Kalevalan 100-vuotismuisto (1935)

Kalevalan 100-vuotismuisto

Y. SIROLA

Tämän vuoden helmikuun 28 päivänä tuli kuluneeksi 100 vuotta siitä, kun suomalaisen kansanrunouden päätuotteen — KALEVALAN ensimmäinen painos näki päivänvalon. Tämän kansanrunouden ja maailman kirjallisuuden merkkiteoksen juhlapäivää vietettiin suurin juhlallisuuksin Neuvosto-Karjalassa, Kalevalan laulumailla, josta suurin osa Kalevalan runoista on kerätty, samoin Inkerissä, joka on myöskin antanut huomattavat runoaarteet. Merkkipäivää juhlittiin vielä Leningradissa, Moskovassa, Tshuvashian neuvostotasavallassa ym. Neuvostoliiton alueella. Kalevala on käännettyä kaikille tärkeimmille Euroopan kielille. Neuvostoliitossa se on ilmestynyt venäjänkielisenä v. 1933, suomen- ja tshuvashin kielisenä v. 1935.

Kalevala-juhlatilaisuudet herättivät laajoissa joukoissa suurta mielenkiintoa kansanrunouden (folklorin) tuotteisiin yleensä ja Kalevalaan erikoisesti. Tehtiin useita päätöksiä, että on ryhdyttävä paljon syvällisemmin kuin tähänasti tutkimaan kansanrunouden aarteita, sillä marxilainen kieli- ja kirjallisuustiede on ottanut vasta ensi askeleita tällä alalla. On myöskin ilmennettävä uutta, meidän päiviemme kansanrunoutta, kerättävä se talteen, saatettava yleiseen tietoon ja, käytettävä, kuten vanhaakin kansanrunoutta, hyväksemme uutta — muodoltaan kansallista ja sisällöltään sosialistista kulttuuria luodessamme.

Kalevala-juhlien yhteydessä Neuvosto-Karjalan Uhtuan piirin, josta Elias Lönnrot ym. runojenkerääjät saivat runsaimman runosaaliin ja jossa meidän päivinämmekin vielä kansanjoukkojen runosuoni antoisana pulppuaa, on Neuvosto-Venäjän Toimeenpaneva Keskuskomitea, Karjalan työtätekevän väestön ja hallituksen pyynnöstä, nimittänyt KALEVALAN PIIRIKSI. Petroskoissa avattiin Kalevalan juhlapäivänä Kansallisen kulttuurin talo.

Julkaisemme tässä tov. Y. SIROLAN puheen, joka on pidetty 28.II.1935 Kalevalan 100-vuotisjuhlassa Petroskoissa, Kansallisen kulttuurin talolla.

Sata vuotta sitten, helmikuun 28 päivänä 1835 allekirjoitti Suomessa lääkäri Elias Lönnrot esipuheen kirjaan, jolle hän antoi nimen: ”KALEVALA, taikka vanhoja Karjalan runoja Suomen kansan muinaisista ajoista”. Uusi laitos tätä kirjaa, lähes toista vertaa laajempana, ilmestyi v. 1849 ja on sellaisena saanut pysyvän sijan ihmiskunnan huomattavien kulttuurin muistomerkkien joukossa. Se on käännetty useimmille sivistyskielille. Neuvostoliitossa on jo ilmestynyt venäjän- ja ukrainankieliset painokset, tekeillä on tshuvashinkielinen käännös. Suomeksi julaistaan Kalevala maaliskuussa v. 1935 Karjalassa, samalla kun täällä jatkuu kansanrunouden kerääminen, ja on jo antanut arvokkaita tuloksia.

Viettäessämme Kalevalan muistopäivää siirtyy ajatuksemme ensinnä karjalaisen heimon runolaulajiin, jotka nämä esi-isiensä luomistyön aarteet säilyttivät ja niitä omalla taiteellisella työllään kehittivät. Nimeltään on heitä kirjoissa mainittu vain muutamia. Mutta me tiedämme, että laulun taito ei rajoittunut vain joihinkin yksilöihin ja sukuihin. Niiden kansanlaulajain luku, joilta Kalevala-aiheisia runoja on saatu, nousee useihin satoihin, ollen toisintoja muistiin merkittynä satoja tuhansia säkeitä. Vasta kun marxilainen tutkimus pääsee niitä kaikessa laajuudessaan selvittelemään, saamme täyden käsityksen niiden merkityksestä ja saamme myös työtätekevän kansan nautittavaksi lisää rikkaita runo-aarteita, jotka nyt viruvat arkistojen kätköissä.

Proletariaatin diktatuuri, Neuvostovalta, joka on vapauttanut Karjalankin työtätekevät joukot tsaarin ja porvariston sorrosta ja riistosta, on myös avannut niille tien kulttuuriin, antanut mahdollisuuden ”näillä raukoilla rajoilla, poloisilla Pohjan mailla” uuden, sosialistisen tuotannon perustalla käydä rakentamaan uutta kulttuuria, ”muodoltaan kansallista, sisällöltään sosialistista”, kuten on lausunut suuri johtajamme, toveri Stalin. Vain bolshevikkipuolueen johdolla on raatajarahvaalle avautunut tie uuteen, vauraaseen elämään, kulttuurielämään, jossa ihmiskunnan tieteellisen ja taiteellisen viljelystyön parhaat saavutukset mm. kansanrunouden rikkaat aarteet ovat sille avoinna.

