Marx proletariaatin diktatuurista ja kansallisuuspolitiikasta (1933)

Marx proletariaatin diktatuurista ja kansallisuuspolitiikasta

Vallankumouksellisen marxismin merkitys maailman työväenluokan maailmankatsomuksena johtuu proletariaatin, kommunistisen yhteiskunnan luojan, yleismaailmallis-historiallisesta tehtävästä.

Työväenluokan saavutukset SNTL:ssä, sen taistelussa sosialismin ja kansainvälisen proletariaatin vallankumouksellisen liikkeen puolesta ovat mahdolliset ennenkaikkea marxismin-leninismin teorian avulla, joka kokosi lippunsa alle kymmeniä miljooneja proletaareja. ”Ilman vallankumouksellista teoriaa ei voi olla vallankumouksellista praktiikkaa,” sanoi V. I. Lenin hyvin usein. Mutta teoriakin muuttuu työväenliikkeen mahtavaksi voimaksi vasta silloin, kun se liittyy lujasti vallankumoukselliseen praktiikkaan. Marxin opin metodologisten asetusten yhtenä perustana on teorian ja praktiikan lujan yhteen sulautumisen vaatimus. Marx loi vallankumouksellisen teoriansa eri maiden vallankumouksellisen kokemuksen perusteella, erittäin XIX v.s. vallankumousten perusteella, hän takoi sen XIX v.s. tapahtuneen kansainvälisen työväenliikkeen perusteella, jonka välittömänä osanottajana ja johtajana hän oli.

”Jokaisen vallankumouksen peruskysymyksenä on kysymys valtiovallasta. Ilman tämän kysymyksen selvittämistä ei voi olla puhettakaan minkäänlaisesta tietoisesta osallistumisesta vallankumoukseen, puhumattakaan sen johtamisesta” (Lenin).

Juuri Marx opillaan — sosialistisen vallankumouksen ja proletariaatin diktatuurin teorialla — aseisti maailman työväenluokan. Tässä suhteessa on sosialistisella vallankumouksella suuremmoiset edellytykset porvarillisiin vallankumouksiin nähden. Eräässä esiintymistilaisuudessa Ranskan vallankumousmies Robespierre ilmoitti, että ”vallankumouksellisen hallituksen teoriaa ei ole olemassa”. Pikkuporvaristo luoden omaa diktatuuriaan toimii sokeana. Pikkuporvariston vallankumouksellisella praktiikalla ei ollut vallankumouksellista teoriaa. Proletaarisella vallankumouksella on olemassa tämä teoria.

Marxin monilukuisissa töissään tekemänsä kapitalistisen yhteiskunnan monipuolinen tutkimus johti hänet johtopäätökseen, että kapitalismi välttämättömästi tuhoutuu ja vaihtuu kommunismiin, tämä vaihto johtuu historiallisen prosessin objektiivisesta kehityksestä.

Kapitalismista kommunismiin siirtyminen kulkee siirtymiskauden kautta, proletariaatin diktatuurin aikakauden kautta. Marxin oppi proletariaatin diktatuurista on lujasti sidottu hänen oppiinsa sosialistisesta vallankumouksesta. Vain sosialistinen vallankumous johtaa proletariaatin diktatuurin vakiintumiseen, vain proletariaatin voittoisa aseellinen kapina kommunistisen puolueen johtamana antaa proletariaatille mahdollisuuden kukistaa porvariston herruuden ja vakiinnuttaa oman diktatuurinsa. Proletariaatin diktatuurin teoria on tärkeintä Marxin opissa, se on marxismin runko. ”Tärkeintä Marxin opissa on luokkataistelu, — tällä tavalla kirjoitetaan hyvin usein. Mutta se on väärin… Joka tunnustaa vain luokkataistelun, se ei vielä ole marxisti, se voi vielä olla porvarillisen ajatuspiirin ja porvarillisen politiikan kehyksien sisällä… Marxisti on ainoastaan se, joka laajentaa luokkataistelun tunnustamisen proletariaatin diktatuurin tunnustamiseen saakka. Tässä on suurin ero marxistin ja tavallisen pikkuporvarin (ja suurenkin) välillä”. (Lenin. Kootut teokset, XXI n. s. 392).

Asetus kapitalistisen yhteiskunnan vaihtamisesta kommunistiseen, ilmenee ensi kerran Marxin töissä v.v. 1842–1845, aikakaudella, jolloin Leninin lausunnan mukaan tapahtui Marxin siirtyminen idealismista sosialismiin ja vallankumouksellisesta demokratismista kommunismiin. Tällä aikakaudella Marx jo teki johtopäätöksen proletariaatin diktatuurin välttämättömyydestä tienä, jonka kautta toteutuu kapitalismin vaihtuminen kommunismiin. Näin eräässä tämän aikakauden teoksessaan (käsikirjoitus Feuerbachista) Marx kirjoitti, että ”jokaisen valtaan pyrkivän luokan, — jos se vaatisi — niinkuin proletariaatilla — koko vanhan yhteiskuntajärjestelmän ja yleensä herruuden tuhoamista on ennenkaikkea vallattava itselleen poliittinen valta.”.

