Moskovan oikeudenkäynti 1936

D. N. Prittin vastaus arvostelijoille.

Alla selostetun kirjasen tekijä, Denis Nowell Pritt, on tunnettu asianajaja Englannissa. Pritt on Englannin parlamentin jäsen. Hän on vankilauudistuksia ajavan Howardin Liiton jäsen, puheenjohtajana Benthamkomiteassa, jonka tarkoituksena on oikeusavustuksen hankkiminen varattomille. Pritt, joka vuodesta 1909 on toiminut asianajajana, on saanut lakimieskoulutuksensa Winchesterin ja Lontoon yliopistoissa ja on opiskellut Saksassa, Sveitsissä ja Espanjassa. Hänellä on kansainvälisestikin arvossapidetty nimi. Pritt aloittaa esityksensä:

Arvostelua ja arvostelijoita

»Oikeudenkäynti Sinovjevia, Kamenjevia, Jevdokimovia, Bakajevia ja kahtatoista muuta henkilöä vastaan, joita on syytetty osallistumisesta terroristisiin hankkeisiin neuvostohallitusta vastaan, on Isossa Britanniassa ollut aiheena monenlaiseen arvosteluun.

Osa arvostelusta oli suoraan sanoen häikäilemätöntä, ja osa rakentui perusteettomaan olettamukseen, että neuvostoviranomaiset ovat tehneet itsensä syypääksi kaiken maailman ilkityöhön, mutta paljon syytöksiä on lausuttu myös hyvässä uskossa. Sitä paitsi on selvää, että osan arvostelua sai aikaan, kokonaan tai osaksi, virheet tai väärinkäsitykset tiedoissa, jotka tulivat tänne (Englantiin). Kuta enemmän minä, ammattikasvatukseeni nojautuen ja oikeudenkäyntiä seuranneena, tutkin käsilläolevaa aineistoa ja vertaan sitä niihin kovin suppeisiin raportteihin, joihin suurin osa arvostelijoista on perustanut ainakin ensimmäiset arvostelevista artikkeleistaan, sitä anteeksiantavammin suhtaudun jopa niihinkin arvostelijoihin, joiden päätelmät käsitykseni mukaan eivät ole edes keskustelun arvoisia. Arvostelua eivät luonnollisesti ole harjoittaneet vain ne, joista syystä voi sanoa, että kaikki, mitä he Neuvostoliitosta ovat kertoneet tai ennustelleet, on ollut väärää. Arvostelijain joukossa on sekä sanomalehtiä että yksityisiä henkilöitä, jotka pitävät rehellisyyttä sangen suuressa arvossa. Alusta alkaen on tietysti selvää, että ne arvostelijat, jotka kieltäytyvät uskomasta, että Sinovjev tai Kamenjev ovat vehkeilleet murhatakseen Kirovin, Stalinin, Vorosjilovin ja muut, vaikka nämä itse sanoivat sen tehneensä, ovat vaikeassa loogillisessa pinteessä. Sillä jos he täten selittävät koko oikeudenkäynnin vääräksi, seuraa siitä väistämättä, että Stalin ja huomattava joukko muita korkeassa asemassa olevia henkilöitä, niiden joukossa luultavasti myös tuomarit ja syyttäjä, ovat tehneet itsensä syypäiksi alhaiseen vehkeilyyn voidakseen lain avulla murhata Sinovjevin, Kamenjevin ja joukon muita henkilöitä. Luultavasti vähiten omaatuntoa omaavat arvostelijoista ihastuneina tukevat sellaista teoriaa; he ovat aina valmiit mieluummin mustaamaan sosialistisen valtion johtomiehiä kuin ihmisiä, jotka tunnustavat yrittäneensä murhauttaa näitä johtomiehiä. Mutta ne meistä, joilla on muistia, pitävät heidän äkkiä syntynyttä rakkauttaan ja ihailuaan Sinovjevia ja »vanhaa kaartia» kohtaan hiukkasen koomillisena.

Arvosteluun nähden on luultavasti tärkeätä, että siihen vastataan avoimesti ja täydellisesti. Emme elä ainoastaan aikaa, jolloin maata toisensa jälkeen uhkaa taloudellinen luhistuminen tai fascistinen raakalaisuus, tai molemmat, jolleivät ne voi päästä sosialistiseen yhteiskuntajärjestykseen; vaan rajoitetummassa päivänpolitiikassakin on erittäin tärkeätä rauhalle ja kehitykselle, ettei Neuvostoliiton ja lännen kansanvaltojen välille synny mitään väärinkäsityksiä, varsinkaan valmisteltuja ja etsittyjä väärinkäsityksiä. Koska minulla on ollut tilaisuus varsin perusteellisesti tutustua oikeudenkäyntiin Neuvostoliitossa eräinä menneinä vuosina, ja koska olen seurannut kyseessäolevaa oikeudenkäyntiä, haluaisin esittää pääkohdat Suurbritanniassa syntyneestä arvostelusta ja niin lyhyesti ja selvästi kuin voin, vastata niihin.»

