Helppo on rauhan aikana pitää rauhanparaateja. Toista on silloin, kun on syöksytty sodan pyörteisiin — kun kapitalistiluokan diktatuurin höyryjyrä murskaa maahan puhe-, paino- ja kokoontumisvapauden viimeisetkin rippeet, ja kaikki mahdolliset kapitalistiluokan terrorikeinot on mobilisoitu villiin riehuntaan työväenluokan äänen vaientamiseksi. Silloin porvarilliset ”rauhanaatteen” edustajatkin yltyvät vimmatusti sotatorvea toitottamaan, ja juuri sen vuoksi luokkatietoinen työväestö ei heitä huoli liittolaisekseen siinäkään sotavastaisessa taistelussa, jota rauhanaikana on pakko käydä. Luokkasuhteita ymmärtävä työläinen käsittää, että porvarilliset ”rauhanaatteen” edustajat ovat joko utopistisia haihattelijoita, tai sitten suoranaisia pettureita, jotka ”rauhanaatteesta” hoilottamalla haluavat kääntää työläisten huomion pois valtaluokan sotavarustelusuunnitelmista.
Sodan vastustaminen sodan aikana jää työväenluokan tietoisimman ja eniten taistelutarmoa omaavan osan tehtäväksi. Se taistelu vaatii sankarillisuutta mittaamattoman määrän, mutta historia osottaa työväenluokan keskuudessa löytyvän sitä sankarillisuutta, joka uskaltaa singota taisteluhaasteen päin naamaa sota-raivossa riehuvalle riistäjäluokalle. Siihen tehtävään vaaditaan työväenluokan parhaimmat — taistelijat sellaiset, jotka oman yksilöllisyytensä unohtaen tuntevat puhuvansa koko työväenluokan puolesta, välittämättä siitä, vaikka heidät yksilöinä murskaksi lyödään. Näiden rivien tarkotuksena on palauttaa mieliin parin sellaisen taistelijan esiintyminen sota-aikaisessa Vappujuhlassa, joista toista vietettiin saksalaisen ja toista amerikalaisen sota-peikon silmien edessä.
* * *
Oli Vappu v. 1916. Siihen mennessä oli Saksassa kaikki varsinaiset työväen kokoukset olleet kielletyt, ja tätäkin Vappua varten olivat kapitalistiluokan kätyreiksi antautuneet sosialidemokraattiset johtajat antaneet työväestölle ohjeet, joiden mukaan Vapun päivänä olisi pitänyt ”pysyä työssä”, että keisarin ja kapitalistien sotarynnistykset eivät häiriintyisi. Siitä huolimatta pidettiin Berlinissä tuona Vapun päivänä valtavampi työläisten kokous kuin milloinkaan ennen. Kokouksen tarmokkaimpana järjestäjänä oli toiminut Karl Liebknecht, joka myös oli kokouksen varsinainen puhuja. Tästä kokouksesta kertoo eräs silminnäkijä:
”Niin kauas kuin voin nähdä, ovat kaikki kadut ja sivukadut täynnä aaltoilevaa, hitaasti liikkuvaa ihmisjoukkoa, kaikki liikkuen siihen suuntaan, missä Vappu-mielenosotus oli toimeenpantava. Siinä on miehiä ja naisia, enimmäkseen naisia. Miehet yleensä ovat yli viisikymmentä iältään. Yhtäkkiä selviää minulle, että joukossa on lapsia enemmän kuin miehiä ja naisia yhteensä. Kun he marssivat, panen merkille, että joukossa ei ole ainoatakaan, jonka kasvoilla olisi hymyä . . . En ole milloinkaan ennen nähnyt sellaista ihmispaljoutta Berlinin kaduilla. Joukot liikkuvat ikäänkuin ne olisivat osa hautaussaattuetta.”
Mutta keisarivallan ja kapitalistiluokan vartiakaartit olivat myöskin liikkeellä. Pyssyin ja ruoskin aseistetut poliisijoukot riensivät ratsain kokouspaikalle.
Tuon suunnattoman suuren joukon keskellä kohoaa Karl Liebknecht puhumaan.
