Yrjö Sirola: Friedrich Engelsin muistolle (1935)

Friedrich Engelsin muistolle

Neljäkymmentä vuotta sitten, elok. 5 p. v. 1895, kuoli Lontoossa kansainvälisen työväenliikkeen kunniavanhus, Marxin elinikäinen työ- ja taistelutoveri, vallankumouksellinen kommunisti F. Engels. Suuri osa hänen, kuten Marxinkin, paraita opetuksia oli vuosikausia haudattuna arkistoissa eivätkä Saksan opportunistiset sosdem johtajat niitä toimittaneet julkisuuteen, vieläpä osaksi tahallisestikin salasivat, koska ne olisivat liian selvästi joukoille paljastaneet heidän luopuruutensa ja petturuutensa. Vasta Lokakuun vallankumouksen jälkeen, kun tuli mahdolliseksi perustaa Marx-Engels-Lenin-lnstituutti, on nämä kansainvälisen vallankumousliikkeen kalliit tietoaarteet kaivettu esille ja julaistu maailman proletariaatin käytettäväksi. Engelsin kuoleman 40 muistopäiväksi esittelemme lyhyesti hänen elämänsä ja työnsä pääpiirteet.

F. Engels syntyi marrask. 28 p. 1820 Barmeniossa, Reinin mailla, vanhoillisen tehtailijan kodissa. Hänen poikavuosinaan tapahtui Europassa suuria muutoksia. Englannissa suoritettiin juuri teollisuuden murrosta. Hänen ollessaan 10-vuotinen lakasi heinäkuun vallankumous Ranskasta pois taantumushallituksen ja Englannissa rakennettiin ensimäinen rautatie. Kapitalismin ja sortohallituksen köyhdyttämät talonpojat ja sorretut kansat liikahtelivat levottomasti, työväen keskuudessa muodostettiin salaisia kumousjärjestöjä ja eturivin aatteita kypsyi kansojen parhaimmiston päissä.

Nuoren Engelsin aatteellinen vapautuminen alkoi taisteluna kodin ahdasta herännäishenkeä ja kirkon kaavaoppisuutta vastaan. 17 ikäisenä lopetti hän kouluopintonsa ja siirtyi liikealalle. Ollessaan Bremenissä kaksi vuotta vientiliikkeen palveluksessa opetteli hän kauppakirjeenvaihtoa varten kieliä (espanjan, ranskan, portugalin, italian, hollannin kielet) ja laajensi sittemmin kielitaitoaan venäjän ja yleensä slaavilaisilla sekä skandinavisilla kielillä, niin, että osasi noin parikymmentä kieltä; — hyvä teknillinen valmistus tulevalle kansainvälisen vallankumousliikkeen johtajalle. Hän alkoi myös kirjotella runoja, F. Oswaldin salanimellä, jotka nekin vasta kauan hänen kuolemansa jälkeen on löydetty. Myös alkoi hän kirjoitella lehtiin, jota jatkoi pitkän elämänsä loppuun asti kehittäen siinä elävän, ilmeikkään kielenkäytön.

Näinä aikoina on Saksan porvarillisen nuorison aatteellisena johtajana filosofi Hegel, jolta Engels oppii käyttelemään dialektista tutkimustapaa kehittäen siitä sitten, Marxin kanssa, sen ylösalasin kääntäen, materialistisen dialektiikan terävän aseen. Kun hän v. 1841 tulee Berliniin suorittamaan asevelvollisuuttaan tykkiväessä, liittyy hän ”nuorten” seuraan ja kirjoittaa rohkean kirjotuksen Preussin taantumusfilosofia Schellingiä vastaan, ollen se ateismin rohkea julistus. Hän saa silloin voimakkaita vaikutuksia Ludwig Feuerbachilta, joka todisti, ettei jumala ollut luonut ihmistä kuvakseen, vaan olivat ihmiset luoneet jumalansa oman yhteiskunnallisen kuvansa mukaan. Parisista kulki myös viestejä, että saksalaiset käsityöläissällit siellä olivat tutustuneet sosialistisiin ja kommunistisiin kumousoppeihin.