Avoimet tunnustukset

Tärkeimpänä kirjoittaja pitää arvostelevista väitteistä sitä, että on uskomatonta, että ihmiset niin avoimesti ja vuolaasti tunnustavat syyllisyytensä niin raskaisiin rikoksiin, kuin tässä on kyseessä. Tämän yhteydessä esitetään ajatus, että tunnustukset on pakotettu esiin »kolmannen asteen» menetelmiä tai muita laittomia keinoja käyttäen.

Todistukseksi siitä että syytöksissä on jotakin väärää, otetaan se tosiasia, että syytetyt (muutamia poikkeuksia lukuunottamatta) tunnustivat syyllisyytensä ja kiertelemättä tunnustivat rikoksensa. On vaikeata löytää logiikkaa tästä todistelusta, mutta olisi myös virhe olla näkemättä sitä seikkaa, että tunnustuksissa ilmennyt silmiinpistävä myöntyväisyys ja into on harvinaista sellaiselle, joka on enemmän tottunut esim. Englannin oikeudenkäyntijestykseen. Tämän selittää kuitenkin eri rotujen välinen eroavaisuus. Jos pyytäisimme sivistynyttä ranskalaista, saksalaista ja englantilaista omalla tavallaan esittämään jonkun yksinkertaisen asian, olisivat nämä kolme tulosta hyvin erilaisia sekä muodoltaan, pituudeltaan, tyyliltään että myöskin sisällöltään. Ja myönnettävähän on, että vangit kaikissa maissa, myöskin niissä, jotka ovat parhaiten varustetut hyvillä ja terävillä puolustusasianajajilla, välistä tunnustavat raskaatkin rikoksensa nähdessään todistusten olevan ylivoimaisia. Oikeudenkäynti Neuvostoliitossa antaa syytetyille tilaisuuden nähdä, kuinka painava syytös on; näin on asianlaita myös Englannissa, vaikka järjestelmät eroavat toisistaan valmistaviin menettelytapoihin nähden.

Englannissa ja sen oikeusjärjestelmää noudattavissa maissa niin sanoaksemme harjoitellaan todistusaineisto julkisen tuomioistuimen edessä maistraatin jäsenten läsnäollessa kuulusteluissa, jotka toimitetaan, ennenkuin syytetyt pidätetään tutkimista ja tuomiota varten. Monissa muissa maissa, Neuvostoliitto niiden joukossa, ei toimiteta mitään avoimia käsittelyjä ennen varsinaista oikeudenkäyntiä, vaan kootaan todistusaineisto valmistavissa tutkimuksissa, joihin yleensä kuuluu syytettyjen yksityiskohtainen kuulustelu. (Näin on asianlaita myös Suomessa, jossa esitutkimuksen toimittaa poliisi, kokoaa todistusaineiston ja toimittaa syytettyjen ja mahdollisten todistajain kuulustelun, ja jättää näistä raportin, johon syyte nojautuu ja jonka perustalla oikeudenkäynti tapahtuu).

Onhan aiheetonta, että ne englantilaiset jotka ovat tätä oikeudenkäyntiä arvostelleet, periaatteellisesti väittävät olevan jotain väärää siinä, että Neuvostoliitossa oikeusistuimet käyttävät samaa järjestelmää kuin maat mantereella — ehkä ei tunnetakaan näitä eri järjestelmiä ja niiden eroa — ja tässä kohdin riittänee todeta, että molemmat järjestelmät ovat tasavertaisia siinä, että ne suovat syytetylle tilaisuuden arvioida selvästi syytösten painavuuden ja päättää, haluaako hän tunnustaa syyllisyytensä vai ei.

Tunnustukset ja todistukset

»Jos pidetään normaalina» kirjoittaa Pritt, »Neuvostoliitossa tai muualla, että syytetyt henkilöt, jotka tietävät olevansa syyllisiä, harkitsevat, tunnustavatko he vai ei, ja ainakin muutamissa tapauksissa päättävät tunnustaa, kun näkevät syyttäjän voivan todistaa heidän syyllisyytensä, jos he eivät sitä itse tee, ja jos me lopuksi katselemme Sinovjev-oikeudenkäyntiä tämän tosiasian valossa, johdumme sangen mielenkiintoisiin loppupäätelmiin. Ensimmäinen on, että jos tutkimme asiaa sellaisena kuin se esiintyy itse syytöksessä, kysymyksissä, jotka Vysjinski (yleinen syyttäjä) teki syytetyille, ja heidän vastauksissaan, pitkissä, keskeytymättömissä kuvauksissa, joita syytetyt antoivat Vysjinskin heitä kuulustellessa, ja edelleen toisinaan esiintyneissä tarmokkaissa välihuomautuksissa, joita toinen syytetty teki toista vastaan, — saa sen käsityksen, että todistukset, joita oli esitettävissä jokaista syytettyä vastaan, (ja näihin todistuksiin luen tietysti, kuten tekisi jokainen eurooppalainen tuomioistuin, syytettyjen todistukset toisiaan vastaan), olivat todella vahvat ja sitovat.»

