Ideologia kommunistiselta katsantokannalta (1946)

EDVIN SALONEN

Ideologia kommunistiselta katsantokannalta

1. Ideologian merkitys yhteiskuntaelämän kehityksessä.

Materialistisen historiankäsityksen mukaan taloudelliset olosuhteet viimekädessä määräävät historian kehityksen. Tämä ei kuitenkaan merkitse sitä, että vain taloudelliset tekijät ovat aktiivinen voima ja muut tälle perustalle rakentuvat laitokset ja katsantokannat vain passiivisesti noudattavat taloudellisen perustan vaatimuksia. Poliittinen, samoin kuin filosofinen, uskonnollinen, kirjallinen, taiteellinen ym. ideologinen kehitys perustuu taloudelliseen kehitykseen. Mutta kaikki ne vaikuttavat myös toinen toiseensa ja takaisin taloudelliseen perustaan. Ihmiset luovat itse historiansa, mutta tähän asti eivät yhteistahtoisesti — lukuun ottamatta Neuvostoliittoa. Ihmisten pyrkimykset käyvät ristiin ja kaikissa tähänastisissa yhteiskunnissa vallitsee juuri sen takia välttämättömyys, jonka täydennyksenä ja ilmaisumuotona on satunnaisuus. Välttämättömyys, joka tässä raivaa tiensä satunnaisuuden kautta on taaskin taloudellinen. Kun nyt ideologian alalla joudumme tekemisiin n.s. suurmiesten kanssa, kytkeytyy tämä mitä läheisemmin välttämättömyyden ja satunnaisuuden keskinäissuhteeseen. On tietenkin pelkkä sattuma, että joku suurmies, ja nimenomaan tämä, tiettynä aikana ja tietyssä maassa nousee esiin. Mutta jos hän poistuu, tarvitaan hänen tilalleen toinen ja saadaankin. Tietenkään ei ole varmaa, että hänet saadaan heti ja että hän on edeltäjänsä veroinen, mutta joka tapauksessa hän ilmestyy. Jokainen suuri keksintö syntyy välttämättömän tarpeen puristamana ja tämä sama tarve nostaa esiin myös keksijänsä. Ennen kuin Marx keksi materialistisen historian käsityksen, olivat jo häntä edeltäneet historioitsijat, Thierry, Mignet, Guizot ja muut osoittaneet, että siihen pyrittiin. Ja kun amerikkalainen tiedemies Morgan miltei samaan aikaan kun Marx oli tullut pääasiassa samaan tulokseen, joskin toista tietä — osoittaa tämä, että materialistisen historiankäsityksen täytyi tulla keksityksi. Se oli ajan tarve.

Marxilaisen katsantokannan mukaan saavat yhteiskunnalliset aatteet selityksensä yhteiskunnan aineellisen elämän ehdoista, yhteiskunnan olemisesta, jonka heijastusta nämä aatteet ovat.

Kun puhutaan aatteiden historiasta ja todetaan, että jonkun aikakauden johtavat aatteet ovat erilaisia, jopa täysin vastakkaisiakin jonkun aikaisemman aikakauden johtaville aatteille, saa tämä selityksensä siitä, että ihmisten aineellisen elämän ehdot ovat olleet erilaiset yhteiskuntakehityksen eri kausina.

»Ei ihmisten tajunta määrää heidän olemistaan vaan päinvastoin heidän yhteiskunnallinen olemisensa määrää heidän tajuntansa.» (Marx: Valitut teokset I osa s. 359 saks. painos.)

On siis ensin tarkasteltava mitä tarkoitetaan yhteiskunnallisella olemisella, yhteiskunnan aineellisen elämän ehdoilla.

Yhteiskunnan aineellisen elämän ehtoihin kuuluu ensinnäkin luonto, maantieteellinen ympäristö, joka on yksi yhteiskunnan aineellisen elämän välttämättömiä ja vakituisia ehtoja ja vaikuttaa yhteiskunnan kehitykseen. Mutta onko maantieteellinen ympäristö se päävoima, joka määrää yhteiskunnan piirteen, yhteiskunnallisen järjestelmän luonteen ja siirtymisen järjestelmästä toiseen?

Marxilainen käsitys yhteiskuntaelämästä — historiallinen materialismi myöntää maantieteellisen ympäristön jouduttavan tai hidastuttavan vaikutuksen yhteiskunnan kehitykseen. Mutta sen merkitys ei ole määräävä, sillä yhteiskunnalliset muutokset ovat paljon nopeammat kuin maantieteelliset muutokset. Europan historiassa on kolmen tuhannen vuoden aikana poistunut näyttämöltä kolme yhteiskuntamuotoa, alkuperäisyhteisö, orjanomistusjärjestelmä ja feodaalinen järjestelmä ja Venäjällä on poistunut näyttämöltä myös kapitalistinen järjestelmä. Saman ajan kuluessa on maantieteellisissä ehdoissa tapahtunut tuskin havaittavia muutoksia, sillä vähänkään merkittävissä maantieteellisissä muutoksissa tarvitaan miljoonia vuosia.

Yhteiskunnan aineellisen elämän ehtoihin vaikuttavana tekijänä täytyy myös pitää väestön lisääntymistä. Se helpoittaa tai hidastuttaa yhteiskunnan kehitystä. Mutta senkään vaikutus ei ole määräävä. Jos väestön lisääntyminen olisi määräävä, niin silloin pitäisi siellä missä asutus on tiheintä, olla myös korkeampityyppinen yhteiskuntajärjestelmä. Me tiedämme, että näin ei ole asianlaita. Väestön lisääntyminen ei ole yhteiskunnallisen kehityksen päävoima, vaan tekijä, jolla on vissi merkitys yhteiskuntaelämän kehitykseen.

