuotta Viaporin kapinan alkamisesta. Tämä mainehikas kapina on monessa suhteessa merkityksellinen ja historiallisesti arvokas. Erikoisesti tärkeätä on muistaa se, että siinä suomalaiset vallankumoukselliset työläiset — punakaartilaiset ensi kerran Suomen työväenliikkeen historiassa taistelivat aseet käsissään venäläisten sotilaitten kanssa käsi kädessä tsarismia ja koko itsevaltaista sortojärjestelmää vastaan.
Viaporin kapinassa solmittiin luja veljesliitto venäläisten asetakkiin puettujen työläisten ja talonpoikain kanssa. Kuulasateessa, tykkien ja kiväärien paukkeessa, se verin vahvistettiin. Siinä taistelussa Suomen työväenluokka antoi tsarisminvastaisen taistelun vaatiman veriuhrin — tosin pienen verrattuna Venäjän työväenluokan tässä taistelussa vuodattamaan vereen.
Viaporin kapinan muisto loihtii eteemme valtavat, alati vaihtelevat, jännittyneet v. 1905 vallankumouksen taistelut Venäjällä. Viaporin kapina oli yksi episoodi näistä jättiläismäisistä tapauksista. Se liittyy läheisesti v. 1905 ja 1906 lakkoihin, aseellisiin työväen ja sotaväen kapinoihin, talonpoikaiskapinoihin ja yleensä vallankumoukselliseen kuohuntaan Venäjällä, jolloin vallankumouksen aalto laajeni ja kohosi päivä päivältä yhä korkeammalle, pahasti horjuttaen monisatavuotista tsarismin valtajärjestelmää.
Kuten tunnettua muodostui tammikuun alussa v. 1905 alkanut työläisten yleislakko Pietarissa käännekohdaksi Venäjän vallankumouksellisessa liikkeessä. Tammikuun 22 p:nä Pietarissa Talvipalatsille järjestettyä työläisten kulkuetta sotaväki tsaarin käskystä ampui kovilla panoksilla. Tuhansia työläisiä kaatui ja haavoittui tuona ”verisunnuntaina”. Tämä työläisten ennenkuulumaton teurastus synnytti tavattoman katkeruuden ja vihan tsarismia vastaan työtätekevien keskuudessa. Syntyi valtava mielenosoitusten ja lakkojen aalto, joka vyöryi ympäri laajaa Venäjää.
Lakkoliike ja yleensä joukkojen taistelu tsarismia vastaan yltyi onnettoman Venäjän-Japanin sodan tappioista. Venäjän armeijan murskaaminen Mukdenin taisteluissa (27/II–14/III), Venäjän laivaston tuho Tsusiman salmessa (27/V) aiheuttivat suurta levottomuutta ja kuohuntaa. 27/VI alkoi panssarilaiva ”Potjemkinilla” kapina ja 30/VI panssarilaiva ”Pobedonostsevilla”. Eräitä alueita julistettiin sotatilaan. Terroristiset teot tsarismin tukipylväitä vastaan lisääntyivät, työväkeä ammuttiin kaduilla, pogromit juutalaisia vastaan saivat joukkoluonteen. Kääntääkseen huomion pois vallankumousliikkeestä, hajoittaakseen työtätekevien rivit järjesti tsarismi näitä inhoittavia juutalaisverilöylyjä. Mutta kaikista tsarismin toimenpiteistä huolimatta kumouksen voimat kasvoivat valtavalla voimalla ja lokakuun 25 p:nä 1905 alkanut yleislakko Pietarissa muuttui valtavaksi poliittiseksi suurlakoksi, joka käsitti koko Venäjän valtakunnan.
Tällöin muodostui ensikerran historiassa proletaarisen vallankumouksen joukkojärjestö — työläisten ja sotilaitten neuvosto Pietariin, myöhemmin Moskovaan ja muihin kaupunkeihin. Laaja ja jokseenkin täydellinen suurlakko halvautti tsaristisen järjestelmän. Tsarismi oli polvillaan vallankumouksen edessä. Se perääntyi, teki myönnytyksiä. Ilmestyi tunnettu lokakuun 30 p:n manifesti, jolla eräitä sortomääräyksiä peruutettiin.