Kalevalaan kootut runot on kerätty karjalaisten ja inkeriläisten asuma-alueelta. Nousee kysymys, miten on selitettävä tällaisten runorikkauksien olemassaolo karjalaisilla. Mehän emme vietä Kalevalan juhlaa minkään paikallisen natsionalismin merkeissä emmekä johda tätä laulun lahjaa mistään karjalaisten erikoisista rotuominaisuuksista. Tällaisesta varjelee meitä jo tietoisuus siitä, että kaikilla kansoilla on vastaavilla asteilla ollut kansanrunoutensa. Onhan esim. Karjalan venäläisellä väestöllä myös rikas runous. Emmekä me voi tyytyä siihenkään selitykseen, että karjalaisten runojen säilyminen olisi johtunut maantieteellisistä sekoista, siitä, että tänne korpien poveen eivät ulottuneet niin terävinä pappien ja valtion virkamiesten kynnet, jotka niin runsaita kansan luomistyön aarteita ovat Suomessa ja muualla vainoillaan saaneet tukahdutetuksi; vaikka tällä seikalla on epäilemättä ollut osansa.

Tämän asian selvittämisessä on meidän noudatettava Leninin neuvoa. Tutustuttuaan Ontshukovin satuihin, kehoitti hän kirjallisuushistorioitsijoita niiden avulla tutkimaan kansan psykologiaa, sen toiveita ja kaipuuta, osoittaen, kuinka ”kaikkea tätä täytyy katsoa yhteiskunnallis-poliittiselta näkökannalta”. Karjalaisen kansanrunouden pohjaa on meidän etsittävä niistä yhteiskunta-taloudellisista oloista, joissa karjalaiset elivät. Se yhteiskuntamuoto, joka Kalevalan runoissa pohjimmaisena kuvastuu, on sukuyhteiskunta, joka pohjautuu alkuperäiseen kommunismiin. Tiedämme karjalaisilla vielä viime vuosisadalla olleen suuria sukupirttejä, joissa useita sukupolvia ja perheitä eli yhteiselämää. Suomalainen professori V. Salminen on kiinnittänyt huomion siihen, mikä merkitys oli kaskiviljelyksellä. Sukukunnittain, useat talot yhdessä, raivattiin halmeita; mentiin joukolla kaskimaille. Siellä rakennettiin riihiä ja saunoja. Kantele otettiin mukaan ja illan ratoksi esitettiin runoja. Samoin kalastettiin yhdessä.

Kalevalaan otetuissa runoissa ei nämä alkukommunistisen yhteiskuntamuodon ilmaukset esiinny suoranaisesti. Mutta jo se välittömyys ja luonnonraikkaus, mikä henkii varsinkin kuvauksissa alkeellisista työmuodoista, ei voi pohjautua muuhun, kuin tuollaiseen sukujärjestelmän aikaiseen vapaaseen työhön. Esimerkiksi esitys metsästäjän lähdöstä saalista saamaan (Kalevalan 14. runon alussa) alkaa raikkaasti:

”Terve vuoret, terve vaarat,terve kuusikot kumeat,terve, haavikot haleat.”

Koko luonto on tämän yhteiskunta-asteen ihmiselle täynnä henkilöityjä olioita. Siinä metsän isäntä Tapio, joka pyydetään saattamaan miestä sinne, ”jost’ on saalis saatavana, erän toimi tuotavana.”

Metsästäjä pyytää, että hänen tiensä pilkuttaisi Nyyrikki, Tapion poika, että Mielikki, metsän emäntä toisi saaliin ”miehen etsivän etehen”, että ”metsän piika pikkarainen, simasuu Tapion neiti”, metisellä pillillä herättäisi metsän emännän. Jos hän ei saa saalista, on metsän väki rumissa arkivaatteissa, riihiryysyissä. Ja hän pyytää, että metsän ukko panisi metsän palttinoihin, kultaan ja hopeaan, kuten ennenkin, jolloin

”kuuna paistoi kuusen oksatpäivänä petäjän latvat,metsä haiskahti me’elle,simalle salo sininen,ahovieret viertehelle,suovieret sulalle voille.”

Noin herkkä luonnontunne voi riistonalaisilla — jollaisia, muodossa tai toisessa, olivat muinaisrunojen myöhemmät laulajat — olla vain muistona entisten, vapaampien olojen ajoilta. Samanlainen on tunnelma 2. runossa kerrotusta kaskenkaadosta:

Väinämöinen

”läksi maata kylvämähän,siementä sirottamahan.”

Hän rukoilee Ukolta sadetta ja manaa maaemoa:

”Akka mantereen-alainenMannun eukko, maan emäntäPane nyt turve tunkemahan,maa väkevä vääntämähän,— — —Tuhansin neniä nosta,saoin haaroja hajota,kynnöstäni, kylvöstänivarsin vaivani näöstä.”