Mutta mikä on sitten se päävoima, joka määrää yhteiskunnan piirteet, ja luonteen, siirtymisen järjestelmästä toiseen?

Engels lausui puheessaan Marxin haudalla:

»Niinkuin Darwin keksi elimellisen luonnon kehityksen lain, niin keksi Marx ihmiskunnan historian kehityslain: sen siihen saakka ideologisten verhojen peittämän yksinkertaisen tosiasian, että ihmisten ennen kaikkea täytyy syödä, juoda, asua ja pukeutua ja että he vasta sen jälkeen voivat harjoittaa tiedettä, taidetta, uskontoa j.n.e., että siis välttämättömien aineellisten elintarpeitten tuotanto, ja siten kulloinkin vallitseva kansan tai ajanjakson taloudellinen kehitystaso, muodostaa sen perustan, josta vastaavien ihmisten valtiolaitokset, oikeuskäsitykset, taiteelliset, jopa uskonnollisetkin mielikuvat ovat kehittyneet, ja josta niiden sen vuoksi täytyy saada selityksensä — eikä päinvastoin, kuten tähän saakka on tapahtunut.»

Historiallinen materialismi pitää siis yhteiskunnallisen olemisen päävoimana ihmisten olemassaololle välttämättömien elämän ylläpitovälineiden hankkimistapaa, aineellisten hyödykkeiden tuotantotapaa. Aineellisten hyödykkeiden tuottamiseksi tarvitaan työvälineitä, taitoa työvälineiden valmistamiseksi ja taitoa niiden käyttämiseksi.

Työvälineet ja ihmiset, joilla on tuotannollista kokemusta ja taitoa muodostavat yhteiskunnan tuotantovoimat. Tämä on vasta yksi puoli asiasta. Toisen puolen tuotantotavasta muodostavat ihmisten keskinäissuhteet, keskinäissuhteet tuotantoprosessissa, eli tuotantosuhteet. Tuotantosuhteet voivat olla erilaisia, keskinäisen avun suhteita, riistosuhteita jne., mutta olkoon niiden luonne mikä tahansa, ne ovat aina ja kaikkialla välttämätön aines tuotannossa. Yhtä välttämätön aines kuin yhteiskunnan tuotantovoimatkin.

»Tuotannossa eivät ihmiset vaikuta yksinomaan luontoon, vaan myöskin toisiinsa. He tuottavat vain toimimalla tietyllä tavalla yhdessä ja vaihtamalla keskenään toimintojaan. Tuottaakseen he ryhtyvät keskenään tiettyihin yhteyksiin ja suhteisiin, ja vain näiden yhteiskunnallisten yhteyksien ja suhteiden puitteissa tapahtuu heidän vaikutuksensa luontoon, tapahtuu tuotanto.» (Marx: Valitut I osa s. 261 saks. painos.)

Yhteiskunnan aineellisen elämän ehdot ovat siis se perusta, josta yhteiskunnalliset aatteet saavat selityksensä. Mutta mitä varten nuo aatteet ja katsomukset syntyvät, ja mikä on niiden tehtävä?

Kun yhteiskunnan aineellisen elämän ehdot määräävät yhteiskunnallisten aatteiden sisällön, saa myös näiden aatteiden tarve selityksensä samasta lähteestä.

»Kehityksensä tietyllä asteella joutuvat yhteiskunnan aineelliset tuotantovoimat ristiriitaan olemassaolevien tuotantosuhteiden kanssa, tahi mikä on vain saman asian juridinen ilmaisu, omistussuhteiden kanssa, joiden puitteissa ne olivat tähän asti liikkuneet. Tuotantovoimien kehitysmuodoista muuttuvat nämä suhteet niiden kahleiksi. Silloin alkaa yhteiskunnallisen vallankumouksen aikakausi. Taloudellisen perustan muuttumisen mukana mullistuu hitaammin tai nopeammin, koko suunnaton päällysrakenne. Sellaisia mullistuksia tarkastettaessa täytyy aina erottaa aineellinen, luonnontieteellisen tarkasti todettavissa oleva, taloudellisissa tuotantoehdoissa tapahtuva mullistus juridisista, poliittisista, uskonnollisista, taiteellisista tai filosofisista, lyhyesti sanoen, ideologisista muodoista, joissa ihmiset tajuavat tämän ristiriidan ja ratkaisevat sen taistellen.» (Marx: Valitut I osa s. 359–360 saks. painos.)

Kun siis yhteiskunnan aineellisten tuotantovoimien kehitys asettaa yhteiskunnalle uusis tehtäviä, syntyy tällä pohjalla, näiden tehtävien ratkaisemiseksi uusia yhteiskunnallisia aatteita ja teorioita. Uudet yhteiskunnalliset aatteet syntyvät siis siksi, että ne ovat välttämättömiä siitä syystä, että ilman niiden organisoivaa ja uudistavaa työtä yhteiskunnan aineellisen elämän ratkaisua odottavien tehtävien toteuttaminen on mahdoton.

Tästä joudumme edelleen kysymykseen, mikä on yhteiskunnallisten aatteiden tehtävä. Niiden tehtävänä on helpottaa yhteiskunnan kehitystä ja saavat ne sitä suuremman merkityksen, mitä täsmällisemmin ne heijastavat yhteiskunnan aineellisen elämän tarpeita. Ja kun nämä uudet aatteet ovat tulleet kansanjoukkojen omaisuudeksi, muodostuvat ne voimiksi, jotka raivaavat itselleen tien, ne mobilisoivat joukkoja aikansa eläneitä yhteiskunnan voimia vastaan ja helpottavat siten yhteiskunnan aineellisen elämän kehitystä.

»Teoriasta tulee aineellinen voima silloin kun se valtaa joukot.» (Marx ja Engels: Kootut teokset I osa s. 614 saks. painos.)