Oppositiossa ollut porvaristo siirtyi tsarismin puolelle. Työläiset jatkoivat taistelua. Talonpoikaistokin alkoi tulla mukaan: maaseudulla alkoivat agraarilevottomuudet; talonpojat polttivat herraskartanoita, pahimpia tilanherroja tapettiin, maat anastettiin ja jaettiin talonpoikain kesken. Sotaväkeä lähetettiin ”rauhoittamaan” talonpoikia.
Lokakuun tapausten jälkeen vallankumousaalto vain kasvoi ja voimistui. Marraskuussa puhkesi sotilaskapina Kronstadtissa, Sevastopolissa. Puola julistettiin sotatilaan. Joulukuussa Moskovassa alkanut yleislakko muuttui aseelliseksi kapinaksi, joka jatkui toista viikkoa, ennenkuin tsarismi sai sen kukistettua.
Yhä useammissa sotaväen ja laivaston osastoissa puhkesi levottomuuksia ja aseellisia kapinoita. V. 1906 alkupuolella niitä oli Rostovissa, Taganrogissa, Novorossiiskissa, Vladikavkasissa, Tiflisissä, Kurskissa, Poltavassa, Sevastopolissa, Tambovissa ym.
Agraarilevottomuudet kehittyivät laajaksi liikkeeksi jo helmikuusta lähtien ja saavuttivat valtavan voiman kesään mennessä, Orlovin, Pensan ja Rjäsanin lääneissä esiintyi nälänhätä. Itämeren maakunnissa oli valtavia levottomuuksia, joita sinne lähetetty sotaväki raa’asti ja julmasti ”rauhoitti”.
Näistä lyhyistä viittauksista näemme, että Venäjän vallankumous eli ennen Viaporin kapinaa nousukauttaan. Tosin vallankumouksen voimien kasvaminen ja voimistuminen synnytti vastakkaisessa leirissä vastavallankumouksen ja taantumuksen voimien järjestäytymisen ja lisäytymisen. Mutta vallankumouksen voimat hyökkäsivät yhä tiukemmin tsarismia vastaan, väliin voittaen, väliin kärsien tappioita. Lenin kirjoitti artikkelissaan ”Myrskyn edellä” seuraavasti:
”Itsevaltiuteen on isketty kokonainen sarja haavoja, mutta sitä ei vielä ole tapettu. Itsevaltiutta peittävät joka puolelta siteet ja kääreet, mutta se pysyy vielä pystyssä, vielä se kitisee ja jopa julmenee sitä enemmän mitä enemmän vuodattaa vertaan. Mutta kansan vallankumoukselliset luokat, proletariaatti etupäässä, käyttävät hyväkseen jokaista tyyntymistä kootakseen uusia voimia, antaakseen uuden ja yhä uuden iskun viholliselleen, vihdoinkin juurineen irtireväistäkseen Venäjää myrkyttävän aasialaisuuden ja maaorjuuden kirotun paiseen.”
*
Viaporin linnoitus (nykyisin Suomenlinna), sijaitsee Helsingin edustalla olevilla saarilla. Varsinaiseen linnoitukseen kuului silloin 12 saarta, jotka merelle päin taipuvan ketjun tavoin ulottuivat Helsingin Kaivopuiston kärjestä Degerön niemeen.
Näille linnoitetuille saarille oli sijoitettu 12 komppaniaa tykkiväkeä, 10 komppaniaa linnoitusjalkaväkeä ja miinoituskomppania, yhteensä noin 3,500 miestä.
Minkälaiset olot siellä olivat? Siitä kertoo eräs kapinallisista:
”Siellä eletään meren ympäröimänä joka puolelta ikävässä yksitoikkoisuudessa, kerran viikossa käydään kaupungilla. Kaupunkiin on sijoitettu jalkaväkeä ja tykkimiehiä…”
”Elämä Suomessa on aivan toista kuin Venäjällä, — siellä on puhe-, kokoontumis- ja painovapaus ja sotilaat näkevät edessään selvän esikuvan paremmasta ja oikeudenmukaisemmasta maan olojen järjestyksestä. Vallankumouksellisen työn sikäläisen sotaväen keskuudessa alkoivat 3 upseeria ja venäläiset sosialidemokraatit. He muodostivat Suomenmaalaisen s. d. sotilasjärjestön ja alkoivat ponnella harjoittaa agitatsioonia ja propagandaa. Heidän työnsä menestyi hyvin ja järjestö alkoi kasvaa sotilaiden keskuudessa. Syynä siihen oli päällystön röyhkeä rosvous. Linnoituksen komendantti varasti heiltä muonavaroissa, vaatteissa, vähensi omaksi hyödykseen sotilaitten palkan. Muissa joukko-osastoissa ei ole sen paremmin.”
