Todellinen ja valheellinen isänmaallisuus (1950)

N. BALTIISKI

Todellinen ja valheellinen isänmaallisuus

Neuvostoliittolaisessa ”Uusi Aika”-lehdessä esittelee arvovaltainen nimimerkki N. Baltiiski isänmaanrakkauden olemusta ja osoittaa työväenluokan, erittäinkin kommunistien ja sosialistien oleellisempien pyrkimysten syvän isänmaallisuuden. Allaoleva kirjoitus nojaa hänen tutkielmaansa.

HISTORIAN KOETIN

Toisen maailmansodan aikana syntyi useissa maissa tavattoman laaja isänmaallinen liike, johon osallistui työläisiä, talonpoikia ja intellektuelleja järjestöineen.

Tarkoituksemme on seuraavassa käsitellä tämän liikkeen yhtä tekijää, työväenluokkaa, varsinkin kommunismin ja sosialismin kannattajia. Sillä heidän isänmaallisuutensa oli kauan epäilyksenalaisena, ja yhä vieläkin taantumukselliset ovat sitä epäilevinään.

Työväenluokan vastustajain tavallisimpia ja myös vaarallisimpia ideologisia aseita on ollut syytös, että kommunistit ja ylimalkaan kaikki vasemmistolaiset työläiset ovat epäisänmaallisia. Vielä neuvostovaltion syntymisen jälkeenkin ja kommunistien siellä osoittamasta syvästä isänmaallisuudesta huolimatta muiden maiden kommunisteja ja heidän kanssaan yhteistyössä olevia sosialisteja yhä edelleen vainottiin maan ”sisäisinä vihollisina”. Kommunistien ideologia leimattiin isänmaallisuuden suoranaiseksi vastakohdaksi. Varsinkin fasistit, kuin myös heitä suosivat Münchenin-politiikan kannattajat ym. pitivät ääntä kommunistien ”puolustusvihamielisyydestä.”

Mutta sekä kommunistien että heidän vastustajainsa isänmaallisuus joutui sodan aikana historian koettimelle. Ja silloin saatiin nähdä, ketkä ajoivat maansa etuja ja ketkä sen pettivät.

Mitä tämä koetus osoitti?

Ensiksikin sen, että Saksan miehittämissä Euroopan maissa fasistit ja muut taantumukselliset, jotka siihen asti äänekkäimmin olivat kerskuneet isänmaallisuudellaan ja huutaneet kommunistien ”epäluotettavuutta” osoittautuivat maansa pettäjiksi. Juuri kaikkein kiihkeimmät kommunistisyöjät — Petain, Laval, Darlan ja kumppanit sekä heidän toimintaansa rahoittaneet jättiläisfirmat ja trustit — pettivät Ranskan. Samoin Norjassa, Tanskassa, Hollannissa, Belgiassa, Bulgariassa, Puolassa, Tshekkoslovakiassa, Itävallassa, Jugoslaviassa ja Kreikassa. Kunkin maan quislingit sekä heitä tukevat pankki- ja maapohatat olivat valmiit myymään isänmaansa riippumattomuuden Saksan hyväksi.

Toiseksi sen, että kommunistit ja monet sosialistit käytännössä todistivat horjumattoman alttiutensa taistelussa saksalaisia imperialisteja ja näiden liittolaisia vastaan. Kaikkialla he olivat johtamassa kansan isänmaallista liikettä saksalaisia valloittajia vastaan, puolustamassa maansa riippumattomuutta ja vapautta.

Nämä kiistattomat tosiasiat ovat panneet sosialismin ja kommunismin viholliset niin ahtaalle, että olisi odottanut heidän mieluimmin vaikenevan kysymyksestä, kuka on isänmaan ystävä ja kuka ei. Mutta kaikesta huolimatta heidän joukossaan on vielä sellaisia, jotka eivät osaa pitää suutaan kiinni. Esimerkiksi Amerikassa, Englannissa ja Ruotsissa on useita kommunisminvastustajia, jotka luottaen kommunisminvastaisten ennakkoluulojen sitkeyteen edelleenkin yrittävät kylvää riitaa ja epäluuloja. Sentähden kannattaa hiukan lähemmin tarkastella heidän asevarastoaan.

