Katkelmia vallankumoustapahtumista

”LOKAKUUN 25 PÄIVÄ”

… Kello 12 lokakuun 25 päivänä ”Petropavlovkan” komendantin sanojen mukaan linnoituksessa kaikki valmista. Tykit asetettu paikoilleen, Talvipalatsin ampuminen voidaan alkaa heti kun ensi merkki on saatu … Smolnasta ilmoitetaan, että kaikkien hallinnollisten rakennusten ja rautatieasemien valtaus on käynyt verenvuodatuksetta. Sovittelijain esiparlamentti — ”tasavallan neuvosto” hajoitettu. Neuvostokongressi avataan kello 2 päivällä. On heti tehtävä loppu Kerenskin hallituksesta.

Miinaveneet ovat saapuneet Helsingistä, aamun sarastaessa ovat nousseet Nevalle. ”Auroora” on aivan Nikolain-sillan vieressä.

Mutta jostain syystä ei vieläkään ole ketjutettu Moikkaa kaartin osastoilla. Kronstadtilaiset ilmoittavat, etteivät voi saapua ennen kello kolmea.

* * *

… Nopeaan vie kaateri minut ohi uhkean Talvipalatsin (Rantakadulla näkyy jotain liikettä, nähtävästi asetellaan tykkejä), ”Aurooran” luo.

Reiluja poikia nuo matruusit! Muutamia heistä tunnemme, olemme yhdessä istuneet Kerenskin vankeina ”Krestyssä”. Selviää, että ”Aurooralta” ei voi ampua piiriesikuntaa, jonne Väliaikainen hallitus on asettunut. Sovitaan, että ”Petropavlovkan” signaalilaukauksen jälkeen ampuu ”Auroora” pari tyhjää laukausta kuusituumaisilla. Lähetän sanan miinaveneille, että ne sivuuttaisivat Nikolainsillan ja olisivat valmiina merkin saatuaan ampumaan Talvipalatsia.

* * *

Jo saapuivat kronstadtilaisetkin. Myöhästyivät aika tavalla. Muutama tuhat nuoria, solakoita poikia kiväärit varmoissa käsissään täyttää kuljetuslaivan kannen. Lausun heille lyhyen tervehdyksen Neuvostovallan nimessä, osoitan heille päämäärän. Tuossa Talvipalatsi — kerenskiläisten viimeinen pakopaikka. Se on vallattava. Heti lasketaan heidät maihin Konnogvardeiskin bulevardin luona, ottavat yhteyden ensimäisen matruusiosaston kanssa ja tykkitulen jälkeen tekevät hyökkäyksen Talvipalatsiin.

Puhun heille, katselen noita tarmokkaita, kärsimättömiä kasvoja. Ei, heitä ei tarvitse agiteerata. Mahtava nuori aalto on vyörynyt Kronstadtista Pietariin. Varo itseäsi, Kerenski!

Eläköön vallankumouksellinen Kronstadt — tahtomattani liikutettuna ja iloisesti lopetan. ”Hurraa” — vieri Nevaa myöten uhkaavana varoituksena.

… Pimeätä. Kiväärit paukkuvat, kuularuiskut rätisevät. Millionnajalla matruusien, sotilaiden, punakaartilaisten järjestyksetön joukko vuoroon painuu palatsin porttia kohti, vuoroon heilahtaa takaisin seiniin puristautuen, kun junkkerit avaavat tulen puubarrikaadeilta.

… Vihdoinkin! Kumeana kuului tykin laukaus. Vielä ja vielä. Se oh ”Petropavlovka”.

”Ehdottaisimmeko, että he antaantuisivat?”, kysyy toveri Tshudnovski, joka oli tuonut mukanaan osan pavlovilaisia, kuten aina uskaliaana ja puheliaana.

Myönnyn.