Uudet yhteiskunnalliset aatteet, uudet ideologiat palvelevat siis yhteiskunnan edistyksellisen voiman etuja. Vanhat aikansa eläneet ideologiat palvelevat elämästä eroavien yhteiskuntavoimien etuja, ja niiden merkitys on siinä, että ne jarruttavat yhteiskunnan kehitystä.

2. Katsaus ideologian historialliseen kehitykseen.

Edellä jo esitimme, että uuden ideologian kehitystä eteenpäinvievä vaikutus on sitä suurempi mitä paremmin se vastaa todellisuutta. Mutta kaikki ideologiat eivät suinkaan vastaa todellisuutta. Tämä epätodellisuus on mahdollinen kaikille ideologian muodoille, johtuen siitä, että ideologiat ovat syntyneet ihmisten päässä ja meidän tietomme objektiivisesta maailmasta ovat rajoitetut. Mitä tulee varsinkin korkeammalla ilmassa leijaileviin ideologisiin katsomuksiin, uskontoon, filosofiaan (filosofia vanhassa mielessä) jne. niin on niiden esihistoriallista perintöä — jonka historiallinen aikakausi on saanut ja omaksunut — nimitettävä suorastaan mielettömyydeksi. Tämä johtui siitä, että ihmisellä oli puutteellinen, enimmäkseen väärä käsitys luonnosta. Eikä näille käsityksille hengistä, taikavoimista, itse ihmisen rakenteesta ym. aina voida löytää taloudellisen tarpeen sanelemaa syytä. Tämä ei merkitse sitä, etteikö taloudellisen kehityksen lopullinen ylivalta niin filosofian kuin uskonnonkin alalla olisi olemassa, mutta se tapahtuu niiden ehtojen sisällä, mitkä yksityinen ala itse määrää. Filosofiassa esim. taloudelliset vaikutusvoimat vaikuttavat siihen ainehistoon, mikä on saatu perintönä edeltäjiltä. Tämä vaikutus tapahtuu siellä välikäsien esim. politiikan kautta. Sillä poliittiset, moraaliset ja oikeusopilliset heijastelut ovat niitä, joilla on suurin välitön vaikutus filosofiaan.

Tästä asiasta kirjoittaa Engels kirjeessään Conrad Schmidtille v. 1890 seuraavaa:

»Nämä erilaiset väärät käsitykset luonnosta, itse ihmisen rakenteesta, hengistä, taikavoimista jne. perustuvat enimmäkseen vain negatiivisesti taloudelliseen; esihistoriallisen aikakauden alhaisella taloudellisella kehityksellä on täydennyksenä, mutta myös paikoitellen edellytyksenä ja vieläpä syynä väärät käsitykset luonnosta. Ja vaikkakin taloudellinen tarve oli edistyvän luonnon tutkimuksen pääkiihoke ja on tullut yhä enemmän sellaiseksi, niin olisi sittenkin pikkumaista etsiä kaikelle tälle alkuperäiselle mielettömyydelle taloudellisia syitä. Tieteiden historia on tämän mielettömyyden vähittäisen poistamisen historiaa, tai sen korvaamista uudella, mutta aina vähemmän järjettömällä mielettömyydellä.»

Ludvig Feuerbachin viimeisessä luvussa Engels koskettelee samaa kysymystä. Hän esittää siinä saman ajatuksen kuin edelläolevassakin kuvauksessa, nimittäin että varhaisempina ajanjaksoina historian liikkeellepanevien syiden tutkiminen oli melkein mahdotonta siksi, että niiden yhteydet vaikutustensa kanssa olivat mutkikkaita ja peitettyjä. Sen sijaan nykyinen aikakautemme on yksinkertaistanut näitä yhteyksiä siinä määrin, että arvoitus on voitu ratkaista. Engels osoittaa sitten miten jo restauration ajan historioitsijat tulivat siihen tulokseen, että senaikainen poliittinen taistelu oli luokkien välistä taistelua. Taistelua käytiin maanomistaja-ylimystön ja porvariston välillä, kunnes v:sta 1830 lähtien tunnustettiin myös työväenluokka kolmanneksi taistelijaksi vallasta. »Olosuhteet olivat tulleet niin yksinkertaisiksi, että täytyi tahallaan sulkea silmänsä ollakseen näiden kolmen suuren luokan taistelussa ja niiden etujen ristiriitaisuudessa näkemättä nykyajan historian liikkeellepanevaa voimaa.» (Engels.)

Ja edelleen,

»Ainakin nykyajan historian suhteen on siis todistettu, että kaikki poliittiset taistelut ovat luokkataisteluja ja että kaikki luokkien vapaustaistelut välttämättömästä poliittisesta muodostaan huolimatta — sillä jokainen luokkataistelu on poliittista taistelua — tarkoittavat loppujen lopuksi taloudellista vapautumista. Ainakin tässä on siis valtio, poliittinen järjestys alistettuna ja porvarillinen yhteiskunta, taloudellisten suhteiden valtakunta ratkaisevana aineksena.»

Valtio esittää siis meille ensimmäistä ihmisten yläpuolella olevaa ideologista mahtia. Yhteiskunta luo itselleen elimen suojelemaan itseään sisäisiä ja ulkoisia hyökkäyksiä vastaan. Mutta niin pian kun valtio on syntynyt, itsenäistyy tämä elin ja se tapahtuu sitä nopeammin, mitä enemmän valtiosta tulee tietyn luokan elin, sen herruuden välikappale; sorrettujen taistelu hallitsevaa luokkaa vastaan, muodostuu pakosta taisteluksi tuon luokan poliittista herruutta vastaan. Tämän poliittisen taistelun yhteys taloudellisen perustan kanssa. tylsistyy. Tämä on aivan tavallista historiankirjoittajan suhteen, varsinkin vanhemmalla ajalla.