Tällaiset ongelmat päässään lähti Engels syksyllä 1842 Englantiin, pistäytyen matkalla ”Reinin lehden” toimituksessa Kölnissä, jossa Marx silloin taisteli taantumusvaltoja vastaan. Englannissa tutustui Engels chartisteihin, proletariaatin esitaistelijoihin, ja totesi että vain työväki tuossa porvariston perikuvallisessa maassa harrasti uudenajan vapausaatteita. Ollessaan Manchesterissa konttoriharjoittelijana teollisuusliikkeessä, jossa isänsä oli osakas, sai hän tilaisuuden tutustua proletariaatin oloihin ja kerääkin hän laajan ainehiston sekä kirjallisten lähteiden perusteella että itse henkilökohtaisesti perehtymällä työväen elinoloihin, aatteellisiin harrastuksiin ja luokkataistelumuotoihin.

V. 1844 tulee hän Parisiin, jossa tutustuu tämän kumouspesän erilaisiin liikkeisiin sekä tapaa Marxin maanpakolaisena. Nyt he tämän kanssa toteavat, että ovat tulleet samanlaisiin johtopäätöksiin ja kehittävät kommunistisen maailmankatsomuksensa perustan. Engels matkustaa kotiinsa, jossa, kokoamansa ainehiston perusteella, kirjoittaa teoksensa ”Työväenluokan asema Englannissa”, jossa terävästi paljastaa kapitalistisen riiston erilaiset muodot ja vetää jyrkän kumoukselliset johtopäätökset. V. 1845 kyllästyy hän kodin ahtaaseen ilmapiiriin ja siirtyy Belgiaan, Brüsseliin, jonne Marx on Parisista karkotettuna muuttanut. Sieltä käsin he nyt kirjoittelevat eri maiden työväenlehtiin sekä teoksissa ”Pyhä perhe” ja ”Saksan ideologia” selvittävät välinsä nuorhegeliläisten idealistien kanssa. Engels alkaa nyt matkustella Englannissa, johon vei Marxinkin, alkaen he syvälliset taloustieteelliset opintonsa, sekä Parisissa, väitellen työväenjärjestöissä kommunistisen kannan puolesta.

Eri maissa toimivien kumouksellisten työläisten järjestö, ”Oikeamielisten liitto”, kiinnittää huomionsa Marxiin ja Engelsiin ja Lontoossa käytyjen neuvottelujen tuloksena päätetään perustaa Kommunistiliitto, jonka toimesta Marx ja Engels kirjoittavat ”Kommunistisen Manifestin”. Engelsin ensimäinen luonnos sitä varten on suomalaisillekin lukijoille tunnettu nimellä ”Kommunismin periaatteet”. Manifesti ilmestyi 1848 alussa, hiukan ennen kuin ”hullun vuoden” kumousmyrskyt alkavat myllertää kaikissa länsi-Europan maissa. Ystävykset saavat tilaisuuden tulla Kölniin, jossa alkavat toimittaa ”Uutta Reinin lehteä”, vallankumouksellisten demokraattien äänenkannattajaa, jossa heillä on tilaisuus propagoida kommunistista kantaansa. Porvariston kavalluksen ja pikkuporvarillisten demokraattien horjuvaisuuden takia jää vallankumous kesken. Marx joutuu syytteeseen valtiopetoksesta, saa kyllä vapauttavan tuomion, mutta pitää puolue tärkeänä lähettää hänet Parisiin. Engels joutuu Pfalzin vallankumousarmeijaan päällikön ajutantiksi ottaen osaa useihin taisteluihin. Perääntyy jälkijoukon mukana Sveitsin puolelle. Italialaisesta satamasta purjehtii hän Lontooseen, matkalla tutkien merenkulkutietoa. Lontooseen on tullut myös Marx ja siellä nyt Kommunistiliiton keskus odottaa uutta vallankumousnousua Saksassa lähettäen sinne puolueen lähettejä ja edistäen liikettä kirjallisella ja organisatorisella työllä.