Koska kaikki syytetyt tunnustivat syyllisyytensä (Smirnov ja Holzmann eräin vähäisin varauksin) ei syyttäjän ollut välttämätöntä tuomioistuimen edessä tuoda esiin kaikkia saatavissa olevia todistuksia eikä, oikeuden ottaa punnittavaksi koko todistusaineistoa 14 muuta syytettyä vastaan. Se mitä tehtiin ja se mihin pyrittiin, oli tosiasioiden ja todistusten esittäminen oikeudelle vain siinä laajuudessa, mikä oli tarpeen, jotta tuomarit voisivat ratkaista tarkasti näiden kahden mainitun miehen syyllisyydestä voidakseen päättää oikeasta rangaistuksesta.

Kun sellainenkin arvostelija, jolta odottaisi rehellisyyttä, kertoo lukijoilleen, että oikeudenkäynti ei ollut vakuuttava ja että todistukset suurimmaksi osaksi sisältyivät tunnustuksiin, ymmärtää helposti, että tuhannet vähemmin asioista selvillä olevat saavat sen käsityksen, että todistuksia ei ollut lainkaan. Totuus on, että olemassa olevaa todistusaineistoa suurimmaksi osaksi ei tarvinnut esittää. Voi aivan hyvin ajatella, että Neuvostohallitus ottaen huomioon ulkomaiden arvostelun, olisi pitänyt edullisimpana, että kaikki tai useimmat syytetyistä olisivat kieltäneet. Syytöksen koko painavuus olisi silloin tullut näkyviin, prosessi olisi silloin ollut pitempi, mutta arvostelevat artikkelit ehkä lyhyempiä.

Tarkastettaessa näitä tunnustuksia, jotka samalla muodostuivat raskaiksi todistuksiksi, on otettava huomioon että tässä ei ole kyseessä vain yksinkertainen rikoksen myöntäminen, vaan syytetyn laaja yksityiskohtainen selonteko teoistaan ja keskusteluista, jonka todetaan käyvän yhteen niiden selostuksien kanssa, joita muut syytetyt antavat samoista teoista ja osasta tai kaikista keskusteluista. Tästä seuraa ensinnäkin, että tunnustus käy hyvin painavaksi siihen nähden, joka sen tekee, ja toiseksi, että sellainen tunnustus on sitova todistus niitä henkilöitä vastaan, joiden toimia ja puheita »tunnustaja» kuvaa sekä todistajana heitä vastaan että syytettynä, joka todistaa itsensä syylliseksi. Tähän viitaten kirjoittaa Pritt edelleen: »…osoittaa Moskovan oikeudenkäynnin tarkka tutkiminen, että eri syytettyjen selitykset sisälsivät erittäin painavia todistuksia. Antaakseni esimerkin, ilmeni syytteessä muunmuassa, että kahdella syytetyistä oli ollut keskustelu, jossa oli käytetty erikoisen kompromettoivaa ilmaisua. Molemmat kyseessäolevat syytetyt, eivät suinkaan ystävällisissä suhteissa toisiinsa, myönsivät kumpikin tällaisen keskustelun tapahtuneen ja kompromettoivat sanat lausutuiksi, mutta kumpikin syytti toista niiden lausujiksi. Ei tarvita suurtakaan kokemusta ymmärtämään, että tämänkaltainen tilanne on tärkeä todistus rikollisuudesta ja suuresti vahvistaa tunnustuksia, jotka toinen tai molemmat syytetyistä on tehnyt.»

Pakottamisteoria

Edelläolleesta pitäisi käydä selväksi, että todistukset muodostuivat hyvin painaviksi, että syytetyt niiden edessä asiaa harkittuaan valitsivat tunnustamisen. Mutta nyt esitetään arvostelijain taholta väite, että tunnustukset on pakotettu esiin väkivalloin, uhkauksin tai lupauksin. Todeten, että monissa maissa tällaiset menettelyt ovat aivan liian tavallisia, Pritt käy tarkastamaan olosuhteita kyseessäolevassa tapauksessa ja etsimään pientäkin viittausta siihen, että näitä menetelmiä olisi käytetty. On otettava huomioon, että useimmat syytetyistä olivat kokeneita vallankumouksellisia, tunsivat erilaiset vankilat ja kuulustelutavat, ja ennen kaikkea olivat tarkoin selvillä niiden virkamiesten ajattelutavasta, jotka johtivat oikeudenkäyntiä heitä vastaan.

