Tarkoitus, syy ja seuraus (1959)

Onko elämällä tarkoitus?

Kysymys ei ole niistä tarkoituksista, päämääristä ja tavoitteista, joita ihmiset itselleen asettavat, vaan niin sanotusta ”kaiken olevaisen tarkoituksesta”, siitä, onko luonnolla ja ihmiselämällä jokin ihmisistä riippumaton ”korkeampi” tarkoitus. Eivät vain papit, vaan eräät filosofit, jopa jotkut tiedemiehetkin ovat luonnon ja ihmiselämän ”arvoituksia” pohtiessaan päätyneet uskomuksiin tai olettamuksiin ihmisen yläpuolella olevasta voimasta, joka ohjaa maailman menoa omien tarkoitustensa mukaisesti. Tällaisia väitteitä esittävää oppia sanotaan teleologiaksi eli tarkoituksenmukaisuusopiksi. Tämä puolestaan on läheistä sukua predestinaatio– eli ennakoltamääräämisopille, jonka mukaan ei hiuskarvaakaan pidä meidän päästämme putoaman ilman ”sallimusta”.

Irmari Rantamalan kuuluisan jättiläisromaanin Harhaman lähes kahdella tuhannella sivulla etsitään kiihkeästi vastausta alituisesti toistuvaan kysymykseen: mikä on elämän tarkoitus? Monet kymmenet toinen toistaan ”syvällisemmät” ja eriskummallisemmat määritelmät elämän olemuksesta ja tarkoituksesta osoittautuvat Harhaman kokemusten valossa vuoron perään kestämättömiksi, ja viimeiseksi ”totuudeksi” jäävät paroonitar Lichtensteinin sanat: ”Elämän tarkoitus on tuskallansa helpottaa kuoleman tuloa”. Lopputuloskin on siis varsin laiha ja lohduton, ja tuskallisella pohdiskelullaan elämän tarkoituksesta Harhama tekee lukijalle vain sen palveluksen, että saa tämän kyllästymään tuollaiseen pohdiskeluun ja vakuuttumaan sen hedelmättömyydestä.

”Elämän tarkoitukseen” uskovat henkilöt viittaavat tavallisimmin luonnossa vallitsevaan ”ihmeelliseen” järjestykseen. Heidän mielestään ei tällainen järjestys voi olla mitenkään mahdollista, ellei ole ihmistä verrattomasti viisaampaa ja voimallisempaa suunnittelijaa ja ohjaajaa, jonka tahdosta kaikki tapahtuu. Ammattimystikot, kirkonmiehet tuntevat olonsa perin onnelliseksi voidessaan vedota siihen, että eräät tiedemiehetkin ovat tukeneet heidän edustamiaan käsityksiä. He ovat saaneet vettä myllyynsä mm. seuraavista prof. Pentti Eskolan lausunnoista: ”Luonnon ihmeiden tarkastelu osoittaa kaikessa sopusuhtaisen kokonaisuuden ja kaikkivaltiaan Luojan ohjauksen. . . Kaikkiviisas Luoja on osannut laatia lakinsa sellaisiksi, että ne toteuttavat Hänen tarkoitusperänsä.” (Maailmankuvaa etsimässä, s. 283–284.)