V. 1850 lopulla toteavat he, että taloudellinen nousukausi on alkanut ja kumous siirtynyt tuonnemmaksi. He ryhtyvät nyt takomaan sitä varten tiedon aseita. Mutta aineellinen elämä on turvattava. Sitä varten lähtee Engels taas ”kirottuun kaupusteluhommaan”, isänsä liikkeeseen Manchesteriin, saaden tilaisuuden avustaa aineellisesti Marxia. Hän myös aluksi kirjottaa englannin kielelle Marxin kirjotuksia amerikalaiseen ”Tribune” lehteen, lähettäen sinne myös omia kirjotuksiaan. Näissä kirjotuksissa käyvät he läpi Saksan ja Ranskan vallankumoustapahtumat ja on niistä kirjotuksista sittemmin koottu mitä arvokkaimpia teoksia. Tällöin alkaa myös Engelsin ja Marxin elinikäinen kirjeenvaihto, jonka ensimäisen painoksen neljäosaisena ilmestyttyä Lenin 1913 kirjoitti artikkelin, jossa korosta tämän kirjeenvaihdon valtavaa historiallista ja poliittista merkitystä:

”Jos yrittäisi yhdellä sanalla määritellä tämän kirjeenvaihdon niin sanoakseni polttopisteen, sen keskiön, johon päätyy ilmaistujen ja käsiteltyjen aatosten koko verkko, niin se sana on ’dialektiikka’. Materialistisen dialektiikan sovelluttaminen koko poliittisen ekonomian käsittelyyn, sekä sen perusteluna — historiaan, luonnontieteeseen, filosofiaan, työväenliikkeen politiikkaan ja taktiikkaan, — kas se ennenkaikkea kiinnostaa Marxia ja Engelsiä, kas siinä he tuovat esille oleellisimman ja uusimman, kas siinä on heidän nerokas askeleensa eteenpäin vallankumouksellisen aatoksen historiassa.” Lenin osottaa esimerkeillä tähän rikkaaseen ainehistoon, ”joka osottaa mitä syvintä proletariaatin perustavain kumouspäämääräin käsittämistä ja tavattoman joustavaa taktiikan kunkinaikaisten tehtävien määrittelyä näiden vallankumouksellisten päämääräin näkökulmalta ja ilman pienimpiäkään peräänantamisia opportunismille tai vallankumoukselliselle fraasille”.

Kun Lenin kirjoitti tämän, ei hän voinut tietää, että tästäkin kokoelmasta olivat sen toimittajat opportunistisesti karsineet pois kaikkein arvokkaimmat aseet taistelussa opportunismia vastaan ja vasta nyttemmin on ne saatettu julkisuuteen.

1860-luvulla alkaa taas työväenliikkeen nousu eri maissa ja ottavat Marx ja Engels siihen osaa täydellä sydämellä. V. 1864 kertoo Marx I Internationalen perustamisesta kirjeessä Engelsille, joka häntä sitten koko ajan auttoi taistelussa opportunisteja ja anarkisteja vastaan Internationalessa. V. 1864 kuoli Lassalle ja kirjotti Engels Marxille, että L. oli ollut ”hyvin epävarma ystävä ja tulevaisuudessa jotenkin varma vihollinen,” mutta oli hän kuitenkin mies, jota Saksan porvaristo pelkäsi.

Monipuolista elämää eli Engels Manchesterissa. Aamupäivin oli hän liikemies, alussa konttoristi, sitten liikkeen osakas, jonka kautta hän oli tilaisuudessa yhä paremmin auttamaan taloudellisesti Marxia tämän kirjoittaessa ”Pääoma” teostaan, josta porvarillinen kustantaja ei suurta kirjoituspalkkiota maksanut. Iltapäivät ja illat oli Engels laitakaupungilla olevassa kodissaan kumousmies ja tieteellinen tutkija. Hänen elämäntoverinsa, irlantilainen työläistyttö Mary Burns, kuoli 1863 ja tuli hänen vaimokseen myöhemmin tämän sisar.

Kuten Marx niin Engelskin oli täysoppinut useimmilla tieteen aloilla. Paitsi taloustiedettä, historiaa ja luonnontieteitä seurasi hän mitä tarkimmin sotatiedettä kirjotellen sotien aikana sanomalehtikirjotuksia sekä julaisten, nimettömänä, kirjoja, joissa osotti olevansa aikansa parhaita sotataidon tuntijoita. Hänen tieteellisistä töistään mainittakoon ”Saksan talonpoikaissota”, jonka esipuheessa hän selvin vedoin piirtää työväenluokan suhtautumislinjan maalaisväestön eri kerroksiin, osottaen välttämättömäksi sosialistisen suurviljelyksen järjestämisen ja talonpoikain vapaaehtoisen opastamisen kollektiivisen maanmuokkauksen tielle.

