Miksi ei Suomessa ollut bolshevikkipuoluetta? (1928)

Kirj. Yrjö Sirola

Tammik. 1928 on Leningradissa ilmestynyt M. Maiselin kirja “Lehtiä Suomen proletariaatin vallankumoushistoriasta”, siv. 164, hinta 1 rpl. Se sisältää katsauksen bobrikovilaisaikaan Suomessa ja vallankumouksellisiin taisteluihin 1905 ja 1917—18. Allekirjottanut on laatinut siihen loppulauseen josta tämä on yksi luku. Tässä yhteydessä pidän tarpeellisena oikaista erään väärinkäsityksen, joka on “Kommunistissa” (№ 12 v. 1925, siv. 542). Sen johdosta, että olin eräässä v. 1905 koskevassa kirjotuksessa kertonut tov. Leninin v. 1906 sanoneen Suomen työväenliikkeen johtajista, että “eivät ole tosi sosialidemokraatteja”, on tov. Laukki saanut sen käsityksen kuin olisin tahtonut antaa ymmärtää tov. Leninin tunnustaneen Suomen s. d. johtajat bolshevikeiksi. Päinvastoin. »Tosi sosialidemokraatti” merkitsi sen ajan kielellä tov. Leninin suussa juuri bolshevikkia. Ja hän sanoi — täydellä syyllä — Suomen s. d. johtajista, että ne eivät olleet bolshevikkeja, — minkä piti muuten käydä selville kirjotuksestanikin.

Ja vielä yksi seikka. Tov. Laukin ja Taimen väittelyssä siitä, miksi Suomessa ei ollut bolshevikkipuoluetta, ei mielestäni asia vielä käynyt selväksi. Ei nim. riitä sen toteaminen, ettei ollut sellaisia henkilöitä, jotka Leninin tapaan olisivat selvittäneet Suomen työläisille todellista marxilaisuutta ja sitä organisatorisesti sovelluttaneet. On koetettava löytää syyt, miksi sellaisia ei löytynyt. Kirjotuksessani olen sitä yrittänyt — historiallisena tutkielmana, ei yrityksenä lieventää vastuunalaisuuttani siitä, etten yhtenä vastuunalaisena Suomen työväenliikkeen toimitsijana perehtynyt leninismiin ja sitä toisille selvittänyt.

Y. S.

___

Niin oudolta kuin saattaakin tuntua, on kuitenkin tosiasia, että Suomen Sos. dem. puolueessa ei ollut bolshevikkiryhmää. Siihen kuului kyllä aika ajoin joitakin suomalais-venäläisiä työläisiä, jotka kuuluivat bolshevikkipuolueeseen, mutta nekään eivät muodostaneet erikoista ryhmää Suomen puolueessa. Eipä edes ollut siinä järjestynyttä vasemmistoryhmää. Oli kyllä suuntia. Äärimmäiset oikeistolaiset pesiytyivät osuustoimintaliikkeen johtoon ja oli niillä vaikutusta eduskuntaryhmässä, ammatillisen liikkeen johdossa ja puoluejohdossa. Leiman antoi kuitenkin Suomen työväenliikkeelle Helsingissä ilmestyvän «Työmies» lehden ympärillä oleva ryhmä, n. s. siltasaarelaiset, jotka kontrolloivat Helsingin ja Uudenmaan piirin toimintaa ja joilla oli kannatusta ympäri maan, joissakin piireissä ratkaisevakin asema. Useiden piirien johtoaineksissa oli kuitenkin vahvaa anti-helsinkiläistä henkeä, joka vaikutti sen, että «Työmiestä» ei suostuttu antamaan puolueen pää-äänenkannattajaksi, s. o. puoluejohdon kontrolloitavaksi, vaan pidettiin se piirilehtenä, jota kontrolloi Helsingin jyrkempihenkinen työväestö.

Vuoden 1905 vallankumouksen jälkeen, joka nostatti liikkeelle proletariaatin ja maalaisköyhälistön syvät kerrokset, oli Suomen työväenliike hyvin jyrkkä. Talvella v. 1905—06 ilmeni köyhälistön joukossa valtava vallankumouksellinen toimihalu, joka olisi kasvanut kansalaissodaksi, jos Venäjän tapaukset olisivat siihen tilaisuuden antaneet. Tämä kuvastui puoluejohdossakin, joka ei kuitenkaan tätä johtanut, vaan pikemmin kulki sen hännillä.

On epäilemätöntä, että Suomessakin tämä henki olisi kehittynyt bolshevismiksi, jos tsaristinen taantumus Suomessa olisi esiintynyt samanlaisena kuin keisarikunnassa. Niin ei kuitenkaan käynyt. Kai enemmän olojen pakosta kuin taktillisista viisaussyistä suhtautui tsarismi Suomeen varovasti. V.v. 1905—10 ei oleellisesti loukattu Suomen perustuslaillisia oikeuksia. Eduskunta kyllä hajotettiin miltei joka vuosi, mutta sitä seurasivat aina lailliset vaalit, jotka antoivat sosdem. puolueelle tilaisuuden mitä laajimpaan agitatioon. Puolue säilytti lehtensä, joiden toimittajista jotkut silloin tällöin kävivät vankilassa «majesteetin loukkauksesta».