Jos prof. Eskola olisi esittänyt nuo lausuntonsa edustamansa tieteen nimessä, olisi hän selvästi ylittänyt valtuutensa, sillä tiede ei voi tietää mitään ”kaikkiviisaan Luojan ohjauksesta ja tarkoitusperistä”. Tämän hän itsekin oivaltaa ja menettelee täysin tunnollisesti korostaessaan samassa yhteydessä, että hän on päätynyt mainitunlaisiin lausuntoihinsa pelkän subjektiivisen näkemyksensä perustalla. Tiedemieheltäkään ei voida kiistää oikeutta esittää subjektiivisia näkemyksiään, mutta niitä ei pidä sekoittaa tieteeseen, jonka tehtävänä on tutkia kaikenlaisista näkemyksistä riippumatonta todellisuuksien maailmaa, etsiä objektiivista totuutta. Mitä pitemmälle tiede tässä tehtävässään pääsee, sitä heikommissa kantimissa ovat kuvitelmat ihmisen yläpuolella olevasta tarkoituksesta ja johdatuksesta, sillä sellaiset kuvitelmat eivät perustu tietoon, vaan siihen mikä vielä on tiedon rajojen ulkopuolella. On hyvä, että tähdennetään, kuten prof. Eskola tekee, maailmankaikkeutta koskevien tietojemme rajoittuneisuutta ja että tämän rajoittuneisuuden oivaltamisessa nähdään ”kiihoke eteenpäin yhä lähemmäksi luonnon todellista ymmärtämistä”. Mutta niin rajoitettuja kuin tietomme lienevätkin, riittävät ne kuitenkin saamaan meidät vakuuttuneiksi siitä, että ”lähemmäksi luonnon todellista ymmärtämistä” päästään vain luontoa tutkimalla, mutta ei ihmettä etsimällä.

Yliluonnollisen suunnittelun ja ohjauksen kieltäminen ei suinkaan merkitse yritystäkään kieltää luonnossa vallitsevaa järjestystä ja luonnon lakeja, sillä ne kuuluvat siihen objektiiviseen todellisuuteen, jonka tunnustaminen on dialektisen materialismin lähtökohta. Juuri marxilaisuus opettaa, että luontoa ei ole tarkasteltava ”toisistaan irrallaan olevien, toisistaan eristettyjen ja toisistaan riippumattomien esineiden ja ilmiöiden satunnaisena kokoutumana, vaan yhteenkuuluvana, yhtenäisenä kokonaisuutena, jossa esineet ja ilmiöt ovat elimellisesti toistensa yhteydessä, toisistaan riippuvia ja toistensa ehtoina” (Stalin). Ilmiöiden universaalinen, koko maailmankaikkeutta käsittävä keskinäinen yhteys, keskinäinen riippuvuus ja toisiinsa punoutuminen on tieteen jokaisen uuden saavutuksen mukana yhä ilmeisemmäksi käyvä tieteellinen tosiasia. Ilman luonnossa vallitsevia lainmukaisuuksia ei tiedekään olisi mahdollinen, sillä niiden selville saaminen onkin juuri sen varsinainen tehtävä.

Mutta järjestys ja lainmukaisuus eivät ole samaa kuin tarkoituksenmukaisuus. Luonnon järjestys on sen omaa järjestystä, luonnon lait sen omia lakeja, joita ei kukaan ole laatinut, vaan jotka ovat muodostuneet itsestään. Luonnon tapahtumat ovat mistään tarkoittajista ja ohjaajista piittaamattomia. Luonto on oma tarkoittajansa ja ohjaajansa, se kulkee omaa kulkuaan.

Tarkoituksenmukaisuusoppi on ilmeisessä ristiriidassa alituisesti havaittavien ilmiöiden kanssa, eikä ole ihme, että se on aikojen kuluessa saanut veristä pilkkaa osakseen. Heinrich Heine päättelee teoksessaan ”Matka Harzille” tuon opin perusteella, että puut viheriöivät sen vuoksi, että vihreä väri on terveellistä silmille, Jumala on luonut nautaeläimet, koska lihakeitto vahvistaa ihmistä ja aasin sen vuoksi, että tämä auttaa ihmistä tekemään vertailuja. Ihminen taas on luotu sitä varten, että hän söisi lihakeittoa eikä olisi aasi. Jos pitäisimme kiinni käsityksestä, että kaikilla luonnon tapahtumilla on tarkoituksensa, pitäisi meidän täällä Suomessa eräiden menneiden kesien kokemusten perusteella tulla siihen tulokseen, että sateen tarkoitus on viljan mädännyttäminen ihmisten pelloilla. Bakteerit ja virukset olisi luotu sitä varten, että ihmiset sairastuisivat ja kuolisivat, ja sairastuminen ja kuolema olisi näiden ihmisten elämän tarkoitus jne.

