TOIVO KARVONEN

Klassillinen idealismi, Platon ja Aristoteles

Motto:

Antiikin filosofia oli alkuperäistä, luontoperäistä materialismia. Sellaisena se ei kyennyt selvittämään ajattelun suhdetta materiaan. Mutta kun tämä selvittäminen kävi välttämättömäksi, niin jouduttiin oppiin, jonka mukaan sielu on erotettavissa ruumiista, sitten väitteeseen sielun kuolemattomuudesta ja vihdoin monoteismiin.

Fr. Engels: Anti-Dühring.

Tieteellinen idealistinen filosofia, ns. maailmankatsomus, joka järjestelmänä, määrätietoisesti hakee olevaisen selitystä konkreettisen, materiaalisen maailman tuolta puolen, saattoi syntyä ja kehittyä vain olosuhteissa, joissa yhteiskunnallinen työnjako, yksityisomistus ja valtiolaitos sen turvana, olivat kehittyneet niin pitkälle, että ne tekivät mahdolliseksi yhdelle yhteiskuntaluokalle, orjatyöhön perustuvan tuotannon ja maaomistuksen turvin, omistautua vain valtion hallintatehtäviin ja siten vapautua välittömistä toimeentulohuolista. Tosin idealistisen filosofian juuria voidaan luonnollisesti hakea varsin kaukaa, aina primitiivisten luonnonkansain fetishismistä lähtien, mutta järjestelmälliseksi maailmankatsomukseksi se voi muodostua vain siellä, missä sen pohjaksi ovat kehittyneet taloudellis-yhteiskunnalliset olosuhteet, jotka edellyttävät sellaista aatteellista ilmausta.

Klassillisen idealismin taloudellis-yhteiskunnalliset edellytykset kypsyivät vasta kreikkalaisessa yhteiskunnassa ja sielläkin verrattain myöhään. Vasta neljännellä vuosisadalla ennen ajanlaskumme alkua ilmestyivät idealistisen filosofian perustajat Platon ja Aristoteles ja heidän edeltäjänsä Ksenophanes. Kreikkalaista kulttuuria vanhemmat kulttuurit, assyyrialainen, babylonialainen, foinikialainen ja egyptiläinen, vieläpä intialainen ja kiinalainenkin kulttuuri, olivat liian tiukasti kukin omien luonnonolosuhteittensa kehittämän uskonnollisen kultin (joka perustui vaikeiden luonnonolosuhteiden rajoittamaan yhteiskunnalliseen tuotantoon) kahleissa, voidakseen edellyttää sellaista ajatustapaa kuin klassillinen idealismi. Niilin, Eufrat-Tigrisin, Ganges-virran ja Kiinan jokivarsien kansat olivat liian konkreettisesti riippuvaisia näistä materiaalisen elämänsä keskeisimmistä tekijöistä ja auringonvaikutuksesta niihin voidakseen käsittää ne vain jonkin idean ilmauksiksi. Heille ne olivat heitä itseään voimakkaampia olioita, joita oli palveltava, hyvitettävä, jos mieli tulla toimeen ja välttyä tuholta. Ja ovat sellaisia suurelta osalta vielä tänäänkin.

Kreikkalaisen kulttuurin perusteet olivat toiset. Luonnonolosuhteittensa puolesta kreikkalainen yhteiskunta ei ollut ratkaisevasti riippuvainen yhdestä tai muutamasta toimeentuloon ratkaisevasti vaikuttavasta tekijästä, eipä edes yksinomaan maasta ja sen suomista mahdollisuuksista. Ympäröivä meri antoi toisen mahdollisuuden, kalastuksen ja vieläkin tärkeimmän kaupankäynnin ja helpon kanssakäymisen mahdollisuuden laajojen alueiden ja toisten kulttuurimuotojen kanssa. Näissä olosuhteissa ei minkäänlainen vuosituhansiksi jäykistyvä uskonnollinen kultti ollut mahdollinen. Olevaisen selitystä hakeva ihminen joutui hakemaan sitä liian moninaisista, vaikutusvoimiltaan tasasuhtaisista ilmiöistä saadakseen niistä mielikuvituksessaan syntymään mitään sellaista, kaikkeen yksinään niin ratkaisevasti vaikuttavaa, kuin esim. egyptiläinen Niilin ja auringon palvonta. Näin ollen käy myös selväksi, miksi kreikkalainen kulttuuri herkemmin kuin muut aikalaisensa ja edeltäjänsä, ilmaisee ja heijastaa aikansa, ei vain taloudellis-yhteiskunnallisia, vaan valtiollisiakin muutoksia; sen kautta saa myös selityksensä siinä samanaikaisesti esiintyvien erilaisten, toisilleen vastakkaisten maailmankatsomusten mahdollisuus.