Seuraavana aikakautena on v. 1848 vallankumouksen aatto. Tämän aikakauden teoksissa muokkaa Marx kapitalismista kommunismiin siirtymisprobleemia. Teoksessaan ”Kommunistinen manifesti”, jolla on yleismaailmallinen historiallinen merkitys selväpiirteisesti formuleerautuu marxismin perusasenne — proletariaatin diktatuurin idea. Kirjassa tosin ei löydy vielä termiä ”proletariaatin diktatuuri”, mutta on aivan tätä termiä vastaavat sanat ja määritelmät kuten ”proletariaatin muuttuminen vallassaolevaksi luokaksi”, ”valtio, s.o. proletariaatti järjestettynä vallassa olevaksi luokaksi” jne. V. 1848 vallankumouksen kokemuksen tutkimisen salli Marxin tehdä uusia askeleita proletariaatin diktatuurin teorian kehityksessä. Jälkeen v. 1848 vallankumouksen ottaa Marx käytäntöön myöskin termin ”proletariaatin diktatuuri”. Tunnetussa kirjeessään Weidemeijer’ille 5/III v. 1852 hän kirjoitti siitä, että ”luokkataistelu johtaa ehdottomasti proletariaatin diktatuuriin” ja ”että tämä diktatuuri muodostaa vain siirtymisen luokkien hävittämiseen ja sellaisen yhteiskuntajärjestelmän vakiinnuttamiseen, jossa ei tule olemaan sijaa luokkiin jakamiselle”.

”Kommunistisessa manifestissa” Marx ja Engels määritellessään yleensä valtion luokkaluonnetta, samalla myöskin kapitalistisen valtion sekä yhteiskunnan luokkaluonnetta, eivät konkretisoineet vielä käsitettä ”porvarillinen valtio” ja sen hallitusaparaattia, eivät määritelleet vielä proletaarisen vallankumouksen tehtäviä porvarillisen hallitusaparaatin suhteen. V. 1848 vallankumouksen kulun analyysi, jonka niin mestarillisesti Marx suoritti teoksessaan ”Louis Bonabarten 18 brumaire” antoi hänelle mahdollisuuden asettaa sekä ratkaista tämänkin probleemin. Tässä teoksessa Marx määritellessään porvarillisen valtion loisluonnetta ja sen hallitusaparaattia, määrittelee proletariaatin ja proletaarisen vallankumouksen suhdetta siihen. Johtopäätös porvarillisen valtiokoneiston rikkomisen välttämättömyydestä proletaarisella vallankumouksella on viimeksimainitun laki. Kysymykseen — millä valtaan tullut proletariaatti vaihtaa särkemänsä porvarillisen valtiokoneiston, vastasi Marx v. 1871 Pariisin Kommuunin kokemuksen tutkimisen perusteella. Pariisin kommuuni oli porvariston herruuden kukistaneen proletariaatin ensimmäinen koe luoda oma valtionsa. Marx ja Engels olivat ensimmäisiä, jotka arvioivat Pariisin kommuunin todellisen yleismaailmallisen, historiallisen merkityksen, joka heidän oppinsa mukaan oli proletariaatin diktatuurin rakenteen toteuttaminen. Pariisin kommuunin kokemusten tutkiminen antoi tieteellisen kommunismin perustajille mahdollisuuden määritellä periaatteet, joidenka perusteella on muodostuva proletaarisen valtion hallitusaparaatti.

Proletariaatin diktatuurin klassillisen määrittelyn ylimenokautena kapitalismista kommunismiin antoi Marx ”Gothan ohjelman arvostelu”-nimisessä teoksessaan, jonka hän kirjoitti v. 1875. ”Kapitalistisen ja kommunistisen yhteiskunnan välillä on ensimmäisen toiseksi muuttumisen vallankumouksellinen aikakausi. Tätä aikakautta vastaava on myöskin poliittinen ylimenokausi ja tämän aikakauden valtio ei voi olla mikään muu kuin vallankumouksellinen proletariaatin diktatuuri”.

Huolimatta siitä, tai oikeammin juuri sen vuoksi, että tärkeintä Marxin opissa on proletariaatin diktatuurin teoria, K. Kautsky hämää tämän teorian ”satunnaisen sanan” asteeseen Marxilla. Kautsky lopullisesti luopui marxismista ja siirtyi porvariston puolelle. Marxismipetturuudessaan hän meni niinkin pitkälle kuin luokkien ”yhteistoiminnan” ja ”kansallisrauhan” saarnaamiseen porvarillisessa yhteiskunnassa, oppiin kapitalistisen yhteiskunnan demokratiasta ja luokkien yleisestä luonteesta, työläisten mielenosoituskulkueiden ampumisen teoreettiseen ”oikeaksi tunnustamiseen” ja julkiseen SNTL:n vastaiseen interventiokiihoitteluun.

Marxismin väärentely sosiali-fasismin teoreetikkojen taholta meni sellaisiin äärimmäisyyksiin, että nykyään he opettavat, että ylimenokautena kapitalismista kommunismiin siirtyessä on nykyinen kapitalismin kausi n.s. ”järjestäytynyt kapitalismi” ”taloudellisine” ja ”tuotannollisine demokratioineen”. Sosdem-teoreetikot eivät oppineet mitään vuosi vuodelta syventyvästä ja kärjistyvästä yleisestä kapitalismin taloudellisesta pulasta, joka ei jätä kiveä kiven päälle ”järjestyneen kapitalismin” ja ”taloudellisen demokratian” teoriasta. Fasistisen diktatuurin verinen kuri Saksassa vaikuttaa sosdemokraatteihin siten, että sen johtohenkilöt, heidän mukanaan myöskin Kautsky, koettavat kaikin voimin palvella Hitlerin hallitusta, taistellakseen kommunistista puoluetta vastaan ja toimiakseen ulkomaisten ”yhteiskunnallismielipiteiden” rauhoittamisen hyväksi.

