Materialismi ja idealismi (1959)

Eräs ”barrikadilinja”

Maailma on yksi, mutta maailmankatsomuksia on monenlaisia. Maailmankatsomuksellisia oppisuuntia ja virtauksia on aikojen kuluessa esiintynyt lukematon määrä, ja yhä uusia syntyy kuin sieniä sateella. Filosofian historiaa selaillessamme saamme aluksi sen vaikutelman, että filosofioita on yhtä monta kuin filosofejakin ja että loppujen lopuksi jokainen ihminen on oma filosofinsa.

Mutta asioihin syventyessämme huomaamme, että kuva ei olekaan niin monenkirjava kuin miltä se ensi silmäykseltä näyttää. Erotamme yhä selvemmin kaksi perussuuntaa, kaksi valtavirtausta. Filosofian historia opettaa, että siitä asti kun filosofista ajattelua on maailmassa ollut, ovat sen edustajat jakaantuneet kahteen suureen puolueeseen, kahteen vastakkaiseen leiriin, toisaalta materialisteihin, toisaalta idealisteihin. Selvän ja ehdottoman puoluerajan vetäminen ei läheskään jokaisen ajattelijan kohdalta ole mahdollista, mutta oleellisimmissa vaiheissaan on filosofian historia ollut materialismin ja idealismin välisen taistelun historiaa. Tässä kulkee filosofian ”barrikadilinja”.

Tämä jako maailmankatsomuksellisten perussuuntien välillä pätee tänäkin päivänä, niin paljon kuin niiden välimailla saattaakin esiintyä ”hoipertelijoita” ja niin paljon kuin kummassakin leirissä saattaa ilmetä sisäisiä erimielisyyksiä toisarvoisista kysymyksistä. Se pätee siitä huolimatta, haluavatko asianomaiset sitä myöntää tai ei. Useat ”realisteina” mainostetut kapitalistisen maailman muotifilosofit julistavat materialismin ja idealismin välisen kiistan vanhentuneeksi, uskottelevat olevansa tuon kiistan yläpuolella, väittävät materialistien ja idealistien riidelleen vuosituhansia ”tyhjästä kysymyksestä”.

Tuonnempana näemme, että nuo materialismin ja idealismin ”yläpuolella” olijat eivät itse asiassa tee muuta kuin kaupittelevat filosofisen idealismin vararikkopesän vanhaa ummehtunutta tavaraa nykyaikaisissa pakkauksissa. Julistautuen puolueettomiksi materialismin ja idealismin välisessä kiistassa he käyttävät puolueettomuutta vain sumuverhona hyökätessään materialismia vastaan. Mutta tässä hyökkäyksessään he paljastavat puoluekarvansa.

Lenin oli ehdottomasti oikeassa korostaessaan, että puolueetonta filosofiaa ei ole olemassakaan ja että taistelu filosofian rintamalla on edelleenkin taistelua materialismin leirin ja idealismin leirin välillä. Tämä taistelu heijastaa viime kädessä yhteiskuntaluokkien välillä käytävää taistelua. Meidän päiviemme ratkaisevat aatetaistelut ovat ennen kaikkea taistelua työväenluokan maailmankatsomuksen ja porvarillisen maailmankatsomuksen välillä. Kaikki nuo erinimiset muotifilosofian koulukunnat — pragmatismi, instrumentalismi, eksistentialismi jne. — edustavat kapitalistiluokan maailmankatsomusta. Ne kiistelevät keskenään pikkuasioista, useimmiten vain pelkistä sanoista, mutta kohtelevat vihollisenaan vain dialektista materialismia, jota me täydellä syyllä nimitämme työväenluokan maailmankatsomukseksi.

Mitä dialektinen materialismi on, siitä koetan antaa näissä luennoissa jonkinlaisen yleiskäsityksen. Kysymys ei ole eikä voikaan olla tämän monipuolisen, valtavaan tieteelliseen aineistoon perustuvan opin tyhjentävästä esityksestä, vaan ainoastaan aakkosista, ja niistäkin hyvin rajoitetuissa puitteissa. Yritän keskittää huomion ennen kaikkea kotoiselta maaperältä nouseviin ajankohtaisiin maailmankatsomuksellisiin taistelukysymyksiin.

Puhumme ensin dialektisen materialismin ”materialistisuudesta” ja vasta myöhemmin sen ”dialektisuudesta”.

Onko materialisti ”karkea aineellisuuden palvoja”?

Työväenluokan materialistista maailmankatsomusta mustatessaan käyttävät sen vastustajat ovelasti hyväkseen erästä verraten laajalle levinnyttä epätieteellistä käsitystä materialismin ja idealismin välisestä erosta. Jokapäiväisessä kielenkäytössä, kahvikupposen ja totilasin ääressä, tarkoitetaan materialistilla usein matalamielistä etuilijaa, mammonan orjaa ja irstailijaa, idealistilla taas epäitsekästä aatteiden ja ihanteiden palvojaa. Materialisti hamstraa, rohmuaa ja porsastelee, syö, juo ja oksentaa samaan aikaan kuin idealisti harjoittaa kaikkinaisia hyveitä, antaa toisen ihomekkonsa sille, jolla ei ole yhtään, ajattelee jaloja ajatuksia ja tuntee pyhiä tunteita.

Tuolla hupaisella poroporvarillisella käsityksellä ei ole mitään tekemistä filosofisen materialismin ja filosofisen idealismin välillä todella vallinneen ja vallitsevan eron kanssa. Filosofian historia ei tiedä mitään mainitunlaisista ”materialisteista” enempää kuin ”idealisteistakaan”. Mutta materialismin viholliset käyttävät tuota poroporvarillista ”tietoutta” varsin murhaavana todistuskappaleena materialismia ja nimenomaan marxilaista dialektista materialismia vastaan.

