Kun Julius Krohn ryhtyi tutkimaan kalevalaista runoutta, huomasi hän siinä joukon kristillisiä aineksia, esim. raamatullisia ja pyhimysten nimiä, ja tämä sai hänet siihen luuloon, että suuri osa vanhan runoutemme aineksista oli kristillistä alkuperää. Yhteen aikaan oltiin jo joutua epätoivoon koko Kalevalan-tutkimuksen vuoksi; yleisön mielestä ei Krohn Kalevalan runoudessa muuta huomannut kuin lainaa ja varsinkin kristillistä lainaa. Tähän yleisön käsitykseen lienee myös osalta vaikuttanut se muodollinen esitystapa, jota Krohn tutkimuksessaan käytti. Että hän toiselta puolen osasi ja tahtoi korkealle asettaa näiden runojen arvon, sitä ei voine kukaan kieltää.
Hänen työnsä jatkaja on pelastanut meidät siitä hädästä, johon olimme joutuneet. Tosin hänkin mielellään riippuu kiinni kristillisissä aineksissa ja, luonnollisesta syystä, hellävaroen käsittelee isävainajansa tekemiä väitteitä, mutta hän näyttää vähitellen vapautuvan siitä ennakkoluulosta, joka hänen edeltäjänsä työhön on painanut niin erityisen leiman. Kaarle Krohn ei kiellä vanhan runoutemme ikivanhaa alkuperää. Päinvastoin hän on viimeksi ilmestyneessä tutkimuksessaan näyttänyt, että hän mielellään etsii vanhasta runoudestamme niitäkin aineksia, joita me muut niissä ikään kuin vaistomaisesti edellytämme olevan, nimittäin omaperäisiä, suomalaisia sankareita.
Puhuessamme ennakkoluuloista suotakoon tässä muutamalla sanalla mainita mitä sellaisilla asioilla on tekemistä tieteellisen tutkimuksen kanssa.
Tieteellinen tutkimuskaan ei ole suinkaan niin vapaa ennakkoluuloista, kuin sitä ehkä arvellaan. Niinpä nykyistä suomalaista tutkimusta muutamilla ns. kansallisten tieteitten tutkimusaloilla vaivaa vielä pari vanhaa ennakkoluuloa, joista vähitellen olisi aika päästä. Yksi niistä on se käsitys, että Suomen kansa ainoastaan kristinuskon kautta on kehittynyt ymmärtämään korkeampia henkisiä asioita. Ja toinen on se, että suomalainen kansa muka vasta sen jälkeen kun se tuli skandinaavilaisen vaikutuksen alaiseksi, on kehittynyt omistamaan sivistystä; sitä ennen se oli pelkkä raakalaiskansa.
Mitä edelliseen käsitykseen tulee, olisi siitä paljonkin sanottavaa. Mutta viitattakoon tässä vain muutamiin seikkoihin.
Uskonnollisissa asioissa harras israelin kansa on ”pyhien” kirjojensa ja oppiensa kautta epäilemättä vaikuttanut sangen paljon, varsinkin kristinuskon kanssa yhdessä, kaikkien Europan kansojen käsityksiin. Onhan Mooseksen kirjoissa esitettyä siveysoppia ja lakia kaikessa alkuperäisyydessään, muun muassa hirmuisine rangaistuksineen, koetettu sovelluttaa meillä Suomessakin, esim. 1600-luvulla, luterilaisen puhdas-oppisuuden aikana, noitia tutkittaessa ja tuomittaessa; muusta puhumatta. Kristinuskon pyhät miehet ja pyhimykset ovat vuosisatojen kuluessa tulleet kaikissa kristillisissä maissa tunnetuiksi. Tästä on kristillinen kirkko pappiensa ja munkkiensa kautta pitänyt huolen. Ristiretkien aikana ja niitä seuraavina vuosisatoina on usein väkivaltaisestikin koetettu juuria pois kansasta sen entisiä perintökäsityksiä ja kirkon oppia tyrkytetty sijaan. Olisi ihme, ettei tämä työ olisi jättänyt jälkiä. Kristilliset käsitykset, niin vanhan testamentin aikaiset kuin uudemmat katolisuuden aikaiset, ovat tunkeutuneet kansaan ja tehneet vaikutuksensa, eikä ainoastaan yksinkertaiseen kansaan, vaan sivistyneempiinkin, jopa tieteellisiin tutkijoihin. Koko Europpa on vuosisatoja ollut kristillisen kirkon auktoriteetti-vallan alla, ja siinä määrin, että tiede ja taidekin on koetettu saada alistumaan ainoastaan kristillisen kirkon palvelijoiksi.
Onko näin ollen ihmeteltävä, että kun jonkun syrjäisen pikkukansan runoudessa tavataan jotakin huomattavaa ja siihen on hiukankaan sekaantunut tuota kristillistä vaikutusta, tämäkin runouden ilmiö koetetaan selittää kirkon liepeissä kulkevan sivistyksen ansioksi. Nyt myöhemmin nimittäin. Sillä oli aika, jolloin tämä sama runous ei kirkonmiesten mielestä ollut muuta kuin ”paholaisen palvelusta”.