»Mutta kerran muodostuttuaan itsenäiseksi mahdiksi yhteiskunnan suhteen valtio synnyttää heti uuden ideologian. Ammattipolitiikot, valtio-oikeuden teoreetikot ja yksityisoikeuden juristit — nepä ne nimittäin vasta oikein kadottavatkin yhteyden taloudellisten tosiasiain kanssa.» (Engels: Marx–Engels Valitut teokset I osa s. 514.)

3. Uskonto yhteiskunnallisena ideologiana.

Jo edellä on ollut puhe siitä, miten sellaiset ideologian muodot kuin uskonto ja filosofia ovat edenneet vieläkin kauemmaksi taloudellisesta perustasta. Käsitteiden yhteys aineellisen olemassaolon ehtoihin, käy yhä mutkikkaammaksi ja välijäsenten hämärtämäksi. Mutta se on kuitenkin olemassa. Koko renesanssiaika oli oleellisesti kaupunkien s.o. porvariston tuotetta, ja samaa on sanottava senjälkeisestä filosofiasta. Sekin pyrkii väljentämään ilmapiiriä porvariston hyödyksi. Ja myöhemmästä ajasta aina Hegeliin asti tuskin ollaan toista mieltä.

Mitä sitten vihdoin uskontoon tulee, niin on sanottavaa, että se on kauimpana aineellisesta elämästä ja näyttää sille kaikkein vieraammalta. Uskonto on syntynyt hyvin varhaisina aikoina ihmisten väärinkäsittämistä, alkukantaisista, heidän omaa ruumiinrakennettaan ja heitä ympäröivää ulkoista luontoa koskevista kuvitelmista. Mutta niin pian kuin joku ideologia on olemassa, kehittyy se olevaan kuvitelma-aineistoon nojaten, kehittelee sitä edelleen, muutenhan se ei olisikaan ideologiaa s.o. askartelua ajatuksilla itsenäisinä, riippumattomasti kehittyvinä, vain omille lailleen alistettuina olemuksina.

»Nämä alkukantaiset uskonnolliset kuvitelmat, mitkä useimmiten ovat yhteisiä kullekin keskenään sukulaisuussuhteessa olevalle kansanryhmälle, kehittyvät siis ryhmän jakaantumisen jälkeen kullakin kansalla omalla tavallaan, aina kunkin keskuudessa vallitsevien elinehtojen mukaan. Kunkin kansan näin kehittelemät jumalat olivat kansallisjumalia, joiden valtakunta ei ulottunut niiden hallussaolevaa kansallista aluetta kauemmaksi, jonka rajojen takana toiset jumalat kiistattomasti hallitsivat.» (Engels).

Kun Rooman maailman valtakunta aiheutti vanhojen kansallisuuksien häviön, aiheutti se samalla näiden jumalien häviön. Sen tilalle astui uusi maailman uskonto. Aluksi tehtiin kaikki muukalaisten jumalat tasa-arvoisiksi vanhojen roomalaisten jumalien kanssa.

»Uusi maailman uskonto, kristinusko oli jo kaikessa hiljaisuudessa syntynyt yleistetyn itämaisen, erikoisesti juutalaisen jumaluusopin ja vulgarisoidun kreikkalaisen, erikoisesti stoalaisen filosofian sekoituksena…. Keskiajalla se muokkautui tarkoin feodalismin kehitystä vastaavaksi uskonnoksi, feodaalisine hierarkioineen. Ja kun porvaristo nousi, kehittyi feodaalisen katolilaisuuden vastakohdaksi protestanttinen kerettiläisyys, ensiksi albigenssien keskuudessa etelä-Ranskassa sikäläisten kaupunkien korkeimman kukoistuksen aikana.» (Engels.)

Keskiaikana kaikki suuret ideologian muodot (filosofia, politiikka, lainoppi) liitettiin jumaluusopin alaosastoiksi. Tästä seurasi, että jokaisen yhteiskunnallisen ja poliittisen liikkeen täytyi ottaa jumaluusopillinen muoto. Ihmisten mielet oli ruokittu yksinomaan uskonnolla ja siitä syystä oli myös heidän omat etunsa puettava uskonnolliseen valepukuun. Historia osoittaa miten porvariston taistelu feodalismia vastaan tapahtui uskonnon lipun alla. Näin tapahtui niin kauan kuin porvaristo ei ollut kyllin voimakas. Mutta siellä missä se tunsi asemansa ja voimansa suuremmaksi aateliston voimaa, se ei epäillyt temmata alas tuota verhoa. Ranskan suuren vallankumouksen päivinä voimansa tunnossa oleva porvaristo julisti tunnuksensa uskonnottomassa — puhtaasti poliittisessa muodossa. Se suoritti myös vallankumouksensa samassa muodossa, uskonnottomassa, puhtaasti poliittisessa muodossa. Kristinusko oli astunut viimeiseen vaiheeseen. Se oli käynyt kykenemättömäksi edelleen olemaan minkään edistyksellisen luokan etujen ideologisena verhona. Se tuli yhä enemmän ja enemmän hallitsevien luokkien yksinomaisuudeksi, jota ne käyttävät pelkkänä hallitsemisvälikappaleenaan. Ne antavat sille aina sen mukaisen muodon, kuin heidän etunsa vaatii.

4. Ideologia luokkaetujen kuvastajana.

Kun uskonto samoinkuin muutkin ideologiat kerran ovat muodostuneet, sisältävät aina perinnöllisiä aineksia, ja tämä perinne — samalla kuin se on välttämätön uudelle — on myös olemukseltaan vanhoillinen. Uutta näissä (ideologioissa) aikaansaavat muuttuvat luokkasuhteet ja muutoksia luokkasuhteissa aiheuttaa yhteiskunnan aineellisten tuotantovoimien kehitys.