”Materialisti on karkea aineellisuuden palvoja”. Näin kuuluu Ison Tietosanakirjan antama ”tieteellinen” määritelmä. Tämä onkin se sakramentaalinen iskulause, joka toistuu kirjaimellisesti kaikissa porvarillisten ”asiantuntijain” kirjallisissa ja suullisissa esityksissä. Sitä hokevat piispat ja rovastit, jumaluusopin ja filosofian professorit ja heidän perässään kokonainen legio apulaispappeja ja filosofian maistereita. Toiset näistä hokijoista tietävät sanovansa väärän todistuksen. Mutta he tietävät myös, että panettelu ja vääristely ovat ainoita ”tepsiviä” taistelukeinoja materialismia vastaan. Toiset taas harjoittavat tätä panettelua tietämättömyyttään, kun eivät vaivaudu ottamaan selvää asioista, joista puhuvat.

Silloin tällöin sattuu mainitusta iskulauseesta hurskaasti kiinnipitäville materialismin vihollisille melko humoristisiakin kommelluksia. Kovan paikan tullen on heidän pakko karvain mielin myöntää, että materialisteiksi tunnustautuvat henkilöt ovatkin elämässään kaikkea muuta kuin karkeita aineellisuuden palvojia. Tulessakaan palamattomat tosiasiat puhuvat työväenluokan maailmankatsomuksen edustajien korkeasta aatteellisuudesta, epäitsekkyydestä, uhrautuvuudesta. Mutta älköön luultako, että nuo tosiasiat saisivat materialismin vastustajat tarkistamaan omia nurinkurisia käsityksiään materialismista. Ei, vika ei ole heidän teorioissaan, vaan eräissä materialisteiksi itseään nimittävissä henkilöissä, jotka ovat vain olevinaan materialisteja, mutta todellisuudessa ovatkin ilmettyjä idealisteja.

Klassillisen näytteen tämänkaltaisesta viisaudesta on antanut sosialidemokraattinen jumaluusopin professori Yrjö E. Alanen, joka on tehnyt sen suurenmoisen keksinnön, että Karl Marx ei ollutkaan marxilainen. Yhteisen seurakunnan ylösrakennukseksi lainaan tähän pienen otteen hänen kirjoituksestaan ”Materialismi ja idealismi teoriassa ja todellisuudessa”, joka on julkaistu Suomen Sosialidemokraatissa tammikuun 25 päivänä 1947. Mainittu herra kääntää kasvonsa meidän puoleemme ja valistaa meitä näin sanoen:

”. . . On kuitenkin huomattava, ettei Marx itse toiminut materialistisen elämänkäsityksen mukaan, vaan päinvastoin idealistisen. Hän ei ollut köyhälistön eikä työväenluokan jäsen, vaan kuului keskisäätyyn ja hänellä oli yhteyttä myös ylempiin yhteiskunnan kerroksiin. Erittäin lahjakas ja uuttera ja tavoiltaan säännöllinen kuin oli, hänellä olisi ollut mahdollisuutta päästä pitkälle aikansa porvarillisessa yhteiskunnassa. Varsinkin hänen vaimonsa vaikutusvaltaiset sukulaiset olisivat voineet edistää hänen yhteiskunnallista nousuaan. Mutta kaikki nämä mahdollisuudet hän uhrasi antautuen puutteenalaisissa olosuhteissa tutkimaan yhteiskunnallista kysymystä ja toimimaan vakaumuksensa mukaisesti, vaikka hän joutui tämän johdosta kuin yhteiskunnan ulkopuolelle . . . Marx oli myös perhe-elämässään uskollinen ja hyvä aviopuoliso, joka noudatti esi-isiensä pyhän lain kuudetta käskyä eikä niitä uusia ‘vapaita’ aatteita sukupuolielämästä, joita 1800-luvun lopulla monet marxilaiset ainakin teoriassa kannattivat.”

Toisin sanoen: Marx oli hyvä mies, mutta marxilaisuus on isästä perkeleestä. Marx ansaitsee kunnioitusta senvuoksi, että hän on hylännyt omat periaatteensa!

Synnissä siinneen ja syntyneen maallikon on tietenkin mahdoton arvata, onko jumaluusopin professorin järkeilyihin luvallista soveltaa maallista logiikkaa. Mutta jos on, ja koska materialisti on kaikessa idealistin vastakohta, niin saamme materialistista seuraavanlaisen kuvan:

1. Materialisti on lahjaton, laiska ja tavoiltaan epäsäännöllinen. 2. Materialisti ei jätä käyttämättä tilaisuutta päästäkseen pitkälle aikansa porvarillisessa yhteiskunnassa. 3. Materialisti ei varsinkaan kieltäydy käyttämästä hyväkseen vaimonsa vaikutusvaltaisia sukulaisia saavuttaakseen yhteiskunnallisen nousun. 4. Materialisti ei uhraudu eikä toimi vakaumuksensa mukaisesti. 5. Materialisti on uskoton ja huono aviopuoliso, kuudennen käskyn rikkoja.

Kun Karl Marx kaikista prof. Alasen ylistämistä hyveistään huolimatta itsepintaisesti sanoi olevansa materialisti, syyttää professorimme häntä epäjohdonmukaisuudesta ja lisää harmistuneena:

”Samaa epäjohdonmukaisuutta, mitä me havaitsimme Marxilla itsellään, kohtaamme myös monilla muillakin marxilaisilla.”

Herra Alasen haastelu on hyvin kuvaavaa, mutta vailla uutuuden viehätystä. Se oli käypää tavaraa jo Marxin ja Engelsin eläessä. Ja on kerrassaan mahdoton luonnehtia sitä sattuvammin kuin mitä Engels teki kirjoittaessaan vuonna 1886:

”Poroporvari ymmärtää materialismilla ylensyömistä, juopottelua, lihanhimoa, silmäinpyyntöä ja elämänkoreutta, rahanhimoa, saituutta, ahneutta, liikevoiton kiskontaa ja pörssihuijausta, sanalla sanoen kaikkia niitä iljettäviä paheita, joita hän itse hiljaisuudessa harjoittaa. . .” (Engels: Ludwig Feuerbach).

