Puolue ja sivistyneistö (1949)

MAURI RYÖMÄ

Puolue ja sivistyneistö

I. SKP JA ”SIVISTYNEISTÖ”

Jokaiselle kommunistille on — tai ainakin pitäisi olla — selvää, että kommunistinen puolue ei suhtaudu eikä voi suhtautua välinpitämättömästi siihen kysymysryhmään, jota tavallisessa kielenkäytössä sanotaan kulttuurikysymyksiksi, eikä myöskään siihen verraten epämääräiseen tai joka tapauksessa vaikeasti määriteltävään väestökerrokseen, jota nimitetään sivistyneistöksi.

Saattaa olla, että SKP ei sodanjälkeisellä kaudella vielä ole riittävästi omistanut huomiota n.s, sivistyneistölle ja sen erikoiskysymyksille. Epäilemättä joidenkin muiden maiden sosialistiset ja kommunistiset puolueet ovat tässä suhteessa pitemmällä. Tällaisten veljespuolueiden kokemuksista sivistyneistötyön alalla me olemme pyrkineet ottamaan oppia. Niiltä me myös olemme lainanneet ajatuksen tällaisen kulttuurikonferenssin järjestämisestä puolueemme intellektuelli-jäseniä varten.

Vaikka tämä meidän I kulttuurikonferenssimme onkin ikäänkuin kokeilunluontoinen, niin se ehdottomasti osoittaa, että sivistyneistön kysymyksiin on ryhdytty kiinnittämään aikaisempaa enemmän huomiota, kuten puolueemme säännöt ja VIII edustajakokouksen päätökset edellyttävätkin.

Mistä johtuu, että kysymys puolueen suhteesta sivistyneistöön ei ole ollut eikä voinutkaan olla samalla tavalla etualalla puolueemme toiminnassa kuin kysymys suhteesta eräisiin toisiin väestökerroksiin?

Se johtuu itse kommunistisen puolueen, marxilais-leniniläisen puolueen, olemuksesta ja teoreettisesta perustasta.

Kommunistinen puolue on ”työväenluokan järjestäytynyt etujoukko”, ja tämä todetaan meidänkin puolueemme säännöissä heti alkajaisiksi. Kommunistinen puolue on nimenomaan työväenluokan puolue. Puolueen, jonka päämääränä on kapitalismin poistaminen ja sosialistisen yhteiskunnan toteuttaminen, on luonnollisesti oltava juuri sen luokan puolue, joka ”kaikista luokista, jotka nykyään ovat porvaristoa vastassa, on — — — todella vallankumouksellinen luokka” (Kommunistinen Manifesti) — työväenluokan puolue. Tästä seuraa, että puolueen suhde työväenluokkaan ei ole samassa mielessä kysymys kuin suhde sivistyneistöön: puolueen tehtävänä on nimenomaan työväenluokan vallankumouksellisten luokkapäämäärien toteuttaminen.

Edelleen: Jokainen vakava marxilainen myöntää oikeiksi Stalinin sanat, että ”välinpitämätön suhtautuminen niin tärkeään kysymykseen kuin talonpoikaiskysymys proletaarisen vallankumouksen kysymyksellä on proletariaatin diktatuurin kieltämisen toinen puoli, marxilaisuuden suoranaisen kavaltamisen ilmeinen tunnusmerkki”. Tällöin on selvää, että kommunistinen puolue katsoisi pettävänsä sosialismin ja vallankumouksen asian, t.s. menettelevänsä tässä suhteessa esim. Suomen sosialidemokraattisen puolueen kaltaisesti, jollei se kaikkine voimineen pyrkisi tekemään työtätekevästä talonpoikaistosta työväenluokan liittolaista taistelussa vallasta. Kun kerran työväenluokka ei voi saavuttaa proletariaatin diktatuuria eikä toteuttaa sosialismia ilman talonpoikaisliittolaistaan, niin luonnollisesti talonpoikaiskysymyksen tulee alituisesti olla etualalla kommunistisen puolueen toiminnassa.

Mutta työväenluokan ja talonpoikaiston perustava asema kommunistisen puolueen taistelussa sosialismin toteuttamiseksi ei suinkaan merkitse sitä, että puolue aliarvioisi sivistyneistön merkitystä tässä taistelussa ja suhtautuisi välinpitämättömästi sen erikoiskysymyksiin.

Eräs kirjoittaja Saksan yhtenäisyyspuolueen teoreettisen äänenkannattajan ”Einheit”-lehden viime vuoden maaliskuun numerossa väitti historiallisen kokemuksen osoittavan, että työväenluokka on aina kärsinyt tappion, jos porvariston on onnistunut eristää se muista työtätekevistä kansankerroksista ja teki tästä johtopäätöksen, että työväenluokan on ehdottomasti saatava sivistyneistö liittolaisekseen.

Olkoon tämän historiallisen kokemuksen laita sivistyneistön kohdalta miten hyvänsä, niin joka tapauksessa on selvää, että mitä suuremman osan sivistyneistöstä proletariaatti voittaa työtätekevän talonpoikaiston ohella liittolaisekseen taistelussa vallan saavuttamiseksi ja saavutetun vallan lujittamiseksi, sitä helpommaksi tulee vallan saavuttaminen ja lujittaminen.

”Työläisten ja intellektuellien liitto on kulttuurielämämme uudelleenrakentamisen tärkeimpiä tekijöitä”, sanoi Saksan yhtenäisyyspuolueen toinen puheenjohtaja Otto Grotewohl puolueen ensimmäisillä kulttuuripäivillä viime toukokuussa. ”Tämän liiton avulla luovan kulttuurityön tekijät saavuttavat jälleen sen maaperän, josta he alituisesti voivat ammentaa uutta voimaa työhönsä.”

Johtoasema tässä liitossa kuuluu työväenluokalle, jonka teoria — marxismi-leninismi — perustuu tieteen korkeimpiin saavutuksiin. Tällä pohjalla työväenluokan on solmittava luja liitto sivistyneistön kanssa (”Saksan yhtenäisyyspuolueen kulttuuripolitiikka”).

Puolueemme säännöissä sanotaan:

”Puolueen välittömänä tarkoituksena on yhdistää maamme työväenluokan ja työtätekevän talonpoikaiston sekä henkisentyöntekijäin asemastaan ja tehtävästään tietoisin osa…”

Puolueemme VIII edustajakokouksen päätösten mukaan puolueen keskeisimpiin tehtäviin kuuluu laajentaa vaikutuspohjaansa mm. sivistyneistön keskuudessa.

Kulttuurikonferenssimme on kutsuttu koolle edistämään puolueen näiden tarkoitusperien toteuttamista.

