Moraali (1959)

Mitä se on?

Mikä on hyvää ja mikä pahaa? Tästä on kysymys, kun puhutaan moraalista. Moraali on se tajunnan muoto, joka tekee eron hyvän ja pahan, siveellisen ja epäsiveellisen, oikean ja väärän välillä. Moraali ei siis tarkasti ottaen merkitse samaa kuin siveellisyys, vaikka sanaa tässä mielessä usein käytetään. Moraali voi olla hyvää tai huonoa, korkeaa tai alhaista. Moraali-käsitteeseen ei sisälly mitään arvostusta, se ilmaisee vain näkökohtaa, josta arvostus suoritetaan. Tällaisessa ”puolueettomassa” mielessä käytetään seuraavassa sanoja moraali, moraalinen jne.

Oppia tai tiedettä, joka käsittelee hyvän ja pahan ongelmaa, tutkii moraalin olemusta, moraalikäsitysten syntyä ja kehitystä sekä pyrkii esittämään käyttäytymissääntöjä ja -normeja, nimitetään moraaliopiksi tai etiikaksi. Kumpaa nimitystä käytetään, se on pelkkä makuasia, sillä ero on vain siinä, että edellinen on johdettu latinalaisesta, jälkimmäinen kreikkalaisesta sanasta. Moraalioppi eli etiikka suomennetaan usein ”siveysopiksi”, ja menetteleehän sekin, kun otetaan huomioon, että siveydestä puhuminen edellyttää myös siveyden vastakohdan tuntemista. ”Ellei pirua olisi, ei pappia tarvittaisi.”

Kaikenlaiset moraalikäsitykset voivat tietenkin olla vain ihmisten käsityksiä hyvästä ja pahasta. Jumalia ja mörköjä emme tiedä olevan, ja mitä eläimiin tulee, niin ne ovat täysin moraalittomia tai sanottaisiinko ”moraalivapaita”, vailla käsityksiä hyvästä ja pahasta niin kuin Aatami ja Eeva ennen syntiinlankeemusta. Koirat ja apinat eivät ole maistaneet ”hyvän ja pahan tiedon puusta” eivätkä siis voi käyttäytyä epäsiveellisesti, vaikka ihmisistä joskus siltä saattaa näyttää.

Mutta ihmistenkään moraalitajunta ei pulppua heidän oman yksinäisen sielunsa syvyyksistä eikä ole myötäsyntyinen, vaan muodostuu ihmisten kanssakäymisen pohjalla. Ihmisyhteisön ulkopuolella ikänsä elävä yksilö olisi varmasti yhtä ”moraalivapaa” kuin metsäneläin. Vain ihmisten eläessä yhdessä ja toimiessa vuorovaikutuksessa keskenään voivat syntyä sellaiset käsitteet kuin rehellisyys ja epärehellisyys, säädyllisyys ja säädyttömyys, vaatimattomuus ja röyhkeys, kohteliaisuus ja epäkohteliaisuus. Ihmisyhteisön ulkopuolella ne olisivat vailla mielekkyyttä. Kaikkien aikojen moraalisäännöt ja ”kymmenet käskyt” ovat oleellisesti yhteiselämän sääntöjä.

Näin olemme päätyneet marxilaiseen määritelmään, jonka mukaan moraali on eräs ihmisten yhteiskunnallisen tajunnan muodoista. Ja erikoisuus, joka erottaa sen muista yhteiskunnallisen tajunnan muodoista, on siinä, että se tekee eron hyvän ja pahan välillä, katselee asioita moraalisesta näkökulmasta.

Toistettakoon tässä yhteydessä vielä kerran, että kun me puhumme yhteiskunnallisesta tajunnasta, se ei missään tapauksessa merkitse, että pitäisimme yhteiskuntaa tajuisena oliona, vaikka eräät professorismiehet näkyvät haluavan asian näin ymmärtää. Minkäänlaista tajuntaa, yksilöllistä enempää kuin yhteiskunnallistakaan, ei voi olla elollisten olentojen aivojen, tässä tapauksessa ihmisen aivojen ulkopuolella. Yhteiskunnallinen tajunta, moraali siihen luettuna, ei ole irti ihmisestä, se on yhteiskunnallisen elämän heijastumaa yksilöiden aivoissa.

Voiko moraalioppi olla tieteellistä?

Haluamme tietenkin omaksua moraaliopin, joka kestää elämän myrskyissä. Nykyajan ihmistä voi tyydyttää vain tieteen pohjalle rakentuva moraalioppi. Mutta onko tieteellistä moraalioppia olemassa ja onko se edes mahdollinen? Eikö moraali ole enemmän uskon ja arvostuksen kuin tiedon asia?

Kun väitämme marxilaista moraalikäsitystämme tieteelliseksi, emme suinkaan tarkoita, että jokainen mielipiteemme hyvästä tai pahasta, jokainen moraalinen arvostelmamme pitäisi tunnustaa tieteelliseksi totuudeksi. Arvostelmat ovat arvostelmia. Moraaliopin voimme tunnustaa tieteelliseksi, jos sen perusväittämät ovat sopusoinnussa todistettavien tosiasioiden kanssa, jos sen antama selitys moraalin olemuksesta, synnystä ja kehityksestä vastaa historiallista totuutta ja jos se lisäksi pystyy esittämään tieteellisesti perusteltuja ja objektiivisesti päteviä moraalinormeja ja käyttäytymisohjeita.

Tieteellisestä moraaliopista ei voi olla puhettakaan siellä missä selitetään moraalin olevan yliluonnollista alkuperää, salaperäistä ”jumalan ääntä”, joka sanoo mitä sinun tulee tehdä ja mitä sinun ei tekemän pidä. Se on mystiikkaa ja siis mahdollisimman kaukana tieteestä. Mystillisiä moraalikäsityksiä eivät ole edustaneet vain erilaiset uskonnot, vaan myös monet filosofit. Maineikkain heistä on Immanuel Kant, joka puhui ”kategorisesta imperatiivista” eli ehdottomasta, ikuisesta ja muuttumattomasta siveyskäskystä, pystymättä kuitenkaan selittämään tuon käskyn alkuperää. Kantin ehdottomalla siveyskäskyllä ei saanut olla mitään tekemistä ihmisten käytännöllisten tarkoitusperien kanssa, sitä oli toteltava katsomatta lainkaan siihen, edistetäänkö sillä mitään asiaa, tuottaako se etua tai mielihyvää kenellekään. Hyvettä on harjoitettava sen itsensä tähden, pelkästä velvollisuuden tunnosta. Onpa hyvän tekeminen siveellisesti arvotontakin, jos se tuottaa tekijälleen mielihyvää.

Tuollainen moraalioppi ei ole tästä maailmasta, kuten helposti näemme. Maailman todellisuutta vastaavaa, arvostelun kestävää tieteellistä moraalioppia saamme turhaan etsiä idealistifilosofeilta ja agnostikoilta. Miten on materialismin laita?

Suuri kreikkalainen filosofi Epikuros, joka eli satakunta vuotta ennen nykyisen ajanlaskumme alkua, oivalsi moraalin olevan yhteydessä ihmisten elämäntarpeisiin ja tavoitteihin. Hän selitti, että hyve on tyhjä käsite, ellei se palvele ihmistä, ellei se auta häntä saavuttamaan onnellista elämää, nautintoa. Nautinnolla ei Epikuros lainkaan tarkoittanut karkeita aistinautintoja, vaan ennen kaikkea ruumiin terveyttä ja pelosta vapaata mielentyyneyttä. — Mahdotonta on tietenkin vaatia vanhan Kreikan filosofeilta, että heidän vastauksensa moraalia koskeviin kysymyksiin olisivat olleet täysin tieteellisiä. Meillä on syytä olla kiitollisia Epikurokselle hänen nerokkaasta oivalluksestaan, joka näytti selvästi oikeille jäljille johtavaa suuntaa.

1600-luvulla elänyt Spinoza, eräs kaikkien aikojen suurimpia ajattelijoita, joka puki materialistisen filosofiansa ”jumaluusopilliseen” ulkokuoreen, opetti, että moraali ei ole lähtöisin jumalasta, vaan ihmisestä. Jumala ei tarvitse moraalia, sitä tarvitsee vain ihminen. Moraali perustuu ihmisten etuihin eli ”itsekkyyteen”, jota sanaa Spinoza käytti. ”Hyvällä tarkoitan sitä minkä varmaan tiedämme olevan meille hyödyksi, pahalla sitä minkä tiedämme estävän meitä saavuttamasta jotakin hyvää.”