Väheksyykö materialismi henkisiä arvoja?

Sivistyneistössä, varsinkin opiskelevassa nuorisossa, koetetaan herättää vastenmielisyyttä materialismia kohtaan semmoisellakin ”tietoudella”, että materialismi muka mataloittaa henkistä elämää, väheksyy henkisiä arvoja. Tosiasiat osoittavat tässäkin päinvastaista. Onpa itsensä prof. Alasenkin pakko myöntää, että monet mitä lahjakkaimmat henkisen kulttuurin edustajat, heidän joukossaan suuret taiteilijat, ovat maailmankatsomukseltaan materialisteja. Neuvostoliitossa on materialistinen maailmankatsomus vallitsevana, mutta tieteet, taiteet ja yleensä kaikenlainen henkinen kulttuuri on siellä varmasti suuremmassa arvossa ja kunniassa kuin ainoassakaan muussa maassa. Kukaan ei voi myöskään kieltää neuvostokansan korkeaa moraalista tasoa.

Tieteellisen materialismin syyttäminen henkisen elämän mataloittamisesta on aiheetonta. Kun dialektinen materialismi todellakin kieltää järjettömän väitteen, että mielikuvia, ajatuksia, moraalikäsitteitä, aatteita, tunteita jne. voisi olla ihmisen ja hänen tajuntansa ulkopuolella, ei siihen saada mahduttamallakaan mahtumaan minkäänlaista henkisten arvojen kieltämistä tai väheksymistä. Päinvastoin, mystillinen käsitys henkisen elämän yliluonnollisesta alkuperästä pakottaa aliarvioimaan, jopa halveksimaankin ihmistä, kaikkien henkisten arvojen luojaa.

”Mutta entä ne henkiset arvot, joita uskonto on kautta aikojen edustanut? Voiko materialismi antaa mitään uskonnon tilalle? Täytyyhän ihmisellä olla jotakin syvähenkistä elämää?”

Tällaisen vastaväitteen kuulee joskus nuorilta opiskelijoilta, jotka ovat kyllin valveutuneita ollakseen uskomatta kristinuskon dogmeihin, mutta sittenkin kaipaavat ”jotakin”, jonkinlaista uskonnon korviketta. Tämän korvikkeen he luulevat löytäneensä niin sanotusta syvähenkisestä elämästä. Kun nuo mystillisiltä kuulostavat sanat ”syvähenkinen elämä” ja ”syvähenkisyys” kummittelevat mitä erilaisimmissa yhteyksissä, jopa työläisillekin tarkoitetussa kirjallisuudessa, on syytä katsoa, mitä ne oikeastaan sisältävät.

”Syvähenkinen elämä” on psykologinen oppitermi, jonka keksijä lienee suomalainen filosofian professori ja akateemikko Eino Kaila. Hän on määritellyt ”syvähenkisen elämän” näin:

”Syvähenkiseksi nimitämme sitä ihmisen henkisen elämän astetta, jolloin tunne-elämän syvyysulottuvaisuus on suurin, silloin tunteen kohde herättää sellaista alistuvaa kunnioitusta, johon sisältyy ‘hartautta’, joka näkee kohteensa ‘pyhänä’. . . Jos erotamme toisistaan uskonnollisuuden ja uskonnon (esim. kristillisyyden ja kristinuskon), niin että edellisestä jätämme pois kaikki ‘opinkappaleet’, voimme sanoa, että syvähenkinen elämä on samaa kuin uskonnollisuus.

Mikä tässä yhteydessä on merkillisintä, on se, että Eros on syvähenkisen elämän mahtava kirvoittaja ja lukuisilla ihmisillä ainoa tie syvähenkiseen elämään . . . Syvähenkiseen elämään vie monta tietä; siihen voidaan nousta eri tarpeista, esim. sosiaalisen vietin tietä, jopa itsetehostuksenkin pohjalla . . . Mutta tavallinen tie syvähenkiseen elämään on, kuten sanottu, Eros.” (Kaila: ”Persoonallisuus”, 2 painos, s. 213–214. Kursivointi tekijän.)

Näemme, että prof. Kaila ei tarkoittanut syvähenkisellä elämällä sen kummallisempaa kuin ihmisen tunne-elämän tiettyä astetta eli syvyysulottuvuutta, siis hyvin maallisia ja luonnollisia asioita, joista toiset filosofit ja psykologit käyttävät vain toisenlaisia nimiä. Ja varsinkin, kun meille toistamiseen erittäin painokkaasti ja yleistajuisesti selitetään, että Eros eli Amor on tavallisin, jopa usein ainoakin tie syvähenkiseen elämään, ei koko mysteeriosta jää jäljelle muuta kuin ne tuhannet tunteet, joita kuka tahansa synnin orja tuntee rakastuessaan tai muina elämänsä suurina hetkinä.

Kuinkahan rakentavaa hartaista uskovaisista on kuulla, että heidän uskonnolliset tunteensa eivät pohjaltaan ole sen kummempia kuin nuo jumalattomienkin tuntemat hyvin inhimilliset ja maalliset tunteet. Mutta evankelisluterilaisen valtiokirkon mahtimiehiin näyttää tuollainen selitys käyvän aivan täydestä, koskapa minkäänlaisesta skismasta Kailan edustaman filosofian ja kirkon välillä ei ole merkkejä näkynyt.

Edellä esitetystä syvähenkisen elämän määritelmästä ei löydy hakemallakaan sellaista, mikä tekisi materialistin vähemmän ”syvähenkiseksi” kuin idealistinkaan, sillä materialismi tunnustaa inhimillisen tunne-elämän kaikkine mahdollisine asteineen ja syvyysulottuvuuksineen.