II. MITEN PUOLUE VETOAA SIVISTYNEISTÖÖN

Tov. Sirola opetti aikoinaan:

”Toiminnassa välikerrosten keskuudessa on aina pidettävä mielessä niiden suuri horjuvaisuus ja alttius suurporvariston vaikutuksille. Meidän puoleltamme on tarpeen ymmärtävä suhtautuminen niihin. On osattava oikein edistää niiden tyytymättömyyden kehittymistä toiminnalliseksi vastarinnaksi taantumusvaltoja vastaan ja sitä tietä vedettävä niitä työväestön kanssa yhteiseen taisteluun. Tällöin on pidettävä mielessä, että näitä aineksia ei voiteta työväen puolelle hemmottelemalla niiden harhakäsityksiä ja heikkouksia eikä kannattamalla niiden sellaisia pyrkimyksiä, jotka vain edistäisivät niiden eristyneisyyttä työväenluokasta. Vain periaatteellisesti luja politiikka on tässäkin paras. Siinä voidaan saavuttaa tuloksia vain sitä mukaa kuin vahvistuu työväenluokan joukkoliike, joka vetää mukaansa myös keskikerroksia, rohkaisee niitä, antaa voitonvarmuutta.”

”On lähestyttävä työtätekevien pikkuporvarillisten kerrosten eri ryhmiä niiden nykyisen hätätilan, niiden jokapäiväisten tarpeiden pohjalla, osoitettava niille parannuskeinot, ennen kaikkea nostatettava ne taisteluun… kaikkea sortoa ja riistoa vastaan. On yhdistettävä niiden liikehtimiset työväen ja talonpoikain taisteluihin…”

”On osoitettava, että pikkuporvarillisilla kerroksilla ei myöskään ole mitään syytä etsiä apua sosdem-puolueelta. Sosdem-johtajat on paljastettava suurpääoman kätyreiksi niiden tuoreiden tekojen perusteella. On osoitettava niiden puheet muka taistelusta kapitalistista riistoa ja taantumusta vastaan valheeksi, paljastettava niiden ’sosialismi’ todellisen sosialismin irvikuvaksi.”

”On vedettävä välikerrokset mukaan sodanvastaiseen taisteluun, paljastaen Suomen porvariston osallisuus maailman suurimperialistien taantumuksellisen sodan valmisteluissa Neuvostoliittoa vastaan… Erikoinen huomio on pantava työhön pikkuporvarillisten piirien naisten keskuudessa… Pikkuporvarillisissa piireissä esiintyville sodan vastustajille on osoitettava, että pasifistisilla rauhanhaaveiluilla ja passiivisella vastalausetoiminnalla ei voida imperialistista sotaa vastustaa, vaan on sodan lietsojia ja valmistajia vastaan nostettava laaja ja voimakas kansanliike vallankumouksellisen proletariaatin johdolla. On selostettava neuvostohallituksen rauhanpolitiikkaa vastakohtana imperialistien sotapolitiikalle. Suomen pikkuporvarilliset militarismin ja imperialistisen sodan vastustajat on saatettava yhtymään kansainväliseen taisteluun imperialistista sotaa vastaan.”

”Opiskelevaan nuorisoon, koululaisiin, teknillisiin opiskelijoihin ja ylioppilaihin on … päästävä vaikuttamaan, osoittaen, kuinka vallitseva järjestelmä yhä supistaa opiskelumahdollisuuksia, nimenomaan köyhemmiltä, ja kuinka heidän on vaikea, usein mahdoton saada sitä työtä, mihin ovat suurella työllä, uhrauksilla ja velkaantumalla hankkineet pätevyyden, samoin kuin muutakaan työtä, vaan joutuvat lisäämään työttömäin armeijaa…”

”… Erikoisesti on huomio kiinnitettävä niihin rehellisiin sivistyneistön piireihin, kirjailijoihin, taiteilijoihin, opettajiin ja opiskelevaan nuorisoon, jotka jo alkavat etsiä ulospääsyä kulttuurikriisistä. Niitä on tuettava m.m. ohjaten vallankumouksellisia työläisiä tutustumaan heidän teoksiinsa ja kannattamaan heidän heikkojakin pyrkimyksiään kapitalistista taantumusta vastaan. Heihin on suhtauduttava ymmärtämyksellä, autettava heitä eteenpäin periaatteellisella pätevällä arvostelulla, hemmottelematta heidän heikkouksiaan ja puolinaisuuksiaan, oikealla tavalla vetäen heitä leppymättömään taisteluun taantumuksellisia ’kulttuurin’ edustajia, suurpääoman prostituoimia tieteen ja taiteen alentajia vastaan. Suomen sivistyneistöä on kehotettava tutustumaan Neuvostoliiton kulttuurisaavutuksiin…”

”Vastakohtana kapitalistisen maailman kulttuuritaantumukselle ja aatteelliselle sekasorrolle on esitettävä ainoa eheä, edistyksellinen maailmankatsomus, marxismi-leninismi, kommunismi, jonka johdolla on saavutettu Neuvostoliiton kulttuuriedistys, ja jonka ympärille kaikessa maailmassa kerääntyvät kulttuurin parhaat esitaistelijat. Näiden yhteyteen on autettava Suomenkin rehellistä sivistyneistöä, kaikkia, jotka tahtovat työväen mukana taistella taantumusta, sotaa ja kurjuutta vastaan, kulttuuritaantumusta vastaan, sorrettujen kansanluokkien pelastuksen ja ihmiskunnan vapauden puolesta.”

Esittämäni lainaukset ovat puolueemme keskuskomitean laajennetun plenumin päätöslauselmasta, joka on toveri Sirolan käsialaa — ”työstä pikkuporvarillisten kerrosten, erikoisesti työtätekevän sivistyneistön keskuudessa” — vuodelta 1933.

Luonnollisesti tilanteen 1933 ja tilanteen 1949 välillä on myös suuria eroavaisuuksia, joita ei sovi unohtaa, jos mieli välttää virheitä.

Ennen kaikkea työväenluokan, demokraattisen leirin voimat ovat nyt paljon suuremmat kuin 16 vuotta sitten. Vastaavasti ovat puolueen yleiset lähimmät tavoitteet muuttuneet. Jos silloin, illegaalisuuden oloissa, oli kyllin suuri lähitavoite porvarillis-demokraattisten vapauksien saavuttaminen ja maan pelastaminen joutumasta Hitlerin vasalliksi, niin nykyään sitävastoin, viime vuoden taka-askelista huolimatta, tähtäämme kansandemokratian toteuttamiseen, mikä samalla oleellisesti liittyy kansamme vapaustaisteluun anglo-amerikkalaisen imperialismin päälletunkeutumista vastaan.

