Vapaudesta (1959)

Vapaus ja orjuus

Vapaudesta on puhuttu ja puhutaan edelleenkin paljon, pitkin jos poikinkin. On kiivailtu ja yhä näkyy kiivailtavan ”ehdottoman vapauden”, ts. sellaisen vapauden puolesta, jota ei kukaan eikä mikään saa rajoittaa ja joka on niin sanotusti sataprosenttinen. Tällaisesta vapaudesta aikoinaan unelmoineen saksalaisen poroporvarin järjenjuoksusta esitetään Marxin ja Engelsin teoksessa ”Saksalainen ideologia” seuraava hupaisa lainaus:

”Kenen pitää tulla vapaaksi? Sinun, minun, meidän. Vapaaksi mistä? Kaikesta mikä ei ole sinua, minua eikä meitä. Minä olen siis ydin . . . Mitä jää jäljelle, kun olen päässyt vapaaksi kaikesta mikä ei ole minua? Ainoastaan minä eikä mitään muuta kuin minä.”

Totisesti, jos ei olisi olemassa ketään eikä mitään muuta kuin minä yksin, niin silloin olisin kyllä ehdottomasti vapaa, täysin riippumaton, sillä mistäs riiput kun mitään ei ole! Herää tosin kysymys, kuinka olen voinut ilmestyä olemattomaan maailmaan olemattomista vanhemmista, kuinka voin elää olemattomassa avaruudessa, puhumattakaan sellaisista kaikenlaisen elämän ylläpitoon välttämättömistä ”pikkuseikoista” kuin ilma, ruoka, juoma jne. Tällaisiin kysymyksiin ovat velvolliset vastaamaan ”asiantuntijat”, ts. ne jotka intoilevat ehdottomasta vapaudesta. Jos he taas myöntävät olemassaolonsa vähänkin riippuvan joistakin olosuhteista, jonkinlaisista edellytyksistä, niin samalla he myöntävät olevansa tavalla tai toisella sidottuja, ja ehdoton vapaus on silloin mennyttä. Ken taas tavoittelee ehdotonta vapautta vain siinä mielessä, että hänen ei tarvitse piitata mitään toisista ihmisistä eikä yhteiskunnasta, hän ei anna arvoa kanssaihmistensä vapaudelle. Plehanov oli oikeassa sanoessaan, että ”yhden ehdoton vapaus merkitsee kaikkien hänen ympärillään olevien ehdotonta orjuutta”.

Kiivailu ehdottoman vapauden puolesta hipoo mielenvikaisuuden rajoja. Vakavasti otettavaa ja hedelmällistä keskustelua vapaudesta voi syntyä vain siellä missä kukin sanoo mitä hän vapaudella tarkoittaa, millaista vapautta hän tahtoo, vapautta kenelle, mistä, mihin ja mitä varten. ”Vapautta yleensä” ei ole, vapaus on aina konkreettinen. Se on aikaan, paikkaan, olosuhteisiin, historiaan sidottu.

Suuret ajattelijat, sellaiset kuin Spinoza, Hegel ja Marx, ovat tarkastelleet kysymystä vapaudesta sen suhteessa välttämättömyyteen, käsitelleet vapautta ja välttämättömyyttä ”nipussa”, yhtenä kysymyksenä. Ihminen ei pysty muuttamaan luonnon lakeja. Ne ovat välttämättömyyttä, josta hän ei voi vapautua. Mutta luonnon orjana hän pysyy vain niin kauan kuin hän on luonnon lakien suhteen voimaton. Vapauden tästä orjuudesta hän saavuttaa päästessään perille luonnon ”salaisuuksista” ja oppiessaan luontoa hallitsemaan. ”Vapaus ei ole unelmoitua riippumattomuutta luonnon laeista, vaan näiden lakien tuntemusta ja siten saatua mahdollisuutta panna nämä lait suunnitelmallisesti vaikuttamaan tiettyjen tarkoitusperien hyväksi” (Engels). Luonto itse pysyy edelleenkin välttämättömyytenä. Ero on vain siinä, että tämä välttämättömyys oli ennen sokeaa, nyt ymmärrettyä. Ihminen ei vapautunut luonnon laeista, vaan ainoastaan avuttomuudesta niiden suhteen, ei välttämättömyydestä, vaan tietämättömyydestä sen suhteen mikä on välttämätöntä. Tämän ajatuksen on Hegel kiteyttänyt kuuluisaan lauseeseensa: ”Vapaus on tajuttua välttämättömyyttä.”

Vapauskäsitysten kirjavuus ja ristiriitaisuus on kaikille hyvin tuttu ilmiö. Sitä mikä toisten mielestä on vapautta, saattavat toiset pitää orjuutena. Marx kertoo edellä mainitussa teoksessa kuinka Amerikoista saapuu Englantiin jenkki, joka totuttuun tapaansa ryhtyy pieksämään neekeriorjaansa. Asiaan puuttuu kuitenkin englantilainen rauhantuomari kieltäen orjan pahoinpitelyn maansa lakeihin vedoten. Silloin jenkki kivahtaa siveellisen suuttumuksen vallassa: Do you call this a land of liberty, where a man can’t larrup his nigger? Nimitättekö te vapaaksi tällaista maata, missä ei saa piestä omaa neekeriään?