ISÄNMAALLISUUS JA SOTA

Muutamat työtätekevän kansan viholliset tuumiskelevat seuraavaan tapaan: Kieltämättä yhdistyneitten kansakuntien kommunistiset puolueet asettuivat isänmaalliselle kannalle sodassa Hitleriä vastaan, mutta tämä oli pelkkä sattuma, sillä kommunistinen ideologia ei ollenkaan takaa, että sen kannattajat jokaisessa muussakin sodassa taistelisivat isänmaansa puolesta. Siispä he jossakin seuraavassa sodassa saattaisivat ottaa epäisänmaallisen kannan.

Tässä on oikea olettamus, mutta johtopäätös on virheellinen. On tietenkin totta, että kommunistit eivät suinkaan ole valmiit kannattamaan mitä sotaa tahansa, vaan ainoastaan oikeudenmukaisia sotia, vapaussotia. Mutta vain sellaiset sodat ovatkin isänmaallisia sotia! Valloitussodissa ei ole mitään isänmaallista, maalattakoon ne kuinka loistavilla väreillä tahansa!

Enemmänkin. Jonkun maan rikollisten vallanpitäjien aloittama valloitussota on törkeä väkivaltaisuus sekä toisia kansoja että myöskin oman kansan elämää ja kunniaa vastaan. Siispä, jos taantumukselliset vallanpitäjät syöksevät maansa epäoikeutettuun sotaan, valloitussotaan, todellinen isänmaallisuus vaatii, että kyseessäolevan maan kansalaiset kieltäytyvät kannattamasta tällaista sotaa, nousevat sitä vastaan.

Tietenkin on selvää, että jos Saksan kansan enemmistö olisi kyennyt ohjaamaan maansa kohtaloa, se olisi heti noussut Hitlerin hallitusta ja sen hirvittävää imperialistista seikkailua vastaan. Mutta entä Saksan imperialismin entiset satelliitit — Romania, Suomi, Unkari ja Bulgaria? On tyypillistä, että näiden maiden vallanpitäjät yli kahdenkymmenen vuoden aikana olivat vainonneet kommunisteja ja ylimalkaan työväenjärjestöjä ”valtiopetoksellisina”. Mikä oli maansa eduista huolehtivien romanialaisten, suomalaisten, unkarilaisten ja bulgarialaisten isänmaallinen velvollisuus sodan syttyessä, kun Antonescu, Ryti, Horthy, Filov ja muut taantumukselliset vallanpitäjät avasivat portit selälleen Saksan joukoille ja tekivät maansa Hitlerin liittolaisiksi rosvosodassa? Ei tietenkään tukea fasistista sotaa, vaan taistella kaikin voimin sitä vastaan, sillä Hitlerin Saksan jokainen voitto kohdistui näiden maiden elinetuja vastaan.

Näiden maiden hitleriläismieliset vallanpitäjät pyrkivät aikaansaamaan Saksan ylivallan koko Euroopassa ja siten he saattoivat oman maansa turmion partaalle. Mutta nämä Saksan imperialismin käskyläiset, jotka kerran toisensa jälkeen pettivät oman maansa edut, verhosivat rikollisen toimintansa ”isänmaallisuuden” lipulla, ja samaan aikaan he kiduttivat vankiloissa tai teloittivat todellisia isänmaanystäviä — kommunisteja ja muita jotka uhrautuvaisesti taistelivat maansa vapauttamiseksi Saksan hirmuvallasta.

Historian koetin on siis osoittanut, että kommunistit edustavat johdonmukaisen ja aktiivisen isänmaallisuuden asiaa.

VAPAUTUMINEN KANSALLISISTA ENNAKKOLUULOISTA

Monet työtätekevän kansan viholliset sekoittavat isänmaallisuuden ja porvarillisen nationalismin ja selittävät, että kommunistien ja muiden todellisten demokraattien isänmaallisuus on puolinaista, koska he eivät aseta omaa kansaansa muiden yläpuolelle.