Tykistötuli teki vaikutuksensa. Antautui iskujoukko, joku junkkerikoulu. Katukäytävälle laskivat kiväärinsä ja ratsujen ympäröiminä vietiin Millionnajaa myöten. Tshudnovski olisi jättänyt heille aseistuksen, minä en siihen suostunut. Jälelle jääneet junkkerit pitivät puoliaan vielä tunnin ajan. Kapeat kiertoportaat vaikeuttivat hyökkäystä — joitakin kertoja löivät he takaisin hyökkäävän joukon.

Mutta nekin lopulta vavahtivat. Lähettivät sanan, että lopettavat vastustuksen. Kahden kesken Tshudnovskin kanssa nousimme palatsin saleihin. Kaikkialla hajallaan barrikaadien jätteitä, sikin sokin patjoja, huonekaluja, verhoja, aseita. Monenkarvainen joukko tulvaa perässämme, hajaantui kaikkiin kerroksiin. Junkkerit antautuivat. Mutta suuressa salissa on erään huoneen kynnyksellä heitä liikkumaton selvästi eroittautuva rivi kiväärit ojossa. Hyökkääjät ällistyivät. Me menimme Tshudnovskin kanssa niiden luokse. He olivat aivankuin kivettyneitä. Suurella vaivalla saimme irroitetuksi kiväärit heidän käsistään.

”Täälläkö on väliaikainen hallitus?”

”Täällä, täällä”, kiirehti vastaamaan eräs junkkereista. ”Olen teidän miehiänne”, kuiskasi hän minulle.

Tuossa — väliaikainen hallitus, jotka yrittivät estää sitä, mikä ei ollut estettävissä, pelastaa sen, minkä itse elämä oli kuolemaan tuominnut — viimeisen porvarihallituksen Venäjällä. Kaikki kolmetoista (Kerenski oli karannut) olivat jähmettyneet pöydän ääreen yhdeksi vapisevaksi, kalpeaksi massaksi. Ja sellaisiksi vapiseviksi ja voimattomiksi he jäivät, kun vahvan saattovartion kanssa vein heitä Pietari-Paavalin linnoitukseen.

Heidän edellään aukesi ja jälestään taas sulkeentui levoton kansan meri. Ja he olivat kuin säälittävä lastu laineilla. Niin mitätön oli tuo hallitus, joka kukistui yleisen ylenkatseen vallitessa, joka ei missään kohdannut vakavaa tukea, joka lakaistiin pois työläisten, sotilaiden ja matruusien kapinan yhdellä iskulla.

V. Antonov-Ovsejenko.

MUISTORIKAS YÖ

Piirikomiteoissa tehtiin kuumeisesti työtä. Tehtaissa valmistauduttiin hyökkäykseen. Punaisen Kaartin osastot odottivat määräyksiä.

Kaikki työläiset hakivat aseita.

Eräs vanhus toi mukanaan rautaisen hangon. Näin hänet myöhemmin torilla. Puhui jotain joukolle käsiään heiluttaen ja hangollaan huitoen. Kylmästä huolimatta oli hänen puoliturkkinsa auki. Näkyi laiha rinta. Hattuun kiinnitetty punainen kankaanpala.

* * *

Punakaartin osaston kanssa tulin torille. Jo toisen kerran saavuin sen käytäville nyt — vissein päämäärin.

Ensi kerralla, tammikuun 9 p:nä v. 1905 tulin anomaan apua isä-tsaarilta. Toisella kerralla, lokakuun 25 p:nä v. 1917 kukistamaan porvariston häntyreitä. Torilla oli paljon väkeä. Nikolain siltaa, Liteiniä ja muita katuja myöten tulvi yhä uusia työläisjoukkoja. Useilla kiväärit. Joku tehdas, en muista mikä, toi parin kuularuiskuja. Joukossa odottava mieliala. Kasvoilla uhmaava, päättävä ilme. Siellä täällä ratisivat pyssynlukot, kuului laukauksia.

Eri paikoissa toria järjestettiin lentäviä miitinkejä. Ei niitä kukaan koolle kutsunut. Ei ollut virallisia selostajia. Joukko itse kokoontui, itse pohti polttavia kysymyksiä. Joka puolella haukuttiin väliaikaista hallitusta.