Marxin mainitsema esimerkki valaisee erinomaisesti vapauskäsitysten riippuvuutta ihmisten yhteiskunnallisesta asemasta. Vapauskäsitysten erilaisuus perustuu yhteiskunnan jäsenten aineellisten elämänehtojen erilaisuuteen. Jokaisessa luokkayhteiskunnassa nimittää jokainen luokka vapaudeksi sitä asiaintilaa, joka parhaiten vastaa sen luokkaetuja.

Niin sanottu vapaa maailma

Vapauskäsitteen samaistaminen omien välittömien luokkaetujen ja itsekkäiden luokkapyyteiden kanssa ilmenee hyvin räikeänä ja sumeilemattomana porvariston leirissä. Kun verrataan esimerkiksi suomalaisten kapitalistipiirien tekoja siihen mitä heidän edustajansa sanovat vapaudesta, voidaan aivan tieteellisellä tarkkuudella todeta, että he eivät tarkoita vapaudella muuta kuin samojen kapitalistipiirien vapautta rikastumiseen — ja tietenkin vapautta kaikkiin asian vaatimiin toimenpiteisiin: aseelliseen päällekarkaukseen oman maan työläisten ja pienviljelijäin kimppuun (vuosi 1918), työtätekevän kansan vapaustaistelun kuristamiseen vieraiden pistimien avulla (sama vuosi 1918), rosvoretkien järjestämiseen naapurimaan alueelle (vuodet 1918–1922), köyhältä kansalta verotuksella koottujen yhteisten varojen rohmuamiseen jne., ja ennen kaikkea esteettömään ja alituiseen riiston vapauteen. Erittäin kuvaavaa on, että tämä kaikki tapahtuu vapauden lipun alla: aseellinen päällekarkaus työväen kimppuun on ”vapaussotaa”, rosvohyökkäilyt naapurimaan alueelle ”heimoveljien vapauttamista”, valtion ja kuntien varojen rosvoaminen ”pääomanmuodostuksen vapautta” jne.

Vapauden nimen turhaanlausumisesta kuuluu takuulla ainakin Suomen, ellei peräti Pohjoismaiden ennätys vuonna 1957 hyväksytylle kokoomuspuolueen periaateohjelmalle. Siinä ei vaadita muuta kuin vapautta, aina vain vapautta, vapautta vapauden päälle: vapaata markkinataloutta, yrittämisen vapautta, elinkeinoelämän toimintavapautta, verovapautta yrittäjille, ulkomaankaupan vapautta, oikeutta maan myyntiin vapailla kaupoilla, yksilön vapautta jne. Taantumusporvarin pitää käyttää ohjelmassaan noin hienoa sanastoa tarkoittaessaan riiston vapautta, kapitalistien ja suurmaanomistajien vapautta etuilemiseen yhteisen kansan kustannuksella sekä oikeistolaisten väkivaltapoliitikkojen riehumisvapautta.

Kansainvälisesti yhdensuuntaistettu taantumuspropaganda puhuu niin sanotusta vapaasta maailmasta, jolla se tarkoittaa kapitalistisia maita. Valtiollisten olojen demokraattisuuden tai epädemokraattisuuden kanssa tuolla niin sanotulla vapaalla maailmalla ei ole mitään tekemistä. Siihen kelpuutetaan Francon fasistinen Espanja yhtä hyvin kuin Ruotsin ja Tanskan tapaiset porvarillisen demokratian maat tai puolifasistinen Länsi-Saksa. Ainoa pääsyvaatimus on, että valta on kapitalistiluokan käsissä. Ja itsestään selvänä pidetään, että ensi viulua ”vapaan maailman” konsertissa soittavat imperialistiset suurrosvot, rotuvainojen pääjärjestäjät ja siirtomaaorjien joukkomurhien toimeenpanijat.

Ilman muuta on selvää, että kaikenlainen taistelu sosialismia vastaan julistetaan tuossa leirissä ”vapaustaisteluksi” ja kaikki vastavallankumoukselliset tappelupukarit ja terroristit ”vapaustaistelijoiksi”. Maamme kokoomuslainen, erkkolainen ja tannerilainen propaganda nimittää yhä vieläkin ”Unkarin kansan vapaustaisteluksi” vuoden 1956 lokakuussa Unkarissa toimeenpantua vastavallankumouksellista kapinaa, hyvin tietäen, että tämän kapinan järjestäjien tavoitteena oli fasistisen järjestelmän palauttaminen, tehtaiden luovuttaminen entisille kapitalistisille omistajille ja maan palauttaminen tilanherroille, sanalla sanoen Unkarin kansan orjuuttaminen.