En voi olla tässä yhteydessä palauttamatta mieleen eräitä materialisti Leninin sanoja, joita suuri ranskalainen kirjailija Romain Rolland — materialisti hänkin — haltioituneena siteeraa kirjassaan ”Matkatovereita”. Beethovenin musiikista puheen ollen Lenin sanoo:

”En tiedä mitään kauniimpaa kuin Appassionata, voisin kuunnella sitä päivät päästään. Yli-inhimillistä musiikkia . . . Sanon aina itselleni, kenties yksinkertaisen, kenties lapsellisen ylpeänä: millaisia ihmeitä ihmiset pystyvätkään luomaan!”

Kuinka paljon ”alistuvaa kunnioitusta” ja ”hartautta” sisältyykään noihin suuren materialistin sanoihin! Kuinka ”pyhänä” hän näkee rajattoman ihailunsa ”yli-inhimillisen” kohteen.

Niiden ylioppilaiden, jopa ”ulosoppineiden” maisterienkin, jotka moitiskelevat materialismia ”syvähenkisyyden” puutteesta ja luulevat löytävänsä sitä jostain muusta filosofiasta, olisi hyödyllistä tietää, ettei edes itse prof. Kaila katsonut voivansa tuollaista moitetta esittää, vaikka hän ei ollutkaan marxilaisuuden ystävä. Hän sanoo:

”Ns. materialistisen historiankäsityksen virhe ei sisälly siihen, että se antaisi liian vähän osuutta ihmisluonnon henkiselle ainekselle . . .” (Persoonallisuus, s. 331.)

Näin siis ”syvähenkisen elämän” keksijän omankin tunnustuksen mukaan materialistiin saattaa mahtua syvähenkisyyttä yhtä paljon kuin kehen muuhun ihmiseen tahansa. — Se, missä prof. Kaila oli näkevinään materialistisen historiankäsityksen virheen, ei meitä tässä yhteydessä kiinnosta. Merkitystä on vain sen seikan toteamisella, etteivät kaikki materialismin vastustajatkaan halua pilata mainettaan ja tehdä itseään lopullisesti naurettaviksi yhtymällä väitteisiin, että materialistit ovat karkeita aineellisuuden palvojia ja että materialismi mataloittaa henkistä elämää, kieltää henkiset arvot jne.

Todellinen ero materialismin ja idealismin välillä

Olemme toistaiseksi saaneet vastauksen kysymykseen, mitä materialismi ei ole, ja havainneet että se ei olekaan se ruma sielunvihollinen, jona sen vastustajat yrittävät sen maalata. Materialismin ja idealismin välinen ero ei ole siinä, että toinen olisi karkeaa, aineellista ja lihallista, toinen ylevää ja henkistä. Ja jos ruvettaisiin keräämään tilastoa etuilijoista, mässäreistä ja porsastelijoista, niin voimme olla etukäteen melko varmat siitä, että voitto tulisi ylivoimaisesti kallistumaan porvarillisen maailmankatsomuksen, siis idealismin kannattajain puolelle.

Peruskysymys, joka on erottanut ja edelleenkin erottaa materialismin idealismista, ei ole suinkaan kysymys henkisen elämän myöntämisestä tai kieltämisestä, eipä edes kuudennen käskyn rikkomisesta tai rikkomatta jättämisestä, vaan kysymys hengen suhteesta aineeseen, ajattelun suhteesta olemiseen. Kumpi niistä, henki vaiko aine, on kaikkien ilmiöiden pohja ja perusta? Kumpi on ollut ensin ja kumpi on ilmaantunut sitten? Onko henki luonut aineen vai onko henki itse aineen tuote?

Materialistit ovat edustaneet käsitystä, että luonto, aine eli materia on ollut ensin, ennen minkäänlaista henkeä, ja että ajattelu ja yleensä henkinen elämä on syntynyt aineellisen elämän pohjalla eikä ole muuta kuin aineellisen todellisuuden heijastumista ihmisten tajunnassa. Materian olemassaolo ei riipu minkäänlaisesta hengestä, mutta henkeä ei ole ilman materiaa. Ihmistajunnan ulko- tai yläpuolella ei mitään ajattelua eikä henkistä elämää ole. Idealistit ovat päinvastoin pitäneet ideaa eli henkeä kaiken olevaisen alkuna ja perustana, luojana ja ohjaajana, jopa ainoana todellisesti olevana. Idealistisen maailmankatsomuksen ydinajatuksen on suuri espanjalainen kirjailija Cervantes ilmaissut huumorintajuisesti kolme ja puoli vuosisataa sitten antaessaan Murheellisen hahmon ritarinsa Don Quijoten lausua aseenkantajalleen Sancho Panzalle:

”Ajattele voimakkaasti suuria asioita ja tiedä, että ajatus on ainoa realiteetti maailmassa. Kohota luonto omaan mittaasi ja olkoon maailmankaikkeus sinulle ainoastaan oman sankarillisen sielusi heijastus.”

Todellinen ero idealismin ja materialismin välillä on siis lyhyesti sanottuna siinä, että idealistinen maailmankatsomus kääntää asiat nurinniskoin, päälaelleen, kivijalan ullakkokamariksi ja ullakkokamarin kivijalaksi, kun taas materialistinen maailmankatsomus panee ne jaloilleen, luonnolliseen asentoonsa, oikeaan suhteeseensa.

Kahdenlaista idealismia

Idealismi samoinkuin materialismikin on aikojen kuluessa ja nimenomaan tieteen edistyessä muuttanut muotoaan. Mutta idealismin ja materialismin muodonmuutokset eivät ole toisiinsa rinnastettavissa. Materialismille on tieteen edistyminen merkinnyt sen perusolettamusten, sen ”suuren linjan” yhä lisääntyvää vahvistumista, maailmankuvan avartumista ja selkenemistä. Sen ei ole tarvinnut ”luopua kanteestaan”, siitä perusväittämästään, että fyysinen maailma on olemassa sinänsä, tajunnastamme riippumatta. Sen on vain pitänyt muuttaa käsityksiään tämän fyysisen maailman rakenteesta, korvata yksityiset, kestämättömiksi osoittautuneet vanhat olettamukset ja väittämät uusilla, maailman todellisuutta paremmin vastaavilla olettamuksilla ja väittämillä.