Sivistyneistötyömme tähtäimessä ei enää voiolla pelkkä joidenkin harvojen yksilöiden noukkiminen edistykselliseen rintamaan, vaikka sitäkin tietysti joudutaan tekemään, vaan näköpiiriin on tullut myös tehtävä sivistyneistön suurempien ryhmien voittamisesta marxilais-leniniläisen tieteen kannalle, tehtävä, jota kansandemokraattiset maat nykyään suorittavat joukkomitassa. Laajentuneiden tehtävien suorittamiseksi olisi puolueemme intellektuelli-jäsentenkin ideologista tasoa huomattavasti kohotettava.

Toinen huomattava muutos sivistyneistötyömme kannalta johtuu silloisen saksalaisen ja nykyisen anglo-amerikkalaisen imperialismin menettelytapojen eräistä eroavaisuuksista. Jälkimmäinen käyttää verraten taitavasti ”vapaamielisten” aatteiden valepukua hajoittaakseen ja halvaannuttaakseen demokraattisen leirin voimia. Tämä voidaan menestyksellisesti torjua vain tehostetun marxilais-leniniläisen ideologisen työn avulla.

Tekee mieli allekirjoittaa tov. Anton Ackermannin sanat viime toukokuulta:

”Marxilaisesta puolueesta, edistyneimmän tieteen puolueesta, demokratian ja sosialismin puolueesta, täytyy työväenpuolueena tulla samalla kaikkien edistyksellisten intellektuellien puolue.”

SIVISTYNEISTÖN ASEMA KAPITALISTISESSA YHTEISKUNNASSA

Sivistyneistön tunnettu kirous kokonaisuutena ottaen on sen riippuvaisuus vallassaolevasta luokasta. Muodostamatta mitään itsenäistä yhteiskunnallis-poliittista voimatekijää sivistyneistö suurimmalta osaltaan joutuu myymään tietonsa ja taitonsa kapitalistisen porvariston käytettäväksi ja tällöin samalla maksua vastaan suorittamaan ideologisen rengintyön isäntänsä puolesta. Tuonnottain nimimerkki ”Löllön vaari” Työkansan Sanomissa tapasi hermostuttaa Kauppalehden ”Teroa” osoittamalla, että tämä ei suinkaan ole se porvari, mikä uskottelee tai kuvittelee olevansa, vaan korkeintaan porvarin renki.

Rappeutuva kapitalismi on omiaan tukahduttamaan sekä luonnontieteellis-teknillistä, että humanistista hengenviljelyä.

Tekniikan saavutukset typistetään palvelemaan monopolipääoman voitontavoittelua, ja imperialistinen sodanvalmistelija tekee nerokkaimmastakin keksinnöstä tuhoamisen välikappaleen.

Historia- ja taloustiede alennetaan kapitalismin propagandisteiksi. Tosiasiat eivät ole suopeita kuolevalle järjestelmälle ja siihen sidotulle luokalle.

Sitävastoin tosiasioiden vääristely ja valheiden levittäminen on saavuttanut tehdasmaisen laajuuden. Samalla tavoin tapahtuu sellaisten ideologisten rakennelmien levittämistä, joiden tehtävänä on heikentää vallankumouksellisen luokan taistelua.

Jos kulttuurin ja kulttuurityöntekijäin luontaiseksi tehtäväksi katsottaisiin ihmiskunnan aineellinen ja henkinen rikastuttaminen, niin heidän asemansa kapitalistisessa yhteiskunnassa ei ole kadehdittava.

Yhtä vähän kuin kapitalistiluokka tuntee ylitsevuotavaa kiitollisuutta työväenluokkaa kohtaan siitä, että tämä tuottaa sille lisäarvoa, yhtä kitsas se, poikkeuksia lukuunottamatta, on palkitsemaan ideologejaan ja propagandistejaan näiden suorittamista renginpalveluksista. Henkinen prostitutio tosin, milloin se on intellektuellin ”pääelinkeinona”, yleensä pitää hänet leivissä, mutta harvemmin tekee häntä äveriääksi.

Niin suureksi kuin me kommunistit tunnustammekin taloudellisen riippuvaisuuden vaikutuksen ihmisten maailmankatsomukseen ja ajatteluun, niin olisi varmasti liioiteltua otaksua, että vapauden puute ja hyödytön tai suorastaan vahingollinen työ, varsinkin jos näihin vielä liittyy toimeentulon niukkuus, olisivat omiaan tekemään intellektuelliakaan onnelliseksi ja tyytyväiseksi.

Vaikka ei olekaan aihetta kieltää sivistyneistötyömme vaikeuksia, niin ei myöskään ole aihetta niitä liioitella ja otaksua, että sivistyneistö luonnostaan olisi immuuni vallankumouksellisille aatteille ja tieteelliselle maailmankatsomukselle.

Prof. Cogniot kirjoitti viime kesänä ”L’Humanite”-lehdessä, että kenen puoleen intellektuellit nykyään kääntyisivät, jolleivät marxilaisten, kommunistien:

”Tuhannet intellektuellit löytävät marxismissa rationalismin nykyaikaisen ja korkeamman muodon, tunteen ja älyn kauan kaivatun ykseyden, ainoan ajatusmenetelmän, joka ei edusta pysähtynyttä ja jäykkää järjestelmää, vaan tiedon elävää henkeä ja tutkimuksen jatkuvaa kehitystä.”

”KULTTUURIN KRIISI”

Aikakauslehti ”Valvojan” t.v. 1 numerosta näemme, että huolestuminen ja pessimismi kulttuurin ja koko ihmiskunnan tulevaisuuteen nähden ei ole ehtinyt ainoastaan Suomen ”humanistipiispa” E. Sormuseen, vaan myöskin vähemmän humanistiseen akateemikko V. A. Koskenniemeen asti.

Tämänlaatuinen pessimismi ja huolestuminen on yleismaailmallinen ilmiö ja sitäpaitsi verraten hyvin ymmärrettävissä. Siltä osaltaan kuin meidän aikamme ns. kulttuuri on porvariston luokkakulttuuria, sillä on surkuteltava taipumus sairastua mainitun luokan mukana. Mutta kuten jo Kommunistinen Manifesti viittasi, porvarillisen luokkasivistyksen häviö ei merkitse sivistyksen häviötä yleensä. Kulttuurin kohtalo ei ole sidottu kapitalistiseen yhteiskuntaan porvaristoineen, vaan päinvastoin vapautuminen näistä on ihmiskunnan kulttuurikehityksen edellytys.

Usein mainittu ns. kulttuurikriisi heijastaa pohjimmaltaan kapitalistisen yhteiskunnan ja kapitalistisen porvariston kriisiä. Eräiden sellaisten aatteellisten muotivirtausten, joiden perusolemuksena on pessimismi, järkiperäisen ajattelun kieltäminen, mystiikka ja yleinen nihilismi, objektiivinen luokkatehtävä ymmärrettävästi on pidätellä ja halvaannuttaa niitä voimia, jotka ovat kehittymässä tietoisuuteen yhteiskunnallisen muutoksen välttämättömyydestä ja velvollisuudestaan osallistua muutoksen toimeenpanoon.