Vapaus työväenluokan näkökulmasta

Kuten olemme nähneet, on porvariston keskuudessa vallitsevien vapauskäsitysten luokkakantaisuus ja puolueellisuus osoitettavissa kiistattomin ja kumoamattomin tosiasioin. Mutta miten on työläisten laita? Väitämmekö, että työväenluokan vapauskäsityksillä ei ole mitään tekemistä sen luokkaetujen kanssa, vaan että se katselee tätä asiaa luokkien yläpuolelta?

Emme väitä. Sanomme päinvastoin suoraan ja peittelemättä, että työväenluokankin käsitykset vapaudesta määräytyvät viime kädessä sen luokkaetujen mukaan. Tässä suhteessa olemme siis ”sujut” porvariston kanssa, mutta muutapa yhteistä ei sitten olekaan. Ero on ensinnäkin siinä, että työväenluokan vapauskäsitykset ovat jyrkässä ristiriidassa porvariston vapauskäsitysten kanssa. Ero on toiseksi siinä, että vapaus, jonka työväenluokka valtaan tultuaan toteuttaa, vastaa kaikkien muidenkin työtätekevien kansankerrosten etua, kun taas kapitalistiluokan täydellinen vapaus merkitsee täydellistä orjuutta kansan valtavalle enemmistölle. Ero on kolmanneksi siinä, että työväen luokkaedut ja niiden mukaiset vapauskäsitykset vastaavat historian etenevää kehityskulkua, kun taas kapitalistiluokka tarvitsee vapautta kehityksen jarruttamiseen, edistyksellisten voimien kahlitsemiseen.

Tästä kaikesta johtuu, että työväenluokan edustajilla on sekä varaa että uskallusta myöntää avoimesti vapauskäsitystensä luokkaluonne, kun taas kapitalististen saalistajien asianajajat katsovat tarpeelliseksi turvautua silmänkääntötemppuihin omien vapauskäsitystensä luokkaluonteen pimittämiseksi. Tällä alalla on kaksinaamaisuus porvariston leirissä kehitetty huippuunsa: toisaalla äärimmäinen häikäilemättömyys ja tunnottomuus oman edun tavoittelussa, toisaalla mahdollisimman hurskas naama, jota näytetään silloin kun puhutaan rumien töiden jaloista vaikuttimista ja ylevistä tarkoituksista.

Työväenluokan ja porvariston jyrkästi erilainen suhtautuminen oman vapauskäsityksensä luokkaluonteen tunnustamiseen ansaitsee huomiota. Mikä selittää, että porvariston edustajat eivät halua tunnustaa luokkaväriä näinkään selvässä asiassa? Turhaa lienee olettaa, että se johtuu omantunnon kolkutuksesta, siitä, että ollaan hiukan häpeissään, kun pitää puolustaa pienen vähemmistön vapautta suuren enemmistön vapautta vastaan. Luonnollisemmalta tuntuu selitys, että tässäkin asiassa vaikuttaa ratkaisevasti etunäkökohtien sanelema laskelma: koska meidän vapauskäsityksemme on auttamattomasti ristiriidassa kansan enemmistön etujen kanssa, mutta koska tämän tosiasian tunnustaminen olisi meille epäedullista, niin ei saa olla hölmö ja siis pitää yrittää heittää sumua kansan silmille!

Rehelliset työväenliikkeen ihmiset eivät pyri milloinkaan vakuuttamaan kapitalisteille pitävänsä aina kunniassa näiden vapautta. Sellainen vakuuttelu olisi kansan asian kavaltamista, sillä työväenluokan ja kansan valtavan enemmistön etu vaatii ensinnäkin kapitalistisen saalistusvapauden rajoittamista ja sitten myös sen täydellistä lopettamista. Kansan enemmistön vapauden toteuttaminen ei ole mahdollista ilman sosialistista vallankumousta, mutta se merkitsee riistäjien vapauden ”loukkausta”, riiston välineiden poisottamista kapitalisteilta ja heidän taloudelliseen mahtiinsa perustuvan poliittisen yksinvallan lopettamista. Lenin kirjoitti neuvostovallasta huhtikuussa 1919:

”Se lopettaa riistäjien ja heidän apuriensa ‘vapauden’, ottaa pois ‘vapauden’ riistää, ‘vapauden’ rikastua nälästä, ‘vapauden’ taistella pääoman vallan palauttamisen puolesta, ‘vapauden’ liittoilla vierasmaalaisen porvariston kanssa oman maan työläisiä ja talonpoikia vastaan.”