Proletariaatti tarvitsee vallankumouksellisen diktatuurin ”sitä varten, että askel askeleelta voisi riistää porvaristolta kaiken pääoman, keskittää kaikki tuotantovälineet valtion s.o. proletariaatin käsiin, joka on järjestynyt kuin vallassaoleva luokka ja mitä pikemmin suurentaa tuotantovoimien yhtenäisyyttä.” (Komm. manifesti). Tämä ”despoottinen tunkeutuminen yksityisomistusoikeuteen ja porvarillisiin tuotantosuhteisiin” aiheuttaa proletariaatin riistäjäin vimmattua vastarintaa. Ja senpä vuoksi proletariaatin diktatuuria tarvitaan ennenkaikkea sitä varten, että voitaisiin tukahduttaa riistäjien osoittama vastarinta. Tätä tehtävää proletariaatin diktatuurin yhtenä puolena korostivat useasti Marx ja Engels. Pariisin kommuunin yhdeksi puutteellisuudeksi laskivat he sen tilanteen, että kommuuni käytti liian vähän ”aseistetun kansan auktoriteettia porvaristoa vastaan”.

Sosialismin taloudellinen rakenne ei synny eikä kypsy kapitalismin uumenissa. Sitä varten proletariaatti ottaakin vallan käsiinsä, että voisi väkivallalla särkeä tuotantosuhteiden kapitalistisen systeemin ja vaihtaa sen sosialistiseen systeemiin, tukahduttaen riistäjien osottaman vastarinnan. Proletariaatin diktatuuri esiintyy sosialismin rakentamisen aseena. Proletariaatin diktatuuri on tärkein ja ratkaisevin ehto, joka takaa sosialistisen rakennustyön mahdollisuuden ja menestyksellisyyden. Tähän proletariaatin diktatuurin tehtävään ja osuuteen (rooliin) osoittivat Marx ja Engels jo ”Kommunistisessa manifestissa”.

V. I. Lenin täydensi ja kehitti marxismia, kohottaen siten sen uudelle asteelle. ”Leninismi on imperialismin ja proletaarisen vallankumouksen aikakauden marxismia” (Stalin). Tätä ei milloinkaan ymmärtänyt Trotski, josta nykyään tuli proletariaatin diktatuurin suoranainen vihollinen. Hän piti Leniniä vain pratiikkona, joka sovellutti marxismia maamme oloihin. Proletariaatin diktatuurin merkityksen ja roolin yhteiskunnan taloudellisessa uudelleenrakentamisessa esitti V. I. Lenin erittäin selväpiirteisesti esiintyessään v. 1921 Trotskia ja Buharinia vastaan. Hän sanoi: ”Poliitiikka ei voi olla olematta etutilalla ekonomiaan verraten. Pohtia tätä kysymystä toisin merkitsee marxismin aapisen unohtamista”.

Proletaarisen valtion aktiivinen vallankumouksellinen vaikutus ylimenokauden talouteen erittäin kirkkaana kuvastuu sosialistisessa suunnitelmallisuudessa, sosialismia kohti liikkumis-suunnitelmassa, jonka edellytyksenä ja perustana on proletariaatin diktatuuri.