Jos nyt oletetaan, että tunnustukset on houkuteltu väärin lupauksin lempeistä tuomioista, ei kenelläkään olisi ollut parempaa tilaisuutta tuomita sellaisen lupauksen täydellinen arvottomuus tällaisen oikeudenkäynnin aikana kuin niillä kokeneilla vallankumouksellisilla, jotka istuivat syytettyjen penkillä Moskovassa. Jos taas olisi tavallista, että kansankomissariaatti pakottaa tunnustukset väkivaltaa käyttäen, ei kukaan pystyisi paremmin kuin nämä miehet nousemaan väkivaltaa vastaan ja paljastamaan koko maailmalle, miten heitä oli kohdeltu, siten varmasti maksaen velkansa vihollisilleen ja voittaen koko maailman myötätunnon.

Jokaiselle oikeudenkäyntiä seuranneelle on ilmeinen mahdottomuus se väite, että tunnustukset olisi keksitty ja opetettu. Epäilemättä sellaiseen farssiin osallistuminen olisi käynyt yli normaali-ihmisen henkisen kestämiskyvyn, vaikka olisi ollut kyseessä aivan pieni määrä »tosiasioita», jotka yksi tai kaksi ihmistä olisi voinut oppia ja lukea ulkoa, mutta tässä oli syytettynä kuusitoista miestä, joita kuulusteltiin keskusteluista ja tapahtumista eri paikkakunnilla ja useiden vuosien aikana. Lisäksi tapahtui kuulustelu niin nopeassa tempossa, että farssin olisi täytynyt paljastua. Kesken kuulustelua, kun joku syytetyistä sanoi jotakin toista koskevaa tai kielsi toisen väitteen, saattoi tapahtua, että toinen nousi tai kutsui syyttäjä hänet esiin, ja riidanalainen kohta selvitettiin kysymysten ja vastausten ristitulessa. Että tätä kuulustelua käytettiin kenenkään arvostelevien kuuntelijoiden voimatta havaita vilppiä, on painava todistus oikeudenkäynnin aitoudesta…

Syytetyt ja syyttäjät

Edelleen on huomattava, että oikeudenkäynnistä puuttui kokonaan se kaikissa maissa niin tavallinen ilmiö, että syytetty myöhemmin kieltää syyllisyytensä, jonka on jo tunnustanut, jota tavallisesti pidetään viitteenä siihen, että tunnustukset on saatu väärällä tavalla. Näiltä syytetyiltä ei suinkaan puuttunut tietoa siitä, että mahdollisuudet päästä kuolemanrangaistuksesta olivat mahdollisimman pienet, niinkauan kuin he pysyivät tunnustuksissaan. Heillä oli useita tilaisuuksia peruuttaa tunnustuksensa. He olisivat voineet tehdä sen heti syytekirjelmän lukemisen jälkeen, kuulusteluissa ensimmäisten kolmen päivän aikana. Edelleen, oli jokaisella syytetyllä oikeus toista kuulusteltaessa nousta ja puhua oikeudelle milloin halutti, selittää, vastustaa kuulusteltavan lausuntoa tai yhtyä siihen. Lopuksi kuulustelun päätyttyä kutsuttiin jokainen lausumaan puolustuksensa. Luonnollista ja ymmärrettävää kyllä, tietäen, että jokaisella syytetyllä on oikeus viimeiseen sanaan, he kaikki kieltäytyivät puhumasta tässä tilaisuudessa, jossa syyttäjällä olisi mahdollisuus vastata.»

He säästivät kaikki loppulausuntonsa siksi, kunnes he saisivat sanoa »viimeisen sanan». Muutamat heistä puhuivat lyhyesti, toiset pitempään. Huomautukset tuomioistuimen ja syyttäjän puolelta eivät vieneet edes kymmenesosa prosenttia siitä ajasta minkä syytetyt käyttivät. Kun nämä kokeneet, varustautuneet, ja — vaikkakin rikolliset — rohkeat miehet eivät käyttäneet ainoatakaan tilaisuutta vihjaistakseen siihen suuntaan, että halusivat peruuttaa tunnustuksensa (lukuunottamatta sitä, että Holzmann oikeudenkäynnin alussa kielsi kuten Smirnovkin suoranaisen osallistumisen terroritekoihin, vaikka hän oli myöntänyt sen kuulusteluissa) tai että heitä oli kohdeltu väärin, kun he eivät edes syyttäjän kuolemanrangaistusvaatimuksen jälkeen peruuttaneet, ei voi tulla muuhun tulokseen kuin että he tunnustivat senvuoksi, että olivat syyllisiä.