”Mitäpä heiltä saattaa odottaa?”

”Heittiöitä ovat,” huudahti joku nainen.

Muistivat heinäkuun päiviä.

”Missä Iljitsh ja muut?”

Johtajain kohtalo kiinnitti mieliä.

* * *

Pietari-Paavalin linnoituksesta ammuttiin laukaus. Joukko hätkähti, alkoi kokoontua palatsin luokse.

”Auroora,” ampui. Kuularuiskut alkoivat rätistä. Taasen kuului jostain puhe. Tunkeuduimme palatsiin. Rappuja myöten ylös johonkin käytävään. Kävimme sisään huoneisiin, ja huudahdimme hämmästyksestä. Sellaista ylellisyyttä emme koskaan olleet nähneet. Peilejä, kultaa, silkkiä …

Eräs poika tavotti kelloa. Hänet vedettiin takaisin … joku löi häntä … Sekä nauratti että suretti. Menimme huoneisiin, emme tienneet mistä ulos pääsisi. Oli hullumpaa, kuin sakeassa metsässä. Eksyimme, mutta takaa painautuu sisälle yhä uusia ja uusia työläisiä. Joten kuten selvisimme ulos.

Kuului laukaus. Mikä? Mistä? Seinän vieressä sohvan takana kyyristeli naissotilas. Merkeistä näimme hänen kuuluvan kuoleman pataljoonaan. Me olemme jo huoneessa, ja tuo tähtää … katala. Syöksyimme sohvan luokse, otimme hänet kiinni, hän puree, raapii kuin villi kissa. Menimme toiseen huoneeseen ja siellä oli heitä kymmenisen kappaletta. Kuka kaapissa, kuka pöydän alla, yksi kyttyrässä kamiinin luona.

Vedimme esiin heidätkin. Vapisivat, polvilleen vaipuivat: ”Leipäpalan takia olemme tämmöiseen ryhtyneet”, selittelivät. Päästimme heidät menemään.

Mutta kadulla riehui lyijymyrsky. Palatsi oli kirkkaasti valaistu. ”Aurooran” valonheittäjät halkoivat yön pimeyttä valaisten kirkkaasti väliaikaisen hallituksen viimeistä tukea.

* * *

”Väliaikainen hallitus on kukistunut! Valta on meidän käsissämme!” Salamana kulki tämä viesti. Ihmiset suutelivat toisiaan, onnittelivat toisiaan. Kasvot kaikilla iloiset, valoisat, pyhäisät.

Etteipä! Me voitimme!

Me otimme vallan käsiimme!

Työläinen Adamovitsh.

”LOKAKUUN PÄIVINÄ RINTAMALLA”

Melkein Lokakuun vallankumoukseen saakka seisoi tarkka-ampuja divisioonamme Bessarabiassa. Sotilaat olivat jo tottuneet ”mamalyigaan” (maissipuuroon) ja viinirypäleisiin, kun divisioonamme odottamatta vietiin pikamarssissa asemalle ja lähdettiin kulettamaan tietämättämme minne ja minkävuoksi, ilman pysäyksiä sisä-Venäjälle, yhä etemmäksi pohjoiseen. (Minä olin silloin telefonistina 35:nnen divisioonan esikunnassa). Matkalla saimme tietää, että meitä viedään jollekin toiselle rintamalle. Senjohdosta syntyi monenlaisia huhuja ja arveluja, toiset puhuivat, että meitä viedään Riigan rintamalle, toiset, että meidät ajetaan Pietariin, Pietarin varusväeksi. Olimme kaikki vakuutettuja siitä, että viimeinen arvelu oli oikea, mutta emme voineet ymmärtää, mikä pakotti hallituksen kutsumaan rintamalta kokonaista 2 divisioonaa (paitsi meidän divisioonaamme oli matkalla myös 32:nen divisioona). Palava halu saada tietää, mitä Venäjällä ja Pietarissa tapahtuu, pani meidät kyselemään jokaiselta vastaantulijalta.