Neljännen vuosisadan, ennen ajanlaskumme alkua, kreikkalainen yhteiskunta taloudellisine ja valtiollisine laitoksineen, vieläpä poliittisine taisteluineenkin, heijastuu varsin selvänä Platonin ja Aristotelen idealistisessa filosofiassa. Jo yksinomaan Platonin filosofian lähtökohta, perusväittämä, ideamaailma, on varsin selvä kreikkalaisen yhteiskunta-elämän ilmaus.

Näin kehittelee Platon ideakäsitettään:

Kaikkien konkreettisten olioiden ja esineiden, vieläpä käsitteidenkin takana on näiden olioiden, esineiden ja käsitteiden idea (ajatus). Nämä ideat eivät vastaa kokemustamme esineistä, sillä ne ovat olemassa ennen kokemusta ja ovat sen edellytyksenä, ts. jos ei olisi olemassa jonkin aikaisemman olemassaolon muistona ja jumalallisena ilmauksena ihmisessä jonkin olion tai esineen ideaa, emme kokemuksessamme erottaisi muista sanottua esinettä tai oliota. Sitä ei sellaisena olisi meillä olemassa. Nämä ideat eivät kuitenkaan Platonilla ja klassillisessa filosofiassa yleensä esiinny kaikkien konkreettisten esineitten vastineena. Platon mainitsee vain harvoja ideoita ja nekin pääasiassa vain käsitteitä, normeja, kuten esim. kauniin, hyvän, toden, oikeuden, terveyden yms. ideat. Idean, ollakseen puhdas, täytyy esittää jotain yleistä ja täydellistä, niin että siitä muodostuu kokemuksen ja samalla ajattelun edellytys. Korkeimpina normeina ovat toden hyvän ja kauniin ideat.

»Valtio»-teoksessaan muovaa Platon selvemmin ideaoppinsa yksityiskohdat oikeuden idean yhteydessä. Hän määrittelee inhimillisen sielun kolmijaon ja sen suhteen yhteiskunnan säätyjakoon.

Inhimillisessä sielussa, joka välittää meille ideamaailman, on kolme eri kykyä, pyyde, rohkeus, ja järki. Näillä on jokaisella omat hyveensä (ominaisuutensa). Järjen hyve on viisaus, rohkeuden urhoollisuus ja pyyteen kohtuullisuus. Nämä kyvyt (sielun osat) ovat määrätyssä suhteessa toisiinsa. Järki on ylin, se ainoastaan on kuolematon, rohkeus on seuraava ja pyyde on alin. Ne voivat tässä järjestyksessä rangaistakin toinen toisiaan.

Sielun kolmijakoa vastaa valtion kolme säätyä, hallitsevat, sotilaat ja elättäjät. Jos hallitsevat ovat viisaat, sotilaat urhoolliset ja elättäjät maltilliset, vallitsee se suhde, jota sanomme oikeudeksi. Oikeuden ideaan lisää Platon vielä, ettei jokin asia ole oikea sen vuoksi, että se on jumalten käsky, vaan se on jumalten käsky sen vuoksi, että se on oikea (vrt. filosofian historian päätepisteessä viimeisen suuren idealistin Hegelin lausetta: »kaikki todellinen on oikeata.»)

Platonilainen idealismi siis varsin selvästi, voipa sanoa karkeastikin ilmaisee aikansa yhteiskunnallisia suhteita, on niiden tulkkina, ideologisena lippuna, oikeuttaa ne jumalalliseksi järjestykseksi. Platonin idealismi ei olisikaan muuta kuin nurin käännettyä todellisuutta, jos se olisi johdonmukaisesti loppuun kehitetty. Päähän asti vietynä edellyttäisi ideaoppi, että olevaisen tuolla puolen olisi olemassa, ei vain kaikkien esineiden, olioiden ja käsitteiden ideat, s.o. ihannekuvat, nämä oliot, esineet ja käsitteet puhtaimmassa muodossaan, vaan myöskin näiden esineiden ja olioiden suhteiden ideat, ihannekuvat. Täytyisi siis olettaa, että myöskin orjien ja heidän isäntiensä suhteiden ideat, eli ihannekuvat olisivat olemassa, samoin esim. lian ja saastan, koska muuten emme näitä kokemuksia voisi omata. Mutta voidaan kysyä, kuten eräs arvostelija aikoinaan, että mikä on oikeastaan lian ja saastan ihanne. Platon itse aikoinaan huomioi oppinsa tämän puutteellisuuden ja rajoitti ideansa muutamiin harvoihin käsitenormeihin, joiden korkeimpana kehitysmuotona on hyvyys. Myöhemmissä teoksissaan, kuten esim. »Lait» hän ei enää ideaoppiaan kehittele.