Omalaatuisella tavalla torjui tarkoituksenmukaisuusopin suuri hollantilainen filosofi Spinoza. Hän joka nimitti luontoa Jumalaksi, selitti jyrkästi, että Jumala ei pyri mihinkään tarkoitukseen, hän ei kaipaa eikä tarvitse mitään. Yhtä päättävästi hän torjui opin maailman luomisesta puolustaen sitä puhtaasti materialistista käsitystä, että Luonto on iankaikkinen, aluton ja loputon, ”oman itsensä syy”.

Mutta emmekö sittenkin tee alituisesti havaintoja, jotka todistavat luonnossa vallitsevasta tietynlaisesta tarkoituksenmukaisuudesta? Eivätkö jänis ja metsäkana ole talvella lumivalkoisia, mutta saavat kesällä uuden ajanmukaisen suojavärin? Ja eikö meillä itsellämme ole silmät näkemistä, korvat kuulemista ja jalat kävelemistä varten?

Esimerkkejä tämänlaatuisesta ”tarkoituksenmukaisuudesta” voitaisiin luetella loputtomiin. Mutta yliluonnollisilla tarkoittajilla ja tarkoituksilla ei tässä ole mitään tekemistä. Mainitunlaiset ilmiöt eivät todista muuta kuin elollisen organismin kykyä mukautua sitä ympäröiviin olosuhteisiin, kehittyä näiden olosuhteiden suomien mahdollisuuksien ja asettamien vaatimusten puitteissa.

Mutta elollisen olennon mukautuminen ympäristöön ei ole samaa kuin määrätietoinen toiminta. Mikään ei todista, että metsäkanan tai jäniksen valkoisen talviasun olisi jokin ”mestari” suunnitellut ja valmistanut; se on muodostunut metsäkanan tai jäniksen ja kenenkään tiedosta ja tahdosta riippumatta, elimistön ja sitä ympäröivän luonnon vuorovaikutuksessa. Luonto ei aseta itselleen tavoitteita, se ei tahdo eikä tarkoita mitään. Eläinten välittömien fyysisten tarpeiden sanelemat tavoitteet ovat pelkkiä vaistonvaraisia heijastusliikkeitä, yksinkertaista ympäristöön mukautumista. Vielä vähemmän voidaan puhua kasvien saatikka epäorgaanisen luonnon tarkoituksista.

Oppi elämän ilmiöiden tarkoituksenmukaisuudesta ei kestä arvostelua alkuunkaan. Nykyajan ihmiset osaisivat varmasti järjestää monen asian paljon tarkoituksenmukaisemmin, jos olisivat ”luojan” asemassa. Hyvin uskottavalta tuntuu kertomus tiedemiehestä, joka oli sanonut, että jos lasinhioja möisi hänelle niin kelvottoman linssin kuin ihmisen silmä on, palauttaisi hän sen heti takaisin uudelleen hiottavaksi. Samasta näkökulmasta katseli asioita se metsätorpan emäntä, joka Jämsänkosken paperitehtaat nähtyään lausui: ”luojan laitokset ovat ihmeelliset, mutta kyllä nämä ruukin laitokset ovat vielä ihmeellisemmät.”

Päädymme siihen, että tutkistelu ihmisen ylä- tai ulkopuolella olevasta olevaisen tarkoituksesta ja elämän tarkoituksesta on hedelmätöntä askartelua. Luonnossa on ihmettelyä, ihailua ja hämmästystä herättävää järjestystä, lainmukaisuutta, suuruutta ja kauneutta, mutta ”lainlaatijaa” tai ”tarkoitusta” emme siitä löydä. Tarkoitusta on vain ihmisen aivoissa. Muuta tarkoittajaa, ihmistä korkeampaa olentoa, ei kukaan tunne eikä sen olemassaolon myöntäminen ole perusteltua. Ihmisen elämällä on tarkoitus, jos ihminen pystyy sen itselleen asettamaan tai valitsemaan. Muussa tapauksessa se on ”tarkoitukseton”. Johonkin salaperäiseen elämän tarkoitukseen uskomalla päädytään vain sekavuuteen, ihmisen arvon ja hänen oman tahtonsa ja toimintansa merkityksen väheksymiseen. Sellainen oppi tuomitsee ihmisen kohtalonsa passiiviseen odottelemiseen ja siihen alistumiseen. Ja juuri tästä syystä meillä on oikeus pitää sellaista oppia taantumuksellisena.