Vallitsi ankara kuri. Sotilaat olivat suljetut likaisiin kasarmeihin. Sotilaita pakotettiin kuokkimaan maata upseerien puistoissa pyhä- ja vapaapäivinä. Heidän ei sallittu lukea sanomalehtiä, kiellettiin käymästä kokouksissa. Ruoka oli huonoa, toisinaan suorastaan mätää.
Tyytymättömyyttä oloihin oli sotilaiden keskuudessa runsaasti. Yleinen vallankumouksellinen kuohunta vaikutti sotilaihin. Varsinkin maaseudulta kotoisin oleviin vaikuttivat agraarilevottomuudet. Räjähtävää ainesta oli kerääntynyt Viaporiin runsaasti ja tarvittiin vain kipinä, jotta se olisi räjähtänyt.
Kesän tullen linnoituksen päällystö rupesi kiristämään sotilaitten oloja. Se synnytti kiukkua, varsinkin tykkiväessä, joka oli tietoisempaa ja rohkeampaa ainesta. Sotilaitten sisällä kiehui.
”Joka hetki saattoi linnoituksessa puhjeta räjähdys. Heinäkuuhun mennessä oli järjestetty linnoituksen salainen komitea ja sen osastot saarille. Oli kaksi sosialidemokraattista upseeria — Emeljanov ja Kohanski. Ainoastaan näitten upseerien vaikutuksesta ei kapina puhjennut aikaisemmin: he kaikin tavoin pidättivät taisteluun kehittyviä sotilaita.”
”Duuman hajoittamisen jälkeen liikkui mitä oudoimpia huhuja — Kronstadtin kapinasta, laivaston kapinasta. Nämä huhut liikkuivat päällystönkin keskuudessa. Saatuaan vääriä tietoja laivastosta päätti Viaporin komendantti sulkea linnoitukseen johtavan salmen ja käski miinoittaa sen.”
Miinoittajat kieltäytyivät tästä työstä ja esittivät vaatimuksen mm. viinarahojen maksamisesta. Komendantti raivostui, vangitutti koko miinakomppanian, riisutti aseista, alensi vääpelit aliupseereiksi, aliupseerit rivimiehiksi, repi näiltä olkalaput, uhkaili teloituksilla. Kaiken lisäksi vangitut miinoittajat jäivät vuorokauden ajaksi ruuatta. Miinoittajat pyysivät tykkimiehiltä apua ja tukea.
Levottomuus tykkimiesten keskuudessa alkoi kasvaa. He esittivät vaatimuksen iltahuudon aikana vangittujen toveriensa vapauttamisesta. Päällystö ei ottanut vaatimusta huomioon.
Aamulla oli lähetetty Helsinkiin edustajat neuvottelemaan tilanteesta sotilasjärjestön kanssa. Sotilasjärjestö suositteli kaikesta huolimatta pidättäytymistä osottaen, että aika ei ole oikein sopiva, kapina ei ole vielä riittävästi valmistettu, ei ole tietoja kapinan tukemisesta muilla paikkakunnilla, varsinkaan ei ollut valmistettu sitä, että työväki ja talonpojat yhtyisivät aktiivisesti liikkeeseen. Ainakin olisi kapina lykättävä siksi kunnes laivasto palaa takaisin. Muussa tapauksessa Viaporin kapina jää eristetyksi, yksityiseksi — kuten sitten kävikin.
Samoin oli asiaa harkinnut linnoituksen sotilaskomitea Emeljanovin ja Kohanskin vaikutuksesta ja päättänyt olla turvautumatta äärimmäisiin keinoihin. Mutta ennenkuin tästä komitean päätöksestä ehdittiin toimittamaan tietoja eri saarilla oleville sotilaille päätti 5:s tykistökomppania Santahaminassa esiintyä. Illalla heinäkuun 30 pnä hyökkäsivät tämän komppanian sotilaat kadulle huutaen: ”aseisiin, toverit!”