Kirjassa ”Perheen, yksityisomaisuuden ja valtion alkuperä” Engels sovelluttaa marxilaista oppia valtiosta luokkasorron välineenä. Hänen merkittävin tieteellinen teoksensa, ”Anti-Dühring,” syntyi v. 1869, jolloin hän oli pakotettu tarttumaan kynään saksalaista yliopistomiestä Eugen Dühringiä vastaan, joka sekotti työläisten päitä ja johon Saksan johtavat sosialidemokraatit suhtautuivat sopuillen. Teoksissaan Dühring korskeasti uhoili uudistavansa kaikki tieteen alat. Engels seurasi häntä kaikille näille tiedonaloille ja osotti perinpohjaisella tieteellisyydellä, millaista sekamelskaa oli se D:n ”tiede”.

V. 1876 perustettiin Saksan sosialidemokraattinen puolue Gothan puoluekokouksessa, jossa hyväksytyssä ohjelmassa oli tehty törkeitä periaatteellisia virheitä myönnytyksinä lassallelaisille. Marxin perinpohjaisen arvostelun lisäksi Engels vielä kirjeessä arvosteli tätä tekelettä ja v. 1891 pakotti Kautskyn julkaisemaan Marxin arvostelun, samalla kirjeessään myrkyllisesti ruoskien Kautskyä.

Paitsi julkisessa sanassa suorittivat Marx ja Engels valtavan työn kirjeittensä kautta eri työväenpuolueitten, varsinkin Saksan sosialidemokratian johtohenkilöille. Valtiollisen tarkoituksenmukaisuuden ja paino-olojenkin takia eivät Marx ja Engels voineet saattaa näitä arvostelujaan julkisuuteen. Niissä kirjeissään panivat he selvän periaatteellisen rajan, jonka yli kulkeneitten kanssa poliittinen yhteys täytyi katkaista. V. 1893 kirjottaa Engels Bebelille, että ”ei pidä antaa ’yhtymis’-kirkunan johtaa itseään harhaan”, sillä sen huutajat vain ”tahtovat sekottaa kaikki yhdeksi epämääräiseksi taikinaksi”, tai ovat sellaisia, jotka ”tietensä tahtovat väärentää liikettämme”. V. 1879 kirjoitti Engels ystävälleen, vallankumousmies Beckerille, kertoen kuinka hänen luonaan oli käynyt muuan Höchberg, Saksan puolueen vesittäjiä, joille hän selitti, ”ettemme aijo laskea proletaarista lippua, jota 40 vuotta olemme pitäneet korkealla, emmekä tule yhtymään siihen yleiseen pikkuporvarilliseen veljeilyhumuun, jota vastaan lähes 40 vuotta olemme tapelleet”. Mainitussa kirjeessään v. 1873 kirjoitti Engels: ”Proletariaatin liike käy välttämättä läpi eri kehitysasteita; joka askeleella jää osa väestä roikkumaan eikä lähde pitemmälle mukaan”.

Erikoisesti ruoskii Engels Wilhelm Liebknechtiä, Bebeliä ja Kautskyä siitä, että ne antavat kaikenlaisten lukumiesten sotkea työläisten päitä ”tietämättömällä yliopistosotkullaan”. Saksan sosialistilakien aikana vuosina 1878–1890 oli Engels iloinen kun sikäläinen puolue puhdistui koko joukosta porvarillisia mukaantunkijoita. Marx ja Engels ymmärsivät hyvin, että niissä oloissa täytyi noudattaa vissiä varovaisuutta sanontatavoissa, mutta periaatteellisia myönnytyksiä opportunismille eivät he suvainneet. V. 1880 kirjottaa Engels siitä, kuinka työväen edustajat ”esiintyvät Saksan valtio- ja Saksenin maapäivillä enimmäkseen niin kesysti, että häpäisevät puolueen koko maailman edessä, tekevät nykyiselle hallitukselle ’positiivisia’ ehdotuksia, kuinka se jossakin pikkuasiassa voisi paremmin menetellä jne. Ja sellaisia pitäisi työväen pitää oikeina edustajinaan, työväen, joka on julistettu lainturvattomaksi sekä heitetty käsistä ja jaloista sidottuna poliisimielivallalle alttiiksi!” Engels selittää, että he Marxin kanssa eivät hyväksy ”Sozialdemokrat”-lehden poroporvarillisuutta eivätkä sitä, kun johtajat uskottelevat, ettei ole mielipide-eroavaisuuksia puolueessa, vaikka ”jokainen Saksasta tullut selittää, että puolueen jäsenet ovat ihan pyörällä päästä johtajain esiintymisen takia eivätkä sitä suinkaan hyväksy. Eikä muuten voi ollakaan, katsoen työmiestemme luonteeseen, joka on niin hyvin pitänyt kutinsa”.