Monille suomalaisillekin tunnettu ranskalainen kommunisti Roger Garaudy päättää laajan tieteellisen tutkielmansa vapaudesta sanoihin: ”Tie vapauteen kulkee proletariaatin diktatuurin kautta.” Tällainen väittämä saattaa tuntua liian jyrkältä niistä, jotka eivät ole tehneet itselleen selväksi, että marxilainen teoria ei proletariaatin diktatuurilla tarkoita mitään muuta kuin työväenluokan johtaman kansan enemmistön valtaa, joka saatetaan voimaan jokaisessa kapitalistisessa maassa vallitsevan porvariston diktatuurin tilalle, juuri sitä samaa, jota Suomen työväenliikkeessä on totuttu nimittämään työväenvallaksi. Ilman työväenvaltaa ei voida toteuttaa sosialistisia uudistuksia. Vain sosialistinen järjestelmä, joka tekee lopun yhteiskunnan jakautumisesta riistäjiin ja riistettäviin, luo pohjan kaikkien vapaudelle, jokaisen ihmisyksilön vapaalle kehitykselle. Marx sanoo, että kommunistinen yhteiskunta on ”ainoa, jossa yksilöiden aito ja vapaa kehitys ei ole fraasi”.

Kun hyväksyy päämäärän, täytyy johdonmukaisuuden nimessä hyväksyä myös siihen johtava tie ja tällä tiellä mahdollisesti kohdattavien esteiden pois raivaaminen. Jos hyväksyy Marxin mainitseman aidon vapauden ja käsittää, että siihen päästään vain sosialismin kautta, on myös hyväksyttävä kaiken sellaisen ”vapauden” rajoittaminen, joka suuntautuu sosialismia vastaan.

Opposition ja arvostelun vapaus

Huumorintajuttomasti ”vapaaksi” kehutussa kapitalistisessa maailmassa on paljon herrasväkeä, joka on käärmeissään sosialismin maille siitä, että siellä rajoitetaan sosialismin vihollisten toimintavapautta, ei julkaista vastavallankumouksellista kirjallisuutta eikä sallita vastavallankumouksellisten järjestöjen perustamista. Tämän perusteella nähdään sitten hyväksi julistaa, että sosialismin maissa ei ole demokratiaa. Ja että tämä paremmin uskottaisiin, teetetään palvelusintoisilla ”valtiotieteilijöillä” teorioita, joiden mukaan pääasia demokratiassa, demokratian varsinainen tunnusmerkki, on opposition vapaus, vastaanpanemisen vapaus.

Onpa totta vieköön erittäin hauska tietää, että demokratiassa pitää ehdottomasti olla rajoittamaton toimintavapaus vastavallankumouksellisilla aineksilla. Noin ällistyttävän syvällistä valtio-opillista viisautta olisi mahdoton ymmärtää, ellemme tietäisi, että mainitunlainen herrasväki tarkoittaa demokratialla aivan muuta kuin kansan valtaa; se tarkoittaa sillä kansan olemista kapitalististen isäntien armoilla ja näiden poliittisten apureiden talutettavana.

Opposition vapauden apostolien joukosta tapaamme tietysti samat tannerilaiset sosialidemokraatit, jotka ovat ryhtyneet kaikkiin mahdollisiin vaino- ja painostustoimenpiteisiin oman puolueensa opposition nujertamiseksi. Vuodesta 1918 vuoden 1944 syksyyn oli Suomen Kommunistinen Puolue pakotettu toimimaan maan alla, mutta eipä ole kuultu että vapaussankarina itseään mainostava Tanner tai joku hänen hengenheimolaisistaan olisi kertaakaan vaatinut siihen kohdistetun terrorin lopettamista. Tämä riittääkin todistukseksi siitä, että nämä herrat eivät tarkoita opposition vapaudella mitään muuta kuin sosialismin vihollisten vapautta hyökkäillä sosialismia vastaan. Tästä syystä he ovatkin äärimmäisten taantumuspiirien suosiossa. Erkon ja kokoomuspuolueen lehdissä kehutaan Väinö Tanneria ”suoraselkäiseksi suomalaiseksi”. Tällainen titteli annetaan vain niille, jotka tunnetaan paksunahkaisiksi Neuvostoliiton vihollisiksi.

Ne jotka vaativat opposition vapautta vastavallankumouksellisille aineksille sosialismin maissa, vetoavat usein ”vastavuoroisuuteen”, siihen, että on kapitalistisia maita, joissa työläisillä on oikeus olla oppositiossa kapitalistista järjestelmää vastaan. Tuollaiset ”tasapuolisuuden” kannattajat eivät tule ajatelleeksi ensinnäkään sitä, että työväenluokalla on opposition oikeus kapitalistisessa yhteiskunnassa vain siellä missä se on taistellen hankkinut tämän oikeuden itselleen. Kapitalistiset vallanpitäjät eivät ole antaneet sitä vapaasta tahdostaan, vaan silloin kun siihen on ollut pakko, antaneet sen pahempia seurauksia välttääkseen — ja ottaneet sen sitten jälleen pois oman tarpeensa sitä vaatiessa ja suotuisan tilanteen tarjoutuessa. Minkä vuoksi pitäisi kansan suurta enemmistöä edustavan työväenliikkeen olla armollisempi tämän luontoisessa asiassa? Miksi niillä, jotka pyrkivät kääntämään historian pyörää taaksepäin, pitäisi olla suurempi tai edes niinkään suuri opposition vapaus kuin edistyksellisillä voimilla? Edistyksen ja taantumuksen välinen ristiriita on ehdoton ja sovittamaton, sen ratkaisee ainoastaan taistelu, jossa ei käännetä toista poskea sille joka on toiselle lyönyt. Ja mitä vapauteen tulee, niin loppujen lopuksi on kuitenkin aina ratkaistavanamme kysymys siitä, kumpaako vapautta haluamme, vapautta palvella edistyksen asiaa tai vapautta palvella taantumuksen asiaa.