Syy ja seuraus

Kukaan ei voi vastata kysymykseen, mikä on sateen tarkoitus. Sitävastoin voivat luonnontieteilijät järkeenmenevästi selittää, mistä sade johtuu, ts. mitkä ovat syyt, jotka sateen aiheuttavat. Ja kuka tahansa voi helposti todeta sateen vuorostaan aiheuttamat hyödylliset tai tuhoisat seuraukset, esimerkiksi sen hedelmöittävän vaikutuksen kasvillisuuden kehitykseen tai siitä ihmisille koituvat monenmoiset haitat ja vastukset. Tarkoitusta tässä kaikessa on vain sikäli kuin ihminen panee sateen palvelemaan omia tarkoituksiaan tai pyrkii torjumaan sen haitallisia vaikutuksia. Mieletöntä olisi kysellä bakteerien tai virusten tarkoitusta, mutta järjellistä on tutkia niitä olosuhteita, joissa bakteerit ja virukset sikiävät ja lisääntyvät sekä pyrkiä löytämään niiden tuhoamiseen soveltuvia vastavoimia. Kapitalismi synnyttää jokaisessa maassa työväenluokan omaksi ”haudankaivajakseen” kenenkään sitä tarkoittamatta.

Nämä yksinkertaiset esimerkit puhuvat luonnossa ja yhteiskunnassa vallitsevasta syy-yhteydestä, siitä, että jokaisella oliolla ja ilmiöllä on omat syynsä ja omat seurauksensa. Tunnustaessaan kaikkialla vallitsevan yleisen syy-yhteyden, syyn ja seurauksen lain, marxilaisuus edustaa filosofiassa determinismiä. Tämä erottaa sen indeterminismistä, joka kieltää objektiivisen syy-yhteyden, ja myös tarkoituksenmukaisuusopista.

Jyrkkää indeterminismiä edusti Friedrich Nietzsche, väkeväsanainen ja kiihkomielinen imperialismin profeetta. ”Syytä ei ole olemassakaan.” ”Syy-yhteys on petosta.” Näin hän julisti. Tuollainen kanta merkitsee, että ”me teemme mitä tahdomme”. Olikin aivan luonnollista, että Saksan natsit tunnustivat Nietzschen oppi-isäkseen. He kuvittelivat todellakin, että ainoa laki, joka oli määräävä kansojen historian kulun, oli puoskari Adolf Hitlerin tahto. Ja niinpä päivänä muutamana sanottu puoskari otti kynän käteensä ja yhdellä huitaisulla ”lakkautti” Saksanmaasta kaikki yhteiskuntaluokat perustaen niiden tilalle neljä ”säätyä”: teollisuussäädyn, johon kuuluivat suurkapitalistit että työmiehet, elatussäädyn, johon kuuluivat kaikki maalaiset suurmaanomistajista muonamiehiin, sotilassäädyn ja opetussäädyn. Näiden ”säätyjen” saksankielinen luettelo on kuin runoa ikään: Nährstand, Wehrstand, Lehrstand. . . Ja pelkäksi runoksihan se jäi koko touhu, sillä eihän suurkapitalistien fasistisilla kahlekoirilla ollut aikomustakaan poistaa luokkavastakohtien syitä, kapitalistisia tuotanto- ja omistussuhteita.