Opportunistisilla puoluejohtajilla on vieläkin erikoisena pyrkimyksenä uskotella, että Engels loppuiällään muka luopui kumoukselliselta kannalta. Yhtenä todistuskappaleena ne käyttävät Engelsin esipuhetta Marxin kirjaan ”Luokkataistelut Ranskassa” jossa Engels oli lausunut, että vanhanaikainen barrikaaditaistelu ei enää ole uuden aseistuksen aikana mahdollinen. He olivat näet, muka sensuurisyystä, karsineet tästä esipuheesta pois lauseet, joissa Engels selitti, kuinka nyt on tullut uusi, liikkuva katutaistelutapa. Engels kyllä ymmärsi yleisen äänioikeuden hyväksikäyttämisen merkityksen ja suositti sitä, mutta hän ei suinkaan ollut sillä kannalla, että porvarillinen demokratia tekisi kumouksen tarpeettomaksi. Päinvastoin. Hän selitti että yleinen äänioikeus on työväen kypsyyden astemittari eikä muuta olla voi; kun se osoittaa kiehumapistettä niin tiedetään missä ollaan… Silloisissa paino-oloissa ei Engels voinut kirjottaa sanaa vallankumous, mutta jokaiselle on selvä, mitä hän tarkoitti.

Ja demokratiasta lausui hän elämänsä viime vuosina, että se ”vallankumouksen hetkenä, äärimmäisenä porvarispuolueena… voi saada hetkellisen merkityksen koko porvarillisen jopa vielä feodaalisenkin talouden viimeisenä pelastusankkurina. Sellaisena hetkenä astuu koko taantumusjoukko sen taakse ja vahvistaa sitä: kaikki mikä on ollut taantumuksellista naamioituu silloin demokraattiseksi… Niin on ollut joka vallankumouksessa… Joka tapauksessa on ainoa vastustajamme kriisin päivänä ja sen jälkeisenä päivänä puhtaan demokratian ympärille joukkoutuva yhteistaantumus”.

Tämä Engelsin ennustus toteutui loistavasti v. 1917, jolloin Venäjän vastavallankumoukselliset kadeteista menshevikeihin asti esiintyivät ”demokratian” nimessä. Ja vaikka nykyään kärjistyneissä oloissa porvaristo yrittääkin pelastautua fasistisilla hallituskeinoilla, heittäen hiiteen omankin demokratiansa viimeiset riekaleet, niin voi monessa maassa työväki vielä tavata vastavallankumouksen kylttinä ”demokratian”, jonka avulla sosialidemokraatit yrittävät pelastaa kapitalistisen järjestelmän.

Engelsin, kuten Marxinkin, koko opin perustana oli proletariaatin diktatuuri ja esitti sen Engels useassa yhteydessä. Niinpä hän esipuheessaan v. 1891 Marxin kirjaan ”Kansalaissota Ranskassa” lausui: ”Saksalainen poroporvari on hiljattain taasen joutunut terveellisen pelästyksen valtaan kuullessaan sanat: proletariaatin diktatuuri. No niin, hyvät herrat, tahdotteko tietää miltä tämä diktatuuri näyttää. Tarkastakaa Parisin kommunia, se oli proletariaatin diktatuuria”. Eikä suinkaan ollut tarkotettu tyhjäksi pelotteluksi hänen kirjotuksensa loppu v. 1847 vallankumousliikkeestä, jossa hän julistaa porvaristolle: ”Te saatte lyhyeksi ajaksi vallan. Te saatte säätää lakeja, pöyhkeillä luomanne maineen säteissä. Te voitte mässätä kuninkaan salissa ja ottaa vaimoksenne ihanan kuninkaan tyttären, mutta älkää unohtako — pyöveli seisoo kynnyksellä”.