Tämän kysymyksen kanssa joudumme tekemisiin esimerkiksi silloin, kun määrittelemme suhtautumistamme sosialististen maiden hallitusten tai niiden työväenpuolueiden toiminnan arvosteluun. Stalinin palvontaa ja Unkarin tapahtumia koskevissa keskusteluissa nousi meidänkin maamme työväenliikkeessä hyvin polttavana esiin kysymys siitä, miten sosialismin kannattajien on suhtauduttava sosialismin maissa sattuneihin virheisiin ja oikeudenloukkauksiin. Sosialismin maiden ystävien kesken vallitsee tässä asiassa nykyisin täydellinen selvyys ja yksimielisyys. Suhtautuminen virheisiin ja rikkomuksiin ei voi olla muuta kuin kielteistä, koska ne vahingoittavat sosialismin asiaa ja hyödyttävät sosialismin vihollisia, antavat näille suurta ilon ja riemun aihetta, kuten olemme nähneet. Epäkohtia on arvosteltava, eikä arvostelun vapaudella saa olla muita rajoituksia kuin tuo sama näkökohta, ettei se muodostu sosialismin asian vahingoittamiseksi ja sen vihollisten auttamiseksi. Tämä velvoittaa torjumaan yritykset käyttää virheiden arvostelua verukkeena hyökkäilyihin itse sosialistista järjestelmää vastaan. Varsinkin kapitalistisessa maassa elettäessä muodostuu hyvin tärkeäksi kysymys siitä, miten, missä muodoissa ja missä paikassa arvostelu suoritetaan ja millä tavoin se saatetaan arvosteltavan tietoon. Lenin antoi aikoinaan neuvon, että ”arvostelun esittäjän tulee arvostelun muotoihin nähden ottaa huomioon puolueen asema sen vihollisten keskellä”.

Kulttuurista ja sen vapaudesta

Työväenluokka kulkee eturintamassa siinä taistelussa, jota maailmassa on käyty ja on edelleenkin käytävä ajatuksen vapauden, tieteen ja taiteen vapauden puolesta. Tämä johtuu työväen luokka-asemasta, joka tekee siitä aikamme historian edistyksellisimmän voiman. Kapitalismin vallitessa täytyy työväenluokan raivata taistellen tietä omille sosialistisille ja kommunistisille aatteilleen, sen täytyy alituisesti puolustaa oman ajatuksensa vapautta taloudellista painostusta, hallinnollisia pakkotoimenpiteitä, häikäilemätöntä ajojahtia vastaan. Tässä taistelussa se lyö rikki monia niistä kahleista, jotka kapitalistisessa yhteiskunnassa jarruttavat henkisen kulttuurin kehitystä yleensä. Mutta tämä ei vielä selitä sitä, miksi työväenluokka valtaan tultuaankin pysyy ajatuksenvapauden, kulttuurin vapauden horjumattomana puolustajana. Miksei se aikaisempien hallitsevien luokkien tavoin ryhdy rakentelemaan esteitä henkisen kulttuurin vapaalle kehitykselle? Miksei sekin vuorollaan muutu edistyksellisen tieteen ja taiteen viholliseksi, kulttuuri-taantumuksen tukipylvääksi?

Selitys on siinä, että työväenluokka edustaa ihmiskunnan tulevaisuutta. Työväenvaltio on historian viimeinen luokkavaltio. Työväenluokan alapuolella ei ole enää yhteiskuntaluokkaa, joka voisi sen jälkeen nousta näyttämölle hallitsevana luokkana. Mutta työväenluokka — jyrkäksi erotukseksi kaikista aikaisemmista hallitsevista luokista — ei pyri ikuistamaan omaa luokkavaltaansa, tekemään siitä ”tuhatvuotista valtakuntaa”, vaan valmistautuu päinvastoin siitä luopumaan luodessaan määrätietoisesti edellytyksiä siirtymiselle uuteen, korkeampaan, luokattomaan kommunistiseen yhteiskuntaan. Sillä ei ole tulevaisuudessa mitään pelättävää, se uskaltaa katsoa rohkeasti eteenpäin. Sillä ei ole syytä jarruttaa luovan kulttuurin kehitystä, koska mikään tieteen saavutus ei ole sille liiaksi edistyksellinen, mikään taiteen luomus liiaksi vallankumouksellinen.