On tunnettua, että taantumukselliset ovat kauan elätelleet sellaista kansallisuus- ja rotuennakkoluuloa, että oma kansa on ”valittu” kansa ja muiden yläpuolella. Näin he ovat yrittäneet saada poliittiset takapajuiset ainekset demokraattista liikettä vastaan. Ruokkimalla jatkuvasti vihaa ja kateutta muita kansoja ja rotuja kohtaan nämä taantumukselliset ovat johtaneet kansallisten ennakkoluulojen pikku purot fasismin uomaan ja sitten osoittaneet kansansa ”ylemmyyttä” juutalaisvainoilla, neekerilynkkauksilla ja hyökkäyksillä muita kansoja vastaan. ”Oikein tai väärin — kunhan on minun maani”, on ollut heidän valheisänmaallisuutensa tunnuksena. Mutta kun tuli kysymykseen isänmaallinen taistelu fasistisia hyökkääjiä vastaan, nämä samat taantumukselliset asettuivat vihollisen käytettäväksi.

Historia ei tunne sellaista todella isänmaallista liikettä, joka olisi pyrkinyt loukkaamaan toisten kansojen tasavertaisuutta ja vapautta. Kaikki suuret isänmaalliset liikkeet kahdeksannellatoista ja yhdeksännellätoista vuosisadalla tähtäsivät oman maan vapauttamiseen vieraasta vallasta tai ulkonaisen hyökkäyksen torjumiseen. Näin esimerkiksi Amerikan vapaussota (1773–83), Ranskan kansan vallankumoukselliset sodat (1772–94), kreikkalaisten kansallinen vapaustaistelu (1821–29), puolalaisten (1830, 1846, 1863) ym.

On selvää, että taistelu oman kansan vapauden toteuttamiseksi on jotakin aivan toista kuin taistelu toisen kansan vapauden riistämiseksi. Edellinen on isänmaallista, jälkimmäinen ei ole.

Esimerkiksi siirtomaiden valtaamista ja hallitsemista ja siirtomaakansojen riistämistä ei oikeutetusti voida perustella isänmaallisin vaikuttimin. Näyttää ilmeiseltä, että siirtomaa- tai muu kansallinen sortopolitiikka ei hyödytä isänmaata kokonaisuudessaan, vaan ainoastaan sen määrättyjä johtavia kerroksia ja luokkia, jotka riistämällä siirtomaita saavat välineen lujittaakseen valtaansa sekä omassa maassa että siirtomaissa. Tällainen politiikka aikaansaa ristiriitoja kansainvälisissä suhteissa ja tuottaa kansoille onnettomuuksia.

Maltillinenkin porvarillinen nationalismi pyrkii asettamaan oman kansan (tai sen ylimpien kerrosten) edut muiden kansojen etuja vastaan. Mutta syvä isänmaanrakkaus sisältää kunnioituksen kaikkia rauhaa rakastavia kansoja kohtaan ja kannattaa niiden tasa-arvoisuutta.

TYÖVÄENLUOKAN IDEOLOGIA EI HYVÄKSY KOSMOPOLITISMIA

Kuulee myös väitettävän, että kommunismin ja sosialismin kannattajat eivät voi olla isänmaan ystäviä, koska he kannattavat työtätekevän kansan kansainvälistä yhteenkuuluvaisuutta. Tämä selitetään kosmopolitismiksi ja välinpitämättömyydeksi oman maan eduista. Tämä on suuri erehdys. Kommunismilla ei ole mitään yhteistä kosmopolitismin kanssa. Vaikka kunkin maan kommunistinen liike taisteleekin työtätekevän kansan kansainvälisen yhteenkuuluvaisuuden puolesta, sillä on lujat juuret kotimaan kamarassa. Kommunismi ei aseta vastakkain todellista isänmaanrakkautta ja työväenluokan kansainvälisyyttä, internationalismia. Se päinvastoin yhdistää ne.

Jo ajatuskin, että kommunistinen liike voisi irtautua omasta kansasta tai kieltää sen, on mieletön. Sillä nykyaikainen työväenluokka on jokaisen maan politiikan perustekijä, ei ainoastaan lukumääräänsä, vaan myöskin taloudellisen ja poliittisen toimintansa tärkeyden perusteella.