”Kuninkaansaarelle! Kuninkaansaarelle! Täällä meidät ammutaan kuin metsälinnut!” (Santahaminassa tykkimiehet asuivat teltoissa.) 20–30 minuutin kuluttua jokainoa tykkimies oli siirtynyt viereiselle Kuninkaansaarelle. Kaikki mitä voitiin ottaa mukaan, tykit, konekiväärit, veneet, vietiin mukaan.
Kuninkaansaaren linnakkeen tykkimiehet yhtyivät heihin. Tykeistä ampumalla annettiin merkki kapinan alkamisesta. Kuninkaansaari muodostui täten kapinan keskukseksi. Nähtyään kapinan alkaneen Emeljanov ja Kohanski ottivat päällikkyyden ja ryhtyivät johtamaan taistelua.
Heinäkuun 30 ja 31 pnä kehittyivät taistelut kapinallisille suotuisaan suuntaan. Suurin osa saaria oli heidän hallussaan. Hallituksen joukot puolustautuivat. Linnoituksen komendantti hälyytti tilanteesta meriministerille sähköttäen aseman olevan huolestuttavan ja pyytäen apua. Kapinan alussa oli kapinallisilla noin 2000 miestä ja komendantilla noin 1500. Myöhemmin sai komendantti 22:lta armeijakunnalta avukseen 1300 miestä.
Saatuaan tiedon kapinan puhkeamisesta ryhtyi Helsingissä oleva bolshevikkien sotilasjärjestö sitä tehokkaasti avustamaan. Se yritti mm. saada kapinan puolelle Katajanokalla olevan meriväen pari sotalaivaa — onnistumatta siinä.
Yritettiin saada aikaan työväen suurlakkoa, mutta se jäi osittaiseksi, Helsinkiä käsittäväksi. Sen sijaan punakaartilaisille esitetty pyyntö täytettiin: elokuun 1 päivän vastaisena yönä marssi n. 150 miestä käsittävä punakaartilaisjoukko rantaan ja kuljetettiin laivalla Kuninkaansaarelle, jossa ne ottivat osaa taisteluihin kapinallisten puolella. Toiset punakaartilaisjoukot repivät Helsinkiin viepää rataa Tikkurilan ja Riihimäen asemien luona kolmessa paikassa estääkseen hallituksen joukkojen tuonnin Helsinkiin kapinaa kukistamaan.
Suomalaisten punakaartilaisten saapuminen kapinallisten avuksi kohotti näissä innostusta ja taisteluhalua. Kapinalliset tarvitsivat juuri jalkaväkeä, jota heidän keskuudessaan ei ollut. Nähtyään useimpien punakaartilaisten heikosti tuntevan kiväärin käyttöä, ryhtyivät venäläiset sotilastoverit heitä neuvomaan ja opettamaan. Pian olivat suomalaiset mukana taistelussa hallituksen joukkoja vastaan, tukivat ja auttoivat aktiivisesti kapinallisia loppuun saakka, seisten urhoollisina näitten rinnalla vangitsemiseen saakka.
Venäläiset toverit eivät ainoastaan tunteneet, mutta näkivät itse teossa, että Suomen työväenluokka tuki heidän taisteluaan. Tämä yhä lujitti ja vahvisti veljesliittoa venäläisten ja suomalaisten työläisten kesken.
Heinäkuun 30 ja 31 päivän taistelut osoittivat kapinallisilla olevan ylivoiman. Mutta komendantin saatua lisäväkeä ja kapinallisten jouduttua eristetyksi Helsingistä sekä kärsiessä ruuanpuutetta, alkoi asema huonontua. Hallituksen joukkojen muodostettua tykistöpatterin, alkoi se pommittaa Kuninkaansaarta. Kello 5 aikaan illalla osui yksi luodeista ruutikellariin, jossa oli 4.468 puutaa ruutia. Syntyi hirvittävä räjähdys, jossa yli 70 miestä lensi ilmaan ja mm. luutnantti Emeljanov haavoittui. Kapinallisten oli siirryttävä saarelta pois.