Tätäkään puolta proletariaatin diktatuurissa ei milloinkaan ymmärtänyt Trotski, joka nykyään hyökkää yhteisrintamassa sosiali- ja kansallisfasismin kanssa Kommunistista Internationalea ja SNTL:a vastaan. Taistellen puolueemme leniniläistä politiikkaa ja Kommunistista internationaalea vastaan, revisoi Trotski marxismi-leninismiä tärkeimmältä puolelta, — proletariaatin diktatuurin teoriakysymyksessä. Trotskin käsitteen mukaan ”proletariaatin diktatuuri ei ole uuden yhteiskunnan tuotannollis-kulttuurinen järjestö, vaan sen puolustamistaistelun vallankumouksellinen taistelujärjestys”. (Trotski, Kirjallisuus ja vallankumous). Se, että Trotski esitti proletariaatin diktatuurin vain väkivaltana, johtuu hänen yleisestä asenteestaan, jonka johtopäätöksenä ja yhteenvetona on ”permanenttisen” vallankumouksen teoria ja sosialismin rakentamisen mahdottomuus yhdessä maassa. Sitäpaitsi on otettava huomioon, että proletariaatin diktatuuri Trotskin mukaan esiintyy väkivallan ja tukahduttamisen järjestönä ei ainoastaan riistäjiin, mutta myöskin talonpoikaisjoukkoihin nähden. Marxismi-leninismin vastaisena ilmenee myöskin oikeisto-opportunistinen, buharinilainen käsite proletaarisen valtion roolista ylimenokaudella, yhdenmukaistuttaen valtion passiiviseksi ”kalvoksi”, ”vanteeksi” j.n.e. Proletaarisen valtion aktiivisen vallankumouksellisen vaikutuksen kieltäminen ylimenokauden ekonomiikkaan nähden vie Buharinin luokkien kasvettumisteoriaan, myöskin kapitalististen luokkien sosialismiin kasvettumiseen, ”kansallisrauhan” ja ”luokkataistelun sammumisen” teoriaan. Buharinilainen ylimenokauden ja proletariaatin diktatuurin selvitys on aivan päinvastainen proletariaatin diktatuurin marxilais-leniniläiselle teorialle, joka on kapitalismin vallankumouksellinen kommunismiksi muuttumiskausi. Proletariaatin toteuttama yhteiskunnan taloudellisen uudelleenrakentamisprosessi ylimenokaudella, on samalla yleensä riistävien luokkien likvidoimisprosessi. Tähän proletariaatin diktatuurin historialliseen tehtävään (luokkien hävittämiseen) osoitti Marx jo ”Kommunistisessa manifestissa” ja kirjeessään Weidemeijerille v. 1852. Tämän proletariaatin historiallisen tehtävän laajimman ja konkreettisimman määritelmän antoi Marx huomautuksissaan Bakuninin kirjasta ”Valtiollisuus ja anarkia”. Vastaten Bakuninin omituiseen kysymykseen: ”kenen yli ulottuu proletariaatin herruus, jos riistäjät tulevat kukistetuiksi”, kirjoitti Marx; ”Se merkitsee, että niin kauan kuin on olemassa vielä muita luokkia, erittäin kapitalistien luokka, niin kauan proletariaatti taistelee sitä vastaan (sillä proletariaatin valtaan astuessa eivät sen viholliset katoa, ei katoa vanha yhteiskuntajärjestelmä), on proletariaatin käytettävä väkivallan välineitä, koska väkivalta on hallinnon väline; jos proletariaatti itse pysyy vielä luokkana, eikä ole kadonnut vielä taloudellinen tilanne, jolle perustuu luokkataistelu, t.s. luokkien olemassaolo, on sen väkivallalla poistettava ja uudelleen rakennettava, sen uudelleenrakentamis-prosessissa on väkivallalla joudutettava.” (katso Летопись марксизма, т. II. стр. 93). Tätä, samoin kuin useita muitakin Marxin töistä, pitivät II Internationalen johtajat sosialidemokratian arkiston uumenissa ja se tuli kansainvälisen vallankumouksellisen työväenliikkeen omaisuudeksi vasta 3 vuotta jälkeen V. I. Leninin kuoleman. Mutta rinnastakaamme tähän, mitä V. I. Lenin kirjoitti v. 1919 tästä kysymyksestä, nähdäksemme, että Leninin ajatus kulki aivan samansuuntaisesti kuin Marxin ajatuskin. Artikkelissaan ”Ekonomiikka ja politiikka proletariaatin diktatuurin aikaudella” Lenin kirjoitti: ”Diktatuuri tulee tarpeettomaksi, kun luokat häviävät. Ne eivät häviä ilman proletariaatin diktatuuria”. (Kootut teoks., XXIV n., s. 513.)

Maassamme ryhtyi proletariaatin diktatuuri luokkien hävittämiseen heti olemassaolonsa ensipäivistä alkaen, pakkoluovutettuaan porvariston ja suurtilalliset, ottaen samalla kaupungin porvaristolta tuotantobaasin, ja suurtilalliset likvidoiden luokkana. On selvää, ettei proletariaatin diktatuuri voinut heti seuraavana päivänä toteuttaa riistäjäluokkien ja luokkien yleensä likvidointitehtävää. Vain anarkistit, nuo pillastuneet pikkuporvarit kykenevät kuvittelemaan sosialistisen vallankumouksen lyhytaikaisena aktina, joka muuttaa äkkiä valtion ja luokat ja johtaa luokattomaan, kommunistiseen yhteiskuntaan. Marx, pistävästi pilkaten anarkisteja tällaisesta sosialistisen vallankumouksen ymmärtämisestä, opetti proletariaattia, että kapitalismin vallankumoukselliseen kommunismiksi muuttumiseen tarvitaan kokonainen aikakausi. ”Teidän on”, — sanoi Marx työläisille — ”elettävä 15, 20, 50 vuotta kansalaissotaa ja kansainvälisiä taisteluja ei vain sen vuoksi, että muuttaisitte vallitsevat suhteet, mutta sen vuoksi, että itse soveltautuisitte ja tulisitte poliittiseen herruuteen kykeneviksi”. Marxin oli rajoitettava oppinsa proletariaatin diktatuurin tehtävistä yleisillä asetuksilla, sillä historiallista vastausta niiden konkretisoimiseen ei ollut, tai melkein ei ollut. Ollen toisissa historiallisissa olosuhteissa ja välittömästi johtaen sosialistista rakennustyötä, V. I. Lenin muokatessaan marxilaista proletariaatin diktatuurin teoriaa jo konkretisoi näitä tehtäviä. ”On selvää” — kirjoitti Lenin, — ”että luokkien lopullista hävittämistä varten ei riitä, että kukistamme riistäjät, suurtilalliset ja kapitalistit, otamme heiltä omistusoikeuden, on otettava myöskin kaikkinainen yksityinen omistusoikeus tuotantovälineisiin nähden, on hävitettävä eroavaisuus niin maaseudun ja kaupungin välillä kuin eroavaisuus fyysillistä ja henkistä työtä tekevien ihmisten välillä” (Koot. teoks., n. XXIV s. 337).