Kommunistin tehtävänä ei tietenkään ole ”lellitellä” noita rappiovirtauksia, vaan marxilaisella kritiikillään auttaa intellektuelleja kuten muitakin vapautumaan niiden vaikutuksesta.

Puolueemme keskuskomitea sanoi aivan oikein v. 1933 että ”vastakohtana kapitalistisen maailman kulttuuritaantumukselle ja aatteelliselle sekasorrolle on esitettävä ainoa eheä, edistyksellinen maailmankatsomus, marxismi-leninismi, kommunismi…”

SIVISTYNEISTÖN ASEMA SOSIALISTISESSA YHTEISKUNNASSA

Klassillisen määrittelyn sivistyneistön asemasta sosialistisessa yhteiskunnassa esitti Stalin kuuluisassa perustuslakipuheessaan v. 1936:

”Aikaisemmin sen oli palveltava rikkaita luokkia… Nyt sen on palveltava kansaa, sillä riistäjäluokkia ei enää ole. Ja juuri tämän takia se on nyt neuvostoyhteiskunnan tasa-arvoinen jäsen, yhteiskunnan, jossa se yhdessä työläisten ja talonpoikien kanssa, rinta rinnan heidän kanssaan rakentaa uutta luokatonta sosialistista yhteiskuntaa.”

Kuten työväenluokan suhde kulttuurin on olennaisesti toisenlainen kuin porvariston ja sosialistisen yhteiskunnan erilainen kuin kapitalistisen, niin myös sivistyneistön asema työväenluokan valtiossa on toinen kuin kapitalistisessa:

Kun sanotaan, että sosialismin oloissa sivistyneistön on palveltava kansaa, niin sehän merkitsee, että sivistyneistöä ei enää pakoteta, tullakseen toimeen, tekemään hyödytöntä tai vahingollista työtä, vaan sille avautuvat kaikki mahdollisuudet varsinaisen kutsumuksensa toteuttamiseen. Se merkitsee, että kulttuurityö saa ne aineelliset edellytykset ja kulttuurityöntekijä vapauden, jotka porvarillisen diktatuurin vallitessa puuttuvat. Ja lopuksi kansan yleisen aineellisen aseman parantuessa sosialismin oloissa paranee myös sivistyneistön aineellinen asema.

Tämän kaiken me näemme Neuvostoliiton kehityksestä.

Kommunistisella puolueella, jonka päämääränä on sosialismin toteuttaminen ja joka näkee sosialismin voiton väistämättömyyden, on mitä suurimmat edellytykset vedota rehelliseen intellektuelliin selostamalla, mitä sosialismi hänelle tarjoaa.

III. INTELLEKTUELLIT JA PUOLUE

Edellä on todettu, että ei voi olla mahdotonta voittaa sivistyneistön melkoista osaa tieteellisen maailmankatsomuksen puolelle, saada myös intellektuellia vakuuttuneeksi sellaisen teorian — marxilais-leniniläisen teorian — etevämmyydestä, joka vetoaa järkeen ja oikealla tavalla heijastaa todellisuutta. Jos intellektuelli on nimensä mukainen, niin juuri tämähän on luonnollinen asiantila. Lohdullinen historiallinen kokemus todistaakin, että intellektuellilla saattaa olla järkeä yhtä paljon kuin kenellä muulla täysjärkisellä ihmisellä hyvänsä.

Vastaavasti voidaan sivistyneistö epäilemättä saada tajuamaan työväenluokan sosialistisen vallankumouksen väistämättömyys ja edullisuus.

Mutta sitten tullaan kysymykseen, jota väitetään juuri intellektuelleille erityisen vaikeaksi: Mitä tekemistä puolueella, kommunistisella puolueella kaikkine kureineen ja muine keksintöineen, on näiden, kuten oletamme, hyvien asioiden kanssa? Eikö riitä, että on olemassa marxilais-leniniläinen teoria yleensä ja että ylimalkaan ja periaatteessa tunnustaa sosialismin välttämättömyyden ja paremmuuden kapitalismiin verrattuna?

Asia on sillä lailla, että sellainen luvalla sanoen ”marxilainen” tai ”sosialisti”, jolla ei ole harmaankalpeata aavistustakaan siitä, miten työväenluokka voi saavuttaa vallan toteuttaakseen sosialismin, taikka ehkä ei ollenkaan pitä arvolleen sopivana vaivata päätään niin proosallisilla asioilla, on verraten heikko marxilainen ja sosialisti, vasta noin ensimmäisellä luokalla sosialismin alkeiskoulussa. Sosialismi, joka pysähtyisi tähän, olisi tuskin paljon parempaa kuin se mainehikas vihkivesi, jolla pappi siunaa ylimyksen kiukun.

Tämän seikan selvittämiseksi pyydän jälleen saada vedota Staliniin. En suinkaan tarkoita sitä, etteikö kuka tahansa saisi sanoa sitä omilla sanoillaan, jos osaa sanoa paremmin. Mutta minusta toveri Stalin on sanonut sen asian koko lailla selvästi.

Stalin lähtee niistä olosuhteista, joissa työväenluokka taistelee imperialismin aikakaudella, ja toteaa, että tarvittiin

”uusi puolue, taistelupuolue, vallankumouksellinen puolue, joka on kyllin rohkea viemään proletaarit taisteluun vallasta, kyllin kokenut ymmärtääkseen vallankumouksellisen tilanteen monimutkaiset olot ja kyllin joustava välttääkseen kaikki ja kaikenlaiset salakarit kulkiessaan päämäärää kohti.”

”Ilman sellaista puoluetta ei ole ajattelemistakaan imperialismin kukistamista, proletariaatin diktatuurin valloittamista. Tämä uusi puolue on leniniläinen puolue.”

”Tällainen puolue — työväenluokan etujoukko — joka on aseistettu vallankumouksellisella teorialla, liikkeen lakien tuntemuksella, vallankumouksen lakien tuntemuksella, on kuten armeijan esikunta sodassa.

Tällainen esikunta — puolue — on työväenluokalle ainakin yhtä välttämätön, sillä sen taistelun ehdot ovat yhtä vaikeat, ellei vaikeammatkin kuin sodan ehdot.”

Voiton saavuttamiseksi esikunnalta vaaditaan yhtenäisyyttä ja keskitystä. Lenin sanoi, että

”kommunistinen puolue voi täyttää velvollisuutensa vain siinä tapauksessa, että se on järjestetty mahdollisimman keskitetysti, että siinä vallitsee rautainen, sotilaallista kuria lähentelevä kuri ja että sen puoluekeskus on valtaa käyttävä, arvovaltainen elin, jolla on laajat valtuudet ja joka nauttii puoluejäsenten yleistä luottamusta.”