Koivu on jätetty käelle kukuntapuuksi. Väinämöinen lausuu:

”Kuku illoin, kuku aamuinkerran keskipävälläkiihanoiksi ilmojani,mieluisiksi metsiäni,rahaisiksi rantojani,viljaisiksi vieriäni.”

Yhtä runollisesti lähetetään karja laitumelle (runo 32). Emäntä lukee karjan lukuja:

”Suvetar, valio vaimo,Etelätär, luonnon eukko,Hongatar, hyvä emäntä,Katajatar, kaunis neiti,Pihlajatar, piika pieni,Tuometar, tytär Tapion,Mielikki, metsän miniä,Tellervo, Tapion neiti:katso’ote karjoani,viitsiöte viljoani,kesä kaikki kaunihisti,lehen aika leppeästi,lehen puussa liehuessa,ruohon maassa roikatessa”

Ei kylläkään koko Kalevala kuvasta alkeellisen sukuyhteiskunnan elämää. Heijastuvat myös sen hajoamisilmiöt. Jopa on alkeisfeodaalisiakin piirteitä. Niistä myöhemmin. Tässä tahdoin vain todeta, että kansan vanhat runot saattoivat säilyä niin kauan, kun riisto räikeine muotoineen ei vielä ollut tyyten tuhonnut sukupohjaista talonpoikaiselämää. Rikkain oli runous siellä, missä tämä yhteiskuntapohja oli eheimpänä säilynyt. Ja sielläkin, missä sen päälle oli jo muodostunut riistolle perustuvia rakennelmia, kansa kauan säilytti vanhoja laulujaan, ne visusti riistäjiltä salaten. Tämä on perussyy siihen, että karjalaisilla kauemmin säilyvät muinaisrunonsa — paraiten Pohjois-Karjalassa, mutta myös siitä etelään: ensin Karjalan puolella Aunukseen asti, sitten Suomen karjalaisten alueilla ja Karjalan kannaksen kautta inkerikköjen (ishorien) asuinmailla aina Eestiin asti. — Länsi-Suomessa asuvilta hämäläisiltä, sekä savolaisilta, on myös kerätty runoja, mutta ne ovat enimmäkseen uudempaa tuotetta kirkollisiin legendoihin ja keskiaikaisiin historiallisiin tapauksiin perustuvia. Kuten sanottu: Kalevalan runot ovat kerätyt karjalaisilta ja on niiden perusta karjalaisten yhteiskuntaoloissa.

Toiseksi on meidän vastattava kysymykseen, kuinka karjalaisten muinaisrunoista on saatu Suomen kansalliseepos, ja kuinka sitten on voitu Suomessa ruveta riitelemään karjalaisilta pois näiden runojen luomiskunniaa. Voidaksemme vastata näihin kysymyksiin, on meidän heitettävä lyhyt katsaus Suomen oloihin 100 vuotta sitten, sitä ennen ja sen jälkeen. Se alue, joka nyt muodostaa riippumattoman Suomen — minkä riippumattomuuden sille v. 1917 antoi bolshevikkipuolue — se oli vuosisatoja Ruotsin ja Venäjän sotien tantereena. Niiden sotien kautta myös karjalainen heimo jaettiin näiden kahden valtakunnan kesken ja raadeltiin sitä julmasti rajasodissa, joissa karjalaiset pantiin tappelemaan toisiaan vastaan, sortajiensa puolesta.

Nämä sodat loppuivat 1809, jolloin tsarismi valloitti Suomen, sekä myönsi tälle rajoitetun itsehallinnan, autonomian. Suomessa oli näihin aikoihin kapitalistinen kehitys nousussaan ja sen vaikutuksesta kehittyi siellä kansakunta (natio). Toveri Stalin selittää että ”Kansakunta on historiallisesti muodostunut vakinaisen kielen, alueen, talouselämän ja psyykillisen laadun yhteisyys, mikä esiintyy kulttuurin yhteisyytenä.”

Suomessa oli kansakunnan johtavana luokkana tilanherrat ja ruukkiporvaristo sekä näiden byrokratia, ollen virallisena kielenä ruotsinkieli, jota puhui myös rannikolla asuva väestö (nykyisin on Suomessa ruotsalaisia 10 % asukkaista). Tätä ylimystöä vastaan nousi taisteluun suomenkielinen porvaristo mobilisoiden kannattajikseen pikkuporvaristoa ja talonpoikia. Tätä sanotaan suomalaiskansalliseksi liikkeeksi. Kansallisuuskysymys esiintyi siis Suomessa kaksinaisena: yleinen kansallisuuskysymys — Suomi ja tsarismi, sekä sisäinen kansallisuuskysymys, taistelu suomenkielen oikeuksien puolesta.

Kummallekin näille liikkeille tuli Kalevalan ilmestyminen kuin tilattuna. Eräs kirjallisuushistorioitsija on lausunut, että se Suomen kansalle merkitsi ”jäsenlippua kansojen seuraan”. Sitä käytettiin apuna todistettaessa, että Suomen kansalla on oma historiansa ja kulttuurinsa. Suomalaisuuden liikkeelle taas Kalevala merkitsi todistuskappaletta, että suomenkieli kelpaa kulttuurikieleksi, sillä kun on jo oma runoutensakin. Ja Kalevalan kokoonpanijasta Elias Lönnrotista tulikin suomalaisen kirjakielen isä.