Proletariaatin diktatuurin historiallinen tehtävä — luokkien likvidointi — ei perustu ainoastaan kapitalistisen omaisuuden hävittämisprobleemiin, vaan myöskin kaikkinaisen tuotantovälineiden yksityisomistuksen likvidoimisprobleemiin, t.s. proletariaatin diktatuurin suhtautumiseen pikkuporvaristoon (talonpoikaistoon) ja päinvastoin. Talonpoikaiston ja talonpoikaiskysymyksen merkitys sosialistisessa vallankumouksessa on äärettömän suuri. Työtätekevän talonpoikaiston suuren roolin proletariaatin tärkeimpänä liittolaisena sen vallankumouksellisessa taistelussa ensimmäisenä osoitti Marx. Tieteellisen kommunismin perustajat osoittivat, että ilman talonpoikaiston vetämistä proletariaatin puolelle ei proletariaatti voi voittaa porvaristoa. Hän opetti, että vetäen talonpoikaiston puolelleen on proletariaatin johdettava sitä. Nerokkaasti paljastaen talonpojan luonteen kaksinaisuuden, jossa taistelevat työmies ja omistaja, Marx ja Engels viitoittivat tiet, joiden välityksellä on mahdollista voittaa talonpoikaiston omistajatottumukset. Huomautuksissaan Bakuninin kirjasta Marx kirjoitti, että proletariaatin ”on hallituksena ryhdyttävä toimenpiteisiin, joiden kautta talonpoika välittömästi parantaa asemansa ja siirtyy vallankumouksen puolelle; nämä kuitenkin ovat sellaisia toimenpiteitä, jotka pohjaltaan helpoittavat siirtymistä maan yksityisomistuksesta yhteiskunnalliseen omistukseen, niin että talonpoika taloudellisesti itse tulee siihen.” Ihmeteltävän nerokkaasti ennustaen talouden kooperatiivimuotojen merkityksen ylimenokaudella kapitalismista kommunismiin, Marx ja Engels samalla asettivat perustan Leninin ja Stalinin opille maatalouden kollektivisoinnista ainoana oikeana tienä työtätekevän talonpoikaiston muuttamiseksi sosialistisen yhteiskunnan työläisiksi.

Leninin ja Stalinin opilla työväenluokan ja talonpoikaiston välisestä liitosta, tämän liiton muodoista vallankumouksen eri kausina, ollen marxismin kehittämistä ja syventämistä, on merkityksensä ei vain meidän maassamme, vaan myöskin koko kansainväliseen proletariaattiin nähden. Vain marxilais-leniniläisen opin perusteella työväenluokan ja talonpoikaiston liitosta, voi puolue toteuttaa köyhien ja keskivarakkaiden talonpoikaisjoukkojen kollektivisoinnin, joka puolestaan oli kulakiston luokkana likvidoinnin menestyksellisen toteuttamisen perustana.

Maamme koneellistuttamispolitiikka, maatalouden kollektivisointi ja neuvostotalouksien rakennustyö eivät ole ainoastaan riistäjäluokkien likvidoinnin perustana, vaan yleensä luokkien likvidoinnin perustana. Tämä tov. Stalinin muokkaama ja tieteellisesti perustelema politiikka on marxismin-leninismin edelleen kehittämistä.

Leninin ja Stalinin osuus marxismin muokkaamisessa ja kehittämisessä ja sen kohottamisessa samalla korkeammalle asteelle on äärettömän suuri. Tärkeimpänä Leninin ja Stalinin opissa, kuten Marxin opissakin, on proletariaatin diktatuurin teoria. Sosialismin yhdessä maassa rakentamisteoria, oppi luokista ja luokkataistelusta ylimenokautena ja oppi luokkien likvidointimetoodeista ja teistä, on sekä marxilaisen proletariaatin diktatuurin teorian ydin että sen teorian kehityksen eteenpäin viemistä. Leninin ja Stalinin kehittämä marxilainen teoria proletariaatin diktatuurista ilmeni myöskin heidän opissaan työväenluokan ja talonpoikaiston välisestä liitosta, puolueesta ja sen osuudesta proletariaatin diktatuurin elinten systeemissä, opissa kansallisuuskysymyksestä ja neuvostotyyppisestä valtiosta.