”Toverit ja ystävät”, alkaa hän, ”joitakin vuosia sitten eräs nokkela sosialisti huomasi, että Preussissa meillä saksalaisilla on kolme etuoikeutta: me saamme olla sotilaita, me saamme maksaa veroja ja me saamme pitää kielemme hampaiden raossa. Sosialisti, joka tämän merkille pani, teki huomionsa hirtehisen huumorilla, mutta tänä päivänä on kaikki huumori siitä erotettava — se on aivan liika hirtehismäistä. Erikoisesti näinä päivinä tuo huomio on liiaksi totta. Tänä päivänä me täysin mitoin nautimme noista kolmesta preussilaisesta etuoikeudesta. Jokaiselle Saksan kansalaiselle on annettu täysi oikeus kantaa kivääriä. . . Yksinpä Boy Scoutitkin on kiihotettu naurettavaan sotilaan roolin pelaamiseen. Siten heidän nuoriin sieluihinsa on syvälle istutettu vihan siemen.”
Sivuutamme tässä verotuksen äärimmäisyyttä kuvailevan kohdan puheesta. Työväenluokan puheoikeudesta lausui Liebknecht:
”Uudella Saksalla on eittoamaton oikeus pitää kieli hampaiden raossa. Nykyään viralliset lehdet ovat olleet tulvillaan arvovaltaisia ja farisealaisia vetoomuksia sotilaiden vaimoille, että he, jumalan tähden, eivät valittelisi niin paljon ruuan puutteesta. Pidä suusi tiukasti kiinni, kun olet nälkäinen! Pidä suusi tiukasti kiinni, kun lapsesi kärsivät nälkää! Suu kiinni, kun pienokaiset anovat maitoa! Suu kiinni, kun lapsenne itkevät leivän palaa, pidä suusi kiinni, äläkä lähetä kirjeitä rintamalle!”
Ja että Liebknecht näin puhuessaan tulkitsi valtavan kuulijajoukon sydämen tuskia, sitä osotti se, että kuulijain joukossa oli tuskin yhtään kyyneleetöntä silmää.
Rintamilla olevien sotilaiden asemasta puhui Liebknecht:
”Kurja, onneton saksalainen sotilas! Hän on säälittävä! Militaristisen hallituksen komentamana hän on mennyt vieraisiin maihin, ja hallituksen käskystä hänen täytyy varastaa toisilta kansoilta . . . Hänen kärsimyksensä ovat sanoinkuvaamattomat. Joka taholla hänen ympärillään pommit ja kuulat kylvävät kuolemaa ja hävitystä. Kotona hänen vaimonsa ja lapsensa kärsivät puutteen ja kovan kohtalon kourissa . . . Eikä vaimo saa tulla osalliseksi edes rintamilla olevan miehensä myötätunnosta, koska se voisi lamaannuttaa hänen sotilas-miehensä taistelutarmoa. Hänen sotilas-miehensä täytyy ’painaa päälle’ ja rosvota naapurien maita. Hänen pitää ’painaa päälle’ ja kärsiä, sillä kapitalistit, hurra-patriootit ja sotatarvetehtailijat ovat tahtoneet niin. Jok’ainoan on pidettävä kieli hammasten raossa, sillä sotavoittoilijoiden täytyy tehdä rahaa kotona kärsivien vaimojen ja heidän rintamilla olevien miestensä kärsimyksistä.”
”Valheiden avulla Saksan työläinen pakotettiin sotaan, samallaisten valheiden avulla he pakottavat häntä jatkamaan sotaa!”
Tällöin kuului väkijoukosta tuhansien huuto:
”Eläköön Liebknecht!”
Liebknecht kohotti kätensä, viitaten vaikenemaan. Sitten varmasti, vaikka tietäen sanojensa hinnan, hän lausui:
”Älkää huutako minulle, huutakaa mieluummin ‘me emme halua enää sotaa! Me haluamme rauhan — nyt!’ ”
Silloin kapitalistien ja keisarivallan vahtikoirat alkoivat riehua. Liebknecht kiskaistiin alas puhuja paikalta. Ratsupoliisien mustat ruoskat alkoivat heilua ja kokous pakotettiin hajaantumaan. Liebknecht vangittiin ja tuomittiin telkien taakse, mutta Saksan työväestö tempasi auki ensi työkseen hänen vankityrmänsä oven, kun keisarivalta kukistettiin. Saksan vallankumouksellinen työväestö tunsi tarvitsevansa häntä ja Liebknecht oli valmis astumaan taas taistelun eturiviin tähdäten samaan päämäärään, joka Neuvostoliitossa saavutettiin. Siinä taistelussa hän kaatui porvarien ja heidän kätyreikseen antautuneiden sosialidemokraattisten johtajien salamurhaamana. Mutta hänen muistonsa on työväestölle rakas, ja nuorempi luokkataistelijoiden sukupolvi on erikoisesti omaksunut Karl Liebknechtin esikuvakseen, jonka rohkeutta ja päättäväisyyttä noudattaen työväenluokka voidaan vapauttaa, näyttäköömpä sen vihollinen kuinka ylivoimaiselta tahansa.