Idealismi sitävastoin on saanut tieteeltä niin ankaria iskuja, että sen on täytynyt pyörtää kaikkein pyhimmät sanansa, perääntyä avainasemistaan. Sen on täytynyt umpikujaan jouduttuaan luovuttaa Ihmisen omaisuudeksi koko se henkisen elämän alue, jonka se ennen katsoi kuuluvan ihmisen ulkopuolella oleville salaperäisille voimille. Tämä vallankaappaus erottaa uudemman subjektiivisen idealismin vanhemmasta objektiivisesta idealismista.

Objektiivinen idealismi, jonka edustajista mainittakoon tässä vain Platon ja Hegel sekä tämän suomalainen oppilas J. V. Snellman, tunnustaa ihmisen ulkopuolella olevan ja vaikuttavan Idean eli Maailmanhengen, Kaitselmuksen jne. Luonto, fyysinen maailma on sen mukaan vain tuon eri nimillä esiintyvän ikuisen Hengen luomusta ja ilmausta, Hengen toteutumista ja lihaksituloa maan päällä, sen varjoa ja ”toisinolemista”. Kissa, jonka näemme juoksentelevan, on Platonin opin mukaan näennäinen, epätäydellinen, katoavainen, mutta kissan idea on todellinen, ikuinen ja kuolematon. Henki ei synny ihmisestä, se tulee häneen ulkoapäin, asuu hänessä, vaikuttaa hänen kauttaan. Platonin Idea ja Hegelin Maailmanhenki muistuttavat suuresti sitä ”alussa” ollutta Henkeä, josta Raamattu kertoo. Objektiivinen idealismi onkin itse asiassa filosofien kielelle käännettyä uskontoa.

Uudempi subjektiivinen idealismi eroaa vanhamallisesta objektiivisesta idealismista ratkaisevasti siinä, että sen mukaan henki kuuluu yksinomaan ihmisen sisäisen maailman piiriin. Subjektiivinen idealismi ei tunne ihmisaivojen ulkopuolella olevaa ajatusta. Näin on siis objektiivisen idealismin olettama Idea, Maailmanhenki, Kaitselmus eli Jumala syösty valtaistuimelta ja sijalle on istutettu ihmisjärki. Tämä vallankumous jää kuitenkin pelkäksi palatsivallankumoukseksi idealismin omassa leirissä. Uusi filosofia on yhä vielä idealismia, sillä kieltäessään ihmistajunnan ulkopuolella olevan Hengen olemassaolon se kieltää yksin tein myöskin ihmisen ulkopuolella olevan aineellisen todellisuuden, heittää siis pesuveden mukana lapsenkin menemään. Subjektiivinen idealismi tunnustaa olemassaolevaksi vain subjektin eli Minän mielikuvat ja niitä aiheuttavat aistihavainnot, mutta ei sitä mikä havaitaan.

Subjektiivisen idealismin kantaisä, englantilainen piispa Berkeley, joka eli ja vaikutti kolmatta vuosisataa sitten, sisällytti oppinsa ydinajatuksen lauseeseen: esse est percipi, oleminen on havaituksi tulemista. Olevainen on siis pelkkää havaintoa. Se mitä me sanomme omenaksi, piispa Berkeley opettaa, ei ole muuta kuin tietty maku, haju, väri, muoto jne., pelkkä mielikuvaryhmä. Omenaa esineenä ei ole olemassakaan.

”Maailma on minun mielikuvaani.” ”Maailma on harhakuvaa.” ”Maailma on pelkkää ilmiötä.” ”Maailma on minän tuote”. ”Minä luo ei-minän omaksi vastakohdakseen.” Tällaisia ovat subjektiivisten idealistien perusväittämät.

Kun tuollaisesta filosofiasta pidetään johdonmukaisesti kiinni, päädytään lopulta siihen, että maailmassa ei ole olemassakaan ketään eikä mitään muuta kuin Minä yksin mielikuvineni ja aistimuksineni. Tällaista kaikkein ”äkkijyrkintä” subjektiivisen idealismin lajia sanotaan solipsismiksi. Solipsisti kieltää siis myöskin toisen ihmisen olemassaolon, paitsi korkeintaan hätävarjeluksessa, siksi hetkeksi, kun vastaväittäjä tarttuu kauluksiin kiinni ja pakottaa tunnustamaan olemassaolonsa.

Autuas piispa Berkeley ei jaksanut noudattaa tällaista johdonmukaisuutta filosofiassaan. Hän joka oli hirveän äkäinen materialisteille siitä, että nämä tunnustivat ”järjen ulkopuolella” olevan fyysisen maailman, tunnusti itse ihmisjärjen ulkopuolella olevan Korkeimman olennon. Papin ammatti on sellaista, että siinä pitää puhua Jumalasta, olkoon uskomisen laita niin taikka näin. Mutta Korkeimman olennon tunnustaminen teki Berkeleyn filosofiasta objektiivisen ja subjektiivisen idealismin yhdistelmän. Tuollaista ”sekahedelmäkeittoa” sanotaan elektiikaksi eli elektisismiksi.

Materialismin ja idealismin välimailla esiintyy agnostisismi, tietämättömyyden eli epätietoisuuden filosofia, jonka kuuluisimpia edustajia ovat saksalainen Immanuel Kant ja englantilainen Hume. Agnostikko on filosofinen hoipertelija. Hän myöntää, että ihmistajunnan ulkopuolella saattaa hyvinkin olla todellisuutta, ”olioita sinänsä”, mutta väittää, että tällaisista asioista ei voi olla mitään tietoa, ei ainakaan luotettavaa tietoa. Agnostikko ”ei tiedä”, onko tämä maailma kaupunkeineen, metsineen ja järvineen olemassa vai ei. Ja jos jotakin on, niin seppäkään ei saa selvää, mitä se on. Agnostikko vaikeroi kuten Jukolan Timo:

”Kuka käsittää tämän maailman rakennusta? Ei ihmislapsi, joka on typerä ja tyhmä kuin määkivä jäärä.”