Tämä koski erittäinkin ja nimenomaan taistelutilannetta vallan valtaamisen edellä, mutta kysymys puoluekurista ja keskityksestä on kaikissa tilanteissa peruskysymyksiä.

Rautainen kuri puolueessa — sanoo Stalin — ei ole ajateltavissa ilman tahdon yhtenäisyyttä, ilman puolueen kaikkien jäsenten toiminnan täydellistä ja ehdotonta yhtenäisyyttä. Tämä ei tietenkään merkitse sitä, että se tekisi mahdottomaksi taistelun eri mielipiteiden välillä puolueen sisällä. Päinvastoin, rautainen kuri ei sulje pois, vaan edellyttää arvostelua ja eri mielipiteiden taistelua puolueen sisällä. Vielä vähemmän se merkitsee sitä, että kurin pitää olla ”sokea”. Rautainen kuri ei sulje pois, vaan edellyttää tietoista ja vapaaehtoista alistumista, sillä vain tietoinen kuri voi olla todella rautaista kuria. Mutta senjälkeen kun taistelu on päättynyt, arvostelu suoritettu loppuun ja päätös tehty, on kaikkien puoluejäsenten tahdon yhtenäisyys ja toiminnan yhtenäisyys se välttämätön ehto, jota ilman ei voida ajatellakaan yhtenäistä puoluetta.

Marxilais-leniniläinen teoria osoittaa siis, että työväenluokan vallan saavuttaminen ja sosialismin toteuttaminen ei ole ajateltavissakaan ilman kommunistista puoluetta, keskitettyä ja kurinalaista puoluetta. Tällaisen puolueen hylkääminen merkitsisi siis itse asiassa luopumista sosialismin päämäärästä, sosialismin palauttamista tieteestä haaveeksi, ”saduksi kesästä, jota ei koskaan tullut”, tyytymistä kapitalismiin kaikkine kulttuurin rappioineen, pulineen ja sotineen, luopumista yhteiskunnan vallankumouksellisesta muuttamisesta, joka vasta voi päästää kulttuurinkin täyteen ja vapaaseen kukoistukseen.

Tällainen merkitys on puolueella taistelussa sosialismin puolesta, ja olisipa ihmeellistä, jolleivät juuri intellektuellit voisi ymmärtää oppia puolueesta kuritoimenpiteineen ja keskityksineen yhtä hyvin kuin muutkin ihmiset ja yhtä hyvin kuin marxilaisen teorian muitakin peruskysymyksiä.

Intellektuelli-vasemmistolaisista on sanottu monia ankaria, joskin ilmeisen oikeutettuja arvostelun sanoja. Lenin ja Stalin puhuvat useassa yhteydessä ”herrasanarkismista” ja ”intelligenttimäisestä häilyväisyydestä” ym., tarkoittaen sitä, että pikkuporvaristoon kuuluville intellektuelleille heidän radikalisoiduttuaankin on ominaista välikerroksille luonteenomainen opportunismi ja häilyminen porvariston ja työväenluokan välillä ja että he tullessaan puolueeseen tuovat siihen ”horjumisen ja opportunismin henkeä, rappeutumisen ja epävarmuuden henkeä.”

Tämä intellektuelleihin kohdistuva arvostelu on epäilemättä ollut aiheellista ja oikeutettua. Mutta onko ”intelligenttimäinen häilyväisyys” väistämätöntä? Jos ”intelligentti” todella on intelligentti, niin eikö hänen silloin pitäisi olla ensimmäisenä varjelemassa puoluetta, puolueen eheyttä ja puoluekuria?

IV. IDEOLOGISESTA TYÖSTÄ SIVISTYNEISTÖN KESKUUDESSA

Kommunististen puolueiden tiedoitustoimiston (”Kominformin”) lehti käsitteli viime syyskuussa Wroclawin sivistyneistökongressin päätöksiä ja katsoi näiden asettavan kommunistisille puolueille, varsinkin kommunistisille intellektuelleille tärkeän ja kunniakkaan tehtävän johtaa oman maansa intellektuellien toimintaa rauhan ja kulttuurin puolesta. Lehti totesi:

”Ranskan, Tshekkoslovakian, Italian, Puolan ja useiden muiden maiden kommunistiset puolueet ovat saavuttaneet huomattavaa menestystä työssään sivistyneistön keskuudessa. Tämä nähdään siitä tosiasiasta, että tieteen, taiteen ja kirjallisuuden parhaat edustajat ovat näissä maissa liittyneet kommunistiseen puolueeseen, johtavat edistyksellisen sivistyneistön liikettä ja väsymättömällä taistelullaan voittavat yhä lisää intellektuelleja kommunismin asian puolelle.”

”Tämä merkitsee, että työhön intellektuellien keskuudessa on kiinnitettävä yhä enemmän huomiota heidän kasvattamisekseen marxismin-leninismin edistyksellisten ja tieteellisten aatteiden hengessä.”

”On selvää, että intellektuellit tullessaan puolueeseen tuovat mukanaan määrätyn määrän porvarillista ideologiaa ja ennakkoluuloja. Heitä on kaikin tavoin autettava vapautumaan porvarillisen ideologian jätteistä ja astumaan vankasti tieteellisen sosialismin tielle. Työ sivistyneistön keskuudessa vaatii erityistä taitoa, tahdikkuutta ja hienotunteisuutta. Tämä ei kuitenkaan merkitse, että puolue saisi suvaita henkilöitä, jotka sanoissa tunnustavat kommunistisen maailmankatsomuksen, mutta käytännössä pysyvät porvarillisen ideologian vallassa ja vaativat luomistyössään ’riippumattomuutta’ ja ’epäpoliittisuutta’.”

Eri maiden kommunistiset puolueet ovat kiinnittäneet vakavaa huomiota ideologiseen työhön intellektuellien keskuudessa. Niinpä tov. Thorez viime heinäkuussa toisaalta arvosteli eräitä puolueen intellektuelleissa havaittuja pikkuporvarillisia taipumuksia, toisaalta neuvoi, miten heitä on autettava niistä vapautumaan — toverillisen arvostelun avulla, mutta tekemättä mitään periaatteellisia myönnytyksiä:

”Monet ehdottavat meille, että me laajentaaksemme vaikutustamme luopuisimme eräistä arvostelevista huomautuksista ja säästäisimme työväenluokalle vihamielisiä kirjailijoita, jotta emme työntäisi pois näiden kirjailijoiden lukijoita. Tällaisen periaatteettoman liberalismin kannalle emme milloinkaan tule asettumaan.”

”Vain työväenluokka voi yhdistää ja johtaa kansan kaikkia voimia, intellektuellit niihin luettuina. Kommunistiselle intellektuellille on vain yksi asenne mahdollinen: asettua täydellisesti, ilman mitään varauksia, työväenluokan ideologiselle ja poliittiselle perustalle.”