Luokkayhteiskunnassa jokaisen ihmisen maailmankatsomuksen määrää peruspiirteiltään hänen luokka-asemansa, hänen paikkansa yhteiskunnallisen tuotannon prosessissa. Ihmisten ideologiaa ei siis saa tutkia erossa luokista ja luokkataistelusta.

Olemme tähänasti tarkastelleet eri ideologian muotojen syntyä ja kehitystä. Olemme todenneet, että ne yleensä ovat ilmausta ihmisten aineellisista tarpeista. Ne voivat kuvastaa oikein tai melkein oikein yhteiskunnan aineellisen elämän kehitystä, mutta saattavat myös kuvastaa sitä virheellisesti, jopa kokonaan väärin. Tämä johtuu lähinnä siitä, että ideologiat ovat ihmisten päissä syntyneitä ja ihmisten tiedot luonnon ja yhteiskunnan aineellisen elämän kehityksestä ovat vajavaisia, jopa täysin vääriäkin. Olemme myös todenneet, että historian vipusimena on ollut luokkien taistelu ja että kaikki ideologiat ovat tietyn luokan ideologiaa. Tästä seuraa, että taantumukselliset luokat, jotka jarruttavat yhteiskunnallista kehitystä ja tahtovat sen kokonaan pysäyttää, muokkaavat myös ideologiansa taantumukselliseksi. Taantumuksellisen luokan ideologian antama väärä kuva luonnosta ja yhteiskunnan aineellisen elämän tarpeista ei siis johdu niinkään paljon objektiivisen maailman puutteellisesta tuntemuksesta, vaan tarkoituksenmukaisesta tosiasiain hämäämisestä ja vääristelemisestä. Olemme vielä todenneet, että jokainen uusi edistyksellinen ideologia saa perintönä edellisten ideologioiden saavutukset. Niin myös Marx ja Engels, vallankumouksellisen työväenluokan ideologian luojat saivat perintönä heitä edeltäneen ideologian saavutukset, jonka perinnön he kriitillisesti muokkasivat. Näin ollen on marxilainen teoria tulos kansainvälisestä taloudellisesta ja poliittisesta kokemuksesta, tulos koko maailman kulttuurin yleistämisestä ja kriitillisestä muokkaamisesta.

5. Marxilaisuus — työväenluokan ideologiana.

Marx ja Engels loivat oman dialektis-materialistisen filosofian kaiken entisen rajoittuneen ankaralla kritikoimisella ja käyttämällä kriitillisesti hyväkseen kaiken arvokkaan, järkevän entisestä filosofiasta. Sen lisäksi sanoi marxilainen filosofia jokaisessa kysymyksessä oman uuden ja tieteellisesti pätevän sanansa.

V. 1845–46 kirjoittivat Marx ja Engels kirjan »Saksalainen ideologia», jossa he suurimmalla täsmällisyydellä määrittelivät filosofisen maailmankatsomuksensa. Juuri tässä he suorittivat tieteellisen sosialismin teorian ja taktiikan muokkaamisen, ajaen idealismin ulos sen viimeisestä turvapaikasta — yhteiskuntatieteestä. He osoittivat, että pääasia, mikä erottaa ihmiset eläimistä, ei ole se, että ihmiset ajattelevat, vaan se että he tuottavat olemassaololleen välttämättömät välineet. Tämä on täysin vastakkainen käsitys Hegelin ja uushegeliläisten idealistiselle yhteiskunnan elämän ymmärtämiselle. Tämä on materialistisen historian käsityksen näkemys.

He osoittivat edelleen, että olemassaololleen välttämättömien välineiden tuotantoprosessissa ihmiset joutuvat keskinäissuhteisiin joiden muodot määrittelee tuotannon kehityksen aste, tuotantovoimien kehitystaso. Tältä pohjalta kasvavat myös edellytykset yhteiskunnallisille muutoksille. Mutta ellei ole muodostunut välttämättömiä edellytyksiä muutokselle tuotannossa ja poliittisessa elämässä, niin pelkkä aate tästä muutoksesta ja uudesta yhteiskunnasta on mielikuvituksellinen haave. Tällaisia kuvitelmia tulevasta yhteiskunnasta rakentelivat utopistiset sosialistit. Marx ja Engels osoittivat, että talous- ja yhteiskuntaelämä ei ole riippuvainen kuninkaitten ja keisarien mielivallasta. Marx ja Engels osoittivat, että luokkien olemassaolo on sidottu vain tuotannon tiettyihin historiallisiin kehitysvaiheisiin. He paljastivat erilaisten taloudellisten yhteiskuntamuotojen kehityksen peruslait, osoittaen, että kehityksen lähteenä on tuotantovoimien kehitys, joka vie ristiriitaan tuotantosuhteiden kanssa. Tämä ristiriita saa ratkaisunsa vallankumouksessa. He osoittivat, miten vihdoin porvarilliset tuotantosuhteet oltuaan tuotantovoimien kahleena tulevat poistetuksi proletariaatin vallankumouksen kautta. Tämän vallankumouksen tuloksena ei ole yksityisomistuksen siirtyminen toisen luokan käsiin, kuten edellisissä vallankumouksissa on tapahtunut, vaan tuotantovälineiden yksityisomistuksen täydellinen hävittäminen ja samalla kaikkien luokkien hävittäminen, siirtyminen luokattomaan yhteiskuntaan. Tämän muuttumisen ehtona on se, että proletariaatti ottaa käsiinsä poliittisen vallan. Koska valtio on luokkaherruuden välikappale, on tämän vallankumouksen tuloksena myös valtion kuoleminen.