Proletariaatin diktatuurin marxilais-leniniläinen teoria on kiinteästi sidottu oppiin kommunistisen puolueen roolista vallankumouksellisen työväenliikkeen ja proletariaatin diktatuurin johtavana ja suuntaavana voimana. Marx ja Engels koko elämänsä ajan sitkeästi taistelivat kommunistisen puolueen luomisen ja lujittamisen puolesta, osottaen klassillisia kahden rintaman taistelunäytteitä: lassallelaista opportunismia ja reformisteja vastaan yhdeltä puolen ja vallankumouksellisten fraasien urhoja, lahkolais- ja anarkistisia aineksia vastaan toiselta puolen. Marx oli ensimäisen proletaarisen puolueen ”kommunistien liiton” alkuunpanija ja johtaja, hän oli myöskin ensimäisen kansainvälisen proletariaatin puolueiden yhtymän — I internationalen organisaattori. Marx ja Engels, esiintyen XIX v.s. kansainvälisen vallankumouksellisen työväenliikkeen organisaattoreina ja johtajina, selvittivät ja teoreettisesti perustelivat kommunistisen puolueen osuuden tässä liikkeessä proletariaatin etujoukkona, aseistettuna vallankumouksellisella teorialla, halliten luokkataistelun strategiaa ja taktiikkaa, Engels kirjeessään sosdem. Trierille 18. XII–1889 kysymykseen kommunistisen puolueen roolista kirjoitti: ”proletariaatti ei voi valloittaa poliittista herruuttaan, ainoata ovea uuteen yhteiskuntaan, — ilman väkivaltaista vallankumousta, siitä me olemme yksimielisiä. Sitä varten, että proletariaatti ratkaisevina päivinä osoittautuisi riittävän voimakkaaksi voittaakseen, on välttämätöntä, — puolustin tätä asennetta v:sta 1847 alkaen, — että se muodostaisi yhteisen luokkatietoisen, luokkapuolueen, erikseen kaikista muista puolueista ja niille vastakkaisen.” Leninin ja Stalinin oppi kommunistisen puolueen roolista sosialistisessa vallankumouksessa proletariaatin diktatuurin aikakaudella on proletariaatin diktatuurin marxilaisen teorian edelleen kehittämistä ja konkretisoimista. Kommunistinen puolue on proletariaatin luokkayhtymän korkein muoto — tätä ajatusta hyvin usein korosti ja selvitti V. I. Lenin. Kommunistisen puolueen ulkopuolella on mahdotonta jokseenkin pitkällinen ja pysyvä proletariaatin voitto, on mahdotonta sen diktatuurin toteuttaminen. Puolue on proletariaatin diktatuurin systeemissä johtava, perusvoima”. (Stalin.)

Proletaaristen vallankumousten kokemus eri maissa (Unkarin vallankumous 1919, Saksan vallankumous 1918–19, ja Baijerin neuvostovalta 1923 ym.) osoitti, että ilman kommunistista puoluetta proletariaatti ei voi pitää valtaa käsissään. Ja päinvastoin proletariaatin diktatuurin saavutukset SNTL:n sosialistisessa rakennustyössä ennenkaikkea johtuvat kommunistisen puolueen johdosta, sen leniniläisestä politiikasta, järjestyneisyydestä ja kurista. Kommunistisen puolueen roolin proletariaatin diktatuurin elinten systeemissä klassillisen selvästi osoitti Stalin: ”Sen voima on siinä, että siihen sisältyvät proletariaatin parhaimmat ainekset sen kaikista joukkojärjestöistä. Sen tarkoitus on siinä, että se yhdistää poikkeuksetta kaikkien proletariaatin joukkojärjestöjen työn ja suuntaa niiden toiminnan yhtä päämäärää kohti, proletariaatin vapauttamisen päämäärää kohti. Yhdistää ja suunnata ne yhtä päämäärää kohti on absoluuttisesti välttämätöntä, sillä ilman sitä on mahdotonta proletariaatin taistelun yhtenäisyys, sillä ilman sitä on mahdotonta johtaa proletaarisia joukkoja heidän taistelussaan vallan puolesta, heidän taistelussaan sosialismin rakentamisen puolesta. Vain proletariaatin puolue, vain kommunistinen puolue kykenee täyttämään tämän perusjohtajan roolin proletariaatin diktatuurin systeemissä” (Leninismin kysymyksiä).

Marxin—Leninin—Stalinin opissa sosialistisesta vallankumouksesta ja proletariaatin diktatuurista on erittäin huomattava paikka kansallisuuskysymyksellä. Siirtomaa- ja kansallisuussorron politiikka on kiinteästi sidottu porvariluokan herruuteen, joka kiskoo siirtomaiden ja puolisiirtomaiden työtätekevistä suuria voittoja, tuomiten heidät kurjaan puolinälkäiseen asemaan. Siirtomaiden ja puolisiirtomaiden kansojen riisto, jota porvaristo systemaattisesti toteuttaa, on mahdollista porvariston väkivallan avulla järjestämän näiden maiden valtioihinsa kuuluviksi pidättämisen perusteella siirto- ja puolisiirtomaiden kansojen tasa-arvottomuusaseman perusteella. Johtaakseen työtätekevien joukkojen huomion taistelutehtävistä todellista vihollista, porvaristoa ja suurtilallisia vastaan, pitäen tarkoituksenaan taistella kasvavaa vallankumouksellista työväenliikettä vastaan, porvarivaltiot kylvävät ja lietsovat vihamielisyyttä eri kansallisuuksien kesken, yrittäen saada heidät keskenään tappelemaan.