Thorez torjui vastustajain väitteen, että kommunistinen puolue muka ”näivettäisi kykyjä”. Päinvastoin, puolue on antanut esim. Aragonille ja Eluardille innoituksen heidän parhaisiin runoihinsa ja jatkuvasti antaa taiteilijoille ja tiedemiehille uutta voimaa toivoa, elää ja kirjoittaa.

Ranskan kommunistien selvä periaatteellinen linja ei ole estänyt heitä saavuttamasta vaikutusta sivistyneistön keskuudessa, vaan Ranskan sivistyneistön parhaimmisto kuuluu kommunistiseen puolueeseen.

Bulgarian työväenpuolue (kommunistit) käsitteli viime syksynä V kongressissaan kunnioitettavan seikkaperäisesti ideologisen työn kysymyksiä lausuen päätöksissään:

”On ryhdyttävä sitkeään taisteluun marxismi-leninismille vihamielisiä teorioja ja käsityksiä vastaan kaikilla tieteen, taiteen ja kulttuurin aloilla, käsityksiä, joita on juurrutettu porvarillis-kapitalistisen herruuden pitkinä vuosina, erittäinkin porvarillista nationalismia, suur-Bulgaria-shovinismia ja fasistisen ideologian jätteitä vastaan. Ei voida päästä eteenpäin raivaamatta pois näitä vahingollisia käsityksiä ja teorioja. — Nykyisessä historiallisessa tilanteessa puolueen perustehtävä ideologisella rintamalla on siivota kapitalistisen ideologian kaikkien muunnosten Augiaan tallit, torjua armotta kaikki läntisen imperialismin rappiovaikutukset, sekä Neuvostoliiton tieteen ja kulttuurin avulla, sosialistisen muutoksen tapahtuessa, turvata luovalle marxilais-leniniläiselle ideologialle täydellinen johtoasema tieteen, taiteen ja kulttuurin kaikilla aloilla.”

Unkarin työväenpuolue vaati viime syksynä hyväksytyssä ohjelmajulistuksessaan, että Unkarin kulttuurin ja historian edistykselliset ja demokraattiset perinteet on vedettävä julkisen kasvatuksen keskipisteeseen, samalla paljastaen ja tuomiten shovinismin ja kansallisvihan. Tieteen ja taiteen kysymyksissä vaaditaan, että tieteellinen tutkimus- ja taiteellinen luomistyö on vapautettava pääoman määräämisvallasta ja saatettava kansan palvelukseen. Puolue torjuu taantumusporvarillisen ”l’art pour l’art”-periaatteen ja toivoo korkealla tasolla olevaa taidetta, joka kuvaa todellisuutta, ts. kansan elämää ja taisteluja, etsii totuutta ja julistaa kansan demokraattisten ihanteiden voittoa — optimistista taidetta. Vain sellainen taide voi täyttää suuren tehtävänsä kansan, erittäinkin nuorison kasvattamisessa. Samalla puolue vaatii, että etevät tieteen ja taiteen työntekijät on vapautettava taloudellisista huolista.

Kuten tunnettua, Suomen ja Unkarin historiassa on ollut muitakin yhtymäkohtia kuin kansojemme yhteinen alkukoti. Eräs sellainen yhtymäkohta lienee ollut kummankin maan sivistyneistön suuren osan taantumuksellinen suuntautuminen. Sekä tässä että yleisemmässäkin mielessä on syytä panna merkille tov. Rakosin toteamus työväenpuolueiden yhtenäisyyskongressissa viime kesäkuussa, että demokratian voitot ovat lopultakin aikaansaaneet käänteen intellektuellien enemmistön keskuudessa. Kriitillisen odottava asennoituminen ei enää ole heidän joukossaan yhtä sitkeässä. Useat haluavat jo ryhtyä yhteistyöhön työläisten ja talonpoikien kanssa, auttaa demokratiaa, osallistua uuden Unkarin rakennustyöhön ja palvella kansakuntaa.

Muiden maiden veljespuolueiden sivistyneistötyöstä esittämäni piirteet on luonnollisesti ymmärrettävä samoin varauksin kuin yleensäkin kansainväliset vertauskohdat: niistä on oppimista, mutta kullakin maalla tietenkin on omia erikoisuuksiaan. Periaatteelliset asettamukset eri maiden kommunistisilla puolueilla marxilais-leniniläisinä puolueina ovat samat, mutta mikäli esim. niissä. havainnoissa, joita täällä olen esittänyt, on ollut jotakin vain jonkin toisen maan olosuhteissa pätevää, niin se ymmärrettävästi ei sellaisenaan päde meillä. Vastustajain usein esittämä väite, että marxismi-leninismi olisi dogmaattista, on väite vastoin olettamusta, sillä marxismin teoria sisältää juuri kaiken jäykän dogmaattisuuden kieltämisen, joten mainittu väite ei ole ainoastaan kestämätön, vaan totuuden diametraalinen vastakohta.

Tanskan veljespuolueen kulttuurikonferenssin yhteydessä viime syksynä saatiin kuulla joidenkin vasemmistolaistenkin intellektuellien moittivan puoluetta kaavamaisuudesta ja epäobjektiivisuudesta, kun se asettui marxilaisten neuvostobiologien kannalle perinnöllisyysopin kysymyksissä. Tämä moite on ilmeisen perusteeton, kun ottaa huomioon toisaalta luonnontieteellisen tutkimuksen korkean tason Neuvostoliitossa, toisaalta Neuvostoliiton kommunistisen puolueen ylivoimaisen johtoaseman marxilaisen teorian soveltamisessa.

Eräs ajankohtainen ja käytännöllinen esimerkki omasta maastamme tekee havainnolliseksi, mikä merkitys biologian teorialla on päivän kysymysten ratkaisemisessa.

Eduskunta käsittelee parhaillaan vähäväkisen kansan hyväksi uurastavan ministeri Simosen esitystä uudeksi sterilisatiolaiksi, joka hivenen väljentäisi tämän tärkeän yhteiskunnallisen reformin soveltamismahdollisuutta. Asia on lääkäripiireissä herättänyt melkoista mielenkiintoa, ja niinpä myös ylilääkäri Y. K. Suominen lausui siitä käsityksensä Suomen Lääkärilehden viime vuoden numerossa 11. Ylilääkäri Suominen tarkastelee kysymystä eugenian eli perinnöllisyyshygienian kannalta ja, kuten hän väittää, ”nykyisen perinnöllisyystieteen valossa”. Viimeksimainitun mukaan ihmisen, kuten muidenkin luontokappaleiden, ”perusasun tekijät, geenit, periytyvät sellaisinaan asianomaisen yksilön jälkeläisiin riippumatta siitä, kuinka edullisessa tai epäedullisessa ympäristössä tämä yksilö on oman kehityskautensa ja elämänsä joutunut viettämään”. Tästä seuraa, että ”yhtä vähän kuin parhaallakaan hoidolla voidaan perinnöllisyystekijöiltään ala-arvoisesta ja sairaasta lehmästä mitään hyvälypsyistä koskaan saada, yhtä vähän voidaan parhaallakaan kasvatuksella ja hoidolla perinnöllisesti ala-arvoisista ihmisyksilöistä mitään kunnon kansalaisia saada”.