»Missä on pienin oikeutus», kirjoittaa Pritt, »erään tunnetun arvostelijan vakuutukseen, että tunnustukset olivat ’arvottomia näiden olosuhteiden vallitessa’? Ennenkaikkea juuri olosuhteet todistavat, että tunnustukset olivat aitoja.»

Trotskilaisjutun jaksottainen eteneminen

Tämän kriitillisen väittämän hyväksymistä vastaan puhuu vielä eräs tärkeä seikka. Jos tarkastetaan neljän syytetyistä, Sinovjevin, Kamenjevin, Jevdokimovin ja Bakajevin enemmän tai vähemmän kaukaista menneisyyttä, havaitaan, että nämä miehet hyvin tärkeissä olosuhteissa ovat käyttäneet sellaista taktillista viisautta, että he tutustuttuaan todistuksiin, jotka ilmeisesti todistivat heidän syyllisyytensä, tunnustivat tarkalleen niin paljon kuin heidän oli pakko tehdä, mutta ei yhtään enempää, olivatpa sitten todellisuudessa syyllisiä miten paljon tahansa.

Tässä nyt kyseessä olevassa oikeusjutussa he todistusten pakottamina tunnustivat suoranaisen osallisuutensa Kirovin murhaan vuonna 1934. Mutta on mielenkiintoista seurata historiasta, miten heidän syyllisyytensä vähitellen paljastui. Ensimmäisessä Kirovin murhaa käsittelevässä oikeusjutussa ei kukaan näistä neljästä ollut syytettynä (vaikka heitä koskevia tutkimuksia siihen aikaan suoritettiin) siitä syystä, että muutamia todistuksia heitä vastaan puuttui.

Jos nyt niin karsaasti Neuvostoliiton oikeuslaitosta vastaan suunnatut syytökset olisivat oikeita, jos Stalin ja hänen lähimmät miehensä olisivat yrittäneet vehkeillä raivatakseen pois vanhat kilpailijansa, jos olisi ollut niin helppoa pakottaa esiin tunnustuksia, ei kai niin pieni asia kuin todistusten puuttuminen olisi merkinnyt mitään. Näitä neljää epäiltiin, heidän tunnustuksensa, tuomionsa ja rangaistuksensa olisi tuona ajankohtana ollut mitä arvokkainta propagandaa. Sellaiset miehet, jommoisiksi arvostelijat Stalinia väittävät, eivät olisi epäröineet hetkeäkään. Hiukan kidutusta, lupauksia, oikeustemppuja tai hypnotismia tai yksinkertaisesti olisi voitu tekaista todistuksia. Joka tapauksessa alaston totuus on, että neuvostoviranomaiset, aivan kuin he olisivat sivistyneitä ihmisiä, eivät syyttäneet näitä neljää miestä, koska heillä ei ollut todistuksia. Ja koska näille neljälle ei voitu näyttää todistuksia ja todistajia, he eivät tunnustaneet (Sinovjev päinvastoin kirjoitti muistorunon Pravdaa varten sille miehelle, jonka murhaan hän myöhemmin tunnusti osallistuneensa, mutta sitä ei koskaan julkaistu). Pian ensimmäisen oikeudenkäynnin jälkeen saivat viranomaiset kuitenkin uusia todistuksia, ja oikeudenkäynnissä tammikuussa 1935 syytettiin myös näitä neljää jäsenyydestä »Moskovan keskukseen», joka oli yhteistoiminnassa »Leningradin keskuksen» kanssa. Tämän todistusaineiston edessä tunnustivat nämä neljä miestä tietoisesti ja epäröimättä kaiken sen, joka voitiin todistaa. Sinovjev nimitti tunnustuksessaan niitä henkilöitä, jotka jo oli todistettu murhaan osallistuneiksi, degeneroituneiksi epäsikiöiksi, ja Kamenjev roistojoukkueeksi; tällä tavoin he mitä varovaisimmin supistivat omaa tunnustustaan. Silläkään kertaa ei heitä tuomittu kuolemaan, vaan vankilaan. Ei näy olleen mitään syytä epäillä tunnustuksia ja tutkimusmenetelmiä vuoden 1935 oikeudenkäynnissä, on siis vaikea käsittää, miksi epäillään vuonna 1936, ja tällöin käytettyjä menetelmiä. Nämä miehet ovat toimineet kirkkain ja kylmin aivoin: tunnustaneet johdonmukaisesti sen, minkä viranomaiset ovat voineet todistaa, tulevat niin tekemään eikä enempää.