Spinozan edustaman hyötymoraalin valtavan suuri edistyksellinen merkitys on siinä, että se antoi musertavan iskun niille uskonnollisille ja idealistisille käsityksille, joiden mukaan moraali perustuu ”jumalan käskyyn” tai muuhun yhtä salaperäiseen lähteeseen. Spinoza veti moraalin taikauskon ja mystiikan maailmoista ihmisten maailmaan.

Spinozan moraalioppi oli kuitenkin vielä kaukana tieteellisestä. Sen avulla ei voitu esimerkiksi selittää, miksi eri ihmisten moraalikäsitykset ovat niin erilaisia, ristiriitaisia ja suorastaan vastakkaisiakin. Spinozaa syvemmälle eivät tässä kysymyksessä päässeet 18. vuosisadan ranskalaiset materialistitkaan, ei liioin Ludwig Feuerbach, viimeinen suuri esimarxilainen materialisti. Että moraali perustuu ihmisten ”maallisiin” etuihin, aineellisiin ja henkisiin tavoitteihin, se oli heille kaikille selvää. ”Hyvä ei ole mitään muuta kuin sitä mikä vastaa kaikkien ihmisten itsekkyyttä”, selitti Feuerbach. Mutta mikä estää toteuttamasta ”kaikkien ihmisten itsekkyyttä vastaavaa” hyvää — tähän ensiarvoisen tärkeään kysymykseen ei hän pystynyt antamaan selvää vastausta. Feuerbachin moraalioppi, kuten Engels toteaa, jäi luokkayhteiskunnan todellisuudelle vieraaksi vuodatukseksi kaikkia yhdistävästä rakkaudesta ja yleisestä sovinnosta, ja siitä johtui sen hedelmättömyys. ”Feuerbachin moraaliteorian käy samoin kuin kaikkien sen edeltäjienkin. Se on tarkoitettu kaikkia aikoja, kaikkia kansoja ja kaikkia olosuhteita varten, ja juuri siitä syystä sitä ei voida käyttää koskaan eikä missään, vaan se jää todellisen maailman suhteen yhtä voimattomaksi kuin Kantin kategorinen imperatiivi” (Engels).

Arvostelunkestävä, objektiivisesti pätevä, tieteellinen moraalioppi voi syntyä vain sillä ehdolla, että moraalia tarkastellaan yhteiskunnallisena ja historiallisena ilmiönä, todellisten, yhteiskunnassa elävien ja toimivien ihmisten eikä kuviteltujen abstraktisten ihmisten moraalina. Niin menettelee marxilaisuus.

Moraalin perusta

Marxilaisen käsityksen mukaan moraali kuuluu yhteiskunnan henkiseen päällysrakenteeseen, joka nousee yhteiskunnan aineellisen elämän perustalta, kehittyy ja muuttuu olosuhteiden vaikutuksesta. ”Ihmiset ammentavat tietoisesti tai tiedottomasti siveelliset katsomuksensa viime kädessä käytännöllisistä suhteista, joihin heidän luokka-asemansa perustuu — taloudellisista suhteista, joissa he tuottavat ja vaihtavat tuotteitaan” (Engels). Ihmisten aineelliset elinehdot poikkeavat suurestikin toisistaan eri kansoilla, eri yhteiskuntakerroksilla ja eri aikoina, ja tämä selittää myös moraalikäsitysten kirjavuuden ja ristiriitaisuuden.

Kun sanomme, että moraali perustuu taloudellisiin seikkoihin, saattaa se tuntua oudolta joistakin epäitsekkäistä ihmisistä. Heidän rauhoittamisekseen on sanottava, ettemme suinkaan väitä jokaisen ihmisyksilön moraalisen käyttäytymisen olevan välittömästi selitettävissä hänen omilla itsekkäillä etupyyteillään. Jos sellaista väittäisimme, kieltäisimme niin oman maamme kuin muidenkin maiden työväenluokan ja sorrettujen kansojen käymän vapaustaistelun historian, joka tarjoaa loputtomasti esimerkkejä epäitsekkyydestä ja uhrautuvuudesta, kaikesta muusta kuin oman hyödyn tavoittelusta. Mutta tätä taistelua on aina käyty työtätekevän kansan etujen ja oikeuksien puolesta, joten näissäkin tapauksissa osoitettu korkea moraali on lopultakin perustunut aineellisen elämän ehtoihin. Sen josta tämä totuus tuntuu liian ”proosalliselta”, on hyödyllistä muistaa, että ainoatakaan tunnettua uskonsotaakaan ei tässä maailmassa ole käyty pelkän uskon vuoksi. Historia todistaa taloudellisten ja poliittisten etunäkökohtien esittäneen niissä aina ratkaisevaa osaa.

Mutta vielä meidän päivinämme esiintyy filosofeiksi itseään nimittäviä henkilöitä, jotka eivät ole tietävinään siitä, että moraalikäsityksillä on jotakin tekemistä materian kanssa. Sen sijaan he kiistelevät aivan vakavissaan esimerkiksi sellaisesta kysymyksestä, perustuuko moraali järkeen vaiko tunteeseen — aivan kuin olisi itsestään selvää, että sen pitää ehdottomasti perustua jompaankumpaan. Bertrand Russell selittää kirjassaan ”Etiikka ja politiikka” kuuluvansa siihen leiriin, joka käy sotaa tunteeseen perustuvan moraalin puolesta.

Tuollaisen kiistan pinnallisuus on hätkähdyttävä. Joko-tahi-asettelu ei tässä kestä arvostelua alkuunkaan. Kuka tahansa voi omaa käyttäytymistään tarkkailemalla todeta, että hänen moraalitajunnassaan ovat osallisina erilaiset tajunnantoiminnan ainekset. Se että tunnen jonkin seikan moraalisesti oikeaksi ei voi estää minua myös käsittämästä sitä oikeaksi, ja päinvastoin. Mutta jos tämän perusteella ryhtyisimme kehittelemään teoriaa, että moraali perustuukin molempiin, sekä järkeen että tunteeseen, tarttuisimme porvarillisten luokkafilosofien virittämään loukkuun ja lankeaisimme yhdessä heidän kanssaan anteeksiantamattomaan pintapuolisuuden syntiin.

Mutta täytyyhän löytyä jokin järjellinen selitys siihen, ”miksi arvomiehet kehtaa haastaa tuommoisista”, mihin intohimoisella kiistelyllä tyhjänpäiväisestä kysymyksestä pyritään. Russell on kieltämättä älykäs mies, eikä hänelle luulisi tuottavan ylivoimaisia vaikeuksia sen silminnähtävän totuuden oivaltaminen, että moraali ei perustu järkeen eikä tunteeseen, että sen perusta ei ole löydettävissä ihmisen tajunnasta, ihmisestä itsestään, vaan niistä olosuhteista, joissa hän elää ja vaikuttaa. Mutta näkyy olevan niin, että kapitalistiluokan aatteellisella edustajalla ei ole lupaa huomata eräitä tosiasioita, vaikka älykin myöten antaisi. Ymmärtämättömyys on tässä tapauksessa hyvin ymmärrettävää, sillä jos myönnettäisiin, että ihmisten moraalikäsitykset perustuvat aineellisiin etuihin, silloin tulisi sanotuksi, että tämä koskee kapitalistinkin moraalikäsityksiä. Se olisi tietenkin totta, mutta niin ei saa sanoa, koska se on epäedullista. Kapitalistista isäntää miellyttäisi suuresti teoria, jonka mukaan työväenluokan ja sen edustajien moraalikäsitys perustuisi näiden itsekkäisiin etupyyteisiin, kun taas kapitalistien moraali perustuisi yksinomaan näiden jalossa sielussa liikkuviin yleviin tunteisiin. Näinhän porvariston tavalliset kuolevaiset propagandamaakarit uskottelevatkin, mutta tieteelliseltä näyttävän teorian teettäminen siitä kohtaa erinäisiä vaikeuksia. Mutta kun selitetään, että ”moraali perustuu tunteeseen”, niin onhan siinä edes tarpeeksi väljää liikkuma-alaa: työläisten moraali perustuu työläisten ilkeyteen, kapitalistien moraali heidän jalouteensa. Ja pääasia on, että saadaan käännetyksi huomio pois totuudesta, että porvarin moraali on hänen rahakukkarossaan.