Välittömän herätteen kansanrunojen keräämiseen antoi ns. romanttinen suunta, joka oli muodissa Europan maissa. Ranskassa ym. maissa, missä porvarillinen vallankumous oli loppuun suoritettu, tulkitsi romantiikka aateliston ja pikkuporvariston pettymystä, vallankumous kun ei ollut luonut mitään vapauden ja tasa-arvoisuuden yhteiskuntaa, vaan laskenut valloilleen avoimen kapitalistisen riiston. Takapajuisissa maissa, kuten Suomessa kelpasi romantiikan herättämä historian ja kansanrunouden harrastus palvelemaan porvariston pyrkimyksiä sen taistellessa kapitalistisen kehityksen esteitä vastaan.

Suomessa oli aikaisemmin pantu muistiin joitakin kansanrunouden näytteitä. ”Suomen historian isä”, Turun akademian professori H. G. Porthan oli kirjoittanut kansanrunoudesta väitöskirjan. 1820-luvulla oli löydetty niin paljon runoja — Z. Topelius oli niitä runsaimmin saanut Vienan-Karjalan kulkukauppiailta — että lausuttiin ajatus, että niistä voisi tulla kreikkalaisten Iliaadin ja Odysseian tai Skandinavian Eddan veroinen eepos.

Tämän aatoksen toteuttajaksi tuli Elias Lönnrot. Hän oli syntynyt köyhän kyläräätälin poikana Uudellamaalla ja onnistunut pääsemään opin teille. Lääkärinä Kajaanissa sai hän tilaisuuden pistäytyä Pohjois-Karjalassa, josta sai kokoon niin paljon runoja, että voi niistä panna kokoon Kalevalan. Hän sai sitten avukseen muita kerääjiä ja julkaisi kokoelman lyyrillisiä runoja, ”Kanteletar” (1842), sananlaskuja (1842), arvoituksia (1843), Kalevalan uuden, nykyisen laitoksen ja loitsurunoja (1880).

Mikä on nyt Kalevalassa puhdasta, karjalaista kansanrunoutta ja mikä sen kokoonpanossa Lönnrotin osuus? Suomalaiset tutkijat vakuuttavat, että Lönnrot ei ole omasta päästään mitään oleellista kansanrunoihin lisännyt. Mutta itsekin hän myöntää, että hän on varsin vapaasti niistä sommitellut Kalevalan 50 laulua. Vain marxilainen tutkimus, kun sillä on käytettävänä runsaat runojen toisinnot, voi osoittaa, missä määrin Lönnrotin pikkuporvarilliset, kansalliset ja uskonnolliset katsomukset ovat vaikuttaneet siihen, mitä hän on Kalevalaan ottanut, mitä pois jättänyt. Nyt voimme lausua vain otaksuman, että eivät ne ole voineet olla vaikuttamatta. Mutta sellaisenaankin, kun Kalevala meillä nyt on, on se oleellisesti niin todellista, alkuperäistä kansanrunoutta, että voimme siitä hyvin nauttia ja sitä tutkimustenkin perusteena käyttää.

Mitä sitten sisältää Kalevala? Siinä kuvataan sankarien — Väinämöisen, Ilmarisen, Lemminkäisen, Kullervon ym. seikkailuja. Pääjuonena taistelu ihmemyllystä, Sammosta. Näiden seikkailujen yhteyteen kiertyy runsaita kuvauksia kansan elämästä. Sitten lyyrillisiä, herkän tunnelmallisia kuvauksia ja erikoisesti — voimakkaita loitsuja.

Edellä jo osoitin, kuinka Kalevalassa kuvastuu sukuyhteiskunnan elämä. Nyt on syytä tarkastella, millaisia sen yhteiskunnan hajoamisilmiöitä Kalevalassa esiintyy. Useassa yhteydessä puhutaan siinä orjista (”orja nöyrä, neuvottava”), jotka palvelevat isäntiään, Kalevalan sankareita. Onpa siinä ankarammankin orjuuden näytteitä. Seppä Ilmarisen

”orjat lietsoi löyhytteli,väkipuolet väännättelikolme kesäistä yötä:kivet kasvoi kantapäihin,vahat varvasten sijoille”.

Kullervon tarinassa kuvastuu terävänä vastakohta sukusodissa orjuuteen joutuneen pojan ja isäntäväen kesken. Paimen miettii:

”Emäntä hyvin elävivehnäsiä viiltelevi,piirasia pistelevi,voita päälle vuotaisevi.”

Mutta

”Paimen parka kuivan leivän,kuivan kuoren kurskuttavi,kauraisen kovertelevi,lementtisen leikkoavi,olkisen ojentelevi,petäjäisen peiputtavi,veen lipillä luikkoavimärän mättähän nenästä.”

Kuvataan myös orjan kosto. Kullervo

”sorti suohon lehmäkarjan,härät murtohon murenti,puoleksi susien syöä,puolen korven kontioille.”