Marx ja Engels hahmoittelevat myös tulevan kommunistisen yhteiskunnan peruspiirteet. He osoittavat, että periaatteena tulee olemaan: jokainen kykyjensä mukaan, jokaiselle hänen tarpeittensa mukaan. He ennustivat, että kommunismin aikana häviää kaupungin ja maaseudun välinen vastakohtaisuus, samoin kuin henkisen ja ruumiillisen työn välinen vastakohtaisuuskin. Ihmisestä tulee historian tietoinen luoja. Vasta silloin alkaa ihmiskunnan varsinainen historia, kun tähän astinen historia on ollut sen esihistoriaa. Eräässä toisessa yhteydessä Engels sanoo, että proletaarinen vallankumous on hyppäys välttämättömyyden valtakunnasta vapauden valtakuntaan.

Marx ja Engels osoittivat myös ne ehdot, joiden pohjalla idealistinen maailmankatsomus syntyy. Ensi kerran väärä käsitys tietoisuuden riippumattomuudesta elämän aineellisista olosuhteista, yhteiskunnallisesta käytännöstä syntyi hetkellä, jolloin henkinen työ erottautui ruumiillisesta. Siitä asti tietoisuus on esiintynyt käsityksissä jonain muuna kuin ympäröivän luonnon, ympäröivän yhteiskunnallisen todellisuuden, ihmisten käytännön tietoisuutena. Tätä helpotti huomattavasti se, että henkinen työ on ollut hallitsevan luokan etuoikeutena ja hallitsevat luokat alkoivat pitää henkistä työtä ruumiillisen työn yläpuolella olevana ja selittivät ruumiillisen työn alistuvan henkiselle työlle. Tästä alkaen alettiin aatteita pitää hallitsevina aineeseen, luontoon nähden, johon ruumiillinen työ on yhteydessä. Niin muodostuivat ehdot vääristelylle, ehdot idealistiselle maailmankatsomukselle. Ja seuraava askel tässä kehityksessä oli se, että hallitseva luokka, riistävä luokka alkoi esittää aatteensa yleisinhimillisinä ja luokkaetunsa yleisetuna.

Työväenluokan maailmankatsomus oli siis syntynyt. Mutta se oli vasta syntynyt. Se ei ollut vielä työväenluokan omaisuutena. Huolimatta siitä, että marxilainen ideologia on työväenluokan perinnäisetujen tieteellinen ilmaisu ei tämä suinkaan heti eikä vielä tänäkään päivänä ole löytänyt tietään jokaisen työtätekevän tietoisuuteen, jonka perinnäisetujen ilmaisijana se on. Tähän on perimmäisenä syynä se mistä edellä on mainittu, että vallassaoleva luokka esittää oman maailmankatsomuksensa, oman luokkansa ideologian yleisinhimillisenä luokkien yläpuolella olevaksi. Hallitsevana luokkana sillä ovat myös kaikki välineet ja keinot oman katsantokantansa istuttamiseksi koko ansan tietoisuuteen. Paitsi että se pyrkii istuttamaan kansanjoukkoihin oman tietoisuutensa, se pyrkii myös vetelöittämään ja turmelemaan työväen vallankumouksellisen ideologian, uittamalla ja salakuljettamalla siihen omia katsantokantojaan. Tämä vallankumouksellisen ideologian rämettyminen tapahtuu myös toista tietä. Tämä toinen tie on tavallaan välttämättömän kehityksen tie. Yhteiskunnallisen kehityksen lakien mukaisesti tapahtuu välikerrosten jatkuvaa proletarisoitumista, pikkuyrittäjäin ja pientalonpoikaiston suistumista työväenluokkaan. Nämä ihmiset tuovat mukanaan pikkuporvarillisen katsantokantansa. Toiselta puolen pääoma »lahjoo» pientä osaa työväenluokasta paremmalla palkalla tai antamalla eräälle osalle joitakin virkapaikkoja ja täten luo otollisen maaperän epäproletaariselle ideologialle. Nämä molemmat tiet ovat erilaisten opportunististen ideologiain kulkureittejä työväenluokan keskuuteen.

6. Taistelu marxilaisuuden vääristelijöitä vastaan.

Engels sanoo, että luokkataistelua käydään kolmella päärintamalla, taloudellisella, poliittisella ja ideologisella rintamalla. Marxilaisuus — työväenluokan maailmankatsomus — joutui heti syntymästään asti ankaraan taisteluun niin idealistista filosofiaa ja siihen pohjautuvia yhteiskunnallisia oppeja vastaan, kuin myös mekanistista materialismia vastaan. Päätaistelunsa marxilaisuus on luonnollisesti taistellut idealismia vastaan, mutta sen on täytynyt olla joka hetki valmiina myös torjumaan mekanistisen materialismin syytökset ja vääristelyt, joka loppujen lopuksi vie samaan kuin idealismi.