Olimme päällystömme ankaran silmälläpidon alaisia ja kaikki uteliaiden ryhmäkokoukset hajoitettiin. Patrullit ja agentit piirittivät meidät, ja ankarasti kiellettiin poistumasta vaunusta. Tällaisista varokeinoista ja ankaruudesta huolimatta oli meillä omat yhteyskeinomme. Sitäpaitsi hankimme lehtiä ja ahneesti ahmimme tietoja siitä, että kenraali Kornilov on yrittänyt anastaa vallan ja päästä diktaattoriksi, että hän ei ole siinä onnistunut, että hänet on saatu kiinni, vangittu ja teljetty tyrmään, myöskin siitä, että bolsheviikit valmistautuvat ottamaan vallan käsiinsä ja senvuoksi Kerenski haalii sotaväkeä Pietariin, jossa, paikallinen garnisooni on bolsheviikkien puolella. Pojat olivat iloissaan saatuaan tietää, että menemme Pietariin, jokainen haaveksi rauhallisesta garnisoonipalveluksesta ja levosta rintaman jälkeen.

Lähestyessämme Ostrovin asemaa (Mogilevin läänin kihlakuntakaupunki), saimme tietää, että Kornilov on siellä. Kun juna pysähtyi, riensi miltei koko joukkomme häntä katsomaan. Sekä sotilaat että siviiliväki kiirehtivät uteliaina näkemään Kornilovia, joka oli niin paljon melua aikaansaanut, saadakseen tietää, minkävuoksi hänet on vangittu jne. Kansaa kokoontui paljon. Kaikki olivat kiihdyksissään, ja kun vain jokukaan poliittinen mielipide lausuttiin, syttyi parista sanasta kiihkeä väittely, ja väittelevien ympärille kokoontui joukkoa. Väiteltiin varovasti. Jokainen pelkäsi avoimesti syyttää Kerenskiä, mutta sitä useammin hyökättiin Kornilovin kimppuun, tuon seikkailijan, joka oli uskaltanut yrittää siepata vallan. Mutta jos joku upseeri säikähdytti kokoontuneina, niin he jo hajaantuivat.

En joutunut näkemään valkoista kenraali Kornilovia, olin niin innostunut väittelemään ryhmissä. Jokainen väitteli niin kuin osasi, alettiin sotilaasta, siirryttiin työläisiin ja lopetettiin talonpojalla ja maakysymyksellä. Aloimme lähemmin tutustua vallankumoukselliseen joukkoon, mutta ikävä kyllä, jouduimme vain vähän aikaa seisomaan Ostrovissa, pian lähti joukkomme jatkamaan matkaa.

Eräällä seuraavista asemista meidän esikunta-adjutanttimme, luutnantti Jevski piti meille nuhdesaarnan, kielsi kivenkovaan poistumasta junasta ja sekaantumasta minkäänlaisiin keskusteluihin: ”Jos näette, että jossain on kokoontunut ryhmä, hajottakaa se, taikka tulkaa ilmoittamaan”, sillä, kuten hän lausui: ”On paljon saksalaisia agentteja, jotka provoseeraavat” j.n.e.

Asemilla emme enää väitelleet, saavuimme Viitebskiin. Siellä oli bolsheviikkien maanalainen järjestö, joka oli jo ehtinyt saada paljon aikaan. Tutustuimme erääseen tämän järjestön jäseneen. Hän antoi meille lehtiä ja kirjallisuutta, selvitti asian oikean laidan, myöskin pyysi meitä jättämään armeijan ja ryhtymään työhön järjestössä. Siitä kieltäydyimme sanoen, että meitä tarvitaan armeijassa, mutta lupasimme, että omiamme vastaan emme lähde ja että saamme koko sotilasjoukon taivutetuksi bolsheviikkien, Pietarin Työl. Sot. Talonp. Edust. Neuvoston puolelle. Muutamat tovereistamme lähtivät kaupunkiin miitinkiin, me jatkoimme matkaa.