Mutta ei voi sanoa, että Suomessa ei olisi voitu harjoittaa täydellistä marxilaista valistustyötä. Mitä siinä suhteessa olisikin pidetty viisaana rajoittaa julkisessa lehdistössä, se olisi ollut helppo täydentää salaisen toiminnan kautta. Mutta sitä ei tehty. Ei edes julaistu Marxin historiallisia kirjoja, joista hänen vallankumouksellinen oppinsa olisi selvinnyt Suomen työläisille.

Venäjän vallankumousliikkeeseen tutustuttiin vaillinaisesti. Lehdissä ja kirjasissa kyllä selostettiin Venäjän Sosdem. Työväenpuolueen asioita, jonkun verran suuntakysymyksiäkin. Julaistiin myös (v. 1906) tov. Ljadovin kirja puolueen historiasta joka on täysin bolshevistinen, mutta bolshevismin ja menshevismin kysymyksiä pidettiin puhtaasti venäläisinä kysymyksinä, jotka eivät meitä koskeneet.

Tekisi mieleni sanoa, että radikaalisemmat meistä olivat, itsetiedottomasti, jonkinlaisella trotskilaisella kannalla. Tämä koskee varsnkin talonpoikaiskysymystä. Oltiin sitä mieltä, että Venäjän vallankumous kun se tulee (eräät oikeistolaiset eivät lopulta siihenkään luottaneet, vaan olivat likvidaattoriutta vastaavalla kannalla), tulee porvarillisena vallankumouksena, joka vie talonpojat porvariston puolelle.

Sinä lyhyenä hengähdyshetkenä, jonka vallankumous Suomelle antaa, voitiin odottaa vissiä demokraattisia uudistuksia ja mahdollisesti Suomen autonomian laajennusta, ei enempää. Proletaarisen vallankumouksen kysymys tuntui näin ollen pelkästään teoreettiselta. Siitä ei keskusteltu. Nimenomaan sitä ei kyllä vastustettu. Jopa vasemmistolaisten keskuudessa tunnustettiin proletaarinen vallankumous kiertämättömäksikin, kautskylaiseen tapaan, mutta sen luonnetta ei yritetty selvittää eikä siihen valmistuttu. Siksi vallankumous yllätti Suomen sosialidemokratian.

Sen selitykseksi että Suomessa ei esiintynyt poliittisesti vastuunalaisia tovereita, jotka olisivat Suomen työläisille selvittäneet bolshevismin teoriaa, sovellettuna Suomen oloihin, voi ensin sanoa sen johtuneen samoista syistä kuin länsimaissakin. Kapitalistisen «rauhan» aikana, jolloin vallankumous ei näytä aktuaaliselta, päivän kysymykseltä (jollainen se oli tsaarin Venäjällä) ei tule legaaliselta, käytännölliseltä jokapäiväiseltä toiminnalta pannuksi kyllin huomiota sellaiseen pelkästään «teoreettiselta» tuntuvaan kysymykseen.

Totta kyllä olisi Suomessa ollut enemmän syytä tämän kysymyksen käsittelyyn kuin länsimaissa. Olihan Suomi tsaarin alainen maa ja olisi sen edessä aina pitänyt olla Venäjän vallankumouksen näköala.

Mutta taistelu tsaaria vastaan ei ollut välitön. Suomen työläisen vastassa ei ollut tsarismin suoranaiset edustajat, vaan suomalaiset virkamiehet ja kapitalistit. Maassa oli tosin venäläistä sotaväkeä (Suomen armeija oli hajoitettu 1901—02), mutta tätä sotaväkeä lähetettiin aniharvoin Suomen työläisiä vastaan, jopa voi sanoa ettei ollenkaan jouduttu sen kanssa avoimeen taisteluun. Mutta sen läsnäolo tunnettiin ja otettiin huomioon. Sen takia eivät lakot ja mielenosotukset kärjistyneet siihen pisteeseen, että venäläisellä sotaväellä olisi ollut niihin aihetta puuttua, vaikkakaan se ei ollut kaukana esim. marraskuussa 1905 ja Viaporin kapinan päivinä 1906.

Siten ilmeni taistelu tsaaria vastaan pääasiassa taisteluna Suomen hallitusta ja porvaristoa vastaan. Eduskunnassa sosialidemokraatit, yleisen mielipiteen voimalla, pyrkivät painostamaan porvarispuolueita estääkseen niitä suostumasta tsaarin vaatimuksiin. «Tsaarillista» puoluetta ei Suomessa varsinaisesti voinutkaan olla. Suomettarelaisetkin, jotka 1899—1905 tahtoivat «rakentaa siltaa» tsaarin ja Suomen kansan välille, olivat sitten pakotetut kieltäytymään lähemmästä yhteistoiminnasta itsevaltiuden kanssa. Perustuslailliset, jotka hallitusaikanaan 1905—10 ennättivät osottaa hyvinkin pitkälle menevää alistuvaisuutta, eivät voineet pysyä hallituksessa Stolypinin Valtakunnan Duuman avulla 1910 suorittaman valtiokaappauksen jälkeen *) ja hallitus oli muodostettava Suomeen komennetuista «sapeleista», Venäjällä sotapalveluksessa olevista suomalaisista upseereista. Suomen porvaristosta tuntui tietysti ajanpitkään hankalalta ajaa asioitaan hallituslaitosten takaoven kautta ja maailmansodan aikana kerrottiinkin johtavain kapitalistipiirien keskuudessa puuhattavan valtakunnan lainsäädännön tunnustamista, jonka kautta heille avautuisi tie hallitukseen.