Itsesyyttely

Huomionarvoinen on se seikka, että useimmat, tosin eivät kaikki syytetyistä, sekä kuulusteltaessa, että loppulausunnoissaan, vaikkakin puhuivat vapaasti ja luonnollisesti, tekivät tunnustuksensa sangen itseäänsyyttävästi. Tämä tuntui, sanoo Pritt, englantilaisesta kuuntelijasta omituiselta, »epäenglantilaiselta», ja ovat nämä taipuvaisia juuri tästä syystä vetämään sen johtopäätöksen, että tunnustukset jollakin tavoin olivat epäaitoja. Mutta jos jättää huomioonottamatta suuren vaaran arvostella erilaisella temperamentilla varustettuja ihmisiä oman luonteenlaatunsa mukaan, täytyy olla selvää, että ne tosiasiat, jotka todistavat syytetyt syyllisiksi, pätevät kaikkialla. Ja täytyy muistaa, että Sinovjevin ja Kamenjevin tunnustukset vuonna 1935 olivat yhtä paisuteltuja, tosia mutta vaillinaisia. On huomattava, että Neuvostoliitossa huomaa samanlaista paisuttelua tavallisissa, epäpoliittisissa oikeudenkäynneissä. Itsesyytökset loppulausunnoissa olivat kiihkeämpiä kuin kuulustelun aikana. Tämä on luonnollista, sillä alussa oli vielä hiukkasen toivoa päästä kuolemanrangaistuksesta, mutta todistusten vaikutettua kaikella voimallaan sai tarkkailija sen käsityksen, että jokainen koetti täysin tyhjentää omantuntonsa.

Vanhat vallankumoukselliset

Seuraava kriitillinen huomautus, jota Pritt käsittelee, sisältää yksinkertaisesti, että koko historia on uskomaton, että ei kukaan, kaikkein vähimmin vanhat vallankumoukselliset, menettelisi niinkuin syytettyjen väitetään menetelleen. Hullunkurisinta on, että tämän väitteen tekevät sellaiset henkilöt, jotka vuosikausia ovat sanoneet Neuvostoliiton hallinnon ja olosuhteiden olevan niin kehnoja, että vain häikäilemättömin väkivalta on estänyt vallankumouksen. Luulisi tällaisten arvostelijoiden vastaanottavan tiedot vehkeilyistä neuvostohallituksen johtajien murhaamiseksi maailman luonnollisimpina asioina, sensijaan että he nyt kieltäytyessään uskomasta niihin sekä loukkaavat Neuvostoliiton oikeuslaitosta että todistavat itse pitävänsä neuvostohallitusta varsin kestävänä…

Ensinnäkin epäilevinkin saatavissa olevan todistusaineiston tutkiminen sekä tässä oikeusjutussa että sen ulkopuolella vakuuttaa jokaiselle trotskilaisten tai sinovjevilaisten keskuksien ja ryhmien olemassaolosta. On myös kaiken epäilyn ulkopuolella, ettei osa näistä ollut valmiita murhaamaan Kirovin. Ei tarvitse olla paljon tutustunut psykologiaan ymmärtääkseen, missä määrin tukahdutettu vallanhimo tai kärsityn vääryyden tunto voi turmella kunnianhimoisia miehiä.

Lavastettu oikeudenkäynti

Ei ainoastaan ole epätodennäköistä, vaan aivan mahdotontakin, että ryhmä intelligenttejä henkilöitä jonkun valtion johdossa päästäisi valloilleen kaikki pelonaiheet, ja epäilykset, tutkiskelun ja arvostelun, lukemattomat väärinymmärrykset ja -tulkinnat, joiden tällaista oikeudenkäyntiä täytyy seurata, jollei salaliittojen olemassaolo olisi selvä ja täysin todistettu. Tässä on hyödyllistä ottaa huomioon sisäpoliittinen tilanne, jonka vallitessa tämä vehkeily tapahtui (tai, jos asetumme äärimmäisten arvostelijoiden kannalle, missä olosuhteissa neuvostohallitus, ottamatta huomioon kunniaa ja moraalia tai omaa mainettaan, järjesti tämän kammottavan farssin, jossa vapaaehtoisesti näytteli mukana kuusitoista miestä, ainoana tai pääasiallisena tarkoituksenaan ottaa nämä kuusitoista miestä hengiltä.)