Matkalla pysähdyimme ja annettiin käsky strateegisistä syistä keskeyttää matka ja asettua lähimpiin kyliin.

Sää oli huono, kuraa ja kylmää, sotilailla ei ollut lämmintä vaatetusta eikä jalkineita, ei elintarpeita. Kaikki tämä muodosti maaperän agitatsionille, oli helppo saada aikaan epäluottamusta upseereita ja komennuskuntaa kohtaan, juurruttaa, sotilaan mieleen ajatus, että häntä petetään, ja kylvää tyytymättömyyttä kultaisien kannuksien kantajia vastaan.

Tämän agitatsioonin seuraukset näkyivät pian kaikessa laajuudessaan. Toinen toisensa jälkeen kieltäytyivät rykmentit lähtemästä Pietaria vastaan. Heikommissa rykmenteissä, joissa oli tehty vähemmän agitatsionia ja joissa kultakannuksisten vaikutus oli vielä voimakas, lähtivät sotilaat, mutta — vain omin silmin nähdäkseen, mistä oli kysymys. Mekin päätimme lähteä ja jatkaa ”hajoittavaa agitatsioniamme”.

Ennen lähtöämme saimme käskyn yhdistää asemalla voimakas aparaatti hallituksen linjaan pitääksemme yhteyttä hajanaisten ja Pietariin kulkevien osastojen kanssa koko linjalla sekä ollaksemme suorassa yhteydessä Kerenskin esikunnan kanssa. Tämä määräys piti minun kahden toverini kanssa täyttää, mutta kaikki meidän koneemme olivat liian heikkoja, eivätkä voineet palvella niin laajaa sädettä, josta vanhimpamme sai aikamoisen löylyytyksen esikunnan päälliköltä.

Asemalla tutustuin päivystävään telefonistiin — hän olikin bolsheviikki. Hänen kanssaan kaappasimme kaikki Kerenskin kiireelliset sähkösanomat, m.m. sen, jossa Kerenski kehoitti olemaan alistumatta Neuvoston valtaan, sen me kätkimme. Samana yönä saimme sähkösanoman Pietarin Neuvostolta, sitä levitimme samana yönä kaikkiin osastoihin. Seuraavana aamuna tuli käsky, että minut on otettava pois työstä. Yöllä lähdimme Pietariin.

Yö teki agitatsioonin huomaamattomaksi, ja me agiteerasimme sotilaita olemaan lähtemättä Pietariin, mutta jokainen tahtoi lähteä uteliaisuudesta omin silmin nähdäkseen, sanoivat ”sitten näemme”. Eräässä paikassa onnistuimme agiteeraamaan sotilaat niin, että alkoivat järjestää miitinkiä ja huutaa: ”Emme halua matkustaa”, mutta siitä syntyi rettelö. Upseeri, joka oli sotilaiden joukossa ja väitteli heidän kanssaan, ei sietänyt sitä, että ”rivimiehet” piirittävät hänet ja haukkuvat Kerenskiä, ja löi vasten kasvoja hänen kanssaan väittelevää sotilasta. Vähältä piti, ettei upseeria tapettu, mutta paikalle ehti upseereja iskujoukon kanssa ja hajoitti kokoontuneen joukon vangiten muutamia pääpukareja.

Silloin päätimme aloittaa bolshevistisen propagandan ja kirjallisuuden levittämisen iskupataljoonain keskuudessa, riuhtaistaksemme nuo ”hullut” — kuten meidän vanhimpamme sanoi, upseerien vaikutuksen alta. Upseerit eivät myöskään torkkuneet. Muutamat heistä tulivat sotilaiksi puettuina työskentelemään ”kerhoihin”, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä.