Tällainen kapitalistisen yhteiskunnan vallassaolevien luokkien vuosisatoja toteuttama politiikka ei voinut olla aiheuttamatta vihaa ja epäluottamusta eri kansojen ja kansallisuuksien välillä. Marx ja Engels vastakohdaksi tälle politiikalle asettivat eri kansojen proletariaatin ja työtätekevän talonpoikaiston lähentämispolitiikan, proletariaatin internationalismin politiikan, sorrettujen kansojen kansallisen vapautumisliikkeen kannattamispolitiikan. Marx ja Engels osoittivat useasti, että kansallinen tasa-arvottomuus ja sortopolitiikka, jota porvariston vallassaoleva luokka toteuttaa, vaikuttaa päinvastaisesti proletariaatin yhtymiselle ja vallankumouksellisen työväenliikkeen kasvulle, että proletariaatin tehtävä on taistella kansallisuussortoa ja tasa-arvottomuutta vastaan. Ratkaistessaan kansallisuuskysymystä ottivat Marx ja Engels lähtökohdaksi konkreettiset historialliset olot, sitoen sorrettujen kansojen kansallisen vapautumisliikkeen vallankumoukselliseen työväenliikkeeseen, alistaen edellisen jälkimäiselle. Kommunismin alkuunpanijat, ollen johdonmukaisia internationalisteja, kävivät sitkeätä ja systemaattista taistelua kaikkinaista porvarillista ja pikkuporvarillista nationalismia vastaan.

Marxin ja Engelsin opin perusteella antoivat V. I. Lenin ja I. V. Stalin teoreettisen perusteen kansallisuuskysymyksen ratkaisemiselle sosialistisen vallankumouksen ja proletariaatin avulla. Vain proletariaatin valtaan astuessa on mahdollista johtoperäinen kansallisuuskysymyksen ratkaisu — siirtomaa- ja kansallisuussorron poistaminen ja kansallisen tasa-arvoisuuden sekä veljeysliiton solmiaminen eri kansallisuuksien työtätekevien joukkojen kesken. Sosialistinen vallankumous antaa kaikille kansallisuuksille itsemääräämisoikeuden, aina valtiolliseen eristäytymiseen saakka. ”Aivan samoin kuin ihmiskunta voi tulla luokkien hävittämiseen vain sorretun luokan diktatuurin ylimenokauden kautta, aivan samoin voi ihmiskunta tulla kansallisuuksien ehdottomaan yhteen sulautumiseen vain kaikkien sorrettujen kansallisuuksien täydellisen vapauttamisen ylimenokauden kautta, s.o. heidän eristäytymisvapautensa kautta” (Lenin XIX n., s. 40).

V. I. Lenin ja I. V. Stalin hyvin usein alleviivasivat kommunistisen puolueen ja neuvostovallan politiikan kaksi puolta kansallisuuskysymyksessä. Kansallisuuksien itsemääräämisoikeus aina valtioksi eristäytymiseen saakka, merkitsee proletariaatin diktatuurin ratkaisevaa taistelua kansallisuuksien tasa-arvottomuutta ja sortoa vastaan, taistelua ei vain poliittisen, mutta faktillisen (taloudellis-kulttuurisen ym.) tasa-arvoisuuden puolesta, jokaisella kansallisuudella on itsemääräämisoikeus, t.s. oikeus perustaa riippumaton, itsenäinen valtiollinen olemassaolonsa.

Bolshevismin ohjelmavaatimuksen toinen puoli kansallisuuskysymyksessä merkitsee taistelua kansallisuuskysymyksen pääkysymykseksi muuttamista vastaan, sen proletariaatin yleisestä vallankumouksellisesta taistelutehtävästä irtaantumista vastaan, joka on luonteenomaista porvarillis-demokraattiselle natsionalismille. Marxilais-leniniläinen teoria lähtee siitä, että kansallisuuskysymys on kiinteä ja alistettu osat proletariaatin vallankumouksellisessa taistelutehtävässä, — sen taistelussa valtiovallan vakiinnuttamisen ja lujittamisen puolesta, sen taistelussa luokkien hävittämisen ja kommunistisen yhteiskunnan rakentamisen puolesta. Eri kansallisuuksien hajanainen eristetty olemassaolo proletariaatin diktatuurin oloissa heikentää työväenluokan ja työtätekevien voiman ja mahdin heidän taistelussaan pääomaa vastaan, se hidastuttaa sosialistisen rakennustyön tempoja, jarruttaa eri kansallisuuksien proletariaatin ja työtätekevien yhdistymistä ja sulautumista. ”Pääoma on kansainvälinen voima. Sen voittamiseksi tarvitaan työläisten kansainvälinen liitto, kansainvälinen veljeys. Me olemme kansallisuusvihan ja kansallisuuseristäytymisen sekä hajaantumisen vastustajia. Me olemme kansainvälisyyden puolesta. Me olemme internationalisteja. Me pyrimme maailman kaikkien kansallisuuksien työläisten ja talonpoikien kiinteään yhteenliittymiseen ja sulautumiseen yhtenäiseksi yleismaailmalliseksi Neuvostotasavallaksi” (Lenin, Kootut teokset XXIV n. siv. 656). Lokakuun vallankumouksen julistus kansallisuuksien itsemääräämisoikeudesta herätti ja kutsui aktiiviseen poliittiseen toimintaan kymmenet miljoonat sorrettujen kansallisuuksien työtätekevät, asettaen heidät proletariaatin diktatuurin puolesta taistelevien riveihin. Kansallisuuksien itsemääräämisoikeus turvasi niinkin mahtavan proletariaatin diktatuurin valtion muodostamisen kuin SNTL, se turvasi proletariaatin ja työtätekevien talonpoikaisjoukkojen yhteistaistelun kapitalismia vastaan sosialismin puolesta.