Tämä totuus on niin ilmeinen, ettei siitä kannattaisi enempää puhua, ellei meidänkin maassamme esiintyisi parvittain tietynlaisia vapauden ritareita, jotka ottavat vapaudekseen kääntää asiat päälaelleen leimaamalla kommunistit, työväenluokan etujoukon, ajatuksenvapauden vihollisiksi ja kertoilemalla kaikelle kansalle synkkiä tarinoita tieteen ja taiteen vapauden kahlehtimisesta sosialismin tielle lähteneissä maissa. Noilla tarinoilla koetetaan vaikuttaa ennen kaikkea sivistyneistöön, ja nähtävästi vaikutetaankin siihen osaan sivistyneistöä, joka ei vaivaudu ajattelemaan omilla aivoillaan, vaan ottaa täydestä sen, mitä Uudessa Suomessa ja Helsingin Sanomissa kirjoitetaan.

Tässä ”vapaussodassa” vedotaan erikoisesti niihin kaikille tunnettuihin tapauksiin, jolloin Neuvostoliiton kommunistisen puolueen johtavat elimet ovat suuntaa antavalla tavalla tarttuneet tieteen, kirjallisuuden ja taiteen kysymyksiin. Mutta erittäin kuvaavaa on, että näiden kannanottojen sisältö ei mainittuja vapauden ritareita suurestikaan kiinnosta, ja siinä he joutuisivatkin hyvin huonolle puolelle. Ei, he ratsastelevat vain sillä tosiasialla, että kommunistinen puoluekin sanoo sanansa tieteen ja taiteen kysymyksissä. Se kuuluu olevan holhousta.

Ratsastus päättyy kuitenkin lyhyeen, jos vaivaudutaan ottamaan selvää, mitä kommunistinen puolue on noista asioista sanonut ja mitä se ei ole sanonut. Se ei ole säätänyt kaavoja eikä reseptejä, ja kaikkein vähiten se on pyrkinyt asettamaan sulkuja tieteen ja taiteen esteettömälle eteenpäinmenolle. Se on arvostellut vain kehitystä jarruttavia, kielteisiä ilmiöitä, vanhoillisuutta, takapajuisuutta, kalkkeutumisen ja rappeutumisen oireita. Kun se vaatii kirjailijoilta ja taiteilijoilta, että he puhuisivat kansalle, ottaisivat huomioon kommunistista yhteiskuntaa rakentavan neuvostokansan tarpeet ja taiteellisen maun, niin eikö tämä ole täysin oikea, demokraattinen vaatimus? Kun se lausuu arvostelevan ja varoittavan sanansa huomatessaan kirjallisuudessa ja taiteessa pyrkimystä kansasta vieraantumiseen, sisällyksettömään muodonpalvontaan, niin minkähän ihmeellisen ”ajatuksenvapauden” nimessä siltä voitaisiin kiistää tällaisen terveen arvostelun vapaus, joka kuuluu kaikille kansalaisille?

Mikä luokka, valtio tai puolue ei olisi pyrkinyt vaikuttamaan henkisen kulttuurin kehitykseen, esittämään sille vaatimuksia, ohjaamaan sitä haluamaansa suuntaan? Sellaista luokkaa, valtiota ja puoluetta ei ole ollut eikä ole. Kysymys onkin aina vain ohjauksen suunnasta, vaatimusten sisällöstä, siitä, ovatko ne edistyksellisiä vai taantumuksellisia. Ja juuri tätä kaikkein oleellisinta seikkaa eivät sanotut vapauden ritarit ole huomaavinaan. Ja näin he paljastavatkin kiivailunsa ulkokultaisuuden. Heidän närkästyksensä on itse asiassa närkästystä sen johdosta, että työväenluokka ratkaisee omilla aivoillaan suhtautumisensa kulttuurin kysymyksiin eikä käytä tähän tarkoitukseen porvarillisia laina-aivoja. Kenkä puristaa siitä, että henkisen kulttuurin mahtava voimatekijä ei ole enää kapitalistiluokan yksityisomaisuutta, kuten ”vanhaan hyvään aikaan”, vaan että se palvelee mitä tehokkaimmin kansan asiaa, sosialismin asiaa.

Kun huudetaan hengen vapauden kahlehtimisesta Neuvostoliitossa ja kansandemokratian maissa, sillä tarkoitetaan, ettei pidä huomata kapitalistisessa yhteiskunnassa vallitsevaa henkistä orjuutta. Ei pidä nähdä, kuinka kapitalistien luokkapyyteitä palveleva valtiokirkko tunkee lonkeronsa yhteiskunnan kaikkiin huokosiin koulua, armeijaa ja radiota myöten, kuinka se todellakin holhoaa niin vääriä kuin vanhurskaitakin ristiäisistä hautajaisiin saakka! Ei pidä huomata sitä räikeää tosiasiaa, että porvarillisella maailmankatsomuksella on ehdoton monopoliasema yliopistojen, oppi- ja kansakoulujen opetusohjelmissa ja että marxilainen filosofia ja yhteiskuntatiede on julistettu pannaan ja karkotettu kaikesta virallisesta opetustyöstä. Ei pidä olla tietävinään niistä mitä moninaisimmista painostus- ja kiristyskeinoista, joita hallitseva yläluokka taloudelliseen ja valtiolliseen mahtiinsa nojaten käyttää sekä tiedemiehiä että kirjailijoita ja taiteilijoita ”kesyttääkseen”!