Erittäin kuvaavaa kapitalistisen järjestelmän kuolinkamppailulle on, että Hitlerin puoskaroinnin surkea loppu ei näy opettaneen mitään toisten ”sivistysmaiden” kapitalistisille vallanpitäjille. Luokkavastakohdat, luokkataistelu ja siirtomaakansojen vapaustaistelun valtava nousu ovat meidän aikamme jämerää todellisuutta, mutta herrat suursaalistajat eivät mitenkään halua ”tunnustaa” näitä realiteetteja, vaan etsivät edelleenkin pelastusta omaan tärkeyteensä ja Kaitselmukseen uskovista, arvoituksellisina esiintyvistä ”yli-ihmisistä”, jotka Hitleriä jäljitellen uskottelevat voivansa ”lopettaa” luokkavastakohdat ja kansojen vapaustaistelun.

Syy-yhteys ja peräkkäisyys

Ovatpa eräät huomattavatkin filosofit, mm. englantilainen Hume ja saksalainen Kant, yrittäneet kumota käsitystä objektiivisesta syy-yhteydestä. Mutta kun he eivät ole katsoneet voivansa omaksua kirkkoisien oppia Luojan ihmeellisestä johdatuksesta, ja toisaalta ovat todenneet luonnon ilmiöissä tiettyä vuorojärjestystä ja muuta säännönmukaisuutta, on heidän täytynyt etsiä siihen jonkinlaista selitystä. Agnostikko joka kieltää ihmisen tajunnasta riippumattoman todellisuuden olemassaolon tai pitää sen tiedostamista mahdottomana, ei näin ollen voi tulla muuhun tulokseen kuin että tuo hänen toteamansa säännönmukaisuus on vain hänen oman tajuntansa synnyttämä. ”Meidän ymmärryksemme sanelee lait luonnolle”, julistaa Kant. Ja Hume oli jo ennen häntä väittänyt, että se mikä meistä näyttää esineiden väliseltä yhteydeltä, on todellisuudessa vain ”sielulla tunnettua” ideain välistä yhteyttä. Kun havaitsemme toisiaan säännöllisesti seuraavia ilmiöitä, ei kysymyksessä Humen mukaan ole muu kuin pelkkä peräkkäisyys ja ajatustottumus, emmekä mitenkään voi todistaa, että edellinen ilmiö olisi seuraavan ilmiön aiheuttaja, sen syy.

Pari sataa vuotta sitten eläneen Humen peräkkäisyysteoriaan ei nyt enää kannattaisi kiinnittää huomiota, jos se olisi mennyt tekijänsä mukana hautaan. Niin ei kuitenkaan ole tapahtunut, vaan se on yhä käypää tavaraa kaikkein ”uudenaikaisimpienkin” porvarillisten filosofien keskuudessa. Niinpä Russell puolustelee varsin kiihkeästi Humen peräkkäisyysoppia ja leimaa syy-yhteyden tunnustamisen ”erehdykseksi”, kun taas hänen läheinen hengenheimolaisensa Wittgenstein tuomitsee sen peräti ”taikauskoksi”. Muuhun tulokseen ei voida tullakaan filosofialla, joka kieltää tajunnasta riippumattoman ulkomaailman olemassaolon. Mitäpä syy-yhteyttä enempää kuin muutakaan yhteyttä voisi olla maailmassa, jota ei ole.

Mutta se mitä tietynlaiset ”viisaustieteilijät” eivät ole käsittävinään, avautuu normaalijärjellä varustetulle ihmiselle verraten helposti. Tällainen ihminen osaa tehdä eron syy-yhteyden ja muunlaisen yhteyden välillä. Ei ole vaikea huomata, että ilmiöiden virrassa esiintyy kahdenlaista peräkkäisyyttä: sellaista missä ilmiö seuraa toista olematta edellisen aiheuttama ja sellaista missä tällainen syy-yhteys on kiistattomasti havaittavissa ja todistettavissa. Perjantai seuraa säännöllisesti torstaita ja helmikuu tammikuuta, mutta torstai on aivan ”syytön” perjantain tuloon ja tammikuu helmikuun tuloon. Kesä seuraa talvea ja päivä yötä, mutta talvi ei aiheuta kesää eikä yö päivää, niiden välinen yhteys ei ole syy-yhteyttä. Vuodenaikojen samoin kuin vuorokaudenkin aikojen vaihteluilla on kuitenkin omat syynsä, jotka jokainen koululapsi tietää. Veden kuumentaminen aiheuttaa sen kiehumisen ja muuttumisen höyryksi, salama aiheuttaa ukkosenjyrähdyksen, kapitalistinen järjestelmä aiheuttaa luokkataistelun kapitalistien ja työläisten välille. Tällaisissa tapauksissa, joita voitaisiin luetella loputtomiin, on selvästi nähtävissä ja myös todistettavissa syy-yhteys eikä vain pelkkä ilmiöiden peräkkäisyys.