Kunkin maan tulevaisuus lepää ennenkaikkea työväenluokan hartioilla. Ja koska työväenluokka on niin lujasti kiinni kansassa, kommunistinen puolue työväenluokan puolueena ei voi kieltää omaa kansaansa kieltämättä kaikkia elinjuuriaan ja peruspyrkimyksiään.

Kosmopolitismi on perinpohjin vieras työväenluokan ideologialle. Kosmopolitismi on luonteenomainen kansainvälisten pankkiyhtymien ja kartellien edustajille, suurille pörssikeinottelijoille, kansainvälisille varustelukuninkaille (”kuoleman kauppiaille”) ja heidän asiamiehilleen. Tämän herrasväen elämänohjeena on todellakin roomalainen sananparsi: ubi bene, ibi patria (missä hyvä, siellä isänmaa). Monet heistä vihaavat sydämestään kaikkea kansan demokraattista liikettä, vaikka väittävätkin olevansa ”politiikan yläpuolella olevia liikemiehiä”.

Monet kosmopoliittiset rahamiehet, ei vain puolueettomissa maissa, vaan myöskin Ranskassa ja anglosaksilaisissa maissa olivat valmiit tekemään fasistisille hyökkääjille mitä palveluksia tahansa. Esimerkiksi Yhdysvalloissa sota-aikana senaatin asettama komitea paljasti useiden suurien amerikkalaisten monopoliyhtymien isänmaanvastaisen yhteistoiminnan saksalaisten monopoliyhtymien kanssa. Myös muissa maissa ilmeni monia samanlaisia tosiasioita.

Voimme siis pitää todistettuna, että kansainvälisten rahamiesten ja keinottelijoiden kosmopolitismi ei missään nimessä ole ”politiikan yläpuolella”. Päinvastoin sillä on mitä läheisimmät suhteet siihen demokratianvastaiseen, fasistiystävälliseen vaaralliseen politiikkaan, joka aikaansai toisen maailmansodan ja joka uhkaa aiheuttaa yhä uusia tuhoisia sotia, jollei sitä pidetä aisoissa.

Vastustaen tällaista tuhoisaa politiikkaa, vastustaen rosvosotaa ja fasismia, älyllisesti kehittyneet työläiset puolustavat proletaarisen internationalismin kansainvälisen solidaarisuuden politiikkaa, jonka ensimmäisenä asteena on työväenjärjestöjen yhteistoiminta ja joka vähitellen kehittyy läheiseksi yhteistoiminnaksi kaikkien demokraattisten kansojen kesken taistelussa fasismia vastaan rauhan, vapauden ja kansojen riippumattomuuden puolesta. Eikö tämä poliittinen linja ole sopusoinnussa jokaisen kansan isänmaallisten tunteiden kanssa? Yrittäköötpä työväenluokan vastustajat osoittaa, että esim. Lontoossa helmik. 1945 pidetyn kansainvälisen ammattiyhdistyskonferenssin päätökset eivät olisi sopusoinnussa kaikkien demokraattisten maiden kansallisten etujen kanssa! Yrittäköötpä saada kansat uskomaan, että demokraattisten maiden läheinen yhteistyö taistelussa fasismia vastaan, kaikkien vapautta rakastavien kansojen vapauden ja turvallisuuden puolesta, ei parhaiten takaisi eri maiden vapaata kehitystä ja hyvinvointia! Ei ole luultavaa, että kansat heitä uskoisivat.

Tämä isänmaallisuuden ja kansainvälisen yhteistoiminnan yhdistäminen on juuri sitä politiikkaa, jota kommunistit sekä muut edistykselliset työläiset, talonpojat ja intellektuellit puolustavat.

SOLIDAARISUUS NEUVOSTOLIITON KANSSA

Kehittyneiden työläisten isänmaallisuus asetetaan kyseenalaiseksi myös sen vuoksi, koska he julistavat solidaarisuuttaan Neuvostoliiton kanssa. Tehdään esimerkiksi seuraava typerähkö kysymys: ”Kuinka voidaan sellaisia ihmisiä sanoa isänmaanystäviksi, jotka myöntävät olevansa erään ulkovallan uskollisia ystäviä?”