Taistelua käytiin elämästä ja kuolemasta. Sotilaat kadottivat viimeisenkin uskonsa päällystöönsä. Kuria ei enää ollut. Alkoivat upseerien pieksämiset, alettiin riistää niiltä olkalappuja. Ryhmissä, joita asemalla kokoontui, oli enemmistö bolsheviikkien puolella. Upseerit, jotka esiintyivät sotilassinelleissä puheita pitäen tunnettiin joko heidän valkoisista, paksuista kauloistaan tai hyvinhoidetuista käsistään, ja pilkkanaurulla karkoitettiin heidät ulottuvilta.

Rautatieläiset olivat Kerenskin puolella, sen todisteena oli heidän sabotaashinsa, mutta työläiset olivat Kerenskiä vastaan.

Tällaisen mielentilan vallitessa saavuimme Luugaan. Siellä oli vallankumouksellismielinen garisooni, bolsheviikeille myötämielinen. Meidän rykmentissämme, eritoten iskupataljoonassa, kierteli ilkeä huhu, että Luugan garisooni, saksalaisten agenttien vaikutuksesta, ryöstää rauhallisia kansalaisia jne., ja garisoonien sotilaiden keskuudessa levitettiin huhua, että 35:s divisioona on saapunut heidän tilalleen ja että se hajoittaa komiteat ja Neuvostot. Luugan garisooni asestautui yöllä ja siirtyi kaupungin ulkopuolelle odottaen aseellista yhteentörmäystä.

Me olimme silloin jo jättäneet esikunnan ja menimme työhön. Asemalla kokoontui suunnattoman suuri kokous, jossa esiintyivät bolsheviikit, pietarilaiset työläiset, jotka eivät peljänneet esittää bolshevistista totuutta Kerenskistä ja hänen kasakoistaan, he selvittivät, mihin Kerenski johtaa petettyjä sotilasjoukkoja, mitä on Pietarin Neuvosto ja bolsheviikkien puolue. Agitaattorit kehoittivat kääntämään pistimet omia petturi-upseereita vastaan, eikä lähtemään Pietariin.

Miitingissä olevan joukon mieliala oli vallankumouksellinen; miitingin jälkeen tehtiin ehdotus: ei mennä etemmäksi, vaan lähetetään edustajia Pietarin Neuvostoon ilmoittamaan, että 35:s divisioona on kokonaisuudessaan sen puolella, sekä ottamaan selvää asiain kulusta. Ehdotus hyväksyttiin. Edustajien joukossa olin minäkin. Käden käänteessä valmistettiin meille paperit divisioonakomitealta.

Upseerit olivat saaneet hajua miitingistä ja ilmestyivät pian sinne iskujoukon kanssa. Siitä hetkestä muuttui asema jyrkästi vastakkaiseen suuntaan. Vaunun katolle, joka oli puhujalavana, ilmestyi suulas kapteeni, vastavallankumouksellinen, Kerenskin häntyri, ja alkoi imelillä puheilla kylvää vihaa bolsheviikkeja ja aikaisemmin esiintyneitä puhujia vastaan. Iskujoukko ympäröi meidät, bolsheviikit, eikä annettu puhua, uhattiimpa ampuakin.

Nousi myrsky. Lähdettiin kokoamaan omia poikia ja myötämielisiä pelastuaksemme pulasta. Alkoi tukkanuotta. Muistan, kuinka piirittivät pietarilaisen työläistoverin, joka aikaisemmin esiintyi ja kuinka minä kiiruhdin häntä auttamaan. Meille molemmille olisi käynyt huonosti, elleivät apuun olisi hyökänneet meidän puoluelaisemme.

Tuuppien syrjään ällistyneet iskujoukon miehet he antoivat työmiestoverille tilaisuuden puhua. Hänen tulinen, oikeudenmukainen puheensa teki valtavan vaikutuksen. Upseerit tunsivat tulleensa voitetuksi ja alkoivat hiipiä pois. Sillä hetkellä kulki juna ohitse, me kaikki kuusi hyppäsimme siihen sen kulkiessa. Dnon asemalla meidät pidätettiin, mutta onnistuimme pääsemään lävitse, vaikkakin jouduimme ensin matkustamaan Hatsinaan.