Neuvostoliitto on erikoisesti vuonna 1936 siirtynyt uuteen, ei ainoastaan taloudellisesti vaan myös poliittisesti menestykselliseen kauteen. Sen elintaso, ei vielä kaikkien muiden maiden tasalla, on ihme verrattuna aikaan pari vuosikymmentä sitten ja vieläpä muutamia vuosia sitten. Täydellinen ja yhtäläinen äänioikeus, johon toivottiin päästävän kahdeksan, kymmenen vuoden kuluttua, on tosiasia, samoin välitön vaali salaisine äänestyksineen kaikkiin neuvostoihin ja laitoksiin, joka niin kauan on toimitettu välillisesti. Sekä hallinnollisella että oikeudellisilla aloilla on tehty myönnytyksiä, jotka osoittavat, että suuressa määrin luovutaan toimeenpanovallasta (useimmat hallitukset maailmassa pyrkivät lisäämään tällä hetkellä toimeenpanovaltaansa). Nämä ja monet muut myönnytykset vakuuttavat että Neuvostoliitto on niin luja, että se pakkokeinoitta voi suojata itseään. Pitkäikäiset ja sitkeät, tosin piiritetyt, trotskilaiset ja sinovjevilaiset ryhmät ovat kuolinvuoteellaan, pääosa heidän johtajiaan on luvannut parannusta, saanut anteeksi ja otettu kommunistiseen puolueeseen. Yhtäkkiä puhkeaa myrsky, osoittautuu, että parannuslupaukset ovat olleet petosta, parannuksentekijät eivät ainoastaan ole käyttäneet uudelleen puolueeseen liittymistään propagandana, vaan myös aktiivisesti osallistuneet salaliittoihin murhauttaakseen joukon maan johtajia, saadakseen aikaan hämmennystä, terroria ja verenvuodatusta vain itse päästäkseen valtaan. »Varmasti olisivat Keski-Euroopan pahimmat psykopaatit ja morfinistit lauhkeita ja nuhteettomia kansalaisia verrattuina suuren maan hallituksen jäseniin, jotka sellaisessa tilanteessa ilmoittaisivat tällaisen salaliiton ilmitulosta ja kiirehtisivät avoimeen oikeudenkäyntiin vehkeilijöitä vastaan jostakin muusta syystä kuin siitä vahvasti pakottavasta, että tosiseikat puhuivat, vehkeily oli todistettu ja rikkaruohoon oli tartuttava, jotta se voitaisiin kiskaista pois.»

Espanjan tapahtumien aikana

Vihdoin käsittelee Pritt huomautuksia ja vaatimuksia, jotka ulkomailta on esitetty oikeudenkäynnin suhteen. On valitettu sitä, että oikeudenkäynti sattui juuri Espanjan kansalaissodan aikana. Mutta, sanoo Pritt, eihän voida vaatia, että sallittaisiin mahdollisten murhaajain kulkea vapaina samaan aikaan kun tavalliset rikolliset lähetetään vankiloihin, että työnnettäisiin oikeudenkäyntiä kuukaudesta kuukauteen, vuodesta vuoteen, kunnes mikään Euroopassa ei tekisi oikeudenkäyntiä sopimattomaksi. Jos mikään, niin juuri oikeudenkäynnin aika todistaa sen aitouden. Taitavan ohjaajan olisi ollut helppo sovittaa esityksensä soveliaampaan ajankohtaan.

Puolustus ja asianajajat

Useissa huomattavissa ulkomaisissa lehdissä tarjottiin täysin perätön tieto, että syytetyille ei sallittu puolustusta. Totuus on, että syytetyt saivat vapaasti valita itselleen minkä puolustuksen halusivat: kaksi heistä yritti, kuten edellä on kerrottu, vapautua osasta syytöksiä, yleensä pitivät kaikki parempana olla puolustamatta tekojaan. Kaikki nimenomaan selittivät, etteivät halua puolustusasianajajaa; miten taitava hän olisi ollutkin, ei hän olisi voinut tehdä enemmän kuin he tekivät itse. Rakentaa puolustusta sanan varsinaisessa mielessä oli toivotonta, ainoa mikä olisi voinut olla joksikin hyödyksi, oli voimakas loppupuhe, ja kaikki tai melkein kaikki syytetyistä olivat laajan tietomäärän omaavia, joustavia ja hyviä puhujia.

Edelleen vaadittiin »hallituksesta riippumatonta», vieläpä ulkomaalaista asianajajaa. Sen lisäksi, että tämä on Neuvostoliiton asianajajia loukkaavaa, (paitsi oikeuslaitokseen tutustunutta kirjottajaa ovat myös Webb-puolisot tulleet siihen käsitykseen, että poliittisella rikollisella on yhtä suuret mahdollisuudet saada itselleen luotettava puolustaja Neuvostoliitossa kuin muuallakin) on melkein mahdotonta saada Neuvostoliiton ulkopuolelta asianajajaa, joka ensinnäkään niin täydellisesti hallitsisi venäjänkielen, että kykenisi seuraamaan vilkasta oikeudenkäyntiä niin hyvin, että olisi miksikään avuksi suojateilleen.