Toinen ennakkoluulo, josta edellä mainittiin, on se, että suomalaisella kansalla ei olisi muka ollut mitään omintakeista pohjaa sivistyskansaksi kohotakseen, vaan että kaikki mikä sen sivistykseen on nostanut, on skandinaavilaista ansiota.
Jopa vähitellen mentiin niin pitkälle, että alettiin jopa sanoa kaiken, mikä oli kaunista ja ylevää, olevan vain kristillisen kirkon vaikutuksesta.
Tämä käsitys on ollut varsin vankka miltei kaikissa historiankirjoittajissamme. Aniharva heistä näyttää ajattelevan asiaa täysin suomalaiselta kannalta. Puhumattakaan siitä, että useimmat pitävät kristinuskon tuomista maahan erityisenä suurena skandinaavilaisena armolahjana — maan valloitushanke siinä kuitenkin oli pääasia, kristinusko vain naamarina — unohtavat samat tutkijat usein, että suomalaisilla itsellään jo ”pakanuuden” aikana oli järjestynyt yhteiskunnallinen elämä, oli omat oikeustavat, kehittyneet siveelliset käsitteet (ne ilmenevät muun muassa sananlaskuissa ja häämenoissa), vainajien kunnioittaminen jne. — kaikki seikkoja, jotka viittaavat rikkaampaan omintakeiseen kehitykseen kuin mitä näistä suomalaisista pakanoista tavallisesti on kirjoitettu. Lisäksi on muistettava suomalaisten tietäjät, jotka kykenivät pukemaan tietonsa runomuotoon, henkien palvelus ja niihin kuuluvat juhlat, häämenot monine ihanine lauluineen ja syvätunteisine ”itkuineen”, laulut sankareista jne. Mitään käärmekuoppa-juttuja suomalaisilla sitä vastoin ei ollut, niin kuin esim. skandinaaveilla.
Ei liene siis se suomalainen kansa ollut niinkään raakalaiskansa kuin moni on luullut.
Mutta sanonee joku: ”Tämähän on kaikki myöhäisempää kehitystä, nuo runot ja muut.”
Mitä ”myöhäisempää”? Milloin tulivat suomalaiset kristityiksi? Ei suinkaan Varsinais-Suomi heti muuttunut kristityksi v:n 1157 jälkeen, eikä laaja Häme heti v:n 1250 jälkeen, eikä suunnaton Karjala ja Savo samalla kun Viipurin linna rakennettiin. Ei myöskään venäläisten kreikkalaiskatolisen uskon levittäminen idempänä liene aivan nopeasti käynyt, koska historiallisetkin tiedot tästä kertovat. Vielä 1500-luvun alkupuolella olivat näet — venäläisten omien tietojen mukaan — inkeriläiset ja vatjalaiset pakanoita, ja samalla kannalla olivat kai myös Karjalan, Savon ja Pohjanmaan takamaalaiset. Mutta suomalainen runous oli silloin täydessä kukoistuksessaan, koskapa loitsutkin olivat jo runomuotoisia.
Samoin kuin kristillisellä kirkolla on noina aikaisempina aikoina ollut vaikutuksensa Suomen kansaan ja myös kansanrunouteemme, samoin on luonnollista, että suomalaiset kansat jo sitäkin varhaisempina aikoina, joutuessaan kosketuksiin Itämeren rannikoilla asuvien toisten kansojen kanssa, kauppa-asioissa ym. saivat vaikutteita näiltä vierailta kansoilta. Mutta mitään todistuksia ei ole olemassa siitä, että suomalaiskansa näissä Itämeren kansoista olisi ollut toisia henkisesti heikompi. Päinvastoin juuri kalevalainen runous on ilmeisenä todistuksena siitä, että suomalaiskansa (liiviläiset, virolaiset, vatjalaiset, karjalaiset ja suomalaiset), mitä mielikuvituksen rikkauteen tuli, olivat kaikkia muita Itämeren kansoja etemmät.
Tässä valossa on meidän katsottava kalevalaisen runouden historiaa. Jos vanhoista runoissamme tavataankin joitakuita vaikutteita sieltä tai täältä, ei se voi niiden arvoa muuttaa. Niiden kunnia-asema pohjoismaisessa runoudessa on eittämätön.
Että vähälukuinen suomalaiskansa valtiollisesti joutui tunnettujen merirosvojen ja, niin kuin liiviläiset ja virolaiset, rautapukuisten ritarien vallan alle, se ei riitä kumoamaan sitä, mitä edellä on sanottu.
(Yrjö Sirola)
Työmies, No 15
Keskiviikkona 20. tammikuuta 1915
Marxismi-Leninismi 