* * *
Vappuna 1918, sotakiihkon Amerikassa korkeimmillaan ollessa, toimeenpantiin Clevelandissa, Ohiossa, jättiläismäinen mielenosotus sotaa vastaan. Sen tarmokkaimpana järjestäjänä oli Charles E. Ruthenberg. Kulkueeseen järjestyi 40—50 tuhatta työläistä ja taajat rivit alkoivat liikkua kohti ”Public Square”a, taajeten sitä mukaa kuin matka edistyi, sillä joukkoon liittyi aina uusia ja uusia työläisiä. Punaiset liput liehuivat kulkueessa lain määräämien Amerikan lippujen ohella. Kulkue oli täysin rauhallinen. Kun se oli päässyt lähelle kokoontumispaikkaa, hyökkäsi sen kimppuun lauma Amerikan legionalaisia, sotilaita, merisotilaita ja poliiseita. Ne yrittivät kaapata ja repiä punaliput, mutta työläiset kokoontuivat niiden ympärille ja pitivät lippunsa. Mellakoimisessa surmattiin 2 ja haavoitettiin yli 200 henkilöä. Ruthenberg vangittiin mielenosotuksen johtajana ja asetettiin syytteeseen poliisin murhasta, tarkotuksella teljetä hänet vankilaan tai raahata sähkötuoliin. Yritys ei kuitenkaan onnistunut, sillä paljastui liika räikeästi, että mellakoimisen olivat etukäteen suunnitelleet ja järjestäneet porvarit, ja että sen järjestelyssä oli ollut mukana korkeita kaupungin virkamiehiä.
Ruthenberg edusti Amerikassa samaa vääjäämätöntä taistelutarmoa, jota Liebknecht Saksassa. Seuraavassa on otteita Ruthenbergin eräästä sodan aikana pitämästä sotavastaisesta julkisesta puheesta, jonka johdosta oikeuslaitos iski hänen kimppuunsa:
”Tämä ei ole sotaa vapauden puolesta. Tämä ei ole sotaa ihmisyyden ihanteiden puolesta. Tämän sodan tarkotuksena on turvata maamme kapitalistiluokan rahasijotukset ja voitto-osingot . . . Ainoa syy siihen, että me olemme nyt sodassa, on siinä, että sota on hallitsevan luokan, tämän maan kapitalistiluokan etujen mukainen, ja minä tahdon osottaa sen teille . . .
”Puhun teille samaa, jota Karl Liebknecht puhui Saksan kansalle, puhuessaan sen maan parlamentissa, kun hän leimasi sodan vallassa olevan luokan sodaksi ja julistautui ehdottomasti sodan vastustajaksi. Ja minä sanon teille, että jos teitä innostuttaa tämä ihanne . . . jos teitä innostuttua taistelu, jonka tuloksena on parempi maailma, niin teidän on noustava ja taisteltava sen ihanteen puolesta. Teidän on taisteltava olka olkaa vasten niiden kanssa, jotka taistelevat sotaa vastaan . . .
* * *
Liebknecht ja Ruthenberg olivat kommunisteja. He erosivat sosialidemokraateista siinä, että he eivät ankarimmankaan pakkovallan edessä alistuneet kapitalistiluokan lakeijoina vatkaamaan sen valheita ”maailman tekemisestä turvalliseksi kansanvallalle”, vaan vapautensa ja henkensä uhalla julistivat totuutta — TYÖVÄENLUOKAN TOTUUTTA.
K. A. S.
Vappu: Amerikan suomalaisen työväenjärjestön kevätjulkaisu 1929
Amerikan suo. sos. kustannusliikkeiden liiton kustantama
Printed in U.S.A.
Tyomies Society Print, Superior, Wis., 1929
Marxismi-Leninismi 