Kuolemantuomioitten julistamisesta

Edelleen oli hyvin omituinen vaatimus hallitukselle, että kuolemantuomioita ei saisi »julistaa». Kysymys kuolemanrangaistuksen oikeutuksesta ei kuulu tähän, tosiasia on, että Neuvostoliitossa kuolemanrangaistus edelleen on laissa määrätty. Ei voi vaatia, että hallitus sekaantuisi tuomioistuimen asioihin ja järjestäisi niin, että huolimatta siitä, että syytetyt tunnustavat rikoksensa, tuomareilla ei ole oikeutta langettaa heille lain määräämää rangaistusta. »Sallittakoon minun nyt kertakaikkiaan sanoa, että vihaan kuolemanrangaistusta», sanoo Pritt. »Viattomuudessani luulin kaikkien ihmisten tekevän niin, kunnes sain tilaisuuden todeta, kuinka suuri osa parlamentinjäsenistä esiintyi, kun käsiteltiin jotain esitystä sen poistamisesta Englannissa.» Se valitettava todennäköisyys, että useimmat valtiot tämänkaltaisessa oikeusjutussa käyttäisivät kuolemanrangaistusta, vahvistuisi vain siitä, että osalliset olivat useimmat miehiä, jotka kerran, kahdesti, kolme kertaa oli armahdettu, otettu takaisin puolueeseen ja sijoitettu tärkeille paikoille, mutta joilla koko ajan oli ollut tarkoituksena jatkaa terroristisia vehkeilyjään hallitusta vastaan.

Tuomioistuimesta

Ja lopuksi esitettiin vielä sellainen vaatimus, että oikeudenkäynti ei saanut tapahtua tuomioistuimessa, jonka päätöksestä ei voida valittaa. Neuvostoliiton oikeusjärjestely suo suuret mahdollisuudet valittamiseen kriminaalitapauksissa, suuremmat kuin on laita monissa maissa. On vain yksi tuomioistuin jonka päätöksestä ei voida vedota, Neuvostoliiton korkein oikeus. Muutamissa maissa käsittelee korkein tuomioistuin vain alemmissa oikeusistuimissa käsiteltyjä juttuja, muutamissa taas sillä on myös välitön tuomio-oikeus, Neuvostoliitto kuuluu jälkimmäisiin. Ja Neuvostoliiton korkein oikeus käsittelee juuri tämänlaisia oikeusjuttuja. Tämä vaatimus antaa aiheen epäillä, että vaaditaan jotain sellaista, jolla kenties tahdotaan saada pohja tepsivälle, mutta epäoikeutetulle kritiikille.

Vihamielinen arvostelu

»Voidaan kenties antaa anteeksi», kirjoittaa Pritt lopuksi, »että lopetan esittämällä pari asiaa. Ensiksikin tahtoisin kiinnittää huomiota siihen, että vihamielinen arvostelu ei sisällä minkäänlaista myötätunnon tai valittelun ilmaisua senvuoksi, että niitä miehiä, jotka vuosikausia ovat johtaneet valtavaa uutta valtiota monien suurten taistelujen ja edistysaskelten kautta, uhkaavat palkattujen murhaajien kuulat, joilla ei selvästi ole muuta syytä kuin luovuttaa hallitustyö jollekin toiselle. Toiseksi haluaisin muistuttaa lukijoille, vuotta 1933, jolloin Dimitroff ja hänen ystävänsä piti asettaa oikeuden eteen Saksassa, syytettyinä siitä, että he olivat aiheuttaneet valtiopäivätalon tuhopolton. Sensijaan että olisivat julkaisseet asiaatuntemattomia kriitillisiä artikkeleita syytteestä ja oikeudenkäynnistä, kokoontuivat eräät henkilöt Saksan ulkopuolella Lontoossa ja tutkivat julkisesti ja tärkeiden todistusten nojalla tosiseikkoja, jotta arvostelu olisi hyvin perillä asiasta. Juuri ne herrat, jotka nyt ovat tarmokkaimpia eivätkä liiaksi selvillä asioista hyökätessään Neuvostoliittoa vastaan, kävivät silloin kiivaasti niiden kimppuun, jotka suorittivat tutkimusta Lontoossa, ja sanoivat, että näillä ei ollut oikeutta sekaantua vieraan maan sisäisiin asioihin. Mutta nyt ei näy kukaan näistä arvostelijoista olevan sitä mieltä, että se huonosti asioista perillä olevan ja vihamielisen arvostelun tulva, jonka he ovat suunnanneet Neuvostoliittoa vastaan, on epäoikeutettua sekaantumista sen sisäisiin asioihin. Senkö vuoksi, että kyseessä on neuvostomaa, on tehtävä kaikki mahdollinen, kunniallinen tai kunniaton, jotta sen kehitys voitaisiin estää?»