Heti sen jälkeen ilmestyi näköpiiriin kaksi mahtavaa sotalaivaa: ”Cesarevits” ja ”Bogatir”. Niitä olivat kapinalliset hartaasti odottaneet ja toivoivat niiltä apua. Mutta laivat avasivatkin tulen kapinallisia vastaan pommittaen näitä raskaista tykeistään. Kapinalliset valtasi hämmästys. Luutnantti Kohanski lähti miehineen panssarilaivalle selvittääkseen väärinkäsityksen ja ohjatakseen tulta hallituksen joukkoja vastaan.
Laivalle saavuttuaan Kohanski miehineen vangittiin. Hallitus olikin laivoja lähettäessään siirtänyt osan vallankumouksellisista merisotilaista pois laivoista ja tilalle komentanut merikadetteja ja täten saanut laivat täydellisesti käytettäväkseen.
Kapinallisten oli turhaa enää jatkaa taisteluaan. He nostivat valkoisen lipun antautumisen merkiksi. Elokuun 2 p:nä vedettiin punainen lippu alas. Kapina oli päättynyt.
Loppuselvitys oli verinen. Ensimäisinä ammuttiin Emeljanov ja Kohanski sekä viisi sotilasta sekä myöhemmin vielä 21 sotilasta. 127 miestä tuomittiin kuritushuoneeseen yhteensä 1600 vuodeksi. Suomen oikeusistuin tuomitsi tsaarin mieliksi 74 punakaartilaista ankariin rangaistuksiin — kunkin 4 vuodeksi kuritushuoneeseen, paitsi johtajan, jolle annettiin 5 vuotta ja 3 alle 18 vuotiasta, jotka saivat 3 vuotta.
Viaporin kapina epäonnistui siksi, että se ei päässyt laajenemaan muille paikkakunnille sijoitettuihin sotajoukkoihin. Kronstadtin kapina alkoi liian myöhään. Se ei saanut tukea laivastolta. Ei edes itse linnoituksessa oltu vedetty mukaan kapinaan kaikkia joukko-osastoja. Suomen s.d. puolueen johtokaan ei tehnyt kaikkeansa tukeakseen kapinaa tehokkaasti.
Näinollen Viaporin kapina jäi erilliseksi yhden joukko-osaston sankarilliseksi taisteluksi tsarismia vastaan, loistavaksi episoodiksi v. 1905 vallankumouksessa.
Lenin kirjoitti artikkelissaan ”Myrskyn edellä”: ”Viapori ja Kronstadt osoittivat sotaväen mielialan. Kapinat on kukistettu, mutta kapina elää, laajenee ja kasvaa.”
”Enemmän rohkeutta, toverit, enemmän uskoa vallankumouksellisten luokkien ja ennenkaikkea proletariaatin uuden kokemuksen rikastuttamaan voimaan, enemmän itsenäistä alotetta!”
”Raskasta ja vaikeata tietä kulkee Venäjän vallankumous. Jokaista nousua, jokaista osittaista menestystä seuraa tappio, verenvuodatus, vapaustaistelijoihin itsevaltiuden taholta kohdistuvat häväistykset. Mutta jokaisen ”tappion” jälkeen yhä laajemmaksi muodostuu liike, yhä syvemmäksi taistelu, yhä suuremmaksi joukko taisteluun vedettyjä ja siihen osallistuvia kansan luokkia ja ryhmiä.”
Viaporin kapina oli yksi niitä taisteluita, jotka vakavasti horjuttivat tsarismia ja kouluuttivat sekä karkaisivat sen kukistajia, opettivat proletariaattia voittamaan. Ja 1917 helmikuussa Venäjän proletariaatti kukisti tsarismin sekä lokakuussa kapitalistisen järjestelmän, muodostaen tilalle uuden valtiojärjestelmän — proletariaatin diktatuurin, Neuvostoliiton. Rakentaen sosialismia omassa maassaan, joka päivä kohottaen hyvinvointiaan, näyttävät Neuvostoliiton työläiset ja kolhosnikat koko maailman proletariaatille tietä luokattomaan yhteiskuntaan, kaikkien ihmisten hyvinvointiin, kuten Viaporin sankarilliset taistelijat lähes kolmekymmentä vuotta sitten näyttivät Venäjän työtätekeville luokille tietä vapauteen.
25/IX–35
K. Rovio.
Sosialistinen kalenteri vuodelle 1936 — 2. painos — Valtion kustannusliike Kirja, Leningrad
Marxismi-Leninismi 