Tässä on se teoreettinen pohja, jolta tri Suominen sitten pohtii nimenomaan sterilisatiolainsäädäntöä. Hänen mielestään lääkärien pitäisi eugenisista syistä tehdä sterilisoimisesityksiä ”tukuttain”, mikä tarkoittaa sitä, että sterilisatio pitäisi Suomessa suorittaa noin 5000–6000 hengelle vuodessa. Se tulisi kohdistumaan varsinkin ”yhteiskunnallisesti haitallisiin luonnevikaisiin”, jotka sortuvat varkauteen, irtolaisuuteen tai prostitutioon ja päätyvät vankilaan, mistä tri Suominen sitten nopeassa tahdissa toimittaisi heidät sterilisoitaviksi ja siten mielestään muutamassa vuodessa poistaisi koko rikollisuuden — koska ala-arvoiset yksilöt eivät enää pääsisi lisääntymään — sekä arvaamattomasti kohottaisi kansamme rodullista tasoa.

Nyt on verraten helppoa havaita, että tri Suomisen johtopäätökset ovat taantumuksellista hölynpölyä, mutta yhtä helppoa ei ole puusta katsoen ymmärtää, että taantumuksellisuus piilee jo siinä tähän asti yksinvaltiaassa teoriassa, että perinnöllisyystekijät muka ovat ympäristötekijöistä riippumattomia.

Neuvostobiologi Lysenkon tutkimukset ovat perinpohjin musertaneet mainitun taantumuksellisen perinnöllisyysopin ja samalla ottaneet pohjan myös koko maailman Suomisten taantumuksellisilta johtopäätöksiltä. Lysenko on laajoilla tutkimuksillaan kumoamattomasti todistanut, että perinnöllisyystekijöillä ei ole aikaisemman idealistisen teorian väittämää mystillistä ominaisuutta, vaan ympäristö vaikuttaa niihin kuten muuhunkin elolliseen luontoon. Täten marxilainen materialistinen biologia auttaa meidät johtopäätökseen, että esim. rikollisuus, joka valtaosaltaan johtuu yhteiskunnallisista olosuhteista, ei ole poistettavissa sterilisatiolla, vaan yhteiskunnallisten olosuhteiden muuttamisella.

Tämä esimerkki osoittaa havainnollisesti, että marxismi-leninismi ei ole mikään kuollut kaava, vaan elävä tieteellinen menettelytapa, joka pätee tieteen kaikilla aloilla.

Mielestäni tov. Nørlund oli aivan oikeassa Tanskan veljespuolueen kulttuurikonferenssissa viime syksynä arvostellessaan tekopyhää skeptisismiä, jonka mukaan objektiivisuus merkitsisi samojen oikeuksien myöntämistä niin epätodelle kuin todellekin. Tällaiset ”objektivistit” leimaavat edistyksellisten aatteiden kannattamisen ”yksipuolisuudeksi” ja ”objektiivisuuden puutteeksi”, vaikka se nojaisikin juuri todellisuuden objektiivisten kehityslakien tuntemukseen. Meidän objektiivisuutemme nojaa näihin kehityslakeihin, ja niiden perusteella me valitsemme puolemme toden puolesta epätotta vastaan, tieteen puolesta epätiedettä vastaan. Marxismin-leninismin teoria on yhteenveto kaikkien tieteiden saavutuksista ja sellaisena tieteen korkein saavutus.

Enempää yleinen historiallinen kuin kenenkään yksityinenkään kokemus ei vahvista käsitystä, että tieteellinen totuus karkottaisi sivistyneistöä ja vaikeuttaisi työväenluokan ja sivistyneistön liittoutumista. Tov. Sirola-vainaja oli varmasti oikeassa sanoessaan, että välikerroksiin kuuluvia ”aineksia ei voiteta työväen puolelle hemmottelemalla niiden harhakäsityksiä ja heikkouksia eikä kannattamalla niiden sellaisia pyrkimyksiä, jotka vain edistäisivät niiden eristyneisyyttä työväenluokasta… Periaatteellisesti luja politiikka on tässäkin paras.”

Pikkuporvarillinen intellektuelli, joka ottaa ensimmäisiä askeleitaan työväenluokkaa kohden, ei vaadi eikä odotakaan virheellisten käsitysten ”lellittelyä” ja näennäistä hyväksymistä, eikä sellainen häntä loppujen lopuksi voisi vakuuttaakaan, vaan syntyisi vaikutelma, että häntä jollakin tavoin yritetään vetää nenästä. Se, mitä intellektuelli kaipaa ja millä on oleellinen vaikutus hänen kehitykseensä, on henkilökohtainen kosketus ja myötätunto.

V. TILANTEESTA SUOMESSA JA ORGANISATOORISESTA TYÖSTÄ SIVISTYNEISTÖN KESKUUDESSA

Meillä Suomessa on kuten useissa muissakin itä-Euroopan maissa voitettavana se vaikeus, että porvarillisen sortovallan pitkinä vuosina fasistinen ideologia etenkin shovinismin ja kommunisminvastaisten ennakkoluulojen muodossa pääsivät juurtumaan lujasti pikkuporvarillisiin sivistyneistöpiireihin.

Kysymys on siis siitä, miten saada näihin sivistyneistöpiireihin kosketusta, jotta puolueemme saisi tilaisuuden toisaalta auttaa niitä vapautumaan fasistisen ideologian vaikutuksesta, toisaalta estää niitä joutumasta ”länsimaisen” ideologisen vaikutuksen valtaan.

Tällöin on ensin tarkasteltava itse puolueen omaa sivistystyötä ja intellektuellien toimintaa puolueen jäseninä.

Meillä tuskin on tällä hetkellä edellytyksiä mennä organisatoorisessa suhteessa yhtä pitkälle kuin esim. Saksan yhtenäisyyspuolue, jonka jokaisen puolueryhmän ja -osaston yhteydessä toimii erityinen kulttuurijaosto, jollaisen tehtäviin taas kuuluu organisoida ammattialoittain henkisentyöntekijäin työryhmiä. Mutta nyt kun olemme jo saaneet puoluetoimikuntaan sivistyneistöjaoston, voinemme sentään seuraavaksi tavoitteeksi ottaa sivistyneistöjaoston tai ainakin sivistyneistötyön vastaavan toimen perustamisen jokaisen piiritoimikunnan yhteyteen.