Totta on, että minkään maan kehittyneet työläiset, edistykselliset talonpojat ja intellektuellit eivät kiellä solidaarisuuttaan Neuvostoliiton kanssa. Mutta tämä solidaarisuus on sopusoinnussa kaikkien maiden todellisten isänmaanystävien jaloimpien pyrkimysten kanssa. Se on solidaarisuutta ja ystävyyttä sosialistisen valtion kanssa, valtion, joka jo yhteiskunnallisen luontonsa perusteella on vapaa kaikista imperialistisista pyrkimyksistä, joka kunnioittaa ja puolustaa kansojen tasa-arvoisuuden ja itsemääräämisoikeuden periaatteita ja joka on maailmanrauhan uskollisin puolustaja ja lujin tukipylväs. Kaikkien vapautta rakastavien maiden laajat kansanjoukot tunnustavat nyt neuvostovaltion ylevän luonteen ja tehtävän. Vain kaikkein taantumuksellisimmat fasistiystävälliset piirit jatkavat Neuvostoliiton parjaamista.

Kaikki Hitleriä vastaan taistelleet maat myönsivät sota-aikana, että niiden edut vaativat pysyvää yhteistoimintaa Neuvostoliiton kanssa maailmanrauhan lujittamiseksi ja rauhaa rakastavien maiden turvaamiseksi.

Onko siis ihme, että todelliset isänmaanystävät kaikkialla pitävät pysyviä ystävyyssuhteita ja läheistä yhteistoimintaa Neuvostoliiton kanssa maansa turvallisuuden ja vapaan kehityksen parhaana takeena. Tämä käsitys on ilmeisesti nykyajan isänmaallisuuden luonnollinen osa.

Yhtä selvää on toisaalta, että neuvostovastaiset pyrkimykset eivät sovellu isänmaalliseen kantaan. Tosin yritetään kaikkea neuvostovastaista politiikkaa verhota valheisänmaallisuuden kaapuun. Mutta viimeisen neljännesvuosisadan historia on useita kertoja osoittanut, että tämä verho nopeasti kuluu läpinäkyväksi. Näin kävi erikoisen selvästi viimeisen sodan aikana. Kävi selväksi kaikille, että Antonescun, Rytin, Horthyn ja Filovin koplakunnat harjoittivat isänmaanvastaista sotapolitiikkaa, joka oli tuhoisaa heidän kansoilleen.

Yhtä surkea oli ranskalaisten ja englantilaisten Münchenin poliitikkojen ”isänmaallisuuden” kohtalo. Heidän pyrkimyksenään oli estää yhtenäisen rintaman syntyminen Saksan hyökkäystä vastaan, eristää Neuvostoliitto ja antaa Hitlerille vapaat kädet idässä. Vielä senkin jälkeen, kun Ranska ja Englanti olivat julistaneet sodan Hitlerin Saksalle, Daladier–Reynaudin hallitus Ranskassa ja Chamberlainin hallitus Englannissa harrastivat paljon vähemmän kotimaansa puolustamishommia kuin neuvostovastaista vehkeilyä (varsinkin poliittisen ja sotilaallisen avun antamista taantumukselliselle Suomelle, Saksan imperialismin tulevalle liittolaiselle, joka jo silloin oli muodostettu tukikohdaksi imperialistiselle hyökkäykselle Neuvostoliittoa vastaan).

Tätä kaikkea ei tarvitsisi palauttaa mieliin, jolleivat määrätyt englantilaiset ja ranskalaiset aikakauslehdet yrittäisi tehdä kommunistien isänmaallisuutta epäilyksenalaiseksi, viittaamalla demagogisesti sodan alkuvaiheisiin 1939–40.