Kapitalismi myöntää kansalaisoikeudet vain sille ajatussuunnalle, joka tavalla tai toisella tukee kapitalistista riisto-, terrori- ja pimitysjärjestelmää. Asia ei muutu miksikään, vaikka tämän ainoan autuaaksitekevän ajatussuunnan puitteissa sallitaan ”vapaata” väittelyä siitä, millä tavoin tuota järjestelmää olisi parhaiten tuettava, onko esimerkiksi valtiokirkon pappien ajettava suurrikkaiden politiikkaa puhumalla politiikkaa vaiko käyttämällä epäpoliittiselta näyttävää taktiikkaa, mikä taistelukeino kommunismia vastaan on tepsivämpi, terrori vaiko propaganda jne. Sillä puolueiden, filosofisten koulukuntien ja ”ismien” monenkirjavuudella, joka usein esitetään mitä painavimpana todistuskappaleena kapitalistisen yhteiskunnan demokraattisuudesta ja siinä muka sallitusta ajatuksenvapaudesta, ei todisteta muuta kuin että kysymys on nimenomaan kapitalistisen järjestelmän pönkittämisen vapaudesta. Erilaisilla ”ismeillä” vaikutetaan erilaisiin ihmisiin, ja yritteliäs porvari osaa soveltaa aatteellisellakin alalla kaupallista näkökohtaa: ellei yksi kyltti vedä, niin toinen kenties vetää. Oltakoon eri mieltä merkityksettömistä pikkuasioista, mutta puhallettakoon samaan hiileen siinä, mikä on kaikkein kalleinta: riistojärjestelmän säilyttämisessä! Päinvastainen, edistyksellinen ajattelu olkoon vainottua, kolmasti kirottua! Ja kun tätä sitten nimitetään ”ajatuksen vapaudeksi”, niin siihen tarvitaan arveluttavaa huumorintajun puutetta.

Varsin valaiseva esimerkki siitä, mitä sosialismin viholliset tarkoittavat ajatuksen vapaudella, on maassamme julkaistun neuvostovastaisen törkykirjallisuuden suunnaton tulva. Kun asianomaisille herroille huomautetaan moisen ”hengenviljelyn” sikamaisuudesta ja vaarallisuudesta, he vetoavat kyynillisesti maassa vallitsevaan painovapauteen. Tuon saman törkypropagandan harjoittaminen päivälehdissä on nimeltään ”vapaata uutispalvelua” — mitä törkeämpää, sitä vapaampaa! Tämä on sitä vapautta, josta Lenin on sanonut: ”Painovapaus kaikkialla maailmassa, missä on kapitalisteja, on vapautta ostaa sanomalehtiä, ostaa kirjailijoita, lahjoa, ostaa ja tehtailla ‘yleistä mielipidettä’ porvariston hyväksi.”

Taiteen suhteellisen väljästä liikkumisalasta ja sen ilmaisukeinojen monipuolisuudesta johtuu, että hallitseva yläluokka ei voi siihen nähden aina soveltaa puolueellista luokkalinjaansa yhtä häikäilemättömästi kuin se soveltaa sitä esim. yhteiskuntatieteisiin ja filosofiaan nähden. Mutta se panee parastaan suunnatakseen myöskin kirjallisuuden ja taiteen palvelemaan omia luokkapyyteitään.

Yläluokan palveluksessa olevat esteetikot nyrpistävät hienostunutta nenäänsä ns. tendenssikirjallisuudelle. Armon saa vain ns. taidekirjallisuus. Rajaviivan vetäminen tendenssi- ja taidekirjallisuuden välille on heille maailman helpoin asia: työläishenkinen ja sosialistinen kaunokirjallisuus on tendenssikirjallisuutta, porvariston makua tyydyttävä kirjallisuus on taidekirjallisuutta. Edustavan näytteen tällaisesta logiikasta on antanut prof. Rafael Koskimies, jonka lausunnon mukaan Maiju Lassila (Irmari Rantamala) oli kirjailijanero niin kauan kun hän kuului suomettarelaiseen puolueeseen, mutta menetti tyystin kaikki taiteelliset lahjansa ja muuttui pelkäksi ”punaiseksi kiihottajaksi” sinä hetkenä, jona hän siirtyi työväen leiriin.

Vähintään yhtä suurella oikeudella voisimme väittää asian olevankin niin päin, että kaikki sosialistinen kirjallisuus on taidekirjallisuutta ja kaikki porvarillinen kirjallisuus tendenssikirjallisuutta. Mutta koska emme halua maksaa pahaa pahalla emmekä suostu tarttumaan porvarillisten esteetikkojen heittämään onkeen, pysyttelemme kirjallisuuden tendenssiä tai tendenssittömyyttä koskevassa kysymyksessä, samoin kuin kaikessa muussakin, maailman todellisuuden pohjalla. Ja tämä todellisuus näyttää, että tendenssitöntä kirjallisuutta ei ole olemassakaan.