Agnostikko on useinkin Engelsin sanojen mukaan ”häpeilevä materialisti”. Tällainen häpeilevän materialistin tyyppi on hyvin yleinen varsinkin tiedemiesten keskuudessa. Luonnontutkija, fyysikko, biologi, kemisti on työssään jämerä materialisti, sillä se materia, jota hän tutkii, täytyy hänen olettaa todellakin olevaksi, jos mielii päästä askeltakaan eteenpäin. Tämä ei estä häntä sunnuntaina kuvittelemasta, että hän on maanantaista lauantaihin havainnutkin vain omia havaintojaan.

Materialismi eroaa kaikenlaisista idealismin ja agnostisismin lajeista ratkaisevasti siinä, että se tunnustaa aineellisen todellisuuden ehdottoman olemassaolon ja myöskin sen yhä täydellisemmän tiedostamisen mahdollisuuden. Aineellinen todellisuus on olemassa minkäänlaisesta subjektista, Minästä riippumatta, kokonaan riippumatta siitä, havaitseeko sitä joku tai ei. Omena on ainetta, materiaa, ja se on olemassa silloinkin, kun kukaan ei ole sitä maistamassa ja haistamassa. Maailmankaikkeus ei ole meidän ”sankarillisen sielumme heijastus”, vaan päinvastoin ajattelumme ja yleensä henkinen elämämme on ihmisen aivoissa syntyvää heijastusta maailmankaikkeudesta.

Tämä perusseikka erottaa nykyisinkin työväenluokan materialistisen maailmankatsomuksen porvarillisesta muotifilosofiasta. Siellä missä tämä ei ole aivan ”puhdasta” subjektiivista idealismia, se on parhaassa tapauksessa samaan subjektiiviseen idealismiin kallistuvaa agnostisismia. Mikäli se ei kokonaan kiellä ”ei-minän” olemassaoloa, tunnustaa se sen vain kaksimielisesti kiemurrellen.

Materialismi ja ateismi

Materialismin vastustajat näkyvät pitäneen huolta sellaisenkin käsityksen levittämisestä, että marxilaisuus materialistisine maailmankatsomuksineen on aivan samaa kuin ateismi tai että tämä ”jumalattomuus” on ainakin pääasia marxilaisuudessa. Iso Tietosanakirja kertoilee, että ateismi kuuluu vain ”bolševismin ja kommunismin opinkappaleisiin” ja antaa ymmärtää, että muuta ateismia ei maailmassa ole oikeastaan koskaan ollutkaan. Lukijalle annetaan sellainen kuva, että kommunistit ovatkin olemassa vain Jumalaa pilkatakseen ja Perkelettä ylistääkseen.

Tuollainen propaganda on meidän torjuttava, ei sen vuoksi, että haluaisimme esiintyä pappien ystävinä ja ateismin vihollisina, vaan sen vuoksi, että kysymyksessä on puolueellinen sumutusyritys. Sillä pyritään kääntämään ihmisten huomio pois siitä mikä marxilaisuudessa on todellakin pääasia. Tämä pääasia on aina ollut ja on sosialismi ja kommunismi, yhteiskuntajärjestelmä, jossa kukaan ei voi elää toisten ihmisten hiestä ja verestä. Oivaltaen sen tosiasian, että rahavallan harjoittama riisto ja sorto kohdistuu yhtä hyvin uskovaisiin kuin ei-uskovaisiin, marxilais-leniniläisen maailmankatsomuksen kannattajat puolustavat kaikkien työtätekevien etuja ja oikeuksia tekemättä minkäänlaista eroa uskovaisten ja ei-uskovaisten välillä.

Varsinkin aina vaalien edellä kuulee toitotettavan, että ”kommunistit vihaavat uskovaisia”. Sanoisin, että tuollaiset jutut ovat Perkeleen keksintöä, ellen varmasti tietäisi, että kaikki kunnia niiden keksimisestä kuuluu yksinomaan raharuhtinaiden palkkapaimenille. Kommunisteilla ei ole muita vihollisia kuin työtätekevän kansan viholliset, olkootpa nämä uskovaisia tai ei. Mutta ei ole milloinkaan hetkeksikään unohdettava riistäjäluokkien valtiotaidon ikivanhaa sääntöä: ”Hajota ja hallitse!” Riistäjäluokkien luokkaetu vaatii eripuraisuuden lietsomista työkansan keskuudessa, työläisten usuttamista toisiaan vastaan. Tähän ”perkeleelliseen” tarkoitukseen kelpaa milloin rotu- ja kansallisuuskysymys, milloin uskontokysymys, milloin mikin.

Toisaalta emme voi olla näkemättä, että kapitalistisen järjestelmän vallitessa kirkko on alistettu rahavallan palvelukseen ja että siitä on tehty riistäjien luokkataistelun ase. Kohottiko vuonna 1918 yksikään suomalainen pappi ääntään työläisten ja torpparien puolesta? Ja eikö tälläkin hetkellä Suomen pappien valtava enemmistö ilmaise räikeän mielenosoituksellisesti solidaarisuuttaan työväenluokan vihollisten kanssa antamalla avoimesti kannatuksensa kokoomuspuolueelle?

Kokoomuspuolue ei ole taivaallinen puolue, vaan aivan maallinen, suurkapitalistien aineellisia etuja valvova tyypillinen luokkapuolue. Mutta juuri se, samoinkuin muutkin riistäjäluokkia edustavat puolueet, käyttää ovelasti hyväkseen kirkkoon ja papistoon omaamaansa vaikutusvaltaa keinotellakseen työläisten ja talonpoikien uskonnollisilla tunteilla antaen ymmärtää, että vain sen taskussa ovat taivaanvaltakunnan avaimet. Me sitävastoin olemme uskonnon nimessä harjoitettavan inhottavan poliittisen pelin samoinkuin kaiken muunkin keinottelun ja huijauksen vastustajia.