V. 1883 piirsi Engels puheessaan Marxin haudalla terävin vedoin tämän maailmanhistoriallisen työn ääriviivat. Sen jälkeen hän 12 vuotta piti korkealla vallankumouksellisen kommunismin lippua. Vaatimattomasti kirjotti hän Beckerille:

”Koko ikäni olen… soittanut toista viulua ja luulen sen tehneeni mukiinmenevästi. Ja olin iloinen, kun oli Marxin moinen ensi viulu. Mutta nyt kun täytyy teoreettisissa kysymyksissä edustaa Marxia ja soittaa ensi viulua, ei se mene ilman pukkeja eikä sitä kukaan niin huomaa kuin minä itse. Ja kun taas ajat käyvät eloisammiksi, silloin me vasta tunnemme mitä Marxissa menetimme. Ei ole kellään meistä sitä yleissilmäystä, jolla hän aina osui oikeaan hetkenä, jolloin oli nopeasti toimittava, iskien suoraa päätä ratkaisevaan kohtaan. Rauhallisina aikoina sattui väliin, että tapahtumat osoittivat minun olleen oikeassa, mutta vallankumouksellisina hetkinä oli hänen arvionsa miltei erehtymätön.”

Venäjän vallankumousta odotti Engels jännityksellä, tarkasti pannen merkille kaikki kriisit, ja ennustaen, että kun se alkaa, niin silloin myöskin Saksan porvariston valta ja omaisuus menee ”virran myötä”. Se vain suretti Engelsiä loppuvuosina, että hän ei enää kykene sairauden takia ratsastamaan, vaan täytyy kumouksen tullen istua esikunnassa. Marxin kuoltua kirjotti hän Beckerille: ”Me kaksi olemme nyt siis miltei viimeiset vanhaa kaartia vuodelta 1848. No niin, pysykäämme rintamapaikallamme. Luodit vinkuvat, ystävät kaatuvat, mutta ei se meille ole ensi kertaa. Ja kun toiseen meistä luoti sattuu — hyvä niin, kunhan vaan osuu kohdalleen, ettei tarvitse kauan potkia.”

Vaikeana, mutta raskaana työnä oli Engelsille saattaa Marxilta kesken jäänyt ”Pääoma”-teos painokuntoon. Samalla seurasi hän kaikkien maiden työväenliikettä ja kirjotti kerran leikillisesti, että on hyvä kun ei osaa enemmän kieliä, pitäisi seurata vielä enemmän kaikkien maiden työväen lehtiä. Hän selitti, että ei ole mitään puhdasta teoreettista harrastusta proletaariselle vallankumoukselliselle, vaan täytyy sen käydä käsi kädessä käytännön, taistelun kanssa. Raskasta oli hänelle kyllä se, että täytyi Marxin teoksen toimittamisen ja käytännöllisen toiminnan takia lykätä suurta teoreettista työtä, jota hän koko ikänsä oli valmistanut. Niinpä oli hänellä laajat esityöt luonnon dialektiikassa, jotka nyttemmin ovat julaistut.

Suuren ilon tuotti hänelle tietoisuus proletariaatin kumouksellistumisesta. Sen ilmauksia tarkkasi hän jännityksellä ja luotti työväenluokan kykyyn suorittaa historiallinen tehtävänsä. Keväällä v. 1895 hän sairastui ja elok. 5 päivänä nukkui ikuiseen uneen. Lähimmät ystävät poltattivat hänen ruumiinsa ja, hänen tahtonsa mukaan, heittivät hänen tuhkauurnansa meren syvyyteen. Kirjottaessaan muistokirjotuksen hänen kuolemansa johdosta pani Lenin motoksi:

”Mikä järjen soihtu sammui, millainen sydän lakkasi sykkimästä!”

Yrjö Sirola.