Toinen voitettava vaikeus aiheutuu Suomen porvariston kiinteistä yhteyksistä läntisiin imperialistimaihin, joista virtaava muodoltaan ”vapaamielinen”, mutta sisällöltään jyrkästi taantumuksellinen ideologinen vaikutus pyrkii ehkäisemään sivistyneistön kehitystä marxismia kohden.

Kommunistisille intellektuelleille näyttää lankeavan kolmen laatuisia tehtäviä: Ensiksikin puolueen jäseninä samat tehtävät kuin muillekin jäsenille. Toiseksi intellektuellien erikoistehtävänä marxilaisessa työväenliikkeessä on vanhastaan pidetty — ei tietenkään uusien teoriojen sepittämistä marxilaisen teorian tilalle — mutta marxilaisen teorian elävöittämistä, popularisoimista ja soveltamista esilletuleviin kysymyksiin eri aloilla. Samoin kuin porvariston palveluksessa voidaan intellektuelleja työväenluokankin palveluksessa pitää jonkinlaisina ideologisen työn ammattilaisina. — Mutta kolmantena tehtävänä on vielä puolueen vaikutuksen laajentaminen nimenomaan sivistyneistön keskuudessa.

Neljänneksi tulevat vielä uudessa vaiheessa kansandemokraattisen rakennustyön tehtävät.

Tässä suhteessa voitaneen yhtyä Saksan yhtenäisyyspuolueen kulttuuripolitiikassaan omaksumaan käsitykseen, että puoluejärjestö ei saa asettaa näitä erilaisia tehtäviä ristiriitaan keskenään: ”Intellektuelleilla täytyy olla mahdollisuus, voidakseen voittaa puolueen ulkopuolella olevien sivistyneistöpiirien arvonantoa, osoittaa pätevyytensä ammattityössään ja siten lisätä puolueenkin arvovaltaa” … Yhtenäisyyspuolueen keskusjohto kehoitti viime vuoden helmikuussa tekemällään päätöksellä kaikkia puoluejärjestöjä kiinnittämään huomiota ”työhön sivistyneistön voittamiseksi sekä kirjallisuuden, tieteen ja taiteen edistämiseksi.”

Samoin kuin muihinkin työtätekeviin kerroksiin tulee puolueen sivistyneistöönkin olla yhteydessä myös muunlaisten joukkojärjestöjen välityksellä. Sellaisten avulla meidänkin puolueellamme on mahdollisuus saada kosketusta sivistyneistöpiireihin ja siten edistää näiden ideologista kehittymistä ja toimintaa.

Tällöin luonnollisesti pätee samoin kuin kaikkiin muihinkin kerroksiin ja niiden järjestöihin nähden se totuus, että puolue näiden järjestöjen korkeimpana muotona yksin on kykenevä määräämään ”sen yleisen suunnan, jota kaikkien näiden järjestöjen on työssään noudatettava”. Tämä tarkoittaa sitä, että ”puolueen jäsenet, jotka kuuluvat näihin järjestöihin…, käyttäisivät kaikki vaikuttamiskeinot sitä varten, että nämä puolueen ulkopuolella olevat järjestöt lähestyisivät työssään proletariaatin puoluetta…” (Stalin).

Jos otettaisiin vertaus sotilaalliselta alalta, niin voitaisiin sanoa, että toimintakykyiselle armeijalle ei riitä vain yksi aselaji, sanokaamme esim. tykistö, vaan tarvitaan useita muitakin aselajeja, — mutta kuitenkin armeijalla täytyy olla kaikkia aselajeja varten yhteinen pääesikunta tai päämaja, joka suunnittelee ja ohjaa koko armeijan toimintaa. Sellainen esikunta on poliittisessa taistelussa puolue, ja erilaiset työmuodot ja eri järjestöt ovat kuten armeijan eri aselajit. Syntyisi täydellinen kaaos, jos esim. ilmavoimien johto selittäisi, että koska he ovat spesialisteja lentämisessä, niin he itse päättävät, miten ilmavoimat operoivat, eivätkä kaipaa minkään pääesikunnan ohjeita. Vastaavasti kävisi poliittisessa taistelussa.

Kysymys ei ole siitä, että puolueen jäsenten muissa järjestöissä toimiessaan tulisi alituisesti lyödä rumpua kommunistisuudestaan tai kerskua ja komennella, vaan heidän pitäisi puolueen jäseninä saavuttaa puolueeseen kuulumattomien luottamus ja arvonanto ja tämän avulla ja kautta toteuttaa puolueen linjaa järjestössä. Virheellistä olisi toimia siten, että nuo muut järjestöt jäsenineen loittonisivat puolueesta, — tarkoitus on, että ne työssään lähestyisivät puoluetta ja että niiden jäsenistä kehittyisi puolueen ystäviä ja jäseniä.

Meillä Suomessa on useita sellaisia järjestöjä, joiden välityksellä puolue voi lähestyä laajempia sivistyneistöpiirejä, joissa puolueen jäsenillä on melkoinen vaikutusvalta ja joiden toiminta tapahtuu puoluetta kohtaan ystävällisessä hengessä.

Lisäksi on lukuisa joukko sivistyneistöjärjestöjä, joissa puolueella ei ole lainkaan tai vain hyvin niukka vaikutusvalta, mutta joiden kautta mahdollisesti voidaan saavuttaa kosketusta sivistyneistöpiireihin.

Ja lopuksi voivat järjestöistä muodollisesti irrallaan kehittyvät joukkoliikkeet muodostua varsin tehokkaiksi kosketuskohdiksi puolueen ja sivistyneistöpiirien välillä ja jouduttaa näiden ideologista kehittymistä.

Mutta edellytyksenä hyvien tulosten saavuttamiselle on kaikissa eri työmuodoissa puolueen kaikkien jäsenten, intellektuellit mukaanluettuina, korkea ideologinen, marxilais-leniniläinen taso ja tietoisuus tehtävistään puolueen jäseninä. Kun sitten muistamme tov. Sirolan opetuksen, jonka tov. Rakosin aikaisemmin mainittu toteamus vahvistaa, että tuloksia välikerrosten keskuudessa voidaan saavuttaa ”vain sitä mukaa kuin vahvistuu työväenluokan joukkoliike, joka vetää mukaansa myös keskikerroksia, rohkaisee niitä, antaa voitonvarmuutta”, niin joudumme myöntämään, että puoluetyö kokonaisuudessaan ratkaisee myös sivistyneistötyön tulokset. Puoluetyön kaikki haarat ovat siis samalla sivistyneistötyötä kuten marxilainen työväenliike kokonaisuudessaan on suurta kulttuuriliikettä — taistelua kulttuurin vapauttamiseksi kapitalismin pakkopaidasta — taistelua sellaisen yhteiskunnan puolesta, jossa kulttuuri vasta pääsee vapaasti kehittymään.