SNTL:n muuttaminen agraarimaasta mahtavan industrian maaksi ja maailman suurimmaksi maatalousvaltioksi, valtioksi, joka on riippumaton maailman kapitalismin oikuista, mahtava maanpuolustuskuntoisuuden kannalta ja aina valmis osoittamaan tarvittavan vastarinnan ulkoapäin esiintyville interventioyrityksille, oli mahdollista toteuttaa SNTL:n kaikkien kansojen proletariaatin ja työtätekevien talonpoikaisjoukkojen veljeysyhtenäisyyden avulla, joka takaa kansallisuuskysymyksen leniniläisen ratkaisun.

Sosialistisen rakennustyön saavutukset ensimäisen 5-vuotissuunnitelman aikana turvasivat kapitalististen ainesten ja yleensä luokkien likvidointitehtävän asettamisen kuluvalle toiselle 5-vuotissuunnitelmalle, kapitalismin jätteiden poistamisen taloudesta ja ihmisten tietoisuudesta sekä kaikkien työtätekevien muuttamisen tietoisiksi ja aktiivisiksi luokattoman, sosialistisen yhteiskunnan rakentajiksi.

Eikö SNTL:n astuminen sosialismin aikakauteen kapitalististen ainesten ja yleensä luokkien likvidointitehtävänä, jota täytetään kuluvalla 5-vuotisella, johda proletariaatin diktatuurin ja proletariaatin vallan heikentymiseen? Jotkut yrittävät juuri näin kuvitella maamme edelleen kehittymisprosessin, koettaen nojautua Marxin-Leninin oppiin proletaarisesta valtiosta kuoleutuvana valtiona. Tällainen esitys jättää kokonaan huomioimatta, että luokkien hävittämisen tärkeimpänä perusvipusimena on Neuvostovaltio. Ei olisi marxismi-leninismin mukaista ajatella, että yksityisomistuksen hävittäminen tuotantovälineisiin nähden ja luokkien likvidointi tapahtuvat ilman kapitalististen ainesten vastustamista ja luokkataistelun kärjistymistä. ”Luokkien hävittämistä ei saavuteta luokkataistelun sammumisen — vaan sen voimistuttamisen avulla. Valtion kuoleutuminen ei tapahdu valtiovallan heikentymisen, vaan sen maksimaalisen voimistumisen kautta, joka on ehdoton, loppuun lyödäksemme kuolevien luokkien jätteet ja järjestääksemme vastarinnan kapitalistiselle piiritykselle, joka ei läheskään ole vielä hävitetty eikä vielä kohta tule hävitetyksi.” (Stalin. Selostus KK:n tammikuun täysistunnossa.)

Aikamme sosialistinen rakennus osoittaa, että luokkavihollisen vastustus ei vielä päättynyt, sen vastustamismuoto on vain muuttunut. Sosialistisen omaisuuden varastaminen ja haaskaus, joka muuttui osittain joukkoilmiöksi, on juuri luokkavihollisen vastustamisen uusi muoto proletariaatin diktatuuria vastaan. Luokkavihollinen esiintyy niissäkin tapauksissa, jolloin varkaana ja haaskaajana ilmenee työtätekevät: tällaisen työtätekevän selän takana seisoo entinen kulakki, keinottelija, pappi tai joku muu kapitalistisen maailman edustaja. Sosialistisen yhteiskunnan omaisuuden suojeleminen on nykyään proletariaatin diktatuurin valtion yksi perustehtävistä.

Kollektiivitalouteen tunkeutuneen luokkavihollisen tuhotyö, sen tuholaistoiminta laitoksissamme, todistaa kuoleutuvien riistäjäluokkien osoittamaa vimmattua vastarintaa sosialismin rakennustyölle. Luokkavihollinen vaikuttaa myöskin erillisiin, vähemmän kestäviin työtätekevien kerrostumiin, synnyttäen heissä horjuntaa ja kallistumista yksityisomistustottumusten ja tapojen, heidän eilispäivänsä puolelle. Eri tapauksissa verhoo luokkavihollinen vaikutuksellaan taloudellisten laitosten johtajat, aiheuttaen samalla heissä porvarillisia pyrkimyksiä.

Kapitalismin jätteiden voittaminen taloudessa ja ihmisten tietoisuudessa, kaikkien työtätekevien muuttaminen tietoisiksi ja aktiivisiksi luokattoman, sosialistisen yhteiskunnan rakentajiksi, eturivin tekniikan valtaaminen ja uusien tuotantoalojen omaksuminen, taistelu tuotteiden laadun ja työn tuottavaisuuden kohottamisen puolesta, kapitalistien ympäröimän sosialismin maan puolustuskuntoisuuden lujittamisen puolesta, — kaikki nämä ehdot ja tehtävät vaativat proletariaatin diktatuurin mahdin lujittamista.

”Voimakas ja mahtava proletariaatin diktatuuri on se, jota me nykyään tarvitsemme, hajoittaaksemme olemattomiin kuolevien luokkien viimeiset jätteet ja särkeäksemme heidän salajuonensa”. (Stalin.)

G. Kartashev.