Hegelin idealistinen dialektiikka ja Feuerbachin mekanistinen materialismi olivat Marxia ja Engelsiä edeltäneen filosofian korkeimmat saavutukset. Marx ja Engels käyttäessään hyväkseen kaiken sen mitä näissä oli edistyksellistä, joutuivat samalla jo maailmankatsomuksensa syntyvaiheessa taisteluun näitä kumpaakin suuntaa vastaan. Ja myöhemmin jatkui tämä taistelu Proudhonia, Bakuninia, Lasallea, Dühringiä y.m. vastaan. Tämä taistelu oli milloin peitetympää, milloin avointa, milloin hillitympää, milloin ankarampaa. Kun taantumuksen hyökkäys oli voimakkaampaa muilla rintamilla oli se myös voimakkaampaa ideologisella rintamalla. Parisin Kommuunin kukistamista seuranneena taantumuskautena kohdistui taantumuksen isku ankarana myös ideologisella rintamalla. Tämä ilmeni varsinkin marxismin vastaisten ryhmittymien voimistumisena I Internationalessa. Viime vuosisadan lopulla ja tämän vuosisadan alussa kansainvälisessä työväenliikkeessä valtaan päässeen opportunismin aikakaudella joutui myös marxilaisuus erilaisten vääristelijäin ja arvostelijain »parannettavaksi». Tunnetuin näistä on saksalainen revisionisti Bernstein. Bernsteinin ja kumppanien ansioksi on luettava marxilaisuuden vallankumouksellisen sisällön umpeen muuraaminen. Tämä oli kapitalismin verrattain rauhallisen kehityksen aikaa, jolloin imperialismin ristiriidat eivät olleet vielä paljastuneet täysin silminnähtäväksi. Tänä aikana, jolloin lailliset taistelumuodot olivat ylistettyjä, saavutti julkinen työväenliike päätähuimaavia tuloksia. Tämä oli sitä aikaa, jolloin II Internationalen puolueet ihroittuivat, eivätkä enää vakavasti ajatelleetkaan vallankumousta ja jolloin liioin ei huolehdittu joukkojen vallankumouksellisesta kasvattamisesta. Työväenluokan ideologia oli kyllä tänä aikana tullut laajalti tunnetuksi, mutta samaan aikaan oli se myös kadottanut vallankumouksellisen sisältönsä. Se oli porvarillistunut. Mutta kun kapitalismi oli joutunut kehityksensä viimeiseen kauteen, imperialismin kauteen, luokkien avointen yhteentörmäysten kauteen, proletariaatin vallankumouksellisten esiintymisten kauteen, kävi myös ilmeiseksi, että II Internationalen ideologiset katsantokannat eivät riitä. Työväenluokka oli aseistettava uudella ideologialla, uudella teorialla. Aikaisemmin jo mainitsimme, että uudet yhteiskunnalliset aatteet ja teoriat syntyvät vasta sen jälkeen, kun yhteiskunnan aineellisen elämän kehitys on asettanut yhteiskunnalle uusia tehtäviä. Yhteiskunnan aineellisen elämän kehitys asetti nyt yhteiskunnalle uuden tehtävän ja se tehtävä vaati myös uusia aatteita.

7. Leninin ja Stalinin taistelu marxilaisuuden vääristelijöitä vastaan ja heidän osuutensa Marxin ja Engelsin työn jatkajina.

Stalin sanoo, että »imperialismi ei ainoastaan ole vienyt siihen, että vallankumous on tullut käytännölliseksi välttämättömyydeksi, vaan myöskin siihen, että ovat muodostuneet edulliset ehdot välttämättömälle rynnäkölle kapitalismin linnoituksia vastaan.»

Mutta tuo rynnäkkö kapitalismin linnoituksia vastaan kävi mahdolliseksi vain sen kautta, että työväenluokan teoria ensin puhdistettiin siitä opportunismin ruosteesta, johon se II Internationalen kaudella oli peittynyt. On tunnettua, että tämän tehtävän suoritti Lenin. Mutta Lenin ei ainoastaan herättänyt uudelleen eloon marxilaisuutta, vaan otti myös askeleen eteenpäin. Hän kehitti marxilaisuutta edelleen kapitalismin ja proletariaatin luokkataistelun uusissa ehdoissa. Uuden puolueen luominen työväenluokalle kävi välttämättömäksi. Tämän uuden puolueen ideologista valmentamista varten kirjoitti Lenin kirjansa »Mitä on tehtävä». Tässä kirjassaan Lenin tuomitsee n.s. vaistovaraisuuden teorian työväenluokan ideologiselle katsomukselle vaaralliseksi ja kelpaamattomaksi. Tämä vaistovaraisuudelle kumartamisen teoria ei suinkaan ollut pelkkä venäläinen ilmiö, vaan oli se laajalle levinnyt myös Länsi-Euroopan sosialidemokraattisten puolueiden keskuudessa. Lenin osoittaa, että kumartelu työväenliikkeen vaistovaraisuuden edessä, tietoisen aineksen merkityksen väheksyminen, merkitsee samalla porvarillisen ideologian vaikutuksen voimistumista työläisiin.

»Kysymys on ainoastaan tästä: porvarillinen tai sosialistinen ideologia. Keskitietä tässä ei ole…. Sen tähden sosialistisen ideologian kaikenlainen väheksyminen, kaikenlainen loittoneminen siitä merkitsee samalla porvarillisen ideologian voimistuttamista.» (Lenin: Mitä on tehtävä.)

Taantumusvuosina 1907–1912, jolloin työväenluokan ideologista turmelemista suoritettiin määrätietoisesti, jolloin myös työväenliikkeen riveissä mitä moninaisemmat opportunistiset katsantokannat nostivat päätään, ilmeni myös kirjallisuudessa tämä ideologinen rappio. Markkinat täytettiin marxilaisuuden ja sosialismin vastaisella kirjallisuudella. Monet kirjailijat, jotka olivat proletariaatin mukana vallankumouksessa ja sitä edeltäneinä aikoina, koettivat nyt vieroittaa työväenluokkaa sosialismista ja yhteiskunnallisesta taistelusta. Filosofisen materialismin vastapainoksi tyrkytettiin uskontoa ja mystiikkaa. Tuli jälleen muotiin marxilaisuuden »arvostelu», jonka tarkoituksena oli vieroittaa joukot marxismista ja filosofisesta materialismista. Tämän ideologisen rappeutuneisuuden yhteiskunnallis-poliittiset juuret imivät mehunsa porvarillisen vastavallankumouksellisuuden ahdashenkisyydestä, kun taas sen teoreettiset juuret ravitsivat itsensä idealistisella filosofialla, machilaisuudella. Marxilaisten vallankumouksellisten tehtäväksi tuli paljastaa marxilaisuuden vääristelijät ja viholliset ja puolustaa marxilaisuuden teoreettisia perusteita.