Mutta koska emme ole sameassa vedessä kalastelijoita, emme pyri salaamaan oman proletaarisen maailmankatsomuksemme kielteistä suhtautumista itse uskontoonkin eikä vain uskonnolla keinottelemiseen. Riistäjäluokat ovat orjayhteiskunnan ajoista alkaen valjastaneet uskonnon valtiolaitoksensa palvelukseen nimenomaan sen vuoksi, että se luonnostaan soveltuu erinomaisesti siksi ”oopiumiksi kansalle”, joksi Karl Marx sen on luonnehtinut. Ranskan porvaristo suhtautui vihamielisesti uskontoon ollessaan vielä vallasta taisteleva ”kolmas sääty”, mutta valtaan tultuaan se ei kieltäytynyt käyttämästä sitä hyväkseen luokkaherruutensa pönkkänä.

Vallassaolevat riistäjäluokat oivaltavat mainiosti sen arvokkaan palveluksen, jonka kirkko niille tekee saarnatessaan kansanjoukoille nöyryyttä, alistuvuutta, ehdotonta lainkuuliaisuutta, ”Jumalalta annetun” esivallan kunnioittamista, vääryyden ja sorron malttavaista sietämistä, luopumista maallisen onnen tavoittelusta haudanjälkeisen palkinnon toivossa. — Kenpä haluaisi kieltää sitä, että Raamattu sisältää myöskin kauniita ajatuksia lähimmäisenrakkaudesta, kirpeääkin arvostelua rikkaiden halpamaisuudesta, itsekkyydestä, ahneudesta ja ulkokultaisuudesta. Ja onpa ollut tapauksia, jolloin sorretut kansanjoukot ovat käyneet vapaustaisteluaan uskonnollisin tunnuksin. Mutta emme arvioi uskontoa tämän tai tuon raamatunlauseen tai yksityisen tapahtuman, vaan sen objektiivisen merkityksen perusteella, mikä sillä kansojen elämässä on ollut ja edelleenkin on. Ja tosiasiana pysyy, että nimenomaan riistäjäluokat ovat siitä aina vetäneet pitemmän tikun, saaneet suurimman hyödyn. Eivät nuo omaa parastaan kaikessa katsoneet orjanomistajat, feodaaliherrat ja kapitalistit suotta ole olleet siitä niin kiinnostuneita pelkästään sen sinisten silmien vuoksi.

Emme tietenkään väitä uskonnon syntyneen vartavasten keksittynä kansan sortamisvälineenä. Käsitykset ja mielikuvat erilaisista yliluonnollisista olennoista voivat muodostua ilman sellaisia tavoitteitakin. Kysymyshän onkin vain uskonnon soveltuvuudesta riistäjäluokkien ”maallisiin” tarkoituksiin.

Uskonnollisen oopiumin turmiollisuus omien kättensä työllä eläville kansankerroksille on siinä, että se sumentaa niiden luokkatietoisuutta, synnyttää harhakuvitelmia kaikkien ”yhteiseen seurakuntaan” kuuluvien — suurkapitalistin ja työläisen, kartanonherran ja muonamiehen — samanarvoisuudesta ja käsityksiä maallisen elämän turhuudesta. Se estää työläisiä näkemästä omaa todellista ”etsikkoaikaansa”, tajuamasta suurta historiallista tehtäväänsä, joka on kaiken vääryyden, riiston ja sorron lopettaminen, oikeudenmukaisen yhteiskunnan rakentaminen maan päällä eikä vasta ”taivaissa”. Uskonnonvastainen valistustyö, niin suuria vaikeuksia kohtaavaa ja niin suurta kärsivällisyyttä ja tahdikkuutta vaativaa kuin se taantumuksellisen pimityspropagandan kyllästämässä ilmapiirissä saattaa ollakin, on sittenkin työkansan elinetujen mukaista.

Kielteinen suhtautumisemme uskontoon ei perustu ainoastaan historian opetuksiin, vaan myöskin tieteeseen. Dialektinen materialismi on tieteellinen maailmankatsomus, ja sellaisena se on yhteensoveltumaton uskonnon ja yleensä kaikenlaisen mystiikan kanssa. Tieteellisessä maailmankuvassa ei yksinkertaisesti ole tilaa yliluonnollisille olennoille — muualla kuin ihmisten päissä. Tiede ei tunne eikä voi siis myöskään tunnustaa sellaista Henkeä, joka olisi ihmistajunnan ulkopuolella ja siitä riippumaton. Sitävastoin se voi luonnollisesti ja sitovasti todistaa, kuinka ”ihminen loi jumalan omaksi kuvakseen”.

Tieteellinen ateismi sisältyy siis dialektiseen materialismiin, mutta ei suinkaan pääasiana eikä minään opinkappaleena, vaan eräänä itsestään selvänä johtopäätöksenä. Yhtä luonnollisesti se sisältyy jokaiseen muuhunkin maailmankatsomukseen, joka haluaa käydä tieteellisestä. Ei myöskään subjektiivisen idealismin enempää kuin agnostisisminkaan perusolettamusten mukaan — mikäli niistä halutaan johdonmukaisesti pitää kiinni — voida tunnustaa jumalaa muuksi kuin ihmistajunnassa olevaksi käsitteeksi ja mielikuvaksi, koska kerran tajunnan ulkopuolella ei ole mitään, tai jos on, niin siitä ei voida tietää mitään.