On tehtävä ero syyn ja aiheen välillä. Aihe on ilmiöiden pinnalla näkyvä tapahtuma, joka edeltää toista tapahtumaa ja esittää jonkinlaista ”kätilön” osaa tämän syntymisessä, mutta ei ole sen todellinen syy. Sodat ja vallankumoukset puhkeavat usein ilmi verraten mitättömistä aiheista, kun niiden todelliset edellytykset ovat kypsyneet. Sarajevon laukaus ei ollut suinkaan ensimmäisen maailmansodan syy eikä saippua-annosten pienentäminen Saksan laivastossa vuoden 1918 vallankumouksen syy, mutta näiden tapahtumien syttymisen välittöminä aiheina ne esittivät huomattavaa osaa. Aiheet löytyvät, kun syyt ovat tarpeeksi painavia. Ei ole kuultu, että jokin ryyppytilaisuus olisi jouduttu peruuttamaan sopivan aiheen puuttumisen vuoksi.

Kaikella tapahtumalla, kaikilla ilmiöillä on syynsä. ”Syyttömiä” ilmiöitä ei ole. Jos emme osaa selittää jonkin ilmiön luonnollista syytä, se merkitsee vain, että meillä on sillä kohdalla aukko sivistyksessämme. Monien ilmiöiden syitä ei tiedekään voi vielä tyydyttävästi selittää, mutta nämä syyt ovat silti objektiivisesti olemassa ja odottavat luonnollista selitystään. Lääketiede ei ole vielä tähän mennessä (toukokuu 1959) saanut selville syövän aiheuttajaa, mutta se tulee epäilemättä lopulta löydetyksi.

Luonnossa ja yhteiskunnassa vallitsevan objektiivisen syy-yhteyden tuntemisella on valtavan suuri merkitys ihmisten käytännölliselle toiminnalle. Tuntien ilmiöiden syyt ja seuraukset ja niihin tietoisesti vaikuttamalla voimme aiheuttaa toivomiamme muutoksia.

Mahdollisuus ja todellisuus

Kun sanomme, että sama syy aiheuttaa saman seurauksen, on siihen varmuuden ja selvyyden vuoksi lisättävä: jos muut olosuhteet pysyvät samoina. Veden kiehumapiste on 100 Celsius-astetta, jos kuumennamme sitä merenpinnan korkeudella ilmanpaineen ollessa normaali, mutta alenee korkeammalle noustessa, ja 5.000 metrin korkeudella se on enää vain 84 astetta. Se että samanlaisesta siemenestä syntyy samanlainen kasvi, on totta, mutta ei varauksitta. Vehnän jyvästä ei voi tietenkään syntyä muuta kasvia kuin vehnä. Mutta ottaako se maahan jouduttuaan itääkseen, millaiseksi sen kasvu muodostuu eri vaiheissa, jaksaako se kantaa hedelmää ja minkälaista — kaikki tämä riippuu hyvin monesta seikasta.