Sitten ajaa hän sudet ja karhut kotiin karjana, ja kun emäntä tulee niitä lypsämään, repivät ne tämän.

Jonkun verran kuvastuu feodaalisiakin suhteita. Isänsä Kalervon käskystä, lähtee Kullervo ”viemähän vetoja, maajyviä maksamahan”. Ei kuitenkaan käy selville, minkälaisille maanomistajille näitä veroja maksetaan. Kun Lemminkäinen tulee kuokkimaan Pohjolan häitä, kehuu hän maksaneensa kunnollisesti — nähtävästi veroja:

”Muut ne kantoi kauhasilla,muut ne tiiskinä tiputti,minä määrin mätkäelin,puolikkoisin putkoelinomiani ohriani, kylvämiäni jyviä.”

Kalevalaiset isäntä-uroot eivät ole samanarvoisia. Lemminkäisen talo esitetään vähempivaraisena, ja kun äiti siitä muistuttaa pojan lähtiessä naista hakemaan, sanoo tämä:

”Jos en ole koiltani korea,suvultani aivan suuri,mie valitsen varrellani,otan muilla muo’oillani.”

Hän viettelee Saaren naiset ja vie ryöstämällä parhaan kotiinsa. Tässä kuvatut verrattain irtaimet sukupuolisuhteet ja naisten ryöstö ovat kuvaavinta eräille yhteiskunnallisen kehityksen asteille.

Naisen asema on tärkeä yhteiskunnallisen kehitysasteen mittari. Kalevalassa on erittäin kauniita kuvauksia naisista. Äidille varsinkin osoitetaan erikoisen suurta kunniaa. Kuinka liikuttava onkaan kuvaus Lemminkäisen äidistä, joka etsii kadonnutta poikaansa.

”Emo etsi eksynyttä,kaonnutta kaipoavi.Juoksi suuret suot sutena,kulki korvet kontiona,ve’et saukkona samosi,maat käveli mauriaisna,neuliaisna niemen reunat,jäniksenä järven rannat.Kivet syrjähän sytäsi,kannot käänti kallellehen,risut siirti tien sivuhun,haot potki portahiksi.”

Hänen juostessaan

”Mäet mätkyi mennessänsä,norot nousi, vaarat vaipui,ylähäiset maat aleni,alahaiset maat yleni.”

Ja hän löysi poikansa sekä toi hoidollaan hänet takaisin Tuonelta. Kunnioitus äitiä kohtaan, joka ilmenee niin monessa kohdassa Kalevalassa, viittaa äitivallan, matriarkaatin kauteen. Sitä heijastavat myös kuvaukset Louhesta, Pohjolan mahtavasta emännästä.

Mutta Kalevalassa on myös paikkoja, joissa heijastuu naisen alistettu asema. Raskas on varsinkin miniän kohtalo. Hän saa tehdä raskaat työt. Häntä vihaavat ja komentelevat miehen omaiset. Ja mies kurittaa häntä ruoskalla. ”Harvoin saapi orja lemmen, ei miniä milloinkana”.

Kalevalassa kuvataan useita sotaretkiä. Mutta ei käy selville, millaiset ovat sotajoukot. On sellaisia sotia, jotka näyttävät sukupäällikköjen ryöstöretkiltä. Kalervon ja Untamon kesken on taas sellaisia riidan aiheita, joita tapasi olla yksityisomistuksellisten talonpoikain kesken:

”Untamoinen verkot laskiKalervon kalavetehen;Kalervoinen verkot katsoi,kalat konttihin kokosi…Toreilivat, tappelivat,eikä voita toinen toista…Kalervoinen kauran kylviUntamon tuvan ta’aksi.Untamolan uljas uuhisöi Kalervon kaurakylvön.Kalervoisen kärtsä koirarepi uuhen Untamolta.”

Untamo tuli joukkoineen, poltti Kalervon talon, surmasi tämän suvun: säästi vain raskaan naisen — Kullervon äidin. Ja puolestaan Kullervo lähtee sotaretkelle, kostaa sukunsa puolesta.

Mutta on Kalevalassa tarinoita suuremmistakin sodista. Kalevan pojat — Väinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen — lähtevät ryöstämään rikkaasta Pohjolasta pois ihmemyllyä, Sampoa, jonka Ilmarinen on takonut.

Louhi, Pohjolan emäntä,

”pani joukon jousihinsa,laittoi miehet miekkoihinsa:rakenteli Pohjan purren,suoritti sotavenosen…sata miestä miekallista,tuhat jousella urosta.”

Tämän mukaan oli Pohjola ollut mahtavampi kuin tavallinen sukutalo tai kylä. Epäilemättä näissä seikkailuissa kuvastuu suurempiakin heimosotia ja ryöstöretkiä. Tiedetään karjalaisilla, ainakin Laatokan ympärillä, olleen runsaastikin linnoja, joihin vainolaisen tullen koottiin suvun tai heimon väki. Nekin alkufeodaalisia ilmiöitä. Karjalan halki kulki muinaisina aikoina suuria kauppateitä. Siihen aikaan kulkivat kauppa ja ryöstö käsi kädessä, mikä edellytti aseellisia järjestöjä, ehkäpä heimopäälliköiden seurueita. Näyttää todennäköiseltä, että juuri tällaisten muistoja on Kalevalan sankarien seikkailuissa.