Suomen itsenäisyydenajan kirjallisuuden historia on porvarillisen tendenssikirjallisuuden historiaa. En puhu tässä varsinaisesta ”vapaussota”-, ”jatkosota”- ym. sotakirjallisuudesta ja sitä kyhäilevistä kirjureista, vaan taiteilijoista. Monet nimekkäät suomalaiset kirjailijat ovat romaaneissaan käsitelleet kansalaissota-aihetta, punaisia ja valkoisia. Ja onkin aivan luonnollista, että tämä Suomen historian valtavin tapahtuma ei ole voinut jäädä kirjallisuudessa heijastumatta. Mutta miten on selitettävissä, että tuossa kirjallisuudessa esiintyvä punakaartilainen on miltei säännöllisesti kielteinen hahmo, parhaassa tapauksessa surkuttelua herättävä, tietämätön, harhaanjohdettu ihmisraukka? Mikä voi estää kirjailijaa tekemästä oikeutta sille Irmari Rantamalan julistamalle totuudelle, että ”nimi punakaarti on historian nimiä, maailman ja kansojen suuria nimiä” ja että ”punakaartin miesten suonissa lyö työväenluokan tervein ja voimakkain veri”? Mikä voi estää suomalaista kirjailijaa näkemästä Suomen Punaisessa Kaartissa erästä kansamme suurenmoisinta luomusta, josta sillä on syytä olla ylpeä? Ei mikään muu kuin riippuvuus hallitsevasta yläluokasta, sen suosiosta ja sen aatteista, tietoinen tai tiedoton pyrkimys tyydyttää sen tarpeita ja makua. Sellainen kirjallisuus kantaa kapitalistisen orjuuden leimaa, niin vapaana kuin kirjoittava yksilö itseään pitäneekin.

Ajateltakoon sitä hirmuista prosessia, joka olisi noussut, jos esim. Sillanpää olisi ”Nuorena nukkuneessaan” ja ”Hurskaassa kurjuudessaan” kuvaillut punakaartilaista myönteisenä hahmona eikä kielteisenä raukkana, kuten hän teki. Hänet olisi varmasti julistettu ”suomalaisen yhteiskunnan viholliseksi”, Nobelin palkinto olisi jäänyt tulematta ja Rafael Koskimies olisi Uuden Suomen palstoilla ilmoittanut, ettei tuo Sillanpää mikään kirjailija olekaan.

Vastaavanlaiset prosessit nousevat päiväjärjestykseen aina, kun joku kirjailija uskaltaa arvostella Suomen vallanpitäjien typerää hitleriläistä sotapolitiikkaa tai kuvailla totuudenmukaisesti Neuvostoliiton oloja.

Edellä sanottu ei ole tarkoitettu miksikään valitusvirreksi. Tarkoituksena on ollut osoittaa konkreettisen suomalaisen aineiston pohjalla, kuinka oikea on Kommunistisen Manifestin toteama, että kunkin aikakauden vallitsevina aatteina ovat aina olleet hallitsevan luokan aatteet, ja kuinka joutavia ovat puheet kulttuurin vapaudesta kapitalistisessa yhteiskunnassa. Kulttuurin ”vapaus” kapitalistisessa yhteiskunnassa merkitsee rajatonta vapautta vanhoillisille ja taantumuksellisille tendensseille, mutta jyrkkää rajaa edessäpäin, juuri siellä, missä luovan kulttuurin vapautta kaivataan, kuonokoppaa sille mikä voi palvella yhteiskunnallisen edistyksen asiaa. Ken ei halua joutua epäsuosioon, hän on täysin ”vapaa” pönkittämään kapitalistista riistojärjestelmää.

Luokkayhteiskunnassa vallitsee luokkataistelu, taistelu edistyksen voimien ja taantumuksen voimien, rauhan voimien ja sodan voimien välillä. Tämän taistelun kulkuun joutuu jokainen tiedemies, jokainen kirjailija ja taiteilija, samoin kuin jokainen muukin kansalainen vaikuttamaan puoleen tai toiseen, haluaapa hän sitä tai ei.

Todellisen kulttuurin vapauden edellytyksenä on niiden taloudellisten, valtiollisten ja henkisten kahleiden murtaminen, joita kapitalismi edustaa. Työväenluokka on ratkaiseva voima, joka tämän tehtävän suorittaa. Sosialismin, rauhan ja demokratian puolesta taistelevan vallankumouksellisen työväenluokan ympärille on liityttävä niiden, jotka tarkoittavat totta kulttuurin vapaudella, sillä työväenluokan voitto avaa portit avariksi luovan henkisen kulttuurin esteettömälle kehitykselle ja ennen aavistamattomalle kukoistukselle.