Mutta mitä tekivät Ranskan ja Englannin hallitukset tähän aikaan? Sensijaan, että olisi käynyt sotaa Saksaa vastaan, Ranskan silloinen hallitus oli riehahtaneena kiihkeään kommunistivainoon ja yhdessä Englannin Chamberlain-hallituksen kanssa toimitti aseita Suomeen taantumuksellisille, jotka kävivät sotaa Neuvostoliittoa vastaan. Enemmänkin, Englannin ja Ranskan korkeimman sotaneuvoston kokouksessa helmikuun 6 pnä 1940 (ts. ainoastaan kolme kuukautta ennen Ranskan miehitystä ja Dunkerquen katastrofia) Daladier ilmoitti Chamberlainille, että Suomeen kohta lähetettäisiin yksi ranskalainen ja yksi puolalainen divisioona.

Tällainen sodankäynti ei tietenkään ollut omiaan herättämään Ranskan ja Englannin todellisten isänmaanystävien ihailua. Mutta kun Reynaudin ja Daladierin hallituksen kurja sodankäynti toukokuussa 1940 oli päättynyt romahdukseen, Ranskan isänmaanystävät — kommunistit niiden etupäässä — eivät laskeneet aseitaan, vaan aloittivat kauan kestävän, uljaan taistelunsa saksalaisia miehittäjiä vastaan.

Ei vain Ranskassa ja Englannissa, vaan kaikissa muissakin maissa kävi selväksi, että työläisten myötätunto Neuvostoliittoa kohtaan vahvisti heidän isänmaallista intoaan. Sen ovat monet puolueettomat tarkkailijat Ranskassa, Tshekkoslovakiassa, Puolassa, Bulgariassa ja muissa maissa todistaneet.

Todettakoon myös, että isänmaanrakkauden kehitys poliittisesti tietoisten työläisten keskuudessa kaikkialla todella alkoi vasta sinä päivänä, jona neuvostopatriotismi syntyi.

Kun Venäjän työläiset nousivat maansa todellisiksi isänniksi, muiden maiden kehittyneet työläiset tietenkin tunsivat syvää kiintymystä neuvostomaata kohtaan ja alkoivat nimittää sitä kaikkien maiden työläisten isänmaaksi, mutta samalla heidän kiintymyksensä neuvostomaata kohtaan herätti heissä myös entistä syvemmän kiintymyksen omaakin maataan kohtaan.

Neuvostokansan innoittava esimerkki sai heidät luottamaan omankin kansansa valoisampaan tulevaisuuteen. He oppivat syvemmin rakastamaan omaa maataan nähden siinä kansansa onnellisemman tulevaisuuden tyyssijan.

Neuvostopatriotismin vaikutuksesta muiden maiden kehittyneiden työläisten sydämissä syntyneen työläispatriotismin voima näyttäytyi elävästi siinä uljaassa partisaanisodassa, jota he kävivät fasistisia maahan tunkeutujia vastaan, jotka uhkasivat riistää työläisiltä kaiken tulevaisuuden toivon.

ISÄNMAALLISUUS JA DEMOKRATIA

Toisen maailmansodan aikana useissa porvarillisissa maissa heräsi henkiin voimakas isänmaallinen liike. Sen kehitys ei tietenkään pysähtynyt Hitlerin Saksan kukistuessa, vaan tulee varmasti jatkumaan. Historiallisilta alkujuuriltaan isänmaallinen liike liittyi läheisesti nuoren porvarillisen demokratian vallankumoukselliseen liikkeeseen. Ranskan isänmaanystävien tunnussanana puolitoista vuosisataa sitten oli: vapaus, tasa-arvo, veljeys. Mutta sata vuotta myöhemmin patriotismi oli useimmissa kapitalistisissa maissa menettänyt elävän henkensä.

Nyt on todellinen isänmaanrakkaus syntynyt uudelleen työtätekeväin joukkojen keskuudessa, ja se kehittää edellisten vuosisatojen suurten isänmaallisten liikkeiden parhaita perinteitä. Uhrautuvaisuus taistelussa kansallisen vapauden puolesta yhtyy siinä syvimpiin demokraattisiin ja edistyksellisiin poliittisiin pyrkimyksiin.

Sitä elähdyttää vapaudenrakkaus ja vastarinta joukkojen orjuuttamista, luokkasortoa ja yhteiskunnan loisainesten suorittamaa häikäilemätöntä työläisten riistoa vastaan.