Aristoteles, Platonin oppilas, kehittelee klassillisen idealismin siihen muotoon, jollaisena se vaikuttaa lähes vuosituhannen horjumattomana maailmankatsomuksena. Aristoteles tekee Platonin ideaoppiin juuri yllä olevat huomautukset ja väittää, että ideat ovat ainoastaan olioissa, olioiden muoto ja kehitysprinsiippeinä, ei niiden ulkopuolella, kuten Platon väittää. Tämän mukaisesti kehitteleekin Aristoteles kehitysoppinsa perusteiksi muodon ja aineen suhteen. Ainetta ei voida ajatella muodosta eroitettuna Sitä, ainetta, ei voi olla ilman muotoa, sinänsä. Sama aine voi siis olla sekä ainetta että muotoa, riippuen suhteista. Kivilohkare on muotoa verrattuna johonkin muodottomampaan kivimassaan, mutta ainetta siitä tehtyyn kuvapatsaaseen, joka on muotoa kivilohkareeseen verraten. Kuvapatsas taas on ainetta taiteilijan ajatukseen, ideaan, verraten, jonka mukaan kuvapatsas on muovattu. Näin syntyy, mistä aineesta tahansa lähdetäänkin, sarjoja alas- ja ylöspäin. Alaspäin mentäessä päädytään lopulta elementteihin, »ensimmäiseen aineeseen», materia primaan. Mutta ylöspäin mentäessä tullaan lopulta, ristiriitaisesti kyllä, puhtaaseen aineettomaan muotoon, jonka nimenä on Nuus s.o. jumala.

Aristoteles itse tajuaa tämän ristiriidan, mutta hän ei tahdo välttää sitä, koska hän edellyttää aineen liikuntaa, ts. että missä ikinä on olemassa ainetta siinä syntyy välttämättä liikettä, joka merkitsee aineesta muotoon, välttämättömyydestä todellisuuteen siirtymistä (tämä huomio on Aristoteleen arvokkaimpia, jonka kautta hän on vaikuttanut varsin paljon myöhempiin ajattelijoihin, mm. Marx antaa varsin suuren arvon Aristoteleen liikettä koskeville ajatuksille). Selittääkseen liikkeen, aikansa luonnon tuntemuksen ja tieteellisten mahdollisuuksien mukaan, hän tarvitsee liikkeen prinsiipin, periaatteen, lähtökohdan, primus motorin. Sen täytyi itse olla liikkumaton, koska muuten se itsekin olisi kaivannut syytä, ja niin päättyy hän puhtaaseen muotoon Nuus, joka liikuttaa kaikkea.

Tämä yhä korkeampien muotojen sarja esiintyy myös vastaavasti inhimillisessä sielussa ja sielläkin päättyy lopulta yhä korkeampien ihanteiden sarjana jumaluuteen, puhtaaseen ihanteeseen Nuus. Näin on Platonin ideaopista muokkautunut Aristoteleen kautta tieteellinen klassillinen idealismi.

Kiista Platonin ja Aristotelen oppien välillä jatkui vuosisatoja, mutta Aristoteleen antamassa muodossaan klassillinen idealismi filosofiana on eniten myöhempiin aikoihin vaikuttanut.

»Antiikin filosofia oli alkuperäistä luontoperäistä materialismia. Sellaisena se ei kyennyt selvittämään ajattelun suhdetta materiaan. Mutta kun tämä selvittäminen kävi välttämättömäksi, niin jouduttiin oppiin, jonka mukaan sielu on erotettavissa ruumiista, sitten väitteeseen sielun kuolemattomuudesta ja vihdoin monoteismiin» (Engels). Siinä koko antiikin filosofian ja samalla myös klassillisen idealismin kehityksen tie. Se loi aatteelliset edellytykset kristinopille. Taloudelliset edellytykset olivat pääosiltaan samat, joista klassillinen idealismikin nousee — orjatalous ja sille perustuva yhteiskuntamuoto. Paitsi aikansa yhteiskunnallisia olosuhteita ja yhteiskunnallista ajattelua, ilmentää klassillinen idealismi silloisten hallitsevien luokkien tietoamatonta pakoa arkisesta ja usein peloittavastakin (orjakapinat) yhteiskunnallisesta todellisuudesta aatteiden maailmaan. Sellaisenaan se ei voinut muodostua suurten joukkojen ideologiaksi, se oli ristiriidassa sorrettujen luokkien taloudellisten etujen kanssa, liiaksi tieteellinen ja orjien ajatustavalle käsittämätön.

Kristinusko alkuperäisimmässä muodossaan oli se aatteellinen virtaus, joka löysi vastakaikua sorrettujen luokkien keskuudessa, ilmaisi heidän toiveitaan ja ajatuksiaan. Se löysi riittävästi yhtymäkohtia klassillisen idealismin teorioissa saadakseen myöhemmin hallitsevienkin luokkien kannatuksen. Klassillinen idealismi ei tosin vielä luonut puhdasta, täsmällistä jumalakäsitettä, mutta se särki vanhat pakanalliset ns. homerolaiset jumalakäsitteet ja loi kristinuskon jumalakäsitteen edellytyksen, yhtenäisen kaikkeutta hallitsevan ja kaiken lähtökohtana olevan hengen käsitteen — ja niin täytti klassillinen idealismi tehtävänsä historian kehitysprosessissa.