Teoksessaan »Materialismi ja empiriokritisismi» Lenin paljasti nämä marxismin teorian vääristelijät — venäläiset machilaiset ja heidän teoreettiset opettajansa, puolustaen samalla marxilaisen puolueen teoreettisia perusteita kaikenlaisia revisionisteja vastaan. Samalla Lenin yleisti luonnontieteen saavutukset Engelsin kuoleman jälkeisenä kaudella, nostaen Marxin filosofisen materialismin uudelle korkeammalle asteelle.

Lenin paljasti luonnontieteen ja erikoisesti fysiikan alalla vallitsevan kriisin olemuksen ja ideologisen lähteen, osoittaen, että elektronien löytämisen yhteydessä luonnontieteilijät käsittämättä dialektisen materialismin olemusta, horjahtivat idealismiin, tehden johtopäätöksen aineen häviämisestä. Lenin todisti, että jokainen saavutus aineen rakenteen ja ominaisuuksien tutkimisessa ja tieteellisessä selittämisessä ei suinkaan kumoa marxilaisuutta, vaan päinvastoin vahvisti materialismin katsantokantoja. Jokainen tieteen saavutus on uusi todistus dialektisen materialismin pätevyydestä. Lenin oli sitä mieltä, että ainoa ulospääsy luonnontieteen kriisistä on dialektisen materialismin katsantokannalle asettuminen. Tiedemiesten on alettava tietoisesti soveltaa tutkimuksissaan tätä metodia.

Kirjassaan »Dialektisesta ja historiallisesta materialismista» Stalin antaa selvyydellään ja teoreettisella syvällisyydellään hämmästyttävän analyysin ideologian synnystä ja merkityksestä yhteiskuntaelämän kehityksessä.

»Yhteiskunnan henkisen elämän muodostumisen lähdettä, yhteiskunnallisten aatteiden, yhteiskuntateorioitten, poliittisten katsomusten ja poliittisten laitosten syntymisen lähdettä ei ole etsittävä itse aatteista, teorioista, katsomuksista ja poliittisista laitoksista, vaan yhteiskunnan aineellisen elämän ehdoista, yhteiskunnan olemisesta, jonka kuvastusta nämä aatteet, teoriat, katsomukset j.m.s, ovat.»

Ja edelleen:

»Jos siis yhteiskuntahistorian eri kausilla havaitaan erilaisia yhteiskunnallisia aatteita, teorioita, katsomuksia ja poliittisia laitoksia…. niin tätä ei selitä itse aatteiden, teorioiden, katsomusten ja poliittisten laitosten »luonne» eikä »ominaisuus», vaan yhteiskunnan aineellisen elämän erilaiset ehdot yhteiskuntakehityksen eri kausilla.»

Tässä on mitä suurimmalla selvyydellä osoitettu ideologisten katsomusten perusta. Ideologian merkityksestä Stalin sanoo mm.:

»Synnyttyään yhteiskunnan aineellisen elämän kehityksen asettamien uusien tehtävien perustalla, uudet yhteiskunnalliset aatteet ja teoriat raivaavat itselleen tien, tulevat kansanjoukkojen omaisuudeksi, mobilisoivat niitä, järjestävät ne elämästä eroavia yhteiskunnan voimia vastaan ja helpottavat sillä tavalla yhteiskunnan aineellisen elämän kehitystä jarruttavien elämästä eroavien yhteiskuntavoimien kukistamista.»

Puheessaan Neuvostoliiton Kommunistisen Puolueen XVII edustajakokouksessa v. 1934 Stalin osoitti, että vaikkakin leninismin vastaiset ryhmittymät on lyöty hajalle, niin ryhmittymien ideologian jätteet elävät vielä puolueen eräiden jäsenten päissä ja antavat usein tietää olemassaolostaan.

Stalin mainitsee, että kun sen aikakauden eräänä tärkeimpänä tehtävänä oli kapitalismin jätteiden hävittäminen taloudesta ja ihmisten tietoisuudesta, niin se merkitsee sitä, että puolueen on käytävä mitä ankarinta taistelua porvarillisen ideologian jätteitä vastaan, sillä nämä porvarillisen ideologian jätteet ovat erittäin sitkeähenkisiä ja voivat saada vielä erittäin suuren jalansijan osaksi siitä syystä, että ihmisten tietoisuus jää jälkeen heidän taloudellisesta asemastaan, ja osaksi siltä syystä, että Neuvostoliitto on kapitalististen maiden ympäröimä, jotka yrittävät elvyttää ja pitää yllä kapitalismin jätteitä niin taloudessa kuin ihmisten tietoisuudessakin.

Stalin osoittaa kuinka leninismin vastaiset ideologiat mitä erilaisimmissa muodoissa pyrkivät vaikuttamaan puolueeseen saadakseen aikaan sekaannusta ja hajaannusta. Milloin luokattoman sosialistisen yhteiskunnan rakentamisen kysymyksissä, kollektiivisoimiskysymyksissä, milloin kansallisuuskysymyksissä jne.

Päättynyt maailmansota osoitti marxilais-leniniläisen ideologian lujuuden ja voittamattomuuden. Punaisen Armeijan taistelijain, samoinkuin Neuvostoliiton siviiliväestönkin uljuus ja voima oli historiassa ennennäkemätöntä. Se aatteellinen lujuus ja moraalinen voima, se syvä isänmaanrakkaus, jota neuvostosotilaat osoittivat, oli täydellinen yllätys fasistisille täjille. Fasistisiin armeijoihin oli juurrutettu vieraitten kansojen ryöstön ja orjuuttamisen ideologia, saksalaisen isäntäkansan ja »valitun rodun» ideologia, kun taas Neuvostoliiton Punaisen Armeijan jokainen taistelija oli kasvatettu kansojen ystävyyden ja vapauden hengessä.