Meidän päivinämme, jolloin kansallisen vapauden pahimpana vihollisena on fasismi, kaikella todellisella patriotismilla on selvä fasismin ja taantumuksen vastainen luonne. Sellaiset fasismin puolustajat, jotka keikailevat isänmaallisuuden lipun varjossa, ovat kaikkein vaarallisimpia valepatriootteja, sillä he pyrkivät estämään kaikkein tärkeimmän isänmaallisen tehtävän toteuttamisen: fasismin ja natsismin viimeistenkin jätteiden hävittämisen.

Nykyinen uudestisyntynyt isänmaallisuus ei ole tyhjänpäiväistä juhlintaa, vaan uhrautuvaa taistelua oman kansan vapaan ja onnellisen tulevaisuuden puolesta. Useissa Saksan tilapäisesti miehittämissä maissa saatiin nähdä monia uljaita esimerkkejä henkilökohtaisesta rohkeudesta, ei vain työläisten, vaan myös muiden kansankerrosten keskuudessa. Monet partisaanit, jotka tulivat demokraattisen sivistyneistön ja talonpoikaisnuorison keskuudesta, taistelivat käsi kädessä työläisten kanssa ja osoittautuivat horjumattomiksi isänmaanystäviksi.

Tietenkin kommunistit kaikkialla olivat tämän isänmaallisen liikkeen kärjessä, sillä kommunismi, toisin kuin muut ideologiat, innostaa kannattajiansa taisteluun sekä yhteiskunnallisen että kansallisen vapautuksen puolesta. Nykypäivien kommunismi yhdistää kehittyneet työläiset ja intellektuellit kiinteästi kansan suuriin joukkoihin, niiden jokapäiväiseen elämään, niiden entisyyden sankarimuistoihin ja paremman tulevaisuuden toiveisiin. Ei siis ihme, että joukot puolestaan osoittavat kommunistisia puolueita kohtaan sellaista luottamusta kuin mitä olemme jo nähneet esim. Ranskassa, Puolassa ja Bulgariassa ja myöskin Italiassa, Suomessa ja Romaniassa.

Neuvostoliitossa, voittoisan työväenluokan suuressa maassa, isänmaanrakkaus tietenkin on kehittynyt paljon pitemmälle.

Stalinilainen perustuslaki, joka nojaa sosialistisen demokratian periaatteisiin, muodostaa lujan pohjan sekä Neuvostoliiton poliittiselle järjestelmälle että myöskin neuvostopatriotismin jatkuvalle kehitykselle.

Kaiken riiston poistaminen ja sosialistisen rakennustyön kaikki muut historialliset saavutukset ovat jatkuvasti innoittaneet isänmaanrakkauden kehitystä Neuvostoliiton miljoonien työtätekevien keskuudessa. Tuloksena oli, että neuvostokansa niin kunniakkaasti kesti suuren isänmaallisen sodan raskaat koettelemukset. Neuvostoisänmaallisuus on osoittautunut voittamattomaksi voimaksi. Kenenkään ei tarvitse epäillä, etteikö neuvostoisänmaallisuus nyt alkaneena uuden rauhallisen rakennustyön ajanjaksona tulisi aikaansaamaan uusia ihmetöitä.

Muiden maiden isänmaallinen liike taas tulee jatkamaan taistelua fasismin ja taantumuksen jätteiden hävittämiseksi, olojen demokratisoimiseksi ja maan riippumattomuuden ja turvallisuuden takaamiseksi.

Työläisten, talonpoikain ja intellektuellien todellinen isänmaallisuus on aina valmis vastustamaan kaikkia imperialistisia seikkailuja ja edistämään ystävällisiä kansainvälisiä suhteita oikeudenmukaisuuden ja rauhallisen yhteistoiminnan pohjalla. Todelliset isänmaanystävät tulevat myös puoltamaan kaikkien sorrettujen kansojen täyttä itsemääräämisoikeutta ja taistelemaan inhimillisten elinehtojen luomiseksi työtätekevien joukoille.