Nämä pienet esimerkit riittävät kiinnittämään huomiomme syy-yhteyden monipuolisuuteen. Asiahan ei ole niin yksinkertainen, että tietyllä ilmiöllä on vain yksi syy ja yksi seuraus. Useinkin saa vain hyvin monien erilaisten syiden yhteenpunoutuminen ja yhteisvaikutus aikaan odotetun tuloksen. Jos haluamme täysin ymmärtää jotakin ilmiötä, on meidän tutkittava kaikkia siihen vaikuttavia tekijöitä. Jotta saataisiin selville, miksi jokin kasvi on juuri sellainen kuin se on, täytyy tuntea paitsi sen esivanhempia ja siementä, myöskin ne mitä moninaisimmat ulkonaiset ehdot, jotka sen kehitykseen ovat vaikuttaneet: maaperä, ilmastosuhteet, lämpö, kosteus, valo jne. Miksi jokin ihminen järkeilee niinkuin hän järkeilee, sitä emme useinkaan voi selittää vain hänen yksilöllisten ominaisuuksiensa perusteella, ellemme tunne samalla ympäristöä, jossa hän on elänyt, ennen kaikkea hänen yhteiskunnallista luokka-asemaansa ja henkistä ravintoa, jota hän on ympäristöstään itseensä imenyt. Hyvin monenkirjavaksi muodostuu syiden ja seurausten kudos yhteiskuntaelämässä, jonka piirissä vaikuttavat mitä moninaisimmat eri tahoille suuntautuvat voimat ja vastavoimat alituisine heilahteluineen.

Jonkin ilmiön muodostumiseen vaikuttavat syyt ovat tietenkin eriarvoisia merkitykseltään. Niin tutkimustyössä kuin käytännöllisessä toiminnassakin pyritään aina tekemään ero määräävien, ratkaisevien syiden ja vähemmän tärkeiden sekä satunnaisten osatekijäin välillä. Ratkaisevasti määräävä syy jonkin kasvin syntymiseen on siemen, koska se on välttämätön ehto, jota ilman toivottuun tulokseen ei päästä ihanteellisimmissakaan olosuhteissa. Työväen luokkataistelun menestys riippuu ratkaisevasti sen järjestyneisyydestä, rivien yhtenäisyydestä ja toiminnan määrätietoisuudesta.

Syy-yhteyden monitahoisuudesta johtuu, etteivät luonnon eivätkä varsinkaan yhteiskuntaelämän lait esiinny aina ehdottomassa, ”puhtaassa” ja ”klassillisessa” muodossaan, eivät aina johda odotettuun lopputulokseen, vaan osoittavat ainoastaan ilmiöiden kehityssuuntaa. Toisin sanoen ne esiintyvät ainoastaan mahdollisuuksina, joiden muuttuminen todellisuudeksi riippuu siitä, muodostuvatko olosuhteet tälle muuttumiselle suotuisiksi vaiko epäsuotuisiksi.

Tämä seikka korostaa ihmisten määrätietoisen toiminnan merkitystä. Ihmiset eivät voi korvata luonnon ja yhteiskuntaelämän lakeja, mutta voivat kyllä vaikuttaa siihen suuntaan, että nämä lait pääsevät oikeuksiinsa, he voivat edistää mahdollisuuden muuttumista todellisuudeksi. Millainen sato viljasta saadaan, ei riipu vain maahan kylvetyn siemenen laadusta ja luonnon tarjoamista olosuhteista, vaan myös viljelijän työstä ja hänen taidostaan käyttää näitä mahdollisuuksia hyväkseen. Suotuisinkaan vallankumouksellinen tilanne ei johda itsestään kansan voittoon ilman kansanjoukkojen määrätietoisia ponnistuksia. Nykyisessä maailmantilanteessa, jolloin kapitalistisen järjestelmän rinnalle on muodostunut voimakas sosialistinen maailmanjärjestelmä, on uuden maailmansodan ehkäiseminen mahdollisuuksien rajoissa, mistä aikaisemmin ei voinut olla puhettakaan. Tämän mahdollisuuden toteutuminen riippuu monista seikoista, eikä kaikkein vähiten kansanjoukkojen päättävästä taistelusta rauhan puolesta.

Luonnossa mahdollisuus muuttuu todellisuudeksi tavallisesti itsestään. Yhteiskunnallisessa elämässä tämä muuttuminen toteutuu ihmisten käytännöllisen toiminnan tuloksena.