Se että Kalevalan lauluja on laulettu vuosisatoina, jolloin feodaalinen järjestelmä, jopa maaorjuuden muodossa vallitsi niilläkin mailla, joissa runoja laulettiin, esim. Inkerissä, on aiheuttanut joitakin feodaalisia piirteitä. Mutta ei niin kuin jotkut väittävät, että Kalevala pääasiassa kuvastaisi feodaalista järjestelmää.

Sama koskee väitteitä, että Kalevala olisi katolisuuden hengellä täytetty (Bubrich). Siinä kyllä on kristillisiä piirteitä. Olivathan Kalevalan runojen viimeiset laulajat olleet jo kirkon vaikutuksen alaisia sukupolvia. Mutta tiedetään, että talonpoikainen kansa säilytti omat pakanalliset katsomuksensa. Joitakin vaikutuksia kirkon opeista ilmenee mielestäni kuitenkin runoissa. Se, että kalevalaiset laulajat kutsuvat avukseen Ukkoa, ei kylläkään ole kristillistä. Mutta nähdäkseni jumalalle kiitoksen veisaamisessa on jo kristillistä vaikutusta. Ja nähtävästi on Lönnrot, valitessaan runoja Kalevalaan, näitä piirteitä erikoisesti korostanut.

Olemme nähneet, kuinka kansa kuvitteli luonnon olevan täynnä jumalolentoja. Ja jumalaisia piirteitä on Kalevalan pääsankarilla, Väinämöisellä. Hän on mahtava ”tietäjä ijänikuinen”. Hän on töissä mukana. Panee alkuun maanviljelyksen, kaataa suuren kasken. Hän veistää venettä. Näitä töitä hän tekee laulun voimalla. Sotaretkillä hän myös käyttää sanan voimaa. Joissakin paikoin kerrotaan hänestä hyvinkin jokapäiväisiä, inhimillisiä, asioita, vähemmän sankarillisia kosiojuttuja. Mutta pääasiassa on hän mainio laulaja ja soittaja, jota kuulemaan kokoontuvat ihmiset ja eläimet sekä veden, ilman ja maan jumalat joukkoineen. Erikoisen mahtava on hän loitsijana, joka sanan voimalla hallitsee luonnon voimia ja voittaa vihollisiaan. Kun hänen hahmonsa on kokoonpantu näin monenlaisista aineksista, ei siitä ole syntynyt oikein eheää luonnekuvaa.

Samaa on sanottava Ilmarisesta, ilman jumalasta. Esitettynä ihmishommissa, jää hänen luonteensa verrattain värittömäksi. Mutta seppänä edustaa hän Kalevalassa kuvatun elämän korkeimpia teknillisiä saavutuksia. Hän valmistaa työkaluja ja aseita, kirjaillen ne taitavasti eläinkuvilla ym. Hän takoo kauniita koristeita. Hän se myös

”takoi Sammon taitavasti:laitahan on jauhomyllyn,toisehen on suolamyllyn,rahamyllyn kolmantehen.”

Kun Sammon ympärille kiertyy Kalevalan pääjuoni, ovat eri maiden tutkijat paljon vaivanneet päätään kysymyksellä, mitä sillä oikeastaan on mahdettu tarkoittaa. Sille on löydetty vastineita ja vertauskohtia eri kansojen tarustoista. Sitä on arvattu laivaksi, reeksi, kalaksi, Pohjolan immen kirjokantiseksi kihlakirstuksi, noitarummuksi, taikakaluksi (talismaniksi), jumalankuvaksi, auringoksi ym. Sitä on verrattu skandinaavien Grottemyllyyn. Prof. Setälä on kirjoittanut laajan teoksen todistellen, että sillä tarkoitetaan Pohjantähteä, taivaan napaa, jonka ympäri tähtitaivas (”kirjokansi”) pyörii. Tämäkin osoittaa, kuinka porvarillinen tiede loittonee yhä enemmän todellisuudesta, uppoutuu salaperäisiin, abstraktisiin selityksiin.

Tällaiseen saa kyllä helposti aiheen Kalevalasta, jossa esiintyy runsaasti kansan väkevän mielikuvituksen luomia taruolentoja, suunnattoman suuria eläimiä, valtavia aseita yms. Suuret luonnon ilmiöt tietenkin ovat antaneet ravintoa kansan mielikuvitukselle, erikoisesti aurinko, joka kätkeytyy osaksi vuotta. Tutkimuksen tehtävänä olisi mielestäni ensi kädessä osoittaa, mitä kansanelämän ilmiöitä on saattanut olla noiden rohkeiden mielikuvien lähtökohtana. Sensijaan porvarillinen tutkimus etsii yhä kaukaisempia selitysperusteita.