Joka paikassa kohtasimme esteitä esteiden jälkeen. Kaikkialla laukkasi Kerenskin kasakoita. Koko Kerenskin leiri oli levottoman mielialan vallassa. Melkein joka askeleella meidät pysäytettiin, pidätettiin, vaadittiin papereita jne. Eräs meistä sai maistaa kasakan nagaikkaa, kun varomattomasti nimitti kasakkavanhinta toveriksi.

Hatsinan luona käytiin taistelua. Sattuman kaupalla onnistuimme metsän läpi pääsemään omien puolelle ja yhdyimme siihen työläispataljoonaan, joka taisteli Kerenskin kasakoita vastaan. Työläiset olivat iloissaan saatuaan meiltä tietää rintamasotilaiden mielialasta. Mustina, veren ja lian tahraamina nämä vallankumouksen etutaistelijat kulkivat eteenpäin ja tappelivat kuin leijonat, ympärillään kaatuvista tovereista huolimatta. Meitä, kokeneita rintamasotilaita, hämmästytti heidän pelkäämättömyytensä. Ei kylmä, ei nälkä, eikä Kerenskin kasakkadivisioonat saattaneet jäähdyttää työläisten vallankumouksellista intoa. Heitä katsellessamme kohosi meidänkin mielemme ja oli helpompi kestää kaikkia, puutteita.

Kerenskin joukot eivät kestäneet, antoivat perään ja läksivät pakoon. Pakoon läksi Kerenskikin, jota hänen omat kasakkansa ajoivat takaa. Meitä pysäytettiin joka paikassa, kyseltiin, ketä olemme ja itse, uteliaina tietämään, mitä tapahtuu Pietarissa, kiiruhdimme sinne.

Kolme toveriamme kaatui Hatsinan taistelussa, me jälelle jääneet päätimme välttämättä käydä Pietarin Neuvostossa ja palata omiemme luokse, selvittääksemme petetyille rintamamiehille asian oikean laidan.

Monien yhteentörmäyksien ja esteiden jälkeen kohtasimme auton joka meni Smolnaan, pääsimme siihen.

Kaikkialla kaduilla tapasi autoja, jotka olivat täynnään aseistettuja matruuseja, sotilaita ja, työläisiä. Kuularuiskujen rätinä ja kiväärin pauke olivat yleistä sotaista vallankumousmusiikkia.

Siellä jossain etäällä kävi taistelu; sinne kiiruhtivat aseistetut sotilaat, työläiset ja heidän eturiveissään matruusit, nuo Lokakuun vallankumouksen eturivien taistelijat.

Vallankumouksen henki huokui kaikkialta. Tapahtui jotain käsittämätöntä, mahtavaa — ennenkuulumaton käänne Venäjän elämässä.

Smolnassa osuimme suoraan miitinkiin. Smolnan ulkopuolella ja sisällä oli suuri tungos, jokainen yritti päästä sisälle. Jotenkuten pääsimme sisään …

Tuntui aivankuin Smolnan seinätkin olisivat puhuneet ja kuin taikavoiman vaikutuksesta, alkoivat kaikki nähdä sos.-sovittelijoiden saastan ja petoksen Kerenski johdossaan. Ehkä jokainen läsnäolijoista ei käsittänyt Lokakuun kumouksen koko tärkeyttä, mutta jokainen katsoi ihastuksella Neuvostoon ja sen edustajiin, bolsheviikkeihin, jotka olivat nostaneet kapinalipun.

Ja he, rinta avoinna, useasti ilman lakkia olivat kaikkialla ja jokapaikassa samoja vakaita horjumattomia ja päättäviä. Heidän kutsunsa oli kaikkialla sama.

”Eteenpäin” … ”Neuvostojen puolesta” … ”Kuolema porvaristolle” … ”Alas sos.-sovittelijat ja seikkailija Kerenski” … ”Sota sodalle” … ”Eläköön Neuvoston valta!”

A. Musenko.

Viesti — Vol. I — No. 12 — Marraskuu 1932 — Brooklyn, N.Y.