Suomessakin vaikuttavan loogisen empirismin länsimaiset propagandakeskukset suosittelevat eri maiden vapaa-ajattelijajärjestöille suurmiestensä Wittgensteinin, Carnapin ym. teoksia nimenomaan ateistisena kirjallisuutena. Ja suomalaisissa sivistyneistöpiireissä melko laajalle levinnyt käsitys mainitun koulukunnan edistyksellisyydestä perustuu ilmeisesti ensi sijassa niihin ateistisiin katsomuksiin, joita sen suomalaisen pääedustajan prof. Kailan on sanottu aikoinaan esittäneen. Todistuksena tämän professorin ateistisuudesta mainitsevat hänen kannattajansa seuraavan lausunnon:

”Miltei kaikkialla Euroopassa opetetaan vielä tänä päivänä Kristuksen neitseestä syntymistä, ruumiillista ’taivaaseen’ astumista, sielu-olion ylösnousemusta haudasta yms.; ja kuinka moni niistä sivistyneistä miehistä ja naisista, jotka kaikkea tätä opettavat, siihen todella uskoo.” (Persoonallisuus, s. 155.)

Itse asiassa tuo lausunto ei sisällä muuta kuin eräiden kristinopin uskonkappaleiden arvostelua. Tekijä esiintyy siinäkin vain eräänlaisena uskonpuhdistajana, uutena Lutheruksena, uskonkappaleettoman ”aitouskonnollisuuden” apostolina. Tällaiseen ”ateismiin” monet pappismiehetkin tuntevat vetoa eikä se varmasti johda kirkonkiroukseen. Mutta kysymyshän onkin vain siitä, että sitä eräissä piireissä pidetään ateismina. Todella joustavaa filosofiaa, joka kelpaa uskonnon korvikkeeksi yksille, ateismin korvikkeeksi toisille!

Suomalaisen vapaa-ajattelijaliikkeen huomattavin edustaja, prof. V. T. Aaltonen ei ollut marxilainen materialisti, vaan filosofisilta katsomuksiltaan ennemminkin agnostikko, ainakin seuraavista käsityksistään päätellen:

”Filosofian kysymykset, onko henki ollut ennen luontoa vai onko luontoa pidettävä alkuperäisenä, ja onko luonto ja materia ulkokohtaista todellisuutta vai ainoastaan meidän tajunnassamme olevaa, tulevat aina pysymään ratkaisemattomina. . . Oma käsitykseni on, että jos voidaan puhua ‘hengestä’ ja ‘aineesta’, ne ovat olleet ja ovat kaikkialla samanaikaisesti. Onko maailma merineen, maineen, tähtineen, atomeineen ja ihmisineen todellisuudessa olemassa vai ei, se on kokonaan uskon asia eikä kiista siitä tule loppumaan koskaan.” (Miksi en ole kristitty, s. 22–23.)

Emme yhdy prof. Aaltosen filosofisiin katsomuksiin, mutta tunnustusta ansaitsee hänen rohkeutensa, se että hän uskalsi nimenomaan uskontokysymyksessä esittää edistyksellisiä mielipiteitä, joihin jo tuollaisenkin filosofian omaksuminen velvoittaa, lausua julki sen, mitä useimmat luonnontutkijat varmasti ajattelevat.

Tällä kaikella olen tahtonut sanoa vain sen, että ateismi ei ole samaa kuin materialismi. Ateisti voi olla yhtä hyvin idealisti ja agnostikko kuin materialistikin. Materialismissa on ratkaisevaa ihmisen tajunnasta riippumattoman aineellisen todellisuuden tunnustaminen, mikä ei suinkaan ole välttämätöntä jokaiselle ateistille. Ateisti, jos hän on vain ateisti, tyytyy rajankäyntiin tiedon ja uskon, tieteen ja uskonnon välillä. Vapaa-ajattelijat selittävät ”taistelevansa vain kirkkoa ja uskontoa vastaan puoluekarsinoihin katsomatta”. Yhteiskunnallisella alalla selittää Vapaa-ajattelijain liitto toimivansa vain ”valtiokirkkoon kuulumattomien yhteiskunnallisten oikeuksien parantamiseksi”, tekemättä siis mitään eroa ”herran” ja työmiehen välillä.

Niin pitkälle kuin historiaa voidaan seurata, on ateismi yhtä vanha kuin uskontokin. Tosin Iso Tietosanakirja isossa tietoviisaudessaan julistaa ”bolševikit ja kommunistit” miltei ainoiksi ateisteiksi maailmassa ja ilmoittaa, että ”filosofiassa ei ateismilla ole ollut maineikkaita kannattajia”.

Mutta tunnettu englantilainen filosofoiva lordi Bertrand Russell on jo paljoa tietävämpi. Hänen kirjoittamassaan ”Länsimaisen filosofian historiassa” mainitaan ateistien mustalle listalle joutuneina mm. sellaiset filosofit kuin Demokritos, Descartes, Spinoza, Hobbes, Nietzsche. Voisimme jatkaa tätä ”jumalankieltäjien” luetteloa pitkältikin, mutta onhan tuossakin jo tarpeeksi noita ”maineettomia bolševikkeja ja kommunisteja”.

Sanoisin lopuksi, että pääasia dialektisessa materialismissa ei ole kieltäminen, vaan myöntäminen. Se myöntää luonnossa ja yhteiskunnassa tapahtuvan herkeämättömän kehityksen. Se herättää tieteellisesti perusteltua luottamusta edistyksellisten voimien voittoon, ihmiskunnan valoisaan tulevaisuuteen. Dialektinen materialismi, jos mikään, kasvattaa syvää uskoa ihmiseen, hänen ylevään kutsumukseensa, hänen ”parempaan minäänsä”, tahtoonsa ja kykyynsä luoda pois itsekäs, yksityisomistuksellinen ”vanha aataminsa”, omistaa voimansa ja työnsä kanssaihmistensä hyväksi, kehittyä riistoa ja sortoa tuntemattoman vapaan ihmisyhteisön arvokkaaksi jäseneksi.

Sellaista on tämä ”karkea aineellisuuden oppi”. Ja juuri myönteisyytensä ja edistyksellisyytensä vuoksi se herättääkin vihaa ja katkeruutta niissä, jotka kammoksuvat kehitystä, pelkäävät tulevaisuutta. Nämä taantumukselliset voimat suosivat päinvastaista filosofiaa. Siitä tulee puhe seuraavassa luennossa.