Suomessa on tällaiseen vielä erikoisia tendenssimäisiä syitä. Olen jo maininnut, että Kalevalaa on jo heti sen ilmestymisestä alkaen käytetty porvariston nationalististen tarkoitusten hyväksi. Tässä käyttämisessä voimme nähdä eri asteita — vastaten Suomen porvariston historiallis-poliittisia kehitysasteita.

Ensin, Suomen porvariston nousukautena, sai se palvella kansallisromantiikkaa. Siinä oli sen merkitys hyvin suuri. Kalevalan tutkija, prof. K. Krohn kirjoitti: ”Mitä meille nykyinen suomalainen sivistys tarjoaisi, jollei se olisi Kalevalan perustuksella kehittynyt!” Siitä ottivat taiteilijat aiheitaan. Suomalaisen kirjallisuuden huomattavin edustaja ja uranuurtaja, Aleksis Kivi, otti esikoisdraamansa aiheeksi Kullervon. Maalarit maalasivat, kuvanveistäjät muovasivat, säveltäjät sävelsivät, runoilijat runoilivat Kalevala-aiheita.

1880-luvulla tuli käänne. Suomen teollisuuskapitalismin murros synnytti lyhyen realismin, naturalismin kauden, jolloin Kalevalaa väheksyttiin. Mutta 1890-luvulla oli se jo voitettu kanta. Luokkataistelu — työväenliikkeen nousu — aiheutti sen, että porvarilliset, ja myös pikkuporvarilliset taiteilijat pyrkivät pois todellisuudesta. Eräs kirjallisuushistorioitsija selittää, että Kalevalastakin heille nyt tulee etupäässä ”välittömän esteettisen nautinnon kohde”. Taiteilijat ja runoilijat pyrkivät Kalevala-aiheita käsitellessään ”tyyliteltyyn monumenttaalisuuteen, koristeellisuuteen ja vertauskuvallisuuteen”. Tämä merkitsee kyllä Suomen taiteen korkeinta saavutusta (Gallen-Kallelan taulut, Sibeliuksen sävellykset ym.), mutta myös sen rappion alkua.

Suomen porvariston Kalevalan hyväkseen käyttö ei tietenkään lakkaa olemasta nationalistista. Päinvastoin. Vieläpä lyhyt oppositiokausi tsarismin hyökkäyksiä vastaan vuosisadan vaihteessa antaa jonkun verran nousuakin tälle taiteelle (Gallen-Kallelan taulu Kullervon sotaan lähtö ym.). Mutta porvariston raukkamaisuus tässä vastarinnassa, sen tuleminen vastavallankumoukselliseksi, varsinkin 1905 jälkeen, prostituoi myös sen Kalevalan käyttämisen. Vastavallankumouksellisen voittonsa jälkeen kansalaissodassa v. 1918 on Suomen porvaristo tehnyt Kalevalasta imperialististen, taantumuksellisten pyrkimystensä välineen. Vallotuspyyteensä Neuvosto-Karjalaa vastaan verhoo se ”Kalevalan maan vapauttamisen” valhetunnuksilla. — Sosdem-johtajat ovat myös esittäneet omaa osaansa tässä ”suur-Suomen” propagandassa. Ne suhtautuvat Kalevalaan myös pääasiassa samoin kuin porvaristokin, nationalistisesti.

Ja sitä pyrkimystä palvelee myös teoria, esitetty kyllä jo aikaisemmin, mutta sen jälkeen yhä tehostettu, teoria Kalevalan runojen muka länsimaisesta alkuperästä. Eräiden skandinaavisten ja saksalaisten tutkijain mukana alkoi K. Krohn esittää teoriaa, että Kalevalan runot eivät olisikaan karjalaisten laulajain luomia, vaan ainoastaan säilyttämiä. Kotoisin ovat ne muka länsi-Suomesta, ja vaikutteita olisivat saaneet Skandinaavian maista ja Saksasta. On pantava merkille, että joku suomalainen tiedemies, esim. prof. V. Salminen, on kirpeästi arvostellut tällaisten teorioitten argumenttejä kestämättöminä. Sitä valitettavampaa on, että prof. D. Bubrich on niitä epäkriitillisesti ryhtynyt kannattamaan.

Ei meillä tietenkään ole aihetta väittää, etteikö karjalaiset runolaulajat olisi saattaneet saada eri tahoilta idästä, etelästä, lännestä — taruaiheita runoihinsa. Olemmehan nähneet, että suuret kauppatiet kulkivat halki Karjalan, ja retkeilivät karjalaiset sotaretkillä sekä Itämerellä, että Vienan- ja Jäämerellä. Siten saattoi kylläkin taruaiheita kulkea. Mutta niin puutteelliset ovat nuo vertailevat tutkimukset ja niin löyhästi perustellut väitteet Kalevalan runojen länsi-suomalaisesta, jopa germaanisesta alkuperästä, ja toiselta puolen — niin selvä on noiden ”teoriain” tendenssi, että meidän tärkein tehtävämme on se tendenssi paljastaa. Ja kaikkein tärkeintä tässä on saattaa tutkimus oikealle pohjalleen: lähtökohdaksi karjalaisen heimon asuma-alueiden yhteiskuntapoliittinen analyysi ja sen valossa runojen selittäminen.