*) Kts. Lenin «Kansallisuuskysymyksessä».

Nämä johtavat kapitalistipiirit, joiden liike-edut olivat läheisesti kytkeytyneet Venäjän sotatilauksiin ja myyntimarkkinoihin, katselivatkin alussa hyvin epäillen esim. jääkäriliikettä, Suomen Venäjästä irrottamisen puuhaa saksalaisten avulla. Osa niistä kyllä sitäkin kannatti vasemmalla kädellä, oikean vielä pitäytyessä kiinni tsaarista. Vasta Venäjän vallankumous, lopullisesti lokakuun vallankumous, käänsi Suomen suuriporvariston katseet Saksaan päin, ja silloin kelpasivat jääkärit sen lahtarirengeiksi.

Tämän kirjoittajan mielestä on pääsyy siihen, että Suomeen ei syntynyt bolshevikkipuoluetta se, että v. 1905 kokemukset Suomessa jäivät puolinaisiksi. Ei tullut suurempaa avointa yhteenottoa, ei suomalaisten ja venäläisen sotaväen kesken, eikä Suomen työväen ja porvariston kesken, niin likellä kuin molemmat olivatkin. Näin ollen jäi Suomen työväki ja sen puolue ilman sitä kokemusta, minkä vain avoin kansalaissota voi antaa. Suomalaiset eivät myöskään joutuneet Siperiaan eikä emigrationiin jossa olisivat joutuneet bolshevikkien pariin. Tovereita kyllä tavattiin niiden asuessa tai toimiessa Suomessa sekä myös kansainvälisissä kokouksissa, jopa annettiin apuakin toiminnan järjestämisessä, mutta niiden kanssa ei asetettu Suomen taktillisia kysymyksiä muutoin kuin naapuriharrastuksen kannalta.

Minun tekisi mieleni vähän moittiakin venäläisiä tovereita siitä, että ne eivät velvoittavammin asettaneet näitä kysymyksiä keskustellessaan suomalaisten kanssa. Hyvin likelle tätä tultiin jo puolueemme edustajain ja venäläisten bolshevikkitovereittenkin kesken v. 1917 ja varsinkin kansalaissodan aikana v. 1918. Mutta silloin olivat käytännölliset kysymykset niin vaativina edessä, että syvempiin periaatteellisiin selvittelyihin ei ollut tilaa. Ja voin lisätä, ettei erikoista tarvettakaan, koska syvempiä erimielisyyksiä ei ilmennyt.

Niin tapahtui sellainen erikoisuus, joka nähdäkseni ei enää voi uusiintua, että sosialidemokraattinen, ei-bolshevistinen puolue joutui johtamaan proletaarista vallankumousta. Kuinka se kävi, siitä on eri yhteydessä kirjoitettu. Tässä on vain todettava, että vasta vallankumouksen jälkeen, sen kokemusten valossa Suomen sosialidemokratian johtohenkilöt johtuivat kommunismiin, kuten tov. Kuusinen on sen «itsekritiikissään» osoittanut. Tässä suhteessa ovat muiden maiden työläiset onnellisemmassa asemassa, niillä kun vallankumoustaisteluissaan on ollut ja tulee olemaan ohjeenaan ja apunaan Venäjän vallankumouksen ja leniniläisen puolueen rikas kokemus.

Suomen Kommunistinen Puolue perustettiin elo-syyskuulla Moskovassa suomalaisten emigranttien kokouksessa. Siinä selvitettiin perinpohjaisen itsekritiikin kautta ei vain kansalaissodan, vaan koko Suomen työväenliikkeen kokemukset ja vedettiin johtopäätökset. Tätä emigranttien perustamaa puoluetta tervehtivät Suomen vallankumoukselliset proletaarit ilolla. Vankileireissä ja vapaiksi jääneiden vallankumouksellisten proletaarien keskuudessa oli Suomen kansalaissodan kokemuksista tultu samanlaisiin kokemuksiin. Jo v. 1917 olivat vallankumoukselliset proletaarit, vaistovaraisen sympatian perusteella nimittäneet itseänsä bolshevikeiksi sekä leimanneet vastahakoiset, joiden tunnusmerkkinä oli punakaartilaisuuden vastustaminen, menshevikeiksi. Nyt vasta, Suomen kommunistipuolueen maanalaisen kirjallisuuden kautta, olivat he tilaisuudessa saamaan tälle teoreettisen perustan. Niin alkoikin Suomen työväenliikkeessä kiihkeä kysymysten selvittely ja varsinainen kommunistinen toiminta.