Moraalikäsitysten muuttuvuus

Historian todistukseen vedoten saattoivat dialektisen materialismin perustanlaskijat julistaa:

”Me torjumme jokaisen yrityksen, jolla meille tyrkytetään jotakin moraalioppia ikuisena, muuttumattomana siveyslakina . . . Me väitämme päinvastoin, että kaikki tähänastiset moraaliopit ovat viime kädessä kunkin ajan taloudellisen yhteiskuntatilan tuotteita” (Anti-Dühring).

Engels on todistanut väitteensä perusteellisella ja selkeällä tavalla teoksessaan ”Perheen, yksityisomistuksen ja valtion alkuperä”. Tässä sisältörikkaassa ja lisäksi erittäin miellyttävästi kirjoitetussa teoksessaan Engels joutuu yhteiskuntamuotojen kehityshistoriaa seuratessaan tarkastelemaan myös sen varrella esiintyneitä avioelämän muotoja ja moraalikäsitysten muuttumista.

Engels totesi tieteen esittäneen riittävästi todisteita siitä, että yksiavioisuus ei ole suinkaan ollut ihmisten alkuperäinen sukupuolielämän muoto, vaan että sitä ennen on yleisesti vallinnut ns. promiskuiteetti, rajoittamaton ja sääntelemätön yhdyselämä, minkäänlaisiin sukulaisuussuhteisiin katsomatta. Tuollaiset elintavat eivät silloin herättäneet kenessäkään siveellistä suuttumusta. Vasta tuhansia vuosia jälkeenpäin on asiasta tehty moraalikysymys. Tiedemiestenkin keskuudessa on esiintynyt moralisteja, jotka ovat olleet näkevinään noissa ammoisten esi-isiemme ja -äitiemme elintavoissa siveettömyyttä, haureutta, prostituutiota, sukurutsausta yms. paheita. Nuo hyvin myöhäistä jälkiviisautta harrastaneet herrat ovat soveltaneet uudenaikaisia käsitteitä tuhansien vuosien takaisiin aikoihin, eli kuten Engels sanoo, ”katselleet alkukantaisia oloja porttolarillien läpi”.

Me näillä leveysasteilla nykyisin elävät ihmiset pidämme yleensä yksiavioisuutta ainoana hyväksyttävänä ja siveellisenä avioelämän muotona. Mutta Engels osoittaa hyvin vakuuttavasti, että yksiavioisuuden synnyn kanssa ei silloisten ihmisten moraalikäsityksillä ollut kerrassaan mitään tekemistä. Yksiavioisuuden synty perustuu ratkaisevasti käytännöllisiin etunäkökohtiin, se liittyy yksityisomistuksen syntyyn. Yksiavioisuus tulee vallitsevaksi ajankohtana, jolloin yhteisomistukseen perustuva alkukantainen yhteisö väistyy yksityisomistukseen perustuvan yhteiskuntamuodon tieltä. Rikkauksien omistajaksi kohonnut mies tahtoo saada varmuuden siitä, että perijät ovat hänen omia siittämiään. Yksiavioisuus ei syntynyt miehen ja vaimon keskinäisen vapaaehtoisen sopimuksen pohjalla, vaan aviomiehen herruutena, vaimon alamaisuutena. Mies tuli todellakin ”vaimon pääksi”. Engels vertaa yksityisomistukseen perustuvaa avioliittoa luokkayhteiskuntaan: aviomies on porvaristo, vaimo proletariaatti.

Järjestys on siis ollut se, että ensin on syntynyt yksiavioisuus ja vasta sitten ovat muodostuneet käsitykset sen siveellisyydestä. Etunäkökohdille rakentuva käytäntö on tässäkin kulkenut moraalioppien edellä.

Engels ei kiellä, etteikö esimerkiksi porvarispojan ja porvaristytön avioliiton perusteena voisi olla ”tietty määrä rakkauttakin”, mutta yleensä hänellä ei ole paljon hyvää sanottavaa yksityisomistuksen herruuteen ja kaupalliseen laskelmointiin perustuvan yksiavioisuuden siveellisyydestä. Sitävastoin hän arvelee, että yksiavioisuus ei katoa kapitalistisen yksityisomistuksen kadotessa, vaan tulee vasta silloin todelliseksi. Yhteiskunnassa joka toteuttaa miehen ja naisen täydellisen tasa-arvoisuuden ja jossa nainen on miehestä taloudellisesti riippumaton ja taloudelliset näkökohdat eivät ole vaikuttamassa aviopuolison valintaan, katoavat avioelämästä poroporvarilliset kaupalliset piirteet. Avioliitto voi silloin perustua rakkauteen. Ja vain sellainen avioliitto on Engelsin mielestä siveellinen.

Hän pysyy kuitenkin tässäkin asiassa uskollisena omaksumalleen historialliselle käsitykselle. Hän ei saarnaa ”ikuista” moraalia tuleville sukupolville. Hän huomauttaa, että uusissa oloissa kasvavat tulevaisuuden miehet ja naiset muodostavat itse itselleen omat käyttäytymistapansa ja oman moraalinsa piittaamatta säännöistä, joita me kenties haluaisimme heidän noudatettavakseen tyrkyttää.

”Kymmenet käskyt” oman aikansa kuvastimena

Totuus että siveyskäskyt ovat alunperin käytännön tarpeiden sanelemia ja että ”moraaliopit ovat viime kädessä kunkin ajan taloudellisen yhteiskuntatilan tuotteita”, kuvastuu hyvin selvänä ns. Mooseksen kymmenissä käskyissä. Käskyjen tekstistä käy selville, että ne ovat syntyneet karjanhoitoa pääelinkeinonaan harjoittavan kansan keskuudessa ajankohtana, jolloin yksityisomistus on jo päässyt vallitsevaksi. Kolme näistä käskyistä — ne joissa kielletään varastamasta, himoitsemasta lähimmäisen huonetta, aviopuolisoa, palkollisia, karjaa tai mitään hänen omaansa — tarkoittavat yksityisomistuksen pyhittämistä ja suojelemista ja ovat siis silloisten karjanomistajien etujen sanelemia.

Mainittakoon, että katkismuksen suomalainen käännös jättää epäselväksi sen aviopuolison sukupuolen, jota kielletään himoitsemasta, kun taas muunkielisissä laitoksissa, mm. Lutherin saksankielisessä katkismuksessa sanotaan selvästi, että kysymys on vaimosta — ei miehestä. Tämä käykin yhteen sen asiaintilan kanssa, että aviomies oli herra ja ylhäisyys, ei vain karjan, renkien ja piikojen, vaan myös vaimon yksityisomistaja.

Teoksessaan Anti-Dühring Engels osoittaa, että varastamisen kielto ei ole ikuinen. Alkukantaisessa yhteisössä, jossa kaikki oli yhteistä, ei tuollaista kieltoa olisi kukaan osannut keksiä. Se saattaa syntyä ja tulla ymmärretyksi vasta yhteiskunnassa, jossa vallitsee irtainten esineiden yksityisomistus. Sen näennäinen muuttumattomuus ja ”ikuisuus” johtuu vain sen suhteellisesta pitkäikäisyydestä, koska yksityisomistus on säilynyt useissa toisiaan seuranneissa yhteiskuntamuodoissa. Tulee kuitenkin aika, jolloin tämä käsky jää jälleen todellisuuspohjaa vaille. Engels sanoo:

”Yhteiskunnassa, jossa varastamisen syyt on poistettu ja jossa siis ajan mittaan korkeintaan vain mielisairaat voivat varastaa, kuinka tällaisessa yhteiskunnassa pilkattaisiinkaan moraalisaarnaajaa, joka juhlallisesti julistaisi ikuista totuutta: älä varasta!”

Sosialismin maissa, Neuvostoliitossakaan, ei ole vielä päästy siihen, ettei tarvitsisi huolehtia kansalaisten henkilökohtaisen omaisuuden suojelemisesta. Mutta jyrkkä muutos on tapahtunut siinä, että raskaimmaksi omaisuusrikokseksi katsotaan sosialistiseen yhteisomistukseen kohdistuva anastus ja vahingonteko. Yhteiskunnan omaisuus on lain erikoisessa suojeluksessa.

Kapitalistisessa valtiossa näkyy asia olevan päinvastoin. Yksityisomaisuus on pyhä, mutta ”yhteisen kansan” taskuista veroina kiskottuja valtion ja kuntien varoja saa rohmuta miljardittain — kunhan se vain tapahtuu niin sanotuissa laillisissa muodoissa.

Koko kapitalistinen järjestelmä sinänsäkin merkitsee laillistettua varkautta ja rosvousta, koska se on kansan työllä luotujen ja oikeutta myöten kansalle kuuluvien arvojen anastusta riistäjien yksityisomaisuudeksi. Kapitalismin kausi on kuitenkin ollut välttämätön ja sellaisenaan oikeutettu vaihe ihmiskunnan kehityksessä. Marxilaisuus myöntää jopa orjanomistusjärjestelmänkin esittäneen aikanaan edistyksellistä osaa viedessään eteenpäin tuotantovoimien ja kulttuurin kehitystä. Nyt on ihmiskunta kuitenkin päässyt kehityksessään niin pitkälle, että päiväjärjestykseen on noussut kysymys kaikenlaisen riiston hävittämisestä. Sosialismin maiden kokemus on vakuuttavasti osoittanut, että kansat tulevat erinomaisesti toimeen ilman kapitalisteja. Tämän kokemuksen valossa katsellen näkyy kapitalistisen järjestelmän loismaisuus räikeänä ja luonnonvastaisena. Kapitalistisen järjestelmän puolustelija on nyt samanlaisessa asemassa kuin henkilö, joka yrittäisi todistaa, että ihminen kaipaa ehdottomasti syöpäläisiä ruumiissaan pysyäkseen terveenä.

”Älä varasta!” on kapitalistisessa yhteiskunnassa elettäessä hyvinkin tarpeellinen moraalisääntö. Mutta jotta osoite olisi oikea, on kiellon kärki kohdistettava ensi sijassa kapitalistisiin riistäjiin ja loiseläjiin.

Näemme, että niin ”älä varasta!” kuin kaikki muutkin Mooseksen kymmenet käskyt ovat vain oman aikansa taloudellisen yhteiskuntatilan tuotteita eivätkä missään tapauksessa kelpaa ikuisiksi siveyskäsitteiksi. Kun kapitalistiluokka kaikesta huolimatta yrittää hengellisten ja vähemmän hengellisten asiamiestensä avulla tehdä niistä ikuisia, on se hyvin ymmärrettävissä, koska sen luokkaedut vaativat yksityisomistuksen pyhittämistä.

Luokkamoraali ja yleisinhimillinen moraali

Se yleisinhimillinen, ”kaikkien ihmisten itsekkyyttä” vastaava moraali, josta niin monet hyvää tarkoittavat ja rakastettavat ihmiset ovat unelmoineet, on varmasti joskus toteutettavissa — mutta ei niin kauan kuin ihmisyhteiskunta on jakautuneena luokkiin, joista toinen riistää toista. ”Luokkavastakohtien ja niiden muistojen yläpuolella oleva, todella inhimillinen moraali käy mahdolliseksi vasta sillä yhteiskunta-asteella, jossa luokkavastakohdat ovat paitsi voitetut, myöskin elämän kulussa unohdetut.” (Engels).

Mutta niin kauan kuin eletään luokkayhteiskunnassa, on kaikenlainen moraali ratkaisevalta osaltaan luokkamoraalia. Kapitalistisessa yhteiskunnassa, jossa työväenluokan ja kapitalistiluokan edut ovat sovittamattomassa ristiriidassa keskenään, törmäävät myös näiden luokkien moraalikäsitykset yhtä jyrkästi vastakkain. Porvarillinen moraali on häikäilemätöntä luokkamoraalia, riistäjien ja sortajien moraalia. Hyvää ja oikeaa on sille kaikki mikä palvelee suuromistajien rikastumista, pahaa ja väärää kaikki mikä sotii näiden luokkaetuja vastaan. Työväenluokan moraali sen sijaan vastaa omalla työllään elävien ihmisten, kansan valtavan enemmistön etuja. Mutta senkin luokkaluonne on kiistaton.

Moraalin luokkaluonteen toteaminen ja voimakas korostaminen eivät lainkaan merkitse, että kieltäytyisimme tunnustamasta ja hyväksymästä kaikenlaisia moraalisääntöjä ja käyttäytymisnormeja, jotka eivät ole taatusti proletaarista tai marxilaista alkuperää. Päinvastoin, juuri marxilaisuus opettaa pitämään arvossa kansojen edistyksellisiä perinteitä kaikilla aloilla. Se koskee tietenkin myös moraalisia arvoja, erityisesti niitä yhteiselämän ja käyttäytymisen sääntöjä, joita kansat ovat vuosisatojen ja vuosituhansien varrella luoneet lukemattomien sukupolvien kartuttaman elämänkokemuksen perusteella. Monista tällaisista yhteiselämän normeista, kun niihin suhtaudutaan ymmärtävästi arvostellen, kun niistä karistetaan pois mystiikan roju ja hallitsevien luokkien etupyyteiden sanelemat kerrostumat, löydetään paljon sellaista mikä työläistenkin kannalta on omaksumisen arvoista. Sellaisilla moraalin alalle kuuluvilla käsitteillä kuin rehellisyydellä, vaatimattomuudella, uskollisuudella jne. ei sinänsä ole minkäänlaista luokkasisältöä, ja usein — mutta ei läheskään aina — voivat erilaisia moraalioppeja edustavat ihmiset olla yhtä mieltä niiden tulkinnastakin.

Tietenkin voi luokkayhteiskunnassakin olla yhtä ja toista kaikkien ihmisten etujen mukaista. Päätä vaivaamalla voidaan keksiä moniakin seikkoja, joiden hyödyllisyydestä tai vahingollisuudesta voidaan olla yhtä mieltä yli luokka- ja puoluerajojen. Taistelu keuhkotautia, syöpää ja poliota vastaan on hyvä asia kaikkien mielestä; luokkapyyteistä ja luokkamoraalista puhuminen olisi tässä yhteydessä mieletöntä.

Mutta tämän tapaiset esimerkit eivät horjuta totuutta, että moraali on ratkaisevalta osaltaan luokkamoraalia. Tuollaisten todella yleishyödyllisten, kaikkien yhteiskuntakerrosten etuja vastaavien asiain alue on hyvin ahdas verrattuna siihen taistelutantereeseen, jolla ihmiskunnan ja kansojen olemassaolon suuret kysymykset ratkaistaan. Siinä käyvät luokkien edut ja näiden mukana moraalikäsitykset auttamattomasti ristiin.

Porvarillisen moraalin tekopyhyys

Työväenluokan edustajat julistavat suoraan ja avoimesti moraalinsa luokkaluonnetta. ”Meidän siveellisyytemme johdetaan proletariaatin luokkataisteluiden eduista”, selitti Lenin Kommunistisen Nuorisoliiton edustajakokouksessa vuonna 1920 pitämässään puheessa.

Porvaristo johtaa moraalinsa omista luokkaeduistaan, mutta sen edustajilla ei ole rohkeutta myöntää tätä tosiasiaa. He ovat kyllä halukkaita myöntämään kommunistien edustavan luokkamoraalia, mutta väittävät oman moraalinsa olevan kaikkien luokka- ja puoluenäkökohtien yläpuolella. Kukaan ei ole esiintyvinään niin pontevasti kaikenlaisia ryhmäetuja vastaan kuin suurrikkaiden ryhmäetujen puolustajat. Näiden ihmisten puheista voisi päätellä, että suomalainen kapitalisti ei enää pyri lainkaan rikastumaan, että hänen ainoana kannustimenaan on vain jalo pyrkimys ”elinkeinoelämän kohottamiseen”. He evät kuulemma tee muuta kuin ”suojelevat ihmisten oikeutta työhön” – kun haalivat rikkureita lakonalaisille työmaille. Eikä työläisten joukkotaistelun tukahduttamisella väkivalloin kuulu olevan mitään tekemistä kapitalistiluokan etupyyteiden kanssa, ei, se on vain isällistä huolenpitoa ”laillisuudesta ja järjestyksestä”. Porvariston luokka-armeijan aseellinen hyökkäys oman maan työläisten kimppuun on pelkkää ”vapaussotaa” ja kansanmiesten joukkotapattaminen maailmanvalloitusseikkailuissa ”taistelua kodin, uskonnon ja isänmaan puolesta”.

Porvarillisen moraalin tekopyhyys näkyy hyvin selvästi suhtautumisessa sellaisiin ihmisten kesken yleisesti arvossa pidettäviin ominaisuuksiin kuin rehellisyyteen, uskollisuuteen, vaatimattomuuteen, pelottomuuteen jne. Porvariston leirissä annetaan näille ominaisuuksille arvoa vain sikäli kuin ne palvelevat sen luokkaetuja. Missään muussa tapauksessa ei rehellisyys ole rehellisyyttä, uskollisuus uskollisuutta, sankaruus sankaruutta jne. Kokoomuspuolueen äänenkannattaja Uusi Suomi julkaisee säännöllisin väliajoin muutaman kerran vuodessa saman jutun, jossa ”paljastetaan” kommunistien moraalittomuus. Kun ohranan kynsiin joutuneet kommunistit SKP:n maanalaisuuden kaudella kieltäytyivät ilmiantamasta tovereitaan ja antamaan puolueen vainoojille tietoja, jotka saattoivat vaarantaa työväen järjestöjä, se on kokoomusporvarin silmissä ”epärehellisyyttä”. Uuden Suomen moraalikäsityksen mukaan rehellisyys olisi vaatinut, että pidätetyt kommunistit olisivat suinpäin tarjoutuneet kokoomuslaisen puoluepukarin Esko Riekin päällikkyyden alaisen ohranan vasikoiksi, oman puolueensa ja luokkansa kavaltajiksi.

Kaikkien Suomen kaupunkien keskusaukioille ja puistoihin on pystytetty yksi tai useampi vuoden 1918 kansalaissodan muistoon liittyvä patsas, ja uusia nousee kuin sieniä sateen jälkeen. On Mannerheimin patsaita, jääkäripatsaita, saksalaisten ”vapauttajien” patsaita, jos jonkinlaista Rumminjusseja kuten kansa niitä yhteisellä nimellä kutsuu. Ne on pystytetty luokkasodan valkoisille. Tämä on erittäin havainnollinen kuva porvarillisessa yhteiskunnassa vallitsevasta jyrkästä porvarillisesta luokkamoraalista. Porvarillisen moraalikäsityksen mukaan ovat sankaruutta Suomenmaassa osoittaneet vain ne jotka ovat taistelleet porvariston luokkaetujen puolesta.

Kaikessa kukkeudessaan esiintyi porvarillisen moraalin luokkakarva ja tekopyhyys Unkarin tapahtumien yhteydessä. Samat koti- ja ulkomaiset piirit, jotka äänekkäimmin ilmaisivat niin sanottua siveellistä suuttumusta vastavallankumouksen myttyynmenon ja fasististen rikollisten rankaisemisen johdosta, olivat onnen uuvuttamia silloin, kuin fasistiset murhamiehet heittelivät työväenliikkeen toimihenkilöitä ikkunoista kaduille tai hirttivät heitä pää alaspäin katujen varsille. Ne eivät olleet aikaisemminkaan ilmaisseet suuttumustaan eikä inhoaan kuolemanrangaistuksen johdosta silloin kun ne olivat kohdistuneet työtätekevien kansankerrosten tai sorrettujen kansojen asian puolustajiin, sodan ja fasismin vastustajiin. Maamme oikeistoporvarillisten ja tannerilaisten johtomiesten myötätunto on säännöllisesti ollut siirtomaiden kansallisten vapaustaistelijoiden joukkomurhien toimeenpanijoiden, imperialististen terroristien puolella. Kukaan noista herroista ei osoittanut pienimpiäkään siveellisen suuttumuksen merkkejä viime sodan aikana, kun Martta Koskinen, Urho Kaipiainen, Jorma Johteinen, Väinö Ketonen ja kymmenet muut sodan vastustajat teloitettiin. He olivat kaikkea muuta kuin ”kuolemanrangaistuksen periaatteellisia vastustajia” valkoisen terrorin riehuessa vuonna 1918.

Melko lähelle porvarillisen luokkamoraalin tekopyhyyden avointa myöntämistä tulee Bertrand Russell teoksessaan ”Etiikka ja politiikka” eritellessään syitä, joiden vuoksi Englannin porvaristo vihaa kommunisteja. Se sanoo vihaavansa kommunisteja siksi, että nämä vastustavat uskontoa. Mutta se vihaa kiinalaisiakin kommunisteja, vaikka nämä ovat Russellin mukaan aivan syyttömiä uskonnon poistamiseen Kiinasta. Vihan todellinen syy ei siis olekaan uskonnon poistamisessa, vaan siinä, että kiinalaiset kommunistit karkoittivat maastaan Tsiang Kai-šekin, Englannin porvariston liittolaisen. Englannin porvaristo sanoo vihaavansa kommunisteja siksi, että ”he eivät usko demokratiaan”. Mutta kiintymys demokratiaan ei voi olla vihan todellinen syy, koska Englannin porvaristo rakastaa fasisti Francoa. Sanoopa Russell sellaisenkin totuuden, että liittoutuessaan Hitlerin kanssa Münchenissä vuonna 1938 länsivaltojen johtomiehet todistivat koko ihmiskunnalle, ettei niillä ollut minkäänlaisia siveellisiä periaatteita.

Mikä on korkeinta moraalia?

Eräät viisaat pitävät koko moraalikysymyksen pohdintaa pelkkänä ulkokultaisuutena ja ilveilynä. He saarnaavat sellaista moraalia, että yhden Pulliaisen moraalikäsitys on yhtä hyvä kuin toisenkin ja että on kerta kaikkiaan mahdoton löytää objektiivista arvosteluperustetta, joka antaisi oikeuden päätellä jonkin moraalikäsityksen paremmuudesta toiseen nähden. Asia on muka aina vain mielivaltaisen tulkinnan varassa ja jokainen katselee sitä vain oman minänsä, oman perheensä tai kuppikuntansa edun kannalta, joten lopputulos on, että ”minun moraalini on hyvä, sinun kelvoton”.

Noinkin kyynillistä ”moraalioppia” voidaan saarnata, jos ihmiskunnan historiaa käytetään sylkyastiana ja viitataan kintaalla sen opetuksiin. Mutta objektiivinen, kestävä arvosteluperuste korkeamman ja matalamman moraalin toisistaan erottamiselle on löydettävissä, kun moraalioppi perustuu historiallisten lainmukaisuuksien tuntemiseen ja tunnustamiseen. Yhteiskuntaelämässä on käynnissä alituinen taistelu vanhan ja uuden, taantumuksellisen ja edistyksellisen välillä. Historia onkin ylimmäinen ”tapaintuomari”, joka ratkaisee kysymyksen erilaisten moraalikäsitysten paremmuudesta tai huonommuudesta, ja se ratkaisee sen edistyksen hyväksi — ei aina ilman taka-askelta, mutta viime kädessä aina ja ehdottomasti. Tällaisten havaintojen perusteella Engels todettuaan eri luokkien moraalikäsitysten ristiriitaisuuden vastasi kysymykseen, mikä on sitten sitä ”oikeaa” moraalia:

”Ei mikään, ehdottomasti ja lopulliseksi käsitettynä; mutta varmaan on eniten pitkää ikää lupaavia aineksia siinä moraalissa, joka nykyisyydessä edustaa nykyisyyden kumoamista, tulevaisuutta, siis proletaarisessa.”

Historian näkökulmasta, edistyksen ja taantumuksen voimien välisen taistelun näkökulmasta on asioita katseltava, jotta osattaisiin yleispätevästi erottaa hyvä moraalioppi huonosta. Hyvää ja oikeaa on se mikä palvelee kehitystä, pahaa ja väärää se mikä palvelee taantumusta. Tämä seikka ratkaisee kysymyksen moraalin paremmuudesta työväenluokan sosialistisen moraalin hyväksi. ”Siveellisyys palvelee ihmisyhteiskunnan kohottamista korkeammalle ja vapauttamista työn riistosta . . . Siveellisyyttä on se mikä auttaa vanhan riistoyhteiskunnan hävittämistä ja kaikkien työtätekevien liittämistä uutta, kommunistista yhteiskuntaa luovan proletariaatin ympärille” (Lenin).

Leninkään ei, kuten näemme, pyrkinyt julistamaan moraalikysymyksessä ”ikuisia totuuksia”; hänen määritelmänsä siveellisyydestä ulottuu ajallisesti ”ainoastaan” kapitalistisen riistoyhteiskunnan hävittämiseen ja luokattoman kommunistisen yhteiskunnan luomiseen saakka. Miten siveellisyyden määritelmä on sen jälkeen muotoiltava, siitä ei tarvitse surua pitää ainakaan meidän, jotka vielä elämme kapitalistisessa yhteiskunnassa. Varmoja voimme kuitenkin olla, että tuo määritelmä tullaan silloinkin johtamaan ihmisten aineellisista eduista.

Määritelmä ”hyvää on se mikä vastaa kaikkien ihmisten parasta” on mielenkiintoinen, mutta nykyisessä todellisuuksien maailmassa käyttökelvoton. Emme näet voi toimia ”kaikkien ihmisten parasta” vastaavalla tavalla, vaikka kuinka tahtoisimme. Jos esimerkiksi esiinnymme sotaa ja kansallisuussortoa vastaan, saamme hyvin pian huomata, että se ei olekaan ”parasta kaikille”. Maailmassa on piirejä, jotka rikastuakseen tarvitsevat sotaa ja kansallisuussortoa.

Sotaa, kansallisuussortoa ja riistoa vastaan, sosialismin puolesta taistelevan työväenluokan moraali vastaa ihmisten valtavan enemmistön, mutta ei tätä enemmistöä riistävän pienen vähemmistön eikä siis kaikkien etua. Se on toistaiseksi vielä selvää luokkamoraalia. Mutta koska työväenluokan historiallinen päämäärä, sosialismi ja kommunismi, käy yhteen kehityksen tosiasiallisen suunnan kanssa, edustaa työväenluokka jo nyt moraalia, joka tulevaisuutta ajatellen vastaa ”kaikkien ihmisten parasta”.

Taloustiede ja moraali

Varmuutemme sosialismin voitosta ei perustu suinkaan vain pelkkään vakaumukseen sosialismin moraalisesta paremmuudesta kapitalismiin nähden. Yhteiskuntajärjestelmien vaihdokset, kuten kaikki historian suuret kysymykset, ratkaistaan voimalla. Tässäkin on ohimennen huomautettava, että voima ei ole samaa kuin väkivalta. Moraali saattaa olla vain voimatekijä toisten joukossa, joskus ehkä ratkaisevakin, mutta vain sillä ehdolla, että se saa liikkeelle suuret kansanjoukot aineellista voimaansa osoittamaan. Pelkillä moraalisaarnoilla ja passiivisella luottamuksella siihen, että ”oikeus voittaa aina” ei sosialismia toteuteta.

Aikoinaan esiintyi maailmassa jaloja ihmisystäviä, jotka uskoivat, että ajatus uudesta oikeudenmukaisesta yhteiskuntajärjestyksestä toteutuu pelkällä siveellisellä voimallaan. Näitä olivat suuret utopisti-sosialistit (Saint-Simon, Fourier, Owen ym.). He kaavailivat teoksissaan ja yrittivät luodakin niin sanottua ihanneyhteiskuntaa kapitalistisen riistoyhteiskunnan tilalle. Kun tuo ihanneyhteiskunta täytti heidän mielestään kaikki ajateltavissa olevat oikeudenmukaisuuden vaatimukset, uskoivat he sen saavan yleisen hyväksymisen ja olevan vaikeuksitta toteutettavissa. He saivat kuitenkin kärsiä ankaran pettymyksen. Heidän kohtalokas virheensä oli siinä, että he ryhtyivät keksimään uutta yhteiskuntaa omasta päästään ja jättivät kysymyksen uuden yhteiskunnan historiallisista edellytyksistä näköpiirinsä ulkopuolelle.

Marxilainen tieteellinen sosialismi sen sijaan tutkii kapitalistisessa yhteiskunnassa vallitsevia lainmukaisuuksia, sitä kehitysprosessia, joka johtaa sosialistisen yhteiskunnan syntymiseen kapitalistisen uumenista. Ainoakaan uusi yhteiskuntamuoto, niin oikeudenmukaiselta kuin se näyttäneekin, ei ota syntyäkseen ilman vastaavia taloudellisia ja historiallisia edellytyksiä. Kommunistinen yhteiskunta, jossa toteutetaan periaatetta ”jokainen kykyjensä mukaan, jokaiselle tarpeittensa mukaan” olisi kieltämättä oikeudenmukaisin ajateltavissa oleva yhteiskuntajärjestys. Mutta siihen siirtyminen suoraan kapitalismista ei ole mahdollista, koska kapitalismin vallitessa ei voida luoda sitä tuotteiden runsautta, jota tuon periaatteen toteuttaminen edellyttää. Näiden edellytysten luomiseksi on läpäistävä sosialismin vaihe, jossa eletään ”jokaiselle työnsä mukaan” periaatteen pohjalla.

Niin ilmeinen kuin sosialistisen järjestelmän paremmuus kapitalistiseen verraten onkin, eivät tieteellisen sosialismin perustajat milloinkaan vedonneet moraaliseen näkökohtaan todistellessaan kapitalismin tuhon ja sosialismin voiton väistämättömyyttä. Tässä mielessä Lenin yhtyy saksalaisen porvarillisen taloustieteilijän Werner Sombartin lausuntoon, että ”marxilaisuudessa ei ole rahtuakaan moraalia”. Tämä hieman omituinen sanonta tarkoitti, että Marx ja Engels perustivat kumoukselliset johtopäätöksensä yksinomaan kapitalistisen yhteiskunnan kehityslakien objektiiviseen tutkimiseen. He pitivät tärkeänä, että sosialismin tieteelliseen perusteluun ei sekoitettu ”rahtuakaan” moraalista arvostusta. Miksi? Siksi, että ihmiset, jotka katselivat yhteiskunnallisia oloja moraalin näkökulmasta, luisuivat helposti yhteiskunnallisten ilmiöiden idealistiseen tulkintaan, panivat pääpainon moraalisaarnoihin, uskottelivat yhteiskunnallisten epäkohtien poistamiseen tarvittavan vain ”ihmisen sisäistä uudistumista” — ja siten johtivat työtätekevien joukkojen huomion pois pääasiasta, yhteiskunnan aineellisen perustan muuttamiseen tähtäävästä taistelusta.

Usein kuulee sanottavan, että marxilainen sosialismi perustuu Raamatun oppeihin. Tällaisia ajatuksia voivat jotkut henkilöt esittää hyvässäkin tarkoituksessa, huomaamatta, että noin puhuessaan he tulevat tahtomattaan puhaltaneeksi samaan hiileen niiden kapitalistien palveluksessa olevien propagandamaakareitten kanssa, joiden tehtävänä on yrittää saada Marxin oppien tieteellisyys epäilyksenalaiseksi, leimata marxilaiset haihatteleviksi maailmanparantajiksi ja synkiksi moraalisaarnaajiksi. Tässä hommassa on kovasti ahkeroinut Russell, joka ei pitkään aikaan ole osannut paljon muusta puhuakaan kuin siitä, kuinka muka marxilaisuus on ”uskontoa” ja marxilaisuuden kannattajat ”uskovaisia”. Hänen jälkiään seurasi innokkaasti tunnettu fasismin ihailija ja kommunismin vihollinen, kokoomuslainen prelaatti Paavo Virkkunen, joka Uudessa Suomessa teki tiettäväksi, että ”materialistisen kommunismin kannattavat ideologiset ajatukset on lainattu kristinuskosta joko tietoisesti tai tietämättä”. Prelaatti Virkkunen puhui tapansa mukaan pötyä — joko tietoisesti tai tietämättä. Mutta onhan se sentään mielenkiintoista, kun pappismiehen pitää kommunismia herjatessaan väittää sen perustuvan kristinoppiin!

Marxilaisuus ei sekoita moraalikysymystä sosialismin tieteelliseen perusteluun. Mutta sen edustama tieteellinen totuus vetoaa sellaisenaan hyvin voimakkaasti kaikkien oikeamielisten ihmisten moraaliin, heidän ”parempaan minäänsä”. Juuri tämä tieteellinen totuus auttaa työväenluokkaa tajuamaan asemansa ja yhteiset etunsa, antaa sille varmuuden asiansa lopullisesta voitosta. ”Kylmät” tieteelliset tosiasiat ovat omiaan lämmittämään, innostamaan ja rohkaisemaan enemmän kuin parhaatkaan moraalisaarnat. Tästä syystä on työväenluokan vihollisille niin tärkeää marxilaisuuden leimaaminen ”epätieteelliseksi”.

Marxilainen tieteellinen sosialismi liittyy moraalikysymykseen vielä toiseltakin puolen. Miten on selitettävissä, että Karl Marx, jolla jumaluusoppineen Alasenkin tietämän mukaan ”olisi ollut mahdollisuutta päästä pitkälle aikansa porvarillisessa yhteiskunnassa”, kuitenkin ”uhrasi kaikki nämä mahdollisuudet antautuen puutteenalaisissa oloissa tutkimaan yhteiskunnallista kysymystä”? Mikä kannusti tieteellisen sosialismin perustajia ryhtymään jättiläismäiseen tutkimustyöhönsä, omistamaan koko elämänsä työväen vapauttamisen asialle? Ei mikään muu kuin heidän ihmisrakkautensa, lahjomaton oikeudentuntonsa, suuttumuksensa kapitalistisessa yhteiskunnassa vallitsevaa riistoa, sortoa ja vääryyttä kohtaan, lämmin myötätuntonsa kaikkia sorrettuja ja kovaosaisia kohtaan, siis moraaliset näkökohdat.

Emme näin ollen tekisi oikeutta Marxin ja Engelsin muistolle, jos selittäisimme heidän siirtymisensä porvariston leiristä työväenluokan puolelle johtuneen vain siitä, että he näkivät ennakolta sosialismin voiton väistämättömyyden ja halusivat ”suuntautua” voittoisaan työväenluokkaan. Vain periaatteettoman tilannepolitikoitsijan ja keplottelijan harrastus työväen asiaa kohtaan saattaa perustua pelkkään laskelmointiin, voitonvarmuuteen. Kommunistille on moraalinen näkökohta ratkaiseva: hän lähtee vakaumuksesta, että työväen asia on oikea. Sen vuoksi hän katsoo paikkansa olevan työväen taistelurintamassa aina ja ehdottomasti, niin hyvinä kuin huonoinakin aikoina, täysin riippumatta siitä, millaisia menestyksen ja voiton toiveet kulloinkin ovat. Kommunisteiksi tullaan ennen kaikkea sen vuoksi, että halutaan puolustaa työtätekevän kansan oikeuksia aina ja kaikissa olosuhteissa, taistella kaikenlaista sortoa ja vääryyttä vastaan.

Tällaista moraalia opettaa jäsenilleen ja kannattajilleen Suomen Kommunistinen Puolue. Eikä vain opeta, vaan myös noudattaa sitä, kuten esimerkiksi tämän puolueen maanalaisuuden kauden sankarillinen historia osoittaa.

Työväenliikkeen taistelukeinoista

Porvarillisen jesuiittamoraalin edustajat hokevat mielellään, että kommunistit ovat niitä, joille ”tarkoitus pyhittää keinot”. Totuus on kuitenkin, että kommunistien moraalilla ei ole mitään yhteistä jesuiittamoraalin kanssa, ei tarkoitusten enempää kuin keinojenkaan puolesta. Kommunistien tarkoitusperät ovat kaikille tunnetut, ne kestävät arvostelun moraalisessa suhteessa. Ja mitä näihin tarkoitusperiin pyrittäessä käytettäviin keinoihin tulee, niin kysymykseen tulevat vain kansan oikeudentuntoa ja moraalikäsitystä vastaavat keinot, eivät missään tapauksessa muunlaiset. Siellä missä tätä sääntöä rikotaan, ei varmasti edistetä, vaan vahingoitetaan työtätekevän kansan asiaa. Moraalisesti ala-arvoiset keinot, jesuiittain konstit, eivät siis ole loppujen lopuksi tarkoituksenmukaisiakaan; kommunistien tarkoitusperillä eivät ne ole mitenkään ”pyhitettävissä”.

Mutta mitä ne sitten ovat nuo kansan oikeudentuntoa ja moraalikäsitystä vastaavat työväenliikkeen taistelukeinot? Tällainen määrittely on joidenkin mielestä liiaksi väljä ja venyvä. Asia on kuitenkin sen luontoinen, että kertakaikkista, joka aikaan ja paikkaan soveltuvaa luetteloa kansan oikeudentuntoa vastaavista taistelukeinoista ei voitane laatia, koska taistelutilanne ja sen mukana myös käsitykset sen asettamista vaatimuksista vaihtelevat. ”Ikuisen” ja ”ehdottoman” moraalisäännön muotoileminen on tässä yhtä vaikeaa kuin missä muussa asiassa tahansa — jos nimittäin ei hosuta, vaan asiaan suhtaudutaan vastuuntuntoisesti. Joskus on työväenliikkeenkin piirissä esitetty käsityksiä, että siveellistä on vain se mikä on laillista. Siinä on yritetty kytkeä keinotekoisesti toisiinsa kaksi aivan eri tasoille kuuluvaa asiaa, eikä Suomen työväki ole koskaan omaksunut tuota virkaherramaista käsitystä. Luokkayhteiskunnassa on työläisten ja porvariston mahdoton päästä yksimielisyyteen edes siitä mikä on laillista, mikä laitonta. Oliko vuoden 1956 yleislakko laillinen vaiko laiton, siitähän kiistellään vielä tänäkin päivänä. Mutta kiistatonta on, että tuo taistelu vastasi kansamme valtavan enemmistön oikeudentuntoa ja moraalikäsitystä. Samaa on sanottava vuoden 1905 suurlakosta ja vuonna 1918 käydystä Suomen työläisten ja torpparien itsepuolustustaistelusta, vaikka edellinen oli työväenluokan vihollisten mielestä vähintään laitonta ja jälkimmäinen peräti rikollista.

Luonnollista on, että työväenluokka pyrkii toteuttamaan kaikki tavoitteensa, myöskin lopullisen sosialistisen päämääränsä, rauhanomaisin keinoin. Tällainen on erityisesti kommunistien kanta. Väitteet kommunistien ”väkivaltaisista aikeista” ovat kapitalistiluokan asiamiesten neronleimauksia. Mutta rauhanomaisen sosialismiin siirtymisen toteaminen ja tällaiseen siirtymiseen pyrkiminen ei suinkaan oikeuta siveellisen tuomion langettamiseen niille tapauksille, joissa työtätekevien joukkojen on ollut pakko puolustaa sosialismin asiaa ase kädessä.

Käyttäytymisestä ja moraalisäännöistä

Moraali ilmenee käyttäytymisessä. Kaikenlaiset yhteisöt ovat kaikkina aikoina pyrkineet säätämään jäseniään ja kannattajiaan velvoittavia kirjoitettuja tai kirjoittamattomia käyttäytymisohjeita ja -normeja, ”kymmeniä käskyjä”. Eikä käyttäytymisohjeiden aika ole suinkaan ohi, niitä tarvitaan työväenliikkeenkin piirissä.

Marxilaisen moraalikäsityksen omaksunut ihminen johtaa käyttäytymisohjeensa siitä yleisestä periaatteesta, että hyvää on se mikä palvelee työväenluokan ja kaikkien työtätekevien kansankerrosten asiaa, pahaa mikä sitä vahingoittaa. Hyvää on se mikä vie sosialismin asiaa eteenpäin, pahaa mikä palvelee sosialismin vihollisia. Hyvää on se mikä edistää rauhan ja sorrettujen kansojen vapauden asiaa, pahaa mikä hyödyttää sotapukareita ja kansojen sortajia.

Pyrkiessämme ratkaisemaan kaikki käyttäytymistämme koskevat kysymykset tämän periaatteen mukaisesti huomaamme helposti, että sen asettamat velvoitukset eivät rajoitu ainoastaan varsinaiseen yhteiskunnalliseen toimintaan ja taisteluun, vaan ulottuvat pitkälle pelkiltä yksityisasioiltakin näyttävien jokapäiväisten kysymysten alueelle. Niinpä ei ole yhdentekevää, miten suhtaudumme työtovereihin, naapureihin, perheeseen, alkoholinkäyttöön jne., sillä ihmiset muodostavat useinkin käsityksensä aatteista ja järjestöistä niitä edustavien henkilöiden käyttäytymisen perusteella. Vastustajamme vaanii aina tilaisuutta voidakseen leimata meikäläisen moraalisesti tuomittavaksi yleisön silmissä. Voimme kuvitella sitä riemua, mikä vastustajan leirissä nousisi, jos voitaisiin osoittaa jonkun kommunistin syyllistyneen pienimpäänkin rikolliseen tekoon.

Aikaisemmin on jo ollut puhetta siitä, että emme suinkaan asetu umpimähkään hylkäävälle kannalle niihin yhteiselämän sääntöihin nähden, jotka ovat muovautuneet aikojen kuluessa kansojen elämän kokemusten pohjalla. Mutta niin kauan kuin eletään luokkayhteiskunnassa ja käydään luokkataistelua, on työväenluokan moraali sittenkin ensi sijassa taistelumoraalia. Kommunistisen moraalin ratkaisevin tunnusmerkki on uskollisuus työtätekevän kansan asialle, pelottomuus taistelussa sen vihollisia vastaan, yhteisten etujen asettaminen omien henkilökohtaisten etujen yläpuolelle.

Menestyksellinen taistelu yhteisen asian puolesta vaatii ja edellyttää korkeaa moraalia. Mutta tämä on vasta asian toinen puoli. Yhtä totta on, että yhteinen taistelu suuren ja oikean asian puolesta on omiaan toisaalta suuresti kohottamaan siihen osallistuvien joukkojen moraalista kuntoa. Luokkataistelujen historia tarjoaa tästä loputtomia esimerkkejä. Henkilö joka tämän vuosisadan alussa (1905–1906) oli seuraamassa kokonaisen vuoden kestänyttä Pohjolan tukkityöläisten Kemi-yhtiötä vastaan käymää suurta lakkotaistelua, kertoo:

”Kuten Pohjolassa asuvat muistanevat, oli tukkityöläisten elämä siellä ennen kaiken arvostelun alapuolella. Juominen, tappelut, uhkapelit, rivo elämä ja törkeät siveellisyysrikokset kuuluivat päiväjärjestykseen. Mutta työläisten ryhtyessä taisteluun vapautensa, paremman toimeentulonsa puolesta lakkasi myöskin tuo epäsiveellinen elämä. Itse rikkoivat työläiset itseltänsä ja tovereiltansa väkijuomapullot ja varastot, repivät korttinsa ja alkoivat tutkia sosialidemokratiaa” (Emil Lehén: ”Pohjolan tukkityöläisten lakko”).

Moraalisesti kohottava vaikutus laajoihin työväenjoukkoihin oli myöskin vuonna 1956 maassamme käydyllä yleislakkotaistelulla. Pikkumaiset kinastelut, solvaava nimittely ja epäluuloisuus eri ajatussuuntiin lukeutuvien työläisten kesken tekivät tilaa luottamukselle ja toverihengelle. Tämä näkyykin olevan pääsyy siihen, että työväenluokan viholliset vieläkin puhuvat tuosta ajasta vain hammasta purren.

Kommunistinen moraali ei suinkaan vaadi pelkkää uhrautumista ja marttyyriutta. Kielteinen, askeettinen suhtautuminen ”maallisen elämän” iloihin ja nautintoihin on sille vieras. Muutoin ei voi ollakaan, koska kansojen valoisa tulevaisuus, aineellinen ja henkinen hyvinvointi on kommunismin päämäärä. Kommunistinen moraali ei kiellä ihmisiä tavoittelemasta omaa henkilökohtaista etuaan, mutta se ei salli yksilön etuilevan yhteisön kustannuksella, vaan vaatii yhteisten etujen asettamista aina ensi sijalle, hakemaan omaa menestystä yhteisen menestyksen kautta. ”Moraalinen velvollisuus ei ole mitään muuta kuin yksilön velvollisuudeksi ja hänen henkilökohtaiseksi edukseen tullut yhteinen etu”, sanoo tunnettu neuvostoliittolainen kasvattaja Makarenko.

Hiukan kristillisestä moraalista

Monet viisaat ihmiset, jotka itse eivät ole olleet vähimmässäkään määrin uskonnollisia, ovat katsoneet uskontoa tarvittavan kansaa varten, ei vain hallitsemis- ja kurissapitovälineenä, vaan myös kansan moraalisen kunnon ylläpitäjänä. Heidän mielestään ei ”yhteistä” kansaa voida saada pysymään hyveen tiellä millään muulla keinolla kuin yliluonnollisten voimien avulla, ts. helvetillä pelottelemalla ja taivaan iloilla viekoittelemalla. Ja kun kirkko on maallisen esivallan mahtikeinoihin nojaten hankkinut itselleen erikoisaseman moraalisaarnan alalla, ei ole ihme, että kansan keskuudessa useimmiten nähdään juuri uskonto moraalisten arvojen ja siveellisyyden varsinaisena edustajana.

Useat nimittävät uskonnoksi tai uskonnollisuudeksi sellaista, millä todellisuudessa ei ole lainkaan tekemistä uskonnon kanssa. Edellä on jo mainittu, että jotkut hyvääkin tarkoittavat ihmiset rinnastavat kommunismin uskontoon, sanovatpa niinkin, että ”Kristus oli ensimmäinen kommunisti”. Tällaiset ihmiset eivät ilmeisesti tarkoita uskonnolla muuta kuin oikeamielisyyttä, korkeaa moraalia, ylevää aatteellisuutta, joten kysymys on vain virheellisestä kielenkäytöstä. Ne jotka tässä mielessä uskonnosta puhuvat, ovat aikoinaan menneet niinkin pitkälle, että ovat nimittäneet ateismia ”vapaa-ajattelijain uskonnoksi”.

Kieltämättä kristinusko on edustanut aikoinaan suhteellisesti katsoen korkeaa moraalia, varsinkin alkukristillisyyden kaudella, jolloin se ei vielä ollut mammonan ruhtinaiden suosiossa. Meidän päivinämme sitävastoin ei voida olla kysymättä, onko kristillisen kirkon sanomalla moraalisesti kohottavaa vaikutusta edes tuon sanoman levittäjiin itseensä. Kiistatonta lienee, että pappien ja muiden kirkonmiesten osuus viime vuosien aikana ilmi tulleiden siveellisyysrikosten määrässä on maassamme suurempi kuin minkään muun ammattikunnan kohdalla.

Kristillisessä moraalikäsityksessä, ainakin sellaisena kuin maamme evankelis-luterilaisen valtiokirkon papit sitä nykyisin esittävät, pistää näin ”maailmanlapsen” silmään eniten sen väheksyvä suhtautuminen ihmisen omien siveellisten pyrkimysten arvoon. ”Kristityksi ei tulla jättämällä huonot tavat, vaan tulemalla Kristuksen orjaksi . . . Siveellinen kilvoitus ei kenestäkään tee kristittyä.” Tällainen on huomattavan suomalaisen jumaluusoppineen lausunto Uuden Suomen selostuksen mukaan. Pessimistinen luottamuksen puute ihmiseen kuvastuu siinä käsityksessä, että hän on luonnostaan paha ja ”syntinen”. Tällainen käsitys ei kannusta ihmistä ponnistelemaan voittaakseen omat vikansa eikä myöskään taistelemaan ympäristössään esiintyvää vääryyttä vastaan. Armon ja anteeksiantamisen avokätinen lupaileminen raskaimmistakin rikoksista ei ole omiaan edistämään taistelua rikoksia vastaan.

Marxilainen käsitys on tässä asiassa periaatteellisesti päinvastainen. ”Ei saa olla vikoja”, sanoo Makarenko. Kukaan ei väitä, että kaikki Makarenkon kasvatit olisivat joka suhteessa täydellisiä ihmisiä. Mutta kiistatonta on, että tällainen moraalioppi, joka periaatteessa suhtautuu suvaitsemattomasti vikoihin ja rikoksiin, on omiaan johtamaan myönteisiin tuloksiin — täällä ”maan päällä” tietenkin — paremmin kuin sellainen, joka kovin jalomielisesti lupaa antaa raskaimmatkin rikokset anteeksi.

Marxilaiselle, kommunistiselle moraalikäsitykselle on ominaista valoisa usko ja luottamus ihmiseen, myönteinen käsitys hänen kehityskyvystään, mahdollisuuksistaan ja voimistaan. Se kunnioittaa ihmistä ja juuri sen vuoksi vaatii häneltä paljon.