Vielä joku sana Kalevalan voimakkaimmista runoista — loitsuista. Ne pohjaavat alkuyhteiskunnan ihmisten maagillisiin kuvitelmiin, pyrkimykseen taikasanan voimalla vallita luonnon voimia ja ihmisiä. Otan vain yhden näytteen: runossa 26 kerrotaan, kuinka Lemminkäinen on matkalla Pohjolaan. Hänen eteensä ilmestyy käärme. Uros manaa tätä:

”Mato musta, maanalainen,toukka Tuonen-karvallinen,kulkija kulon-alainen…Sule nyt suusi, peitä pääsi,kätke kielesi kipeä…Kule kurja kuusikkohon.Kaaloa kanervikkohon…tunge pääsi turpehesen,mätä mättähän sisähän.Jospa tuolla pääsi nostatUkko pääsi särkenevineuloilla teräsnenillärakehilla rautaisilla.”

Niin manasi Kalevalan sankari esteet tieltään, polki maahan katalan käärmeen.

Uuden ajan proletariaatin tiellä on myös este — katala käärme. Porvaristo kätyreineen. Me tiedämme, että se ei väisty sanamanauksilla, vaan ainoastaan aineellisella voimalla, vallankumouksellisen taistelun kautta. Se taistelu jatkuu meillä taisteluna sosialismin rakentamisen esteitä, vaikeuksia vastaan. Siinä taistelussa kysytään sankaruutta. Se kuvastuu myös taiteessamme, runoudessamme. Tämä taiteemme ei voi olla muinaisrunojen matkimista. Marx on sanonut, että mies ei voi uudestaan tekeytyä pojaksi tulematta naurunalaiseksi. Mutta meitä viehättää ihmiskunnan lapsuusajan runouden naivisuus, sen iki-ihana tuoreus.

Meidän kirjailijain on tutkittava myös vanhain runolaulajain taidekeinoja, joista voivat paljon oppia — oppia sanonnan sattuvuutta, kielenkäytön elävää ilmeikkyyttä, todellisuustuntuista kuvauskykyä, mielikuvituksen rohkeaa lennokkuutta.

Karjalan työtätekevä kansa rakentaa nyt sosialismia yhdessä Neuvostoliiton satojen muiden kansojen kanssa, lujasti liittyneenä yhteiseen työhön ja taisteluun. Puheenvuorossaan Neuvostokirjailijain Liiton perustavassa, kokouksessa tov. Stetski, viitaten tsheljuskinilaisten sankarilliseen taisteluun Pohjolan jäissä, lausui: ”Me tahdomme, että te loisitte tuotteita, jotka innostaisivat, jotka kutsuisivat eteenpäin, joissa heijastuisi koko meidän silmiä huikaiseva, monimuotoinen elämämme ja työmme”.

Jos Kalevalan runojen aikaisen kansan elämä, työ ja taistelu innoittivat runoilijoita luomaan niin kauniita teoksia, että me yhä voimme niistä nauttia, niin kuinka paljon valtavampiin tuotteisiin täytyykään kirjailijoitamme innoittaa sosialismin rakentaminen, vapautuva työ, taistelu kommunismin puolesta. Marx on sanonut, että porvarillisissa vallankumouksissa ihmiset innostivat itseään menneisyyden muistelmilla, naamioivat itseään historian aikaisempien taistelujen sankarien hahmoihin. Mutta proletaarisessa vallankumouksessa voittaa todellisuus sadun. Me elämme siinä todellisuudessa. Ja sen runouden täytyy olla sen suuren sisällön arvoinen.

Porvaristo, tällä kertaa erikoisesti Suomen porvaristo, joka on menettänyt tulevaisuuden uskonsa ja taantumuksellisessa raivossa raatelee työtätekevän kansan esitaistelijoita, vankiluolissaan kiduttaen sen paraita sankareita, mm. Kalevalan maan puolesta taistelijoita, se porvaristo koettaa Kalevalan juhlimisella kohottaa ”kansallistunnetta”, ideoloogisesti ”yhdistää kansaa” muka yhteisen päämäärän ympärille. Tämä ei sille onnistu. Luokkavastakohtia se ei voi juhlimisillaan peittää. Siksi näillä menneisyyden muistojen hyväksikäyttämisyrityksillä on, ulkonaisesta loistosta huolimatta, mädän maku.

Turhaan porvaristo vetoo nuorisoon, kerraten Kalevalan loppusäkeitä. Työväen nuorisoa se ei sillä innosta. Mutta proletariaatin vallankumoustaistelun tienraivaajain kehoituksen sosialismia rakentavalle nuorisolle voi pukea Kalevalan sanoihin:

”La’un hiihdin, latvan taitoin,oksat karsin, tien osotin.Siitäpä nyt tie menevi,uusi ura urkenevilaajemmille laulajoille,runsahammille runoillenuorisossa nousevassa,kansassa kasuavassa.”

Se tie, uusi ura, jonka tienraivaajamme ovat meille osoittaneet, on bolshevismin tie, Leninin ja Stalinin puolueen tie. Se Karjalassa kohottaa esille